perjantai 22. heinäkuuta 2016

Monsterikauhua 80-luvun hengessä

Netflixin uusin oma sarja, Stranger Thing, on rakkauskirje 80-luvun yliluonnollisille elokuville. Sellaisille kuin vaikkapa E.T tai Kolmanteen asteen yhteys. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!


Hawkins, Indiana. Pikkukaupungin rauha järkkyy, kun 13-vuotias Will (Noah Schnnapp) katoaa jäljettömiin, äitinsä Joycen (Winona Ryder) ja veljensä Jonathanin (Charlie Heaton) suureksi kauhuksi. Samaan aikaan Hawkinsin labotariosta karkaa jotain pelottavaa. Asiat liittyvät toisiinsa, mutta miten. Ja miksi muitakin ihmisiä alkaa kadota kuin savuna ilmaan?

Asian tutkiminen ei jää pelkästään viinaanmenevän poliisipäällikkö Hopper (David Harbour), sillä Willin kaverit eli Mike (Finn Wolfhard), Lucas (Caleb McLaughlin) ja Dustin (Gaten Matarazzo) tekevät omaa tutkimustaan. He löytävätkin kaverinsa katoamispaikalta oudon, kummallisia voimia omaavan, tytön (Millie Bobby Brown). Tytöllä ei ole nimeä, vain numero, yksitoista.

Stranger Things sekoitti scifiä, kauhua ja draamaa ja lainailee turhia häpeämättä genrensä vähän jo vanhemmilta mestariteoksilta. Sarjan tekijät markkinoivatkin sitä juuri rakkauskirjeenä kyseisille teoksille. Se muistuttaa myös erästä toista sarjaa, Waynard Pinesia. Hyvästä syystä, olihan Stranger Thingssin tekijäkaartiin kuuluvat Matt ja Ross Duffer eli Dufferin veljekset tekemässä myös sitä.

Sarja ei tuntunut halvalta mestariteoksien kopiolta, vaikka siinä olikin paljon lainattua. Toisin kuin voisi etukäteen luulla. Sarjan laatu ei kuitenkaan ole aina idean tuoreudesta kiinni. Toteutus vaikuttaa myös. Tämä sarja oli toteutettu erinomaisesti, mikä sai sen vaikuttamaan enemmänkin kunnianosoitukselta kuin kopiolta. Se tekee siitä myös yhden parhaista uusista sarjalöydöistäni.

En ole paras ihminen sanomaan, kuinka osuva sarjan ajankuvaus oikein oli. Kaikki ainakin näytti ja tuntui oikealta. Joka tapauksessa juuri tuohon aikakauteen keskittyminen toimi hyvin, sillä se loi sarjalle oman, ainutlaatuisen tunnelmansa. Kuitenkin nykyaikaan sijoittuminen ei olisi huonontanut sarjaa merkittävästi. Paitsi vähentämällä sen nostalgia-arvoa, jota ei toki pidä väheksyä.

Sarjan tarina oli suoraviivainen. Sivujuonia ei juuri ollut, vaan kaikki tapahtumat liittyivät toisiinsa, vaikutti se aluksi kuinka turhalta tahansa. Sarja sisälsi vain kahdeksan jaksoa, joten sen oli vähän pakkokin olla. Pituus oli tarinalle juuri sopiva, vaikka olisi hyvyytensä puolesta enemmän jaksoja ansainnutkin. Kuka tietää, ehkä siitä tulee vielä toinen tuotantokausi. Peukut pystyyn!

Stranger Things oli vahvimmillaan, kun se keskittyi tarinan yliluonnollisimpiin elementteihin. Niitä olisi voinut olla melkeinpä enemmänkin. Olisin myös halunnut tietää enemmän siitä, mitä ”Ylösalas maailmassa” oli oikein tapahtunut. Siellä näkyi autoja yms. kaupunkiin sopivaa, mutta miksi ja miten ihmiset olivat kadonneet. Toki maailmasta tullut hirviö antoi siitä hyviä viitteitä.

Se tarjosi kuitenkin paljon hyvää myös draamaan puolella. Hirviöiden ja yliluonnollisten voimien alla oli suuri sydän. Hahmojen väliset suhteet saivat syystäkin keskipisteen tarinassa. Ihmiset eivät yrittäneet pelastaa maailmaa, vaan vain heille läheisiä ihmisiä. Muutenkin ihmisten väliset suhteet vaikuttivat autenttisilta. Siitä kunnia kuului täysin uskottaville hahmoille.

Tarinaa kerrottiin kolmesta näkökannasta, aikuisten, lasten ja nuorten. Nuorten joukkoon kuului Miken sisko Nancy (Natalia Dyer), joka joutui tapahtuman keskipisteeseen hänen parhaan ystävänsä Barbin kadottua myös mystisesti. Hän sai avukseen Jonathanin. Nuorten tarina sai tylsän alun, mutta se parani loppua kohden. Siis silloin, kun sillä alkoi olla merkitystä päätarinan kannalta.

Pidin kuitenkin eniten lasten, eli Willin kavereiden, näkökulmasta. Lapsinäyttelijät olivatkin sarjan parasta antia, erityisesti Yhtätoista näyttelevä Millie Bobby Brown. Yksitoista olikin sarjan paras hahmo, vieläpä selkeällä erolla. Siitäkin huolimatta, että muutkaan, varsikaan lapsihahmot, eivät olleet missään tapauksessa huonoja. Hänessä nyt vaan oli sitä jotain.

Joskus kun lapset toimivat elokuvan tai sarjan päähenkilöinä, aikuiset eivät saa itse mitään aikaan. Onneksi Stranger Things teki asiaan mukavan poikkeuksen. Hyvänä esimerkkinä siitä oli poliisipäällikkö Hopper, kaikessa kliseisyydessään. Juomiin menevät poliisit eivät ole mitään uutta auringon alla. erinomainen, joskin vähän turhan kliseinen hahmo. Hän sai kuitenkin paljon aikaan, ilman lapsihahmojakin.

Pidin vähiten Joycen tarinasta, koska hahmolle ei annettu tarpeeksi mielekästä tekemistä. Puhelimien rikkomista ei lasketa. Syy ei kuitenkaan ollut 80- ja 90-luvulla suuren suosion saaneen, mutta sittemmin varastamiskohussa ryvettyneen, Winona Ryderin. Hän teki parhaansa. Muut aikuiset saivat vähäisemmän roolin. Harmi sinällään, sillä Nancyn ja Miken äidistä olisi voinut saada kiinnostavan hahmon.

Tarinassa riitti myös pahiksia. Niistä tuhoisin oli ehkä toisesta todellisuudesta tullut hirviö, tappoihan hän ihmisiä ja eläimiäkin. R.I.P. viaton kauris ja muut metsän eläimet. Otusta ei kuitenkaan voi oikein pahaksi sanoa, toteuttihan se vain luontoaan. Toisin on tarinan keskiössä olevan salaperäisen Hawkinsin laboratorion laita. He olivatkin paljon otusta pelottavampi uhka.

Ihmisten luomalle pahuudelle kasvot antaa mahdollisesti vielä laboratoriotaankin hämäräperäisempi Tohtori Martin Brenner (Matthew Modine). En tiedä, mikä saa hänet tekemään ihmiskokeita viattomalle pikkutytölle, sillä sarja ei kertonut hänen tarinaansa. Ei sillä, että olisin kaivannutkaan hänestä lisää tietoa. Tiedon vähyys teki hahmosta paljon mystisemmän. Ja siten myös pelottavimman.

Stranger Things oli parasta netflixiä, enkä suinkaan ole yksin näkemykseni kanssa. Sarja sai muun muassa IMBD:stä 9,2 pistettä kymmenestä mahdollisesta. Täydet viisi tähteä. Suosittelen lämpimästi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti