Merlin- Kuningas Arthurin legenda koko perheelle sopivana

Aikoja sitten katsoin Merlin-nimistä sarjaa. Nyt löysin sen uudestaan Netflixista. Arvostelen sarjan neljännen tuotantokauden. Viidennen kauden arvostelu tulee heti kun saan sen katsottua. 

Merlin (Colin Morgan) on nuori ja lupaava velho, joka auttaa prinssi Arthuria (Bradley James) palvelijan ominaiuudessa. Camelotissa taikuus on kuitenkin kiellettyä, joten Merlinin pitää salata todelliset lahjansa kaikilta. Poikkeuksen tekee kuitenkin hovin parantaja Gaius (Richard Wilson), joka on ottanut Merlinin siipiensä suojaan. Merlin perustuu löyhästi Kuningas Arthurin legendaan.

Neljännellä kaudella Paha velhotar Morgaise on kuollut, mutta hänen siskopuolensa ja samalla kuningas Arthurin siskopuoli, Morgana elää. Hän hautookin kostoa. Camelotissa Kuningas Uther ei voi hyvin. Hänen sydämensä särkyi Morganan petturuudesta. Niinpä Arthuria autaa tämäm eno Agravaine (Nathaniel Parker), joka ei kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää.

Merlin on harmitonta, huumorilla höystettyä viihdettä. Ja sellaisena varsin laadukasta. Niin myös neljäs kausi, vaikka siinä mennäänkin jo vähän aikuisempaan suuntaan. Siitäkin huolimatta sarja on edelleen perheystävällinen, ehkäpä liiankin. Maailma kun on melkein niin mustavalkoinen kuin vain voi olla. Hyvikset ja pahikset erottaa helposti. Kai lapset ja lapsenmieliset haluavat juuri sitä.

Poikkeusiakin on. Camelot ja erityisesti kuningas Uther on hyvin taikuusvihamielinen. Osittain jopa hyvästä syystä, onhan taikuutta käytetty Camelotia vastaan monet kerrat. Utherin taikuusfobia voidaan rinnastaan nykyajan rasismiin tai homofobiaan. Ei kuitenkaan kannata, sillä sarjaa ei ole tarkoitettu ylianalisoitavaksi.

Neljäs kausi keskittyi Arthuriin ja hänen kehitykseensä aikaisempaa enemmän. Merlinin hahmokehityksen kustannuksella. Lisäksi se, että Arttu ei vieläkään tiedä Merlinin taikavoimista alkaa turhauttaa. Liian käytetty. Miten hän onnistuu aina olevan tajuttomana yms. Merlinin käyttäessä niitä. Se ei enää ole kovin uskottavaa.

Merlinin taikavoimista puheenollen. Ne ovat kiinnostavia, koko sarjan kiinnostavin osa, mutta välillä voimat taantuvat pelkäksi telekinesiaksi. Merlin siirtelee milloin mitäkin paikasta toiseen. Pieni monipuolisuus olisi suotavaa. Vaikka pieni hiominen olisi voinut tehdä sarjasta paremman, pidän siitä noinkin. 

Merlin on päähahmoksi harvinaisen koominen. Tämä sopiikin loistavasti sarjaan. Neljännellä kaudella hän joutuu aikuistuimaan ja paljon. Muita onnistuneita hahmoja on Morgana, jonka muutos hyväsydämillisestä, mutta hemmotellusta ladystä pahaksi velhottareksi oli sarjan mielenkiintoisen. Sarjan naishahmoista myös Guinevere on erittäin onnistunut hahmo.

Pidän myös siitä, että on näyttelijä on tummaihoinen. Se ei ehkä ole historiallisesti uskottavaa, mutta se ei haittaa. Ei sarja muutenkaan ole. Onhan kyseessä fantasiasarja, ei historian dokumentti. Myös Gaius kuuluu lempihahmojeni joukkoon. Arthur on sarjassa liian ylimielinen, mikä ei vetoa minuun. Sitäpaitsi mies hokee liiankin kanssa kuinka hyvä ja kunniallinen on. Siitä menee uskottavuus. 

Kuningas Utheria taas on kiva vihata. Toisin kuin Agravaine, joka on se perinteinen mies sisällä-hahmo. Hän jäi hahmona liian pinnalliseksi. Joku motivaatio olisi ollut kiva. En saanut selville, miksi hän on uskolinen juuri Morganalle. Muut sivuhahmot ovat tarkoituksellisen yksiulotteisia. Siitä sarja ansatsee miinusta.

Erikoistehosteet ovat paikoittain naurettavia. Esimerkiksi lohikäärmeen kohdalla olisi voitu onnistua paljon paremminkin. Niihin kuitenkin tottuu mopeasti ja onhan sarja 2000-luvun alusta. Budjektikin on voinut tulla vastaan. Joten en laita sitä viaksi. Muuten Camelot on kaunis. Samoin hahmojen puvut, joten en valita. Sitäpaitsi se on sisältö joka ratkaisee.

Vaikka nykyään etsinkin hivenen monimutkaisempaa ja aikuismaisempaa fantasiaa, aina välillä on kiva palata yksinkertaiseen hyvä vastaan paha-fantasiaan ja nähdä niin taikuutta kuin miekkataistelujakin. Niitä merlin tarjoaakin mielin määrin. Neljä tähteä.

Kuningas Arthur – Mies ja legenda

Käsi ylös, jos olet kuullut Kuningas Arthurista. Noin, oletan että sinullakin on käsi ylhäällä. Olet varmaan kuullut myös Merlinista, Avalonista ja varmasti yhdestä kuuluisimmasta miekasta Excaliburista. Ainakin Disney-versiona. Nyt yritän selvittää, onko niillä yhteyttä todellisuuteen ja mitä kuningas Arthurista oikein kerotaan.

Kuningas Arthur näyttäytyi ensimmäistä kertaa keskiaikaisissa runoissa. Tarinoissa pääosassa on seikkailu ja ikiaikaiset juonet. Tarinoiden versioiden takia on arveltu, etteivät tarinat perustuneet niinkään henkilöhahmojen syvyyteen, vaan ritarien hyveiden esittelyyn. Joka tapauksessa kansantarinoiden voima ei ole antanut rauhaa lukijakunnille vuosituhansien vaihtuessakaan.

Arthurin nimi esiintyy ensimmäistä kertaa 800-luvun bardien runoissa, joissa hänet kuvataan suureksi soturiksi. Sellaisena hänet tunnetaan tänäkin päivänä. Silloin Arthur ei vielä ollut kuningas. Se hänestä tehtiin noin sata vuotta myöhemmin, joskin Arthurin persoona oli täysin toisenlainen. Hänet kuvattiin pöyhkeänä ja typeränä hallitsijana. Konteksti kannattaa kuitenkin muistaa. Kyseessä oli pyhimysten elämänkerta, joten he tarvitsivat huonon maallisen hallitsijan edustajan hengellisyyden vastakohdaksi.

Nykyinen kuva syntyi vuonna 1136 Geoffrey Monmouthilainen Englannin kuninkaiden historiassa. Häntä on kiittäminen mm. Merlinistä, Excaliburista, Avalonista ja kuva kuningas Arthurista sankarina. Arthurin nimen oletetaan olevan väännös sanasta Artos, joka tarkoittaa karhua kelttien kielellä. Hänestä tuli urhea taistelija, toiminnan mies, joka kukisti Rooman legioonat ja valloitti Euroopan. Ei siis ihan kuka tahansa. Geoffrey sai aikaan muunkin kuningas Arthuriin liittyvän asian. Nyt hänet ajoitettiin Rooman Britanniassa lähdön aikoihin, noin vuoden 410 aikoihin. Tarinoiden totuuden mukaisuutta ei tiedetä. Kannattaa muistaa, että tuon aikaiset historioitsijat eivät aina erotelleet tarua totuudesta, varsinkin jos tarua voitiin käyttää propagandaan.

Oliko kuningas Arthur olemassa? Ei näillä näkymin. Geoffrey Monmouthilaisen kuvailemaa kuningasta ei ole löydetty luotettavista historiallisista kirjoituksista. Lähteet eivät kuitenkaan loppuneet siihen, sillä kuningas Arthurin nimi mainitaan 900-luvun puolivälissä kootuissa vuosikirjoissa. Toinen niistä kertoi Badonvuoren taistelusta ja toinen Arthurin kuolemasta. Lähteenä vuosikirjatkin ovat kyseenalaisia, sillä kyseisiä vuosikirjoja kirjoitettiin vasta 200 vuotta Arthurin ajan jälkeen. Lisäksi historioitsijat uskoivat paikallistaneensa kuningas Arthurin legendaarisen pyöreän pöydän , mutta ”pöytä” onkin todellisuudessa roomalainen amfiteatteri. Lähteiden epäluotettavuudesta johtuen, monet nykyajan historiantutkijat eivät usko Arthurin koskaan eläneen. Luotettavuutta vähenee vielä hänestä kerrotut epäuskottavat tarinat.

Sittemmin Arthurin taru on kerrottu uudelleen monet kerrat. Myöhemmistä versioista kuuluisin lienee Sir Thomas Maloryn vuonna 1485 julkaistu Le Morte d'Arthur. Teoksessa Arthurin isä Uther Pendrago himoitsi toisen miehen vaimoa, herttuatar Igrainea. Hän pyysikin apua kaikkien tuntemalta velho Merliniltä, joka lupisikin auttaa yhdellä ehdolla, hän saisi heidän lapsensa. Utherin ei auttanut muuta, kuin suostua. Merlin taikoo hänet kyseisen aatelismiehen näköiseksi. Urther murhautti Igrainen miehen ja nai sitten leskeksi jääneen herttuattaren. Arthur syntyi, mutta Uthet muisti lupauksensa ja antoi hänet Merlinille, joka puolestaan antoi hänetEctorin, yhden pyöreän pöydän ritareista hoiviin. Ectorille ei kuitenkaan kerrottu, kuka Arthur oikein on. Se selvisi hänelle vasta myöhemmin. Seuraava osa on ehkä tunnetuin. Utherin kuoleman jälkeen ennustettiin, että kruunun saisi hän, joka veti miekan kivestä. Arthur onnistui tässä ja hänestä tuli kuningas. Välitarinana kerrotaan, että Ectorin biologinen poika kay yritti ottaa kunnian, mutta Ector näki hänen valehtelevan. Ensi töikseen Arthur, nyt kuningas perusti hovinsa ja perusti pyöreän pöydän ritarinsa.

Kuningas Arthurin kuolema

Sitten tapahtuu muutama muukin tunnettu kohtaus. Arthur sai miekkansa Excaliburin Järven neidolta ja meni naimisiin Guinevere, kuningas Leondegrancen tyttären, kanssa. Myöhemmissä versioissa hänen kerrotaan rakastuneen miehensä parhaaseen ystävään, sir Lancelotiin. Heidän suhteensa käynnisti kuningas Arthurin valtakunnan tuhon, sillä se heikensi ritarien yhtenäisyyttä. Guinevere ei ollut ainut vieraissa käynyt. Kuningas Arthurilla oli suhde sisarpuolensa Morgan le Fayn kanss. Heille jopa syntyi poika, Mondred. Avioton poika kuitenkin petti Arthurin, jonka sai loppunsa taistelussa poikaansa vastaan. Hän onnistui tappaa Mondredin, mutta haavoittui itse kuolettavasti. Tarujen mukaan Arthur on haudattu myyttiselle Avalonin saarelle, josta hän herää vielä jonakin päivänä pelastamaan kansansa. Kuningas Arhuriin on liitetty myös eräs toinen myytti: Graalin malja. Tarinoissa sir Lancelotin poika löytää sen lopulta.

Nykykirjallisuuskaan ei ole kokonaan unohtanut kuningas Artturia. Hänestä on kirjoittanut mm. Marion Zimmer Bradley Avalonin usva sarjassaan, Guy Gavriel Kay Fionavarin kuvakudos –sarjassa sekä Bernard Cornwell kirjassaan Talvikuningas. Hänet näkee myös elokuvien muodossa. Tästä hyvänä esimerkkinä on vuonna 2004 valmistunut elokuva Kuningas Arthur. elokuva kannattaa katsoa. Jos haluat tietää aiheestä lisää, kannattaa ehkä lukea Kuningas Arthur ja hänen ritarinsa – tietokirja. En voi suositella kirjaa, koska en ole itsekään lukenut sitä.

Oli Arthur totta tai ei. Tarinoilla on ollut suuri merkitys Britannian politiikkaan legenda kuningas Arthurista elää edelleen. En tiedä saadaanko totuutta koskaan selville, mutta ehkä ei pitäisikään. Olkoon Arthur todellinen, historiallinen hahmo tai legendaarinen sankari, on hänen taistelunsa hyvän ja valon puolesta pahaa ja pimeyden voimia vastaan ihmisten mieliä kiehtovaa sekä aina uutta toivoa kohottavaa. Joskus taru on totuutta ihmeellisempää.