Marvel’s Runaways on piristysruiske Marvelin vaihtelevalaatuisten supersankarisarjojen joukossa. Eikä pelkästään, siksi, että se on yksi harvoista teineille suunnatuista genren edustajista.
Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.
Katsoessani ensimmäistä kertaa Marvel’s Runawayta odotin jotain vähän erilaista. Jotain, mikä muistuttaisi enemmän tyypillistä supersankarisarjaa kuin Riverdalen kaltaisia nuorten sarjoja. Aluksi en voinut olla pitämättä sitä huonona asiana, olenhan genren suuri ystävä, mutta mitä pidemmälle sarja meni, sen paremmin tajusinkin sen olevan lähinnä hyvä asia.
Oli nimittäin aikakin keskittyä nuoriin. Nimittäin huolimatta siitä, että nuoret ovat supersankarisarjojen suurkuluttajia ja nuoria supersankareita löytyy sarjakuvien sivuilta iso liuta, nykyistä genren elokuva ja tv-buumia ovat kansoittaneet lähinnä aikuiset, luukuunottamatta oman elokuvansa vasta vuosi sitten saanutta Spider-Mania. Niin kummalliselta kuin tämä saattaa äkkiseltään tuntuakin.
Toki se juoni olisi voinut olla nopeatempoisempikin, ja paljon. Se jo sarjan nimessäkin mainittava karkaaminen tapahtui vasta kauden finaalissa. Joskus oikein tuntui, että sarja yritti pelata aikaa. Lisäksi sarja olisi voinut käsitellä niitä supervoimia ja muita yliluonnollisia elementtejä paljon enemmän. Sarja nimittäin keskittyi suurimmaksi osaksi siihen draamalliseen antiin.
Hahmoilla ei edes ollut supervoimia kuin parilla ja nekin olivat, verrattuna vaikka Kostajiin, aika hillittyjä. Tai niitä yliluonnollisia elementtejä. Jostain syystä Marvelin tv-puoli ei nimittäin suvaitse taikuutta, niinpä kaikella oli edes jokseenkin tieteellinen selitys. Kun mitään yliluonnollisuuteen viittaavaa olikin, niin niitä käytettiin lähinnä hyvin todellisten ongelmien vertauskuvana.
Taktiikka yleensä toimii, kysy vaikka Buffy Vampyyrintappajalta, joka on yksi tv-historian parhaista sarjoista juuri sen takia, ja niin se toimi Marvel’s Runawaysinkin tapauksessa. Syy tähän liittyy asiaan, jossa sarja on vahvimmillaan eli hahmoihin. He olivat hyvin samaistuttavia, hieman yllättävänkin huomioon, että he ovat kaikki hyvin etuoikeutettuja, sekä paljon heille annettuja stereotyyppejä monipuolisempia.
Jotkin hahmot olivat toki paremmin muodostuneita kuin toiset, jo ihan ajallisten syiden takia. Kaudella jaksoja oli vain kymmenen ja ne piti jakaa viiden eri perheen kesken. Niinpä kaikille ei voinut antaa tarpeeksi aikaa kehittyä. Suurin osa kuitenkin sai, kuten kaikki nuoret sekä suurin osa, kuulemma sarjakuvaa enemmän huomiota ja ulottuvuutta saaneista, vanhemmista.
Toteutuspuoli onnistui niin hyvin kuin Marvelin sarjalta voi odottaakin, siis Inhimanssia ja Iron Fistia lukuun ottamatta. Erityisesti näyttelijöiden valinta onnistui paremmin kuin hyvin. He paitsi näyttivät sarjakuvan vastaaviaan, niin osasivat myös näytellä, varsinkin Gertiä näyttelevä Ariela Barer. Ihan elokuvan luokkaa se ei kuitenkaan olut, mutta onko se mikään ihme. Onhan niiden budjettikin ihan eri luokkaa.
Tiivistetysti Marvel’s Runaways erottuu edukseen Marvelin supersankarisarjojen joukosta, mutta koska en kuulu sarjan kohderyhmään eli teineihin ja se oli muutenkin turhan hidastempoinen, niin se ei täysin sydäntäni ehtinyt vielä. Neljä tähteä.
Elämä teininä ei ole helppoa, ei varsinkaan, jos satut todistamaan vanhempiesi suorittaman rituaalimurhan. Niin kuin erilleen kasvaneet lapsuudenystävykset, urheilutähti Chase (Gregg Sulkin), kiltti tyttö Karolina (Virginia Gardner), gootti Nico (Lyrica Okano), tietokonenero Alex (Rhenzy Feliz), oikeudenpuolustaja Gert (Ariela Barer) ja vanhempansa menettänyt Molly (Allegra Acosta) huomaavat hyvinkin omakohtaisesti.
He päättävät luonnollisesti liittoutua yhteen saadakseen vanhempansa oikeuden eteen, mutta toistensa kanssa erilaisten, mutta silti yhtä voimakkaiden persoonien törmätessä yhteen se ei ole mikään helppo tehtävä, varsinkin kuin osan on vaikea uskoa näkemäänsä todeksi. Marvel’s Runaways perustuu löyhästi Brian K. Vaughanin ja Adrian Alphonan saman nimiseen sarjakuvaan.
He päättävät luonnollisesti liittoutua yhteen saadakseen vanhempansa oikeuden eteen, mutta toistensa kanssa erilaisten, mutta silti yhtä voimakkaiden persoonien törmätessä yhteen se ei ole mikään helppo tehtävä, varsinkin kuin osan on vaikea uskoa näkemäänsä todeksi. Marvel’s Runaways perustuu löyhästi Brian K. Vaughanin ja Adrian Alphonan saman nimiseen sarjakuvaan.
Katsoessani ensimmäistä kertaa Marvel’s Runawayta odotin jotain vähän erilaista. Jotain, mikä muistuttaisi enemmän tyypillistä supersankarisarjaa kuin Riverdalen kaltaisia nuorten sarjoja. Aluksi en voinut olla pitämättä sitä huonona asiana, olenhan genren suuri ystävä, mutta mitä pidemmälle sarja meni, sen paremmin tajusinkin sen olevan lähinnä hyvä asia.Oli nimittäin aikakin keskittyä nuoriin. Nimittäin huolimatta siitä, että nuoret ovat supersankarisarjojen suurkuluttajia ja nuoria supersankareita löytyy sarjakuvien sivuilta iso liuta, nykyistä genren elokuva ja tv-buumia ovat kansoittaneet lähinnä aikuiset, luukuunottamatta oman elokuvansa vasta vuosi sitten saanutta Spider-Mania. Niin kummalliselta kuin tämä saattaa äkkiseltään tuntuakin.
Sitä paitsi, supersankarielokuvat- ja tv-sarjat, erityisesti ne syntytarinat, tapaavat mennä saman kaavan mukaan, varsinkin nyt, kun niitä on valkokangas ja tv pullollaan. Niinpä olikin ihan virkistävää nähdä jotain uutta. En vieläkään laskisi sarjaa ihan lajityyppinsä kärkikaartiin, sen hidastempoisuuden ja muiden sarjojen kovan tason takia, mutta kovin kauas se ei kuitenkaan jäänyt.
Jos mietitte, kannattaa aikuisten edes ryhtyä katsomaan Marvel’s Runawayta, niin vastaus on kyllä. Tyypilliseltä teinidraamalta ei vältytä, onhan se teinisarja, mutta se on harvinaisen hyvin tehtyä. Samoin kuin kaikki muut hahmoista supersankarielementteihin asti. Sitä paitsi, kyllä ne aikuisetkin saivat ihan tarpeeksi ruutuaikaa, liikaakin. He eivät nimittäin olleet läheskään yhtä kiinnostavia kuin lapsensa.
Jos mietitte, kannattaa aikuisten edes ryhtyä katsomaan Marvel’s Runawayta, niin vastaus on kyllä. Tyypilliseltä teinidraamalta ei vältytä, onhan se teinisarja, mutta se on harvinaisen hyvin tehtyä. Samoin kuin kaikki muut hahmoista supersankarielementteihin asti. Sitä paitsi, kyllä ne aikuisetkin saivat ihan tarpeeksi ruutuaikaa, liikaakin. He eivät nimittäin olleet läheskään yhtä kiinnostavia kuin lapsensa.
Sarjan juoni oli aika yksinkertainen, niin yksinkertainen. että on suorastaan ihme, ettei samanlaista ole keksitty jo paljon aikaisemmin. Sarjakuva ilmestyi vasta 2000-luvun alussa. Itsessään tämä ei ole huono asia, jos ei hyväkään. Paljon tärkeämpi kysymys onkin, oliko juoni kiinnostava. Jaksaako sitä katsoa 10:n jakson ajan ja enemmänkin, sarja tulee samaan ainakin toisen kauden. Kyllä kiinnostaa.
Toki se juoni olisi voinut olla nopeatempoisempikin, ja paljon. Se jo sarjan nimessäkin mainittava karkaaminen tapahtui vasta kauden finaalissa. Joskus oikein tuntui, että sarja yritti pelata aikaa. Lisäksi sarja olisi voinut käsitellä niitä supervoimia ja muita yliluonnollisia elementtejä paljon enemmän. Sarja nimittäin keskittyi suurimmaksi osaksi siihen draamalliseen antiin.
 |
| Dinosaurus Old Lacy kuuluu niihin kummalisempiin elementteihin. |
Taktiikka yleensä toimii, kysy vaikka Buffy Vampyyrintappajalta, joka on yksi tv-historian parhaista sarjoista juuri sen takia, ja niin se toimi Marvel’s Runawaysinkin tapauksessa. Syy tähän liittyy asiaan, jossa sarja on vahvimmillaan eli hahmoihin. He olivat hyvin samaistuttavia, hieman yllättävänkin huomioon, että he ovat kaikki hyvin etuoikeutettuja, sekä paljon heille annettuja stereotyyppejä monipuolisempia.
Toteutuspuoli onnistui niin hyvin kuin Marvelin sarjalta voi odottaakin, siis Inhimanssia ja Iron Fistia lukuun ottamatta. Erityisesti näyttelijöiden valinta onnistui paremmin kuin hyvin. He paitsi näyttivät sarjakuvan vastaaviaan, niin osasivat myös näytellä, varsinkin Gertiä näyttelevä Ariela Barer. Ihan elokuvan luokkaa se ei kuitenkaan olut, mutta onko se mikään ihme. Onhan niiden budjettikin ihan eri luokkaa.
Tiivistetysti Marvel’s Runaways erottuu edukseen Marvelin supersankarisarjojen joukosta, mutta koska en kuulu sarjan kohderyhmään eli teineihin ja se oli muutenkin turhan hidastempoinen, niin se ei täysin sydäntäni ehtinyt vielä. Neljä tähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti