Sherlock Holmes palaa kuolleista

Matkani Sherlock Holmesin seurassa sai päätöksensä, ainakin toistaiseksi, katsottuani Uuden Sherlockin kolmannen tuotantokauden. Tervetuloa arvostelun pariin!

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia. Niinpä ehdotan, että katsot uuden Sherlockin pari ensimmäistä tuotantokautta ennen sen lukemista. Lukeminen on kuitenkin, niin kuin aina, pelkästään lukijan omalla vastuulla.

Kolmannella kaudella on jälleen vain kolme, puolitoista tuntia kestävää, jaksoa. Netflix kuitenkin lisäsi kauden kohdalle myös erillisen, kolmannen ja neljännen kauden välissä olevan, ”The Abominable Briden”. Erikoisjakson, joka sijoittui sarjalle poikkeuksellisesti 1880-luvulle. Niinpä otan sen mukaan arvosteluun. Ensin kuitenkin kerron jotain varsinaisista kolmannen kauden jaksoista.

Toisen kauden traagisista tapahtumista oli kulunut jo kaksi vuotta. Tohtori John Watson (Martin Freeman) on mennyt eteenpäin elämässään ja seurustelee nyt unelmiensa naisen Mary Morstanin (Freeman aito tyttöystävä Amanda Abbington) kanssa. Sherlock Holmes puolestaan on saanut vihdoin ja viimein tuhottua Moriartyn organisaation viimeisetkin rippeet. Niinpä hän voi palata takaisin Baker Streetille.

Kauden ensimmäinen, "The Empty Hearse", jakso keskittyi suurimmaksi osaksi Sherlockin ja Watsonin jälleen näkemiseen. Paljon oli kuitenkin muuttunut. Oli siinä rikosjuonikin, joka käsitteli terroristiorganisaatiota, mutta se jäi pahasti sivuosaan. Niin rikosjuonelle tuppaa Uudessa Sherlockissa yleensäkin käydä, tämä jakso, ja itseasiassa koko kausi, vei sen liian pitkälle.

Toinen jakso, "The Sign of Three", sijoittui lähes kokonaan Johnin ja Maryn häihin, jossa Sherlock toimi bestmaninä. Olihan hän Watsonin paras kaveri. Rokosta selvitettiin takaumien keinoin. Selvitettävä rikos oli klassinen suljetun huoneen tapaus. Jakso kuului sarjan parhaimpiin ja kieltämättä myös hauskimpiin. Esimerkiksi Sherlockin puheesta voisi tehdä puoli tuntisen sitcomin.

Kolmas jakso, "His Last Vow", osoittautui kauden parhaaksi. Siinä selvitettävänä oli vaikutusvaltaisiin ihmisiin suuntautuva kiristyssarja, jonka tekijänä toimi koko sarjan toiseksi paras roisto, ”kiristysten Napoleon” Charles Augustus Magnussen (Lars Mikkelsen). Loppu ratkaisu olisi voinut olla parempikin. Se ei käyttänyt päähahmon älyä läheskään tarpeeksi hyödykseen.

Toisaalta en kavahda Sherlockin teon kylmäverisyyttä, toisin kuin jotkut. Sherlock on kylmäverinen mies. Hän sanoo itseäänkin ”toimintakykyiseksi sosiopaatiksi”. Jakso myös teki Marystä kiinnostavan hahmon. Pidin hahmosta muutenkin. Varsinkin kuin hän auttoi korjaamaan sarjan pitkäaikaista ongelmaa: Se ei tiedä, miten naishahmoja pitäisi oikein kohdella.

Sherlock pysyi kolmannella kaudellaankin erinomaisena tv-sarjana. Sain kaiken, mitä osasin siltä odottaakin eli edelleen sarjan vahvuuksiin kuuluvan pääkaksikon välisen vuorovaikutuksen, huumoria, taitavasti kirjoitettua dialogia, sarjalle ominainen tyyli, huippuluokan näyttelytyötä, vaikeita tapauksia ja kaikki tämä vielä hyvin toteutettuna. Lisäksi sarjaan oli sisällytetty myös aimo annos niin sanottua fan-servicea.

Tapauksista ensimmäinen oli tylsin, muut korvasivat sen kuitenkin kiistattomasti. Roistoista vain viimeinen ole jotenkin muistettava. Tämä ei haittaa, sillä Sherlockissa kuitenkin aina ratkaiseminen on ratkaisua tärkeämpi. Ja se ratkaisemisvaihe tarjosikin viihdyttävää katsottavaa. Niin viihdyttävää, että sarja kuuluu nyt lempirikossarjoihini. Lempisarjaksi en sitä kuitenkaan sanoisi, niin hyvä kuin se onkin.

Valitettavasti kausi ei ollut pelkkää kultaa, vaan siinä oli myös omat vikansa. Homovitsit voisi lopettaa, sillä ne menivät vanhaksi jo ensimmäisellä kaudella. Draama ja ratkaistavat rikokset eivät olleet enää yhtä tasapainossa kuin aikaisemmilla kausilla. Lisäksi väliin jääneiden kahden vuoden tapahtumia ei käsitelty tarpeeksi. Watsonkin meni Sherlockin kelkkaan vähän turhan helposti.

Arvostelen ”The Abominable Briden” vasta nyt, sillä se ei oikeastaan kuulunut uuden Sherlockin kolmanteen kauteen. Siinä hääpukuun pukeutunut nainen ampui itsensä erittäin näyttävästi. Selvältä vaikuttanut tapaus sai uuden käänteen, kun samainen nainen murhasi oman miehensä. Mistä oikein oli kysymys? Onko naisella kenties identtinen kaksonen, niin kuin Watson ehdotti?

Jakso liittyi myös nykyaikaan. Paljastuihan, että ei suinkaan olla menneisyydessä, vaan Sherlockin ”Mielen palatsissa”. Hän yritti selvittää tapausta, koska Moriarty kuoli myös erittäin näyttävästi, mutta nyt hän on tullut takaisin. Paljastus sopi sarjan henkeen, mutta se myös teki jakson toisesta puoliskosta auttamatta sekavan. Eikä vain siksi, että siinä kuljetaan peräti kahdessa eri todellisuudessa.

Sherlock saikin asiaan jonkinlaisen ratkaisun. Hänestä Moriarty ei ole palannut, joku vain otti hänen henkilöllisyytensä. Vain aika näyttää, oliko hän oikeassa. Onneksi joudun odottamaan seuraavaa kautta kohtuullisen vähän aikaa. Se alkaa 1.1.2017. Sitä odotellessa voi katsoa Youtubeenkin laitettuja lisämateriaaleja aikaisemmilta kausilta sekä toisen ja kolmannen kaudelle sijoittuvan web-episodin.

Jakso oli sarjan kaikkien aikojen hehkutetuin ja hyvästä syystä. Tarina oli mielenkiintoinen, eikä ollenkaan sopiva nykyaikaan. Muutenkin jakso onnistui hyvin. Näyttelijät olivat vedossa ja huumoriakaan ei oltu unohdettu. Käsikirjoituskin oli jälleen huippuluokkaa, muusta toteutuksesta puhumattakaan. Siitä onkin hyvä jatkaa seuraavaan, eli järjestyksessään neljänteen, kauteen.

Kokonaisuudessaan Uuden Sherlockin kolmas kausi ansaitsee kiitosta. Annan sille täydet viisi tähteä, vaikkei sarja ylläkään parhaimpiinsa.

Mestari etsivä Sherlock Holmes ja tohtori John Watson tutkivat jälleen

Arvostelin viimeksi Uuden Sherlocin ensimmäisen tuotantokauden. Nyt on toinenkin tuotantokausi katsottu ja taas on arvostelun aika. Tässä se tulee. Arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Uuden Sherlocin ensimmäinen tuotantokausi päättyi jännittävään tilanteeseen. Sherlock Holmes (Benedict Cumberbatch) ja Tohtori Watson (Martin Freeman) tapasivat kasvotusten Sherlockin arkkivihollisen, Moriartyn (Andrew Scott). Rikollisneron tarkka-ampujat ottivatkin etsivän ja tämän apurin tähtäimeensä, kirjaimellisesti. Toisen kauden alussa tilanne selvisi nopeasti. Niinpä päästiin muihin asioihin.

Toisella kausi sisälsi, ensimmäisen kauden tapaan, kolme jaksoa. Niistä ensimmäinen, "A Scandal in Belgravia", keskittyy kuuluisaan dominaan Irene Adleriin (Lara Pulver) ja hänen Lontoon hienostoalueella Belgraviassa asuvien asiakkaidensa arkaluontoisia kuviin. Niitä onkin havittelemassa monet tahot. Niin monet, että Sherlock epäilee kyseessä olevan muustakin kuin skandaalia herättävistä kuvista.

Toinen, "The Hounds of Baskerville" keskittyy Baskervillessä armeijan salaperäiseen laitokseen, jonka lähistöllä on tavattuluonnottoman iso, asiakkaan isän tappanut, koira. Liittyykö armeijan salaiset eläinkokeet asiaan? Vai onko kyseessä jotain muuta? Ei pidä unohtaa sitäkään, että koirasta on baskervillelaisillekin hyötyä. Otus tuo turisteja kaupunkiin.

Sherlock ja Moriarty ottivat vihdoin yhteen "The Reichenbach Fall-nimisessä" kauden finaalissa. Rikollisnero päätyykin oikeuden käyntiin asti. Valitettavasti oikeudenkäynti ei mene Sherlockin mielen mukaan. Vai meneekö? Yllätyksiin oli syytä varautua molemmin puolen kahden titaanin taistellessa siitä, kumpi onkaan oikein se älykkäämpi osapuoli. Kamppailussa ei myöskään vältytty sivullisilta uhreilta.

Tapaukset eivät olleet, ainakaan suuremmaksi osaksi, mitenkään mieleenpainuvia. Lukuun ottamatta tietenkin itse kauden pääjuonta. Mutta toisaalta, ne eivät olekaan sarjan tärkeintä antia. Se kunnia kuului hahmoille. Se, miten tapaukset selvitetään, on tärkeämpää kuin tapaukset itse. Malli on tuttu monista poliisisarjoista, joista onkin juuri Sherlock Holmesin innoittamia. 

Edellinen kausi esitteli meille hahmot ja kertoi, miten Sherlock ajattelee ja selvittää rikoksia. Toisella kaudella mentiin pitemmälle, Sherlockin sieluun asti. Adler sai mestari etsivän mielenkiinnon syttymään, ehkä jopa romanttisessa mielessä. Baskervillen koira aiheutti hänessä puhdasta pelkoa. Moriarty puolestaan vei mieheltä kaiken ja vähän enemmänkin.

Pidin kaudesta vielä aikaisempaakin enemmän, jos se vain on mahdollista. Lähinnä siksi, että niin sanottu keskijakso oli paljon parempi. Se johtui niin jakson aiheesta, toteutuksesta kuin siitäkin, että olen jopa lukenut kirjan, johon jakso perustuu. Kauden muut jaksot olivatkin sitten vielä parempia. Erityisesti pidin Irene Adlerin ja Sherlockin kilvasta. Hahmo oli sen verran kiinnostava.

Kaudesta löytyi kaikki, mikä teki edellisestä niin hyvän. Yllättävänkin hyvin toistensa kanssa pelaava pääkaksikko, mielenkiintoisia tapauksia, älykästä dialogia, sopivaan kohtaan laitettua huumoria, arvoituksellisia hahmoja, harvinaisen hyvän arkkivihollisen sekä selvää rakkautta alkuperäisteoksia kohtaan. Nykyaikaa ja sen tuomia mahdollisuuksiakaan ei oltu unohdettu.

Jo jotain pahaa pitää hakea, niin jaksoja on liian vähän ja kaudet tulivat liian harvoin. Onneksi se ei vaikuta minua, siltä katson sarjaa Netflixistä käsin. Sarjalle paras katsomistapa onkin juuri ns. binge-watching, älyvapaasti suomennettuna sarjakatsominen. En yritä mainostan Netflixiä millään tavoin. Sarjaa voi katsoa myös muillakin tavoilla, joissa jotkut ovat laillisia ja toiset eivät.

Kausi loppui edellisen tapaan cliffhangeriin. Jos et halua tietää, mitä siinä tapahtuu, skippaa tämä kappale. Moriarty sai erävoiton, sillä maineensa menettänyt Sherlock teki itsemurhan. Muuten itsekin itsemurhaa tehneen Moriartyn miehet tappaisivat hänen läheisensä. Tai siltä ainakin näytti. Todellisuudessa koko tapahtuma oli lavastettu. Asia, jonka tietävät Sherlockin lisäksi vain katsojat.

Toinen kausi ei onneksi jäänyt sarjan viimeiseksi. Siitä on tehty jo kolmas kausi, johon vieläpä liittyy yksi spesiaalijakso. Sarjaa nähtiinkin jopa neljän jakson verran. Siitä on tulossa ainakin vielä neljäskin kausi, jonka suunniteltu aika on 1.1.2017 eli ensi vuoden alussa. Mutta niin kuin sarjaa tavallista tahtia katsovat voivat todistaa, se on ehdottomasti odottamisen arvoinen.

Erinomainen kausi, erinomaiselta sarjalta. En kyllä muuta odottanutkaan. Viisi tähteä. Tuliko se kenellekään yllätyksenä? On kuitenkin sanottava, että sarja on tähtensä ansainnut.

Sherlock Holmes selvittää jälleen rikoksia – Tällä kertaa 2010-luvun Lontoossa

Uusi Sherlock on yksi hyväksi tietämäni tv-sarja, joka on kuitenkin jäänyt vähemmälle katsomiselle. Olen nyt korjaamassa asiaa. Nyt arvostelen sarjan ensimmäisen tuotantokauden.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia sarjan tapahtumista. On myös mahdollista, että tulen paljastamaan jotain Sherlock Holmes-kirjoihin liittyvää. Lue siis omalla vastuulla.

Sodassa karaistunut tohtori John Watson (Martin Freeman) haavoittui vakavasti Afganistanin sodassa, jossa hän toimi sotilaslääkärinä. Koska rahat ovat vähissä ja Lontoossa asuminen on kallista, hän tarvitsee itselleen kämppäkaverin. Onneksi hänen kaverinsa tuntee juuri sopivan, maailman ensimmäisen konsultoivan etsivän Sherlock Holmesin (Benedict Cumberbatch).

Yhdessä parivaljakko auttaa poliisia heille ylivoimaisten tapausten selvittämisessä, joita riittääkin kiitettävissä määrin. Samalla Watson kirjoittaa blogia heidän seikkailuistaan. Tapahtumissa mukana pyörivät myös poliisivoimia edustava, Holmesiin vielä epäluuloisesti suhtautuva Lestrade (Rupert Graves) sekä Sherlockin vaikutusvaltainen veli Mycroft (sarjan tuottajanakin toimiva Mark Gatiss). 

Koska tv-sarja sijoittuu nykyaikaan, joitain asioita on ollut pakko muuttaa. Esimerkiksi Holmes ei polta enää piippua, vaan hän käyttää nikotiinilaastareita ja Watsonkin kirjoittaa dekkareiden sijaan blogia. Holmes-puritalistien ei kuitenkaan kannata huolestua. Sarja on yllättävänkin uskollinen Conan Doylen kirjoille ja se on jopa onnistunut pitämään kaiken, mikä tekee niistä miljoonien rakastamia. 

Vieläpä paremmin kuin samaa yrittänyt, amerikkalaissarja Holmes, englanniksi Elementary, joka on kyllä katsomisen arvoinen. Olen seurannut sarjaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Tai monet muut legendaarisesta hahmosta tehdyt filmatisoinnit, joita riittää. Uusimpana Robert Downey Jr:n tähdittämät Sherlock Holmes-elokuvasarja, joka myös kalpenee Uuden Sherlockin rinnalla.

Hahmotyyppi nähdään myös eri muodossa sellaisista sarjoissa. Esimerkiksi Mentalist, Bones ja House perustuu häneen, enemmän tai vähemmän. Niinpä on oikeutettua kysyä, onko taas yksi versio hahmosta tarpeen. Minusta on, ainakin niin kauan kuin hahmo jaksaa kiinnostaa ja ennen kaikkea viihdyttää katsojia. Ja itse filmatisoinnista tulee katsomisen arvoinen. Hyville elokuville ja tv-sarjoille on aina tilaa.

Pakko myöntää, että olen koukussa sarjaan, mitä ei ole tapahtunut vähään aikaan. Mikään yllätys tämä ei ole. Varsinkin kun tietää, että Uutta Sherlockia on tekemässä sarja suosikkeihini kuuluvasta Doctor Who:stakin tutut Steven Moffat ja Mark Gatiss. Eri lajityylistä huolimatta sarjojen tyyli muistuttaa kieltämättä toisiaan. Päähenkilöstä nyt puhumattakaan.

Sarjan yksi suurimmista vahvuuksista löytyi käsikirjoituksesta. Dialogi oli nerokasta ja enemmän kuin paikoittain hauskakin. Sarja ei ota itseään turhan vakavasti. Toinen vahvuus oli Holmesin ja Watsonin kumppanuus. Miehet täydentävät toisiaan hyvin. Ei kuitenkaan romanttisella tavalla, vaikka asiasta vihjataankin. Minusta vieläpä vähän turhan usein, sillä vitsi meni vanhaksi nopeasti.

Joka jakson juonikin oli erittäin monipuolinen, yllätyksellinen ja muutenkin kiehtova. Ei ihme, olihan niille annettu aikaakin tavallista enemmän. Joka jakso oli noin puolentoista tunnin mittainen eli saman pituinen kuin jotkut elokuvat. Keskimmäinen jakso teki siinä jonkinlaisen poikkeuksen. Se oli hyvä, muttei ihan niin hyvä kuin ensimmäinen ja kolmas. Kyllä, kaudella oli vain kolme jaksoa.

Mitä voisin sanoa itse päähahmoista, tai päähahmoista? He ovat kaikille edes jotenkuten tuttuja. Niille joille ei ole, kannattaa saman tien puhua Hamletistakin, Peter Panista ja Joulupukistakin. He ovat nimittäin eläneet elämänsä kiven sisällä. Toisaalta pieni lohdutuksen sana olisi paikoillaan. Sherlock itse ei tiennyt maan kiertävän aurinkoa, joten kai jokaisella on joku aukko sivistyksessä. 

Kaikilla on myös kuva siitä, millaisia hahmot oikein ovat. Riippumatta siitä, kuinka tuttuja hahmot ovat. Sarjan versiot hahmoista vastasivat minun kuvaani hahmoista täysin, niin kuin luultavasti monen muunkin. Kiitos tästä kuului niin käsikirjottajille kuin näyttelijöillekin. He todella tiesivät, mitä tekivät. Toki samaa voisi sanoa sarjan muustakin tekijäkaartista. He vain eivät olleet niin näkyvästi esillä.

Uusi Sherlock on melkein täydellinen uusintafilmatisointi maailman legendaarisemmasta salapoliisista, mutta. sarja toimii myös omana teoksenaan. Hahmojen ei tarvitse olla ennestään tuttuja. Viisi tähteä.