Mestari etsivä Sherlock Holmes ja tohtori John Watson tutkivat jälleen

Arvostelin viimeksi Uuden Sherlocin ensimmäisen tuotantokauden. Nyt on toinenkin tuotantokausi katsottu ja taas on arvostelun aika. Tässä se tulee. Arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Uuden Sherlocin ensimmäinen tuotantokausi päättyi jännittävään tilanteeseen. Sherlock Holmes (Benedict Cumberbatch) ja Tohtori Watson (Martin Freeman) tapasivat kasvotusten Sherlockin arkkivihollisen, Moriartyn (Andrew Scott). Rikollisneron tarkka-ampujat ottivatkin etsivän ja tämän apurin tähtäimeensä, kirjaimellisesti. Toisen kauden alussa tilanne selvisi nopeasti. Niinpä päästiin muihin asioihin.

Toisella kausi sisälsi, ensimmäisen kauden tapaan, kolme jaksoa. Niistä ensimmäinen, "A Scandal in Belgravia", keskittyy kuuluisaan dominaan Irene Adleriin (Lara Pulver) ja hänen Lontoon hienostoalueella Belgraviassa asuvien asiakkaidensa arkaluontoisia kuviin. Niitä onkin havittelemassa monet tahot. Niin monet, että Sherlock epäilee kyseessä olevan muustakin kuin skandaalia herättävistä kuvista.

Toinen, "The Hounds of Baskerville" keskittyy Baskervillessä armeijan salaperäiseen laitokseen, jonka lähistöllä on tavattuluonnottoman iso, asiakkaan isän tappanut, koira. Liittyykö armeijan salaiset eläinkokeet asiaan? Vai onko kyseessä jotain muuta? Ei pidä unohtaa sitäkään, että koirasta on baskervillelaisillekin hyötyä. Otus tuo turisteja kaupunkiin.

Sherlock ja Moriarty ottivat vihdoin yhteen "The Reichenbach Fall-nimisessä" kauden finaalissa. Rikollisnero päätyykin oikeuden käyntiin asti. Valitettavasti oikeudenkäynti ei mene Sherlockin mielen mukaan. Vai meneekö? Yllätyksiin oli syytä varautua molemmin puolen kahden titaanin taistellessa siitä, kumpi onkaan oikein se älykkäämpi osapuoli. Kamppailussa ei myöskään vältytty sivullisilta uhreilta.

Tapaukset eivät olleet, ainakaan suuremmaksi osaksi, mitenkään mieleenpainuvia. Lukuun ottamatta tietenkin itse kauden pääjuonta. Mutta toisaalta, ne eivät olekaan sarjan tärkeintä antia. Se kunnia kuului hahmoille. Se, miten tapaukset selvitetään, on tärkeämpää kuin tapaukset itse. Malli on tuttu monista poliisisarjoista, joista onkin juuri Sherlock Holmesin innoittamia. 

Edellinen kausi esitteli meille hahmot ja kertoi, miten Sherlock ajattelee ja selvittää rikoksia. Toisella kaudella mentiin pitemmälle, Sherlockin sieluun asti. Adler sai mestari etsivän mielenkiinnon syttymään, ehkä jopa romanttisessa mielessä. Baskervillen koira aiheutti hänessä puhdasta pelkoa. Moriarty puolestaan vei mieheltä kaiken ja vähän enemmänkin.

Pidin kaudesta vielä aikaisempaakin enemmän, jos se vain on mahdollista. Lähinnä siksi, että niin sanottu keskijakso oli paljon parempi. Se johtui niin jakson aiheesta, toteutuksesta kuin siitäkin, että olen jopa lukenut kirjan, johon jakso perustuu. Kauden muut jaksot olivatkin sitten vielä parempia. Erityisesti pidin Irene Adlerin ja Sherlockin kilvasta. Hahmo oli sen verran kiinnostava.

Kaudesta löytyi kaikki, mikä teki edellisestä niin hyvän. Yllättävänkin hyvin toistensa kanssa pelaava pääkaksikko, mielenkiintoisia tapauksia, älykästä dialogia, sopivaan kohtaan laitettua huumoria, arvoituksellisia hahmoja, harvinaisen hyvän arkkivihollisen sekä selvää rakkautta alkuperäisteoksia kohtaan. Nykyaikaa ja sen tuomia mahdollisuuksiakaan ei oltu unohdettu.

Jo jotain pahaa pitää hakea, niin jaksoja on liian vähän ja kaudet tulivat liian harvoin. Onneksi se ei vaikuta minua, siltä katson sarjaa Netflixistä käsin. Sarjalle paras katsomistapa onkin juuri ns. binge-watching, älyvapaasti suomennettuna sarjakatsominen. En yritä mainostan Netflixiä millään tavoin. Sarjaa voi katsoa myös muillakin tavoilla, joissa jotkut ovat laillisia ja toiset eivät.

Kausi loppui edellisen tapaan cliffhangeriin. Jos et halua tietää, mitä siinä tapahtuu, skippaa tämä kappale. Moriarty sai erävoiton, sillä maineensa menettänyt Sherlock teki itsemurhan. Muuten itsekin itsemurhaa tehneen Moriartyn miehet tappaisivat hänen läheisensä. Tai siltä ainakin näytti. Todellisuudessa koko tapahtuma oli lavastettu. Asia, jonka tietävät Sherlockin lisäksi vain katsojat.

Toinen kausi ei onneksi jäänyt sarjan viimeiseksi. Siitä on tehty jo kolmas kausi, johon vieläpä liittyy yksi spesiaalijakso. Sarjaa nähtiinkin jopa neljän jakson verran. Siitä on tulossa ainakin vielä neljäskin kausi, jonka suunniteltu aika on 1.1.2017 eli ensi vuoden alussa. Mutta niin kuin sarjaa tavallista tahtia katsovat voivat todistaa, se on ehdottomasti odottamisen arvoinen.

Erinomainen kausi, erinomaiselta sarjalta. En kyllä muuta odottanutkaan. Viisi tähteä. Tuliko se kenellekään yllätyksenä? On kuitenkin sanottava, että sarja on tähtensä ansainnut.

Omalaatuinen proffa rikoksia ratkaisemassa

Rikossarjoja tehdään jatkuvalla syötöllä. Ilmeisesti kanavien johto uskoo niiden suosion jatkuvan tai sitten niitä on vain edullinen tehdä. Joko tai. Vastikaan katsomani Perception on niistä uusin. 

Perceptionin päähenkilö on omalaatuisen, skitsofreniaa sairastava, neurotieteiden profesori Daniel Pierce (Eric McCormack). Tauti ei kuitenkaan estä häntä auttamasta FBI:ta ja erityisesti entistä oppilastaan Kate Morrettia (Rachaell Leigh Cook) murhien selvittämisessä. Päinvastoin. Näyt ovat tulevat hänen alitajunnasta ja näyttävätkin asioita, joita mies ei tiedä tietävänsä. 

Sarjassa esiintyyluonnollisesti myös erilaisa sivuhahmoja, kuten eräänlaisena Piercen psykiatrina ja järjen äänenä toimiva Natalie (Kelly Rowan), joka on professorin mielikuvituksen tuotetta, mutta jolla on yhteys myös Pierceen myös oikeasti. Tai hänen assistenttinsa Lewicki (Arjay Smith), jonka tehtävänsä on pitää Pierce hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Tehtävä ei ole mitenkään helppo.

Nyt saatat miettiä samaa kuin minä, että missä olet kuullut saman aikaisemmin. Eikä mikään ihme. Konsepti ei ole ennen näkemätön. Se on tuttu mm. Monkista, Housesta, Mentalistista ja ennen kaikkea legendaarisesti Sherlock Holmesissa. Toisaalta konsepti pn hyväksi havaittu, joten mitä sitä muuttamaan. Se on ollut suosittu menenisyydessä, joten miksi ei tulevaisuudessakin.

Mielenterveydelliset seikat kuvataan pelkistetysti, ehkä hieman romantisoitukin. Dokumenttinä sarjaa ei kannata ottaa. Vaikka kuvaus ei ehkä ole realistisesta päästä, se ei onneksi demonisoi kyseisistä ongelmista kärsiviä millään lailla. Hyvä niin, sillä mielisairauksilla on edelleen tietynlainen stigma. Niihin ei suhtauduta samallalailla, kuin ruumillisiin sairauksiin. 

Selvitettävät tapaukset eivät ole huonoimmasta päästä, eikä ennalta-arvattavanakaan. Yleensä kuin pitkään rikossarjoja katsoneet pystyvät arvaamaan lopputuloksen etukäteen. Hallusinaatiot olivat hyvä lisä. Varsinkin niiden ollessa tunnettuja henkilöitä, kuten Jeanne d'Arc. Kyllä, luitte oikein. Joidenkin kohdalla kyllä mietti, miten tämä on FBI:n ongelma.

Sitten itse hahmoihin. Aloitan päähenkilöllä. Hahmona Pierce on kunniaksi muille hieman rikki oleville tv-sankareille, jotka selvittävät ongelmia omasta turvallisuudestaan tai mielenterveydestää piittaamatta. Mitenkään samaistuttavammasta päästä hän ei ole, mutta kyllä häntäkin tulee kannustettua. Kiitos siitä kuuluu Eric McCormackille, joka oli oikea valinta rooliin.

Muut hahmot toimivat vain ja ainoastaan Piercen tukijoukkona ja siten kaipaisivat lisää persoonaallisuutta. Kate Morrettikin, joskin hän on hahmoista suosikkini. En kuitenkaan tunnen hahmoa kovin hyvin. Tiedän vain sen, että hänen isänsäkin oli poliisi. Lisätiedot tulisivat siis tarpeeseen. Natalieen liittyvä paljastus oli puolestaan yllättävin. En tietemkään paljasta sitä.

Kokonaisuudessaan sarja kuuluu kastiin tarpeeksi hyvä, jotta sitä jaksaa katsoa viikoittain, vaikka muutaman jakson kerralla. Tuskin kuitenkaan Netflixistä olisin ruvennyt seuraamaan. Minulle kuin riittää Suomen televisiosta tulevat rikossarjat ihan hyvin. Kolme tähtiä.

Nörtit sankareina

Scorpion on yksi nistä sarjoista, jota seurasin ihan Suomen televisiosta. Sarjaa kertoo nörttijoukosta, jotka selvittävät erillaisia rikoksia älynsä avulla. 

Walter O'Brienilla (Elyes Gabel) on unelma. Hän haluaa auttaa ihmisiä älynsä avulla. Tämä on mahdollista eri tavalla älykkäiden ihmisten avulla. Näitä ihmisiä ovat "ihmislaskukone" Sylvester Dodd (Ari Stidham), käyttäytymistieteilijä Toby Curtis (Eddie Kaye Thomas) sekä mekaanikko Happy Quinn (Jadyn Wong).

He saavat apua liittovaltion agentti Gabe Callolta (Robert Patrick), joka on ottanut Walterin siipiensä suojaan. Koska nerojen kommunikointi tavallisten ihmisten kanssa ei oikein suju, heitä tulkkaa tavistarjoilija Paigea ryhmääänsä. Vastalahjaksi ryhmä auttaa Paigea (Katharine McPhee) ymmärtämään neroa poikaansa. 

Scorpionia liittää Rillit Huurusta-sarjan tapaiset nörtit (nörtti-termiä ei ole tarkoitettu loukkaavaksi) perinteiseen rikossarjaan. Sarja keskittyy tieteeseen ja ongelmien ratkomiseen. Ongelmat, jotka ratkaistaisiin perinteisesti tutkinnan ja takaa-ajon merkeisssä, selvitetään nyt tietotekniikkaa sun muuta vastaavaa hyväksikäyttämällä. 

Perinteistä toimintaa ja katsojia liikuttavaa draamaakaan ei ole unohdettu. Walterin ja Paigen välillä kipinöi, joten romantiikkakin saa sarjassa osansa, joskin se jää hyvin pieneksi. Valitettavasti sarja kuvaa nörttejä paikoittain vähän turhan stereotypisesti. Onneksi sarjan edetessä hahmoista kuitenkin kasvaa omia persooniaan.

Muutenkaan stereoptypioilta ei ole vältytty, mutta kannattaa muistaa, että tv-sarjat välttyvät stereotypioilta vain harvoin, jos silloinkaan. Tämä on harvinaisen totta rikossarjojen kohdalla. Sarjalla on myös toinen huono puoli. Teemastaan huolimatta sarja ei ole kovinkaan älykäs. Tosinörtit ovatkin löytänyt siitä kaikkenlaisia virheitä.

Scorpionilta ei kannata odottaa liikoja. Sarja on puhdasta viihdettä ja sellaisena onnistunutta. Ainakin tarpeeksi hyvää viihdyyttääkseen kerran viikossa noin 45 minuuutin ajan. Se on paikoittain hauska ja jännittäväkin. Rikosten ratkaisu menetelmät puolestaan tarjoavat vaihtelua. Katson sarjasta toisenkin kauden, jos se ylipäätään tehdään ja näytetään Suomessa.

Scorpion on kohtuullisen hyvää viihdettä, jos sitä ei ota turhan vakavasti tai jos siltä ei odota liian suuria. Kolme tähteä.