Maailman kummalisin seuramatka Lontoon alle

Jos Neil Gaiman on varma valinta asenteeltaan positiivinen ja mukavalla tavalla outo fantasia kiinnostaa, jos. Sen melko hyvä, jos ei ihan loistava, Neverwhere-teos kiistattomasti osoitti.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

Richard Mayhew on tavallistakin tavallisimpi lontoolainen mies, jopa siinä määrin, että häntä vois pitää jo eräänlaisena stereotyyppinä. Ainakin siihen asti, kunnes hän pelastaa ovia mistä tahansa avaavan Door-nimisen tytön. Door on Maanalaisesta Lontoosta, mitä kummallisempien ihmisten ja olentojen asuinpaikasta ja häntä jahtaa erittäin tehokas, hänen perheensä murhannut salamurhaajakaksikko.

Teolla on seurauksensa. Pian Richard huomaa, ettei hän ole enää olemassa maanpäällisessä Lontoossa. kukaan hänen tuntemistaan, edes oma kihlattu, enää tunne tai edes huomaa, häntä. Kummallakin on ongelmansa, joten niinpä he päättävät liittoutua yhteen. Siitä alkaa kaksikon huima seikkailu seikkailuun maanalaiseen Lontoon halki. Newerwhere on samannimisen minisarjan syvennetty novelliversio.

Pääsin Neil Gaimanin makuun vasta suhteellisen vastikään, niin kirjana kuin tv-sarjanakin huippuhyvän Unohdettujen Jumalien, englanniksi American Godsin myötä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, varsinkin kuin mies kirjoittaa aivan loistavia kirjoja. Sellainen oli myös Neverwhere, vaikka se ei ihan Unohdettujen Jumalien tai sen maailmaa laajentavan Hämähäkkijumalan veroinen ollutkaan.

Kirja oli hauska, olematta kuitenkaan parodia itsestään tai muista lajityypin teoksesta, kummallinen, mutta ei lian sekä maaginen, muistuttamalla kuitenkin tarpeeksi omaa maailmaamme, jotta siihen olisi helppo päästä. En voi väittää sen aiheuttaneen minussa suuria tunteita puolesta ja vastaan, olen lukenut niin parempia kuin huonompiakin kirjoja, mutta ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan.

Tv-sarjan versio pääkolmikosta

Neverwheren maailma muistutti monen muun urbaanin fantasian, myös jo mainitsemani Unohdettujen Jumalien maailmaa. Yliluonnolliset olennot elävät niin sanottujen tavallisten ihmisten keskellä, mutta he eivät ole tietoinen niistä. Taikuus on aika hienovaraista ja varsin pienimuotoista. Niin maailmassa kuin siinä asuvassa ihmisissä on pieni tuttuuden tunne, niin kummallisiksi kuin he välillä äityvätkin.

Kuitenkaan loppuen lopuksi se samankaltaisuudetkaan eivät ole pahasta. Kliseet syntyvät aina tietystä syystä. Jotain tuttua pitää olla, jotta lukijat samaistuvat tarinaan, mutta myös jotain vierasta, jotta he voivat paeta hetkeksi omasta elämästään. Sitä paitsi, toki siitä löytyi myös paljon sellaista, mitä ei muualla näe tai jos näkeekin, niin hyvin harvoin. En mene nyt yksityiskohtiin, sillä se voisi paljastaa liikaa kirjoita.

Olisinkin halunnut tutustua kirjan maailmaan yksityiskohtaisemmin, sillä se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta monimutkaisine sääntöineen ja outoine, nyt liiankin pinnallisen esittelyn saaneiden hahmoineen ja organisaatioineen. Ymmärrän kyllä, miksi näin ei käynyt. Tarinaa pitää kuljettaa eteenpäinkin, joten kuvailla ei voi kuin tietyn aikaa.

Itse juoni muistutti hieman turhankin paljon perus fantasian juonta. Tavis joutuu yliluonnolliseen maailmaan, siellä hän löytää itsestään uusia puolia ja tutustuu toinen toistaan omituisempiin persooniin sekä lopussa on se vaadittava hyvän ja pahan välinen taistelu. Vanha ja jo hieman kulunutkin tarina kuitenkin kerrotaan perin viihdyttävästi, joten tämä ei haittaa.

Siitä päästäänkin kurjan parhaaseen puoleen. se ei ollut juoni, hahmot tai taikuus, vaan Neil Gaimanin vahvuus tarinan kertojana. Neverwheressä se ei ehkä ollut päässyt vielä täyteen mittaansa, ainakin mitä romaanimuotoiseen tarinankerrontaan tulee, ymmärryttävässä syystä, olihan se vasta miehen ensimmäinen kirja, mutta se yksi melko lähelle.

Richard Mayhew ei pääse suosikkipäähenkilöiden joukkoon tai edes erityisesti muistettavien sellaisten, vaikka hänestä olikin vaikea olla pitämättä. Doorista voisi sanoa samaa, vaikkakin pidin häntä jokseenkin kiinnostavampana. Epäluotettava, mutta tuloksia saava, Carabasin markiisi ajoi hahmona asiansa enemmän kuin hyvin.. Henkivartija Hunter olikin sitten koko kirjan valopilkku, mutta edes häntä ei tule ikävä.

Kirjan pahikset, tai oikeammin oikean pahiksen kätyrit, salamurhaajakaksikko Croup ja Vandemar, eivät olisi voineet olla stereotyyppisempiä, vaikka olisivat kuinka yrittäneet. Toinen liukaskielisenä juonittelijana, toinen palkattuna muskelina. Tämä voi kuulostaa haukulta, mutta ei tosiaankaan ole sitä. Juuri se teki nimittäin hahmoista niin hyvän seurata, niin hauskoja ja viihdyttäviä.

Tiivistetysti Neverwhere tarjosi keskimääräistä paremman fantasiaelämyksen. Viihdyin sen parissa, melko paljonkin. Toista kertaa en kirjaa kuitenkaan lue, ainakaan ihan heti, sillä se ei tehnyt minuun lähtemätöntä vaikutusta, vaikka se lukemisen arvoinen olikin. Ehdottomasti. Neljä tähteä.