Klooniklubi palaa neljännen kerran

Orphan Black on yksi parhaista tällä hetkellä tulevista scifisarjoista. Kiitänkin Netflixiä siitä, että se näytti jaksot tuoreeltaan. Nyt arvostelen sen uuni tuoreen neljännen kauden. 

Orphan Blackin perusjuoni on varmaan kaikille tätä juttua lukevalle tuttu. Ollaanhan nyt jo neljännessä tuotantokaudessa. Kertaus on kuitenkin opistojen äiti, joten menen siihen lyhyesti. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!!!

Sarja kertoo Sarah Manningista (Tatiana Maslany) ja hänen klooneista (myös Tatiana Maslany), jotka yrittävät selvittää omaa alkuperäänsä ja säilyttää identiteettinsä maailmassa, joka pitää heitä omaisuutenaan. Erityisesti heidät luoneet Neolutistit, jotka haluavat omistaa heistä joka ikisen, heidän ihmisyydestään viis. Porukka on, kuitenkin ollut hieman sivusta sitten ykköskauden.

Neolutistien lisääminen oli hyvä idea. Uusi pahis olisi jo liikaa, sillä juonesta on tullut muutenkin jo liian sekava moninaisine luonteenkäänteineen. Kausi ei kuitenkaan pidättäydy pelkästään vanhassa. Neolutisteillä on nimittäin uusia juonia, jonka yhtenä toteuttavana on heille työskentelevä, mutta katsojille uusi tuttavuus, Evie Cho (Jessalyn Wanlim) ja hänen poliisikäskyläisensä Martin Duko (Gord Rand).

Kauden tärkeämpänä teemana on tällä kertaa perhe, ja ennen kaikkea heidän puolesta uhrautuminen. Sitä käsitelläänkin monesta näkökulmasta. Toinen kauden suuri teema on klooneja vaivaava sairaus, jonka parannuskeino olisi hyvin tärkeä erityisesti Cosimalle. Sarja käväisee myös muunlaisten ihmiskokeiden maailmassa Neolutistien etsiessä uutta suuntaansa, kloonit kun ovat jo vanha juttu.

Kauden ensimmäinen jakso kertoo kuitenkin mystiseksi jääneestä Bethista. Naisesta, jonka kuolema aloitti koko sarjan, mutta josta olemme saaneet tähän mennessä vain toisen käden tietoa. Ensimmäisen jakson lisäksi hänelle on omistettu myös takaumia, jotka toivatkin oivaa lisämaustetta kauteen. Sen lisäksi ne selittivät monia, katsojan kannalta oleellisia, tietoja Orphan Blackin maailmasta.

Kauden pääjuoni on aiempaa suoraviivaisempi, menettämättä kuitenkaan moniulotteisuuttaa. Pahat olivat selkeästi pahoja ja hyvät hyviä, ainakin joskus. Liian yksinkertaiseksi hyvä-paha asetelmaksi sarja ei kuitenkaan äidy missään vaiheessa. Orphan Blackissä kun on loppuen lopuksi kyse erilaisista pyrkimyksistä, joista suurin osa on hyvin inhimillisiä. Ihmisillä pyrkimysten takana on omat hyvät ja pahat puolensa.

Kausi onnistuu syventämään vanhoja hahmojaan loistavasti. Lisäksi kaikki sivuhahmot, olivat he kuinka pienessä roolissa tahansa, saavat edes jonkinlaisen mielekkään tarinan. Suosikkejani ovat edelleen Helena, Cosimasa, Felix ja Krystal. Valitettavasti Felix jää tällä kertaa hieman sivuun. Kausi saa minut tuntemaan myötätuntoa Bethiä kohtaan enemmän kuin ennen. 

Inhokkeja minulla ei ole. Paitsi Rachel. nainen on ollut sivussa sitten kakksokauden, mutta nyt hän tulee taas, entistä kavalampana. pakko sanoa, että olen käänteen ystävä. Rachelista ei ole hyvikseksi, vaikka hänestä löytyy inhimillisiäkin puolia. Itseasiassa hänen tilanteensa onnistuu herättämään, ainakin minussa, jonkin verran myötätuntoa. Ennen lopun juonenkäännettä.

Uudet hahmotkin ovat mielenkiintoisia, ainakin hyvät. Siis Felixin siskoa lukuun ottamatta. Suomikin mainitaan, sillä uusista hahmoista M.C on täältä kotoisin. Muutenkin hahmo toi sarjaan oman, mielenkiintoisen, lisänsä. Eikä pelkästään siksi, että saimme vihdoin tietää, mitä Helsingissä oikein tapahtui. Nainen taitaa myös tietokoneiden salat paljon muita hahmoja paremmin.

Pahikset ovat sitten vähän. Heidän työnantajanaan toimivasta, herkullisen pahasta, organisaatiosta huolimatta. Tämä on totta erityisesti Dukon kohdalla. Miehellä ei ole juuri persoonallisuutta. Siski hänen kuolemansa tuskin järkytti ketään. Neolutistit puolestaan ovat ehdottomasti Orphan Blackin paras päävastus, vaikka se joskus vaikuttaakin turhan kliseiseltä pahalta organisaatiolta. 

Olen hehkutta Tatiana Maslanyn näyttelijänkykyjä ennenkin ja teen sen taas. Hän on ehdottomasti parasta tässä sarjassa, sillä sarjan hyvyys tai huonous riippuu täysin hahmoista. Samaistuttavat hahmot ovatkin Orphan Blackin paras puoli muutenkin. Sarja ei kuitenkaan nojaa täysin Maslanyn harteilla, vaan muutkin sarjan tekijät hoitivat työnsä mallikkaasti. Niin näyttelijät kuin kameran takana työskentelevätkin.

Vaikka päätunnelma on vakava, johtuen hauskuuden jäämisestä pahasti vakavampia asioita käsittelevän pääjuonen jalkoihin, löytyy sarjasta edelleen koomisiakin hetkiä. Niitä tarjosi niin perinteiset” klooni esittää toista kloonia”-kohtaukset kuin hauskat sivuhahmot, kuten Alison, Helena, Donnie ja uutena tuttavuutena huvittavalla tavalla väärässä oleva, mutta yllättävän tuloksellinen Krystal.

Kaikean kaikkiaan erinomainen kausi Orphan Blackilta. Olen jokaisen kauden fani, mutta neljäs kausi oli erityisen hyvä, jopa melkein yhtä hyvä kuin ensimmäinen kausikin. Viisi tähteä. Valitettavasti herkkua ei ole tarjolla loputtomiin, sillä kausi loppuu seuraavaan, eli järjestyksessään viidenteen, tuotantokauteen.

Älä kiusaa Carrie Whitea

Vielä viime viikolla olin kahden viikon Keski-Euroopan matkallani. Siellä tuli luettua jonkun verran. Yksi lukemistani kirjoista on Stephen Kingin klassikko Carrie. JUONIPALJASTUKSIA!!!

Katsoin joku aika sitten Carriesta tehdyn elokuvan, sen uudemman. Kadun sitä, että katsoin elokuvan ennen kirjan lukemista. Luultavasti kirja olisi ollut parempi ilman päässäni pyöriviä elokuvan kohtauksia. Kirja kun osoittautui odotetusti paljon paremmaksi, vaikka en pitänytkään elokuvaa mitenkään kauhean huonona. Virhe on kuitenkin tehty, enkä voi sille enää mitään. Nyt arvosteluun.

Carrie White on kiihkouskovaisen äidin tytär, jota on aina kiusattu. Tilanne eskaloituu hänen saadessa ensimmäiset kuukautiset. Ilman, että itsekään tietää, mitä ne oikein ovat. Carrie huomaa itsestään jotain mutakin. Nimittäin sen, että hän omaa telekineettisia voimia eli pystyvänsä liikuttamaan esineitä ajatuksen voimalla. Miten käy, kun kiusaajat menevät liian pitkälle?

Carrie luetellaan kauhukirjaksi. Sitä se onkin, ainakin jollakin mittarilla. Tyyli kuitenkin on useammista, ainakin minun lukemista, kauhukirjoista poikkeava. Telekinesiaakin kohdellaan tieteellisenä ilmiönä ja tapahtumia ruoditaan monesta näkökulmasta. Mitenkään pelottava se ei ollut. Joku voi toki kokea kirjan toisin. Voin kuitenkin sanoa, että vähän heikkohermoisemmatkin voi sitä lukea. Toki omalla vastuulla.

Juoni ei ollut yllätyksellisin, saatikka mitenkään ennenäkemättömin. Tai ehkä oli omana aikanaan. Pitää muistaa, että kirja on jo vuosikymmeniä vanha. Liian kuluneelta se ei kuitenkaan tuntunut. Ainakin osittain siksi, että en lue yleensä juuri tämän tyyppisiä kirjoja. Kauhu genrenäkin on minulle aika vieras, joskin sitäkin on tullut luettua. Lähinnä erilaisten novellikokoelmien muodossa.

Kirja pitää miettimään. Koulukiusaaminen on vielä nykyäänkin joka puolella maailmaa vakava ongelma, joten kirjan voisi laittaa pakolliseksi koululukemiseksi. Muina teemoina toimivat aikuiseksi kasvamisen ongelmat, joten teinit saattavat sada siitä muutenkin paljon irti. Toisaalta voin sanoa, että kyllä siitä vanhempikin nauttii. Itselläni ne vuodet ovat jo takanapäin, onneksi.

Carriesta puhuttaessa ei voi sivuuttaa sen kliimaksia ja samalla tärkeintä kohtausta, tanssiaiskohtausta. Onhan se koko tarinan ikonisin. Kerrottiin tarina sitten missä muodossa tahansa. Se olikin brutaali kuvaus yliluonnollisesta kouluampumisesta. Se ei kuitenkaan ollut yhtä vaikuttava kuin olisi voinut, varsinkin hehkutuksen huomioiden. Kohtaus kuvasi tapahtumia liian katkonaisesti.

Kirjan kerronta erottaa hyvän kirjan huonosta, jyvät akanoista niin sanoakseni. Sen Stephen King taitaa. Hänellä on oma tyylinsä, jonka ylin ystävä en yleensä ole. Carrie kuitenkin oli mukava poikkeus sääntöön. Kirjasta tekee erikoisen se, että siinä on välissä tekaistuja raportteja ja pätkiä tekaistuista kirjoista, mikä tuo siihen mukavasti särmää. Joidenkin mielestä se tosin tekee kirjasta sekavan. Minä en kuulu niihin.

Hahmot olivat enemmän tai vähemmän stereotyyppisiä, mutta ei ärsyttävällä tavalla. Tietty hahmojen tuttuus vain lisäsi kirjan uskottavuutta. Hahmoista suosikkini oli Carrie, mutta parilla muullakin hahmolla oli hetkensä. Ehdoton inhokkini oli Carrien äiti, Margaret. Hän oli jopa Christinaa ja tämän kovispoikaystävää inhottavampi ja se on jo paljon sanottu. Muista hahmoista minulla ei ollut vahvoja mielipiteitä.

Kaiken kaikkiaan Carrie on erittäin hyvä kirja, jolla on syystäkin paikka pop-kulttuurin historiassa. Ihan täysin minun makuuni se ei kuitenkaan ollut. Neljä tähteä.

Game of Thronesin kuudes kausi jakaa kortit uusiksi

Yksi maailman parhaista sarjoista, Game of Thrones, sai juuri kuudennen kautensa päätökseen. Tässä arvostelussa kerron mielipiteeni kaudesta. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, isojakin, Game of Thronesin kuudennesta kaudesta. Niinpä suosittelen kyseisen kauden katsomista ennen kuin luet sen. Vastuu on kuitenkin täysin sinun. Ennen arvostelu-osuutta kertaan lyhyesti, mitä sarja jäi viidennen kauden jälkeen. Ihan vain muistin virkistykseksi.

Jon Snow kuoli miestensä käsistä. Dany katosi lohikäärmeensä selässä. Uskonnollinen fanaatikko High Sparrow sai ennenäkemätöntä valtaa, jota hän käytti vangitakseen Margaeryn, tämän veljen Loraksen. Sansa pääsi irti Ramsayn ikeestä. Samoin Theon. Arya puolestaan aloitti opinnot mystisessä salamurhaajan veljeskunnassa. Tästä tilanteesta mentiin kuudennelle kaudelle.

Viidelle kaudella tapahtui paljon suuria asioita. Niistä en ole kertonut niistä läheskään kaikkea. Joku minua tietämättömämpi voisi kysyä, voiko tuosta laittaa paremmaksi. Vastaus on yksinkertainen: Kyllä voi. Kuudes kausi tarjosi vielä enemmän koko sarjaa järisyttäviä tilanteita, sarjan ottaessa uuden vaihteen silmään. Game of Thrones loppuu vaivaisen 13 jakson jälkeen, joten kiire olikin suuri.

Varjopuolena kuitenkin mainittakoon, että tällaisiinkin käänteisiin, on ne sitten kuinka hurjia tahansa, turtuu aika nopeasti. Jotenkin Jonin henkiinherääminen, lukuisien ihmisten kuolema Cersein tai Danyn toimesta tai edes se, että niin sanotut hyvikset tekevät jotakin pahaa, ei juuri jaksa järkyttää minua enää. Tai ehkä vähän, mutta koko ajan vähemmän.

En osaa sanoa, onko kausi koko sarjan paras. Tuskin sentään. Sen monista hyvistä puolista, ja niitähän riitti, huolimatta. Itseasiassa minulla ei ole olemassa mitään kausien paremmuus järjestystä, toisin kuin Buffyn kohdalla. Kaikki kaudet ovat olleet enemmän kuin hyviä. Kukin omalla tavallaan. Tosin jotkin jaksot olivat vain erittäin hyviä, kun taas toiset loistavia.

Sen sijaan eri ihmisten storylinejen kiinnostavuus vaihteli suuresti, vaikkakin kaikkien loppu tyydytti minua suuresti. Paras kuului Pohjoiseen eli Jonille, Ramsaylle ja Sansalle. Varsinkin sen päätös oli erittäin tyydyttävä. Pidin erityisen paljon myös Branin storylinesta, jonka tarjoama Hodor käänne oli kauden nerokkain, joskin myös surullisin. Mereenissä olikin kiva käydä.

Epäkiinnostavin storyline kuului ehdottavmasti muusta Samille, sillä se oli muusta tarinoasta täysin irrallaan, ainakin toistaiseksi. Samoin kävi Dornen kohdalla. Aryan storyline oli suurin pettymys, koska hänen tarinassaan oli jopa potentiaalia. Kuninkaansatama-scenet olivat tylsähköjä ennen viimeistä jaksoa. Minun oli vaikea muistaa aikaa, jolloin kyseinen kaupunki oli vielä kaiken keskipisteessä.

Kaudella on oma teemansa, parikin. Esimerkiksi sitä on tituureelattu naisten kaudeksi, mistä olen osittain samaa mieltä. Naishahmoilla, ainakin pääsellaisilla, meneekin sarjalle epätyypillisen lujaa. Nyt sarjalla on peräti kaksi naisjohtajaa ja kauden parhaan uuden hahmonkin, jossei jopa parhaan hahmon viitta lankeaa Lyanna Mormontille, noin kymmenen vuotias tyttö.

Kuitenkaan asia ei ole noin yksi kertainen. Miehillä ei mene sen huonommin, josta paras esimerkki on kauden ehdottomasti voittanut Jon. Kuinka moni voi sanoa nousseensa kuolleesta kuninkaaksi? Lisäksi kannattaa muistaa, että monilla hahmoilla, sukupuolesta riippumatta, menee edelleen huonosti. Eikä kuolemakaan syrji sarjassa ketään asemansa, sukupuolensa tai minkään muunkaan perusteella.

Sen sijaan kauden teemaksi voisi ottaa maailman muuttumisen. Vanhat tavat toimia eivät enää riitäkään. Niitä rikottiinkin kaudella oikein urakalla. vanhan korvaamisen uudella. Esimerkiksi ennen olisi ollut ennenkuulumatonta, että johtajana on nainen tai äpärä. Ajan muuttumista kuvaa erinomaisesti sen, että kauden lopussa se talvi vihdoin tuli, kirjaimellisesti.

Kausi lisäsi myös yliluonnollisia elementtejä ennen näkemättömästi. sarjassa on aina ollut niitä, kuten Danyn lohikäärmeet tai Valkeat kulkijat, mutta ne ovat aina jääneet hieman sivuun päätarinasta. Nyt siihen tulee muutos. Yksi esimerkki siitä on Branin näkemisen lahja, joka paljastikin olennaisia osia koko sarjaa ajatellen. Hän voi myös vaikuttaa tapahtumiin, kuten Hodorin kohtalo traagisesti osoitti.

Yliluonnollisten elementtien ja niiden tärkeyden lisääminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sarja poistuisi juuriltaan. Kyseessä on yhä ihmisistä ja heidän kamppailustaan erittäin julmassa maailmassa. Vain uhat muuttuvat, ainakin osa niistä. Ihmisistä ei kauden aikana tullut mitenkään vähemmän uhka lajitovereilleen. Joidenkin kohdalla voisi sanoa, että pikemminkin päinvastoin.

Maailma on muuttunut hieman yllättäen vähemmän julmaksi, mikä jakaakin mielipiteitä puolesta ja vastaan. Esimerkiksi niin sanotusta ”Äpärien taistelusta” on puhuttu paljon. Arvostelijoiden mielestä se oli liian tolkienmainen tai toisin sanoen se päättyi liian hyvin sankareidemme kannalta ja siten sarja on menettämässä särmäänsä. Ja, että se vastasi jo vähän turhankin hyvin katsojien odotuksia.

He eivät ole väärässä, vaikka päähenkilöiden voittoa olikin nautinto seurata. Niin monen häviön jälkeen. Jotenkin minustakin olisi pettymys, jos sarja päättyisi liian onnellisesti. tottakai ainakin jollekin hahmoille soisi käyvän hyvin, mutta mitään ”Ja he elivät onnellisesti elämänsä loppuun asti”-loppua en halua. Tosin en kyllä maailman ja kaikkien sen vähänkään kunnollisten ihmisten tuhoakaan.

Kausi oli loistava. Eikä vain siksi, että se antoi minunkin kaltaisille faneille juuri sitä, mitä he haluavatkin. Viisi tähteä.

Örkit tulevat

Mietin jonkin aikaa, menenkö katsomaan uuden Warcratf: The Beginning -elokuvan. Sitä kuitenkin suositeltiin minulle, vannoutuneelle fantasian ystävälle, joten päätin mennä. Kannattiko?

Warcraft: The Beginning perustuu World of Warcraft-nimiseen videopeliin. Itseasiassa se on kyseisen pelin esiosa. En ole pelannut kyseistä peliä, joten en voi verrata sitä ja elokuvaa keskenään. Enkä siis tiedä, kuinka uskollinen elokuva on pelille. Asia saattaa vaikuttaa myös mielipiteeseeni elokuvasta, joko puoletsa tai vastaan. Tämä arvostelu tulee sisältämään juonipaljastuksia.

Örkkien maailma tuhoutuu, joten he päättävät muuttaa jo kansoitettuun Azerothin valtakuntaan. Suurin osa seuraa taikavoimia omaavaa Gul'dania (Daniel Wu), jonka pyrkimyksenään on niinkin yksinkertainen, kun koko maailman valloitus. Jotkin örkit uskovat kuitenkin rauhalliseen yhteiseloon. Niinpä heidän ja ihmisten pitää liittoutua tätä vaarallista vihollista vastaan.

Elokuva ei ole ansainnut saamiansa haukkuja. Ei sitä Taruun Sormusten Herrasta tai Game of Thronesiin voi verrata, mutta silti. Kehotan kuitenkin pitämään odotukset tarpeeksi realistisina, sillä ei se mitenkään erityisen hyväkään ollut. Juoni kuin seuraa samaa moneen kerran tallattua kaavaa. Onneksi olen fantasian ystävä, joten se ei haittaa minua läheskään niin paljon kuin olisi voinut.

Pidin erityisesti siitä, että örkit otetaan tasa-arvoisesti päähenkilöiden joukkoon. Se kuin tuo vähän vaihtelua geneeriseen fantasiagenreen. Sitä paitsi Durotan (Toby Kebbell) ja Draka (Anna Galvin) voittivat ihmiset samaistuttavuudessaan ja moniulottuvuudessaan ihmiset mennen tullen. Lempihahmokseni osoittautuikin puoliörkki Garona (Paula Patton). 

Valitettavasti edes he eivät olleet erityisen muistettavia, saatika moniulotteisia. En syytä tästä näyttelijöitä, joihin kuuluu sellaisia nimiä kuin muun muassa Dominic Cooper, Viikings-tv-sarjan Travis Fimmel, ja Ruth Negga. He suorittivat osansa niin hyvin, kuin vain oli mahdollista ja saivatkin siksi katsojan välittävän hahmoista.

Maailmakin vaikutti mielenkiintoiselta, vaikka sitä ei ehdittykään käsitellä kovinkaan paljon. Siksi tv-sarjamuoto voisi toimia sille paremmin. Elokuvan loppu vihjailee jatko-osista, joten ehkä nämä tavoitteet voi saavuttaa sitäkin kautta. Olettaen siis, että jatko-osia ylipäätään tulee. Sitä ei ole vielä varmistettu, vaikka elokuva pärjäsikin erittäin hyvin lippuluukulla.

Mutta entäs se toteutus? Jos se ei ole huippulaatua, elokuva epäonnistuu. Olipa maailma sitten kuinka hyvä tahansa. No, siinä ei ole mitään valittamista, ainakaan minulla. Pidin niin tunnelmasta, visuaalisesta ilmeestä kuin huimista taistelukohtauksistakin. Se antoi liikaakin aikaa erikoistehostemätölle, mutta eikähän elokuvan pääkohderyhmä haluakin nähdä juuri sitä. vai olenko turhan ennakkoluuloinen?

Vastauksena alun kysymykseen, kyllä kannatti. Elokuva oli odottamaani parempi. Täysiä pisteitä se ei kuitenkaan ansaitse. Annan elokuvalle kolme tähteä. Suosittelen fantasian ystäville.

Nuori ryhmä X ilmestyskirjan tunnelmissa

Marvelin on päässyt supersankarielokuvien tekemisen makuun. Uusin niistä on X-Menien nuoruuden päiviin sijoittuvan elokuvasarjan lopetus: X-Men: Apocalypse. VARO JUONIPALJASTUKSIA!

Apocalypse (Oscar Isaac) on muinaisen Egyptin kovin kundi, jumaloitu ja pelätty. Egyptiläiset saivat hänestä kuitenkin tarpeekseen ja iskivät voimalla takaisin. Niinpä voimakas mutantti joutui pyramidin alle moneksi tuhanneksi vuodeksi. Hänen herätessä, 1980-luvulla, kaikki on muuttunut. Ihmiset pitävät valtaa mutanttien sijaan. Tämä ei käy, joten ainoana vaihtoehtona on maailman tuhoaminen.

Entinen X-ryhmä on hajaantunut kukin tahoilleen. Raven/Mystique (Jennifer Lawrence) pelastaa syrjittyjä mutantteja valeasun turvin. Erik Lehnsherr/Magneto (Michael Fassbender) yrittää elää tavallista elämää, mutta epäonnistuu traagisesti. Niin kuin vain arvata saattaa. Professori Xavier (James McAvoyn) pyörittää mutanttikouluaan, Hank McCoyn/Beastin (Nicholas Hoult) kanssa. 

Heidän oppilaitaan ovat mm. lasersilmäinen Scott Summers (Tye Sheridan) ja voimakas telekineetikko/telepaatikko Jean Grey (Game Of Thronesin Sophia Turner). Hyvien mutanttien pitää yhdistää voimansa Apocalypsea ja tämän ”neljää ratsumiestä” vastaan, joihin kuuluu Magneton lisäksi enkelisiipinen Angel (Ben Hardy), odotettu Psylocke (Olivia Munn) ja nuori Storm (Alexandra Shipp).

Muitakin tärkeitä hahmoja nähdään. Esimerkiksi show’n varastava salamannopea Quiksilver (Evan Peters). Myös fanien suosikki Wolferinekin (Hugh Jackman) tekee väkivaltaisen cameon elokuvassa, mikä tuskin tulee kenellekään suurena yllätyksenä. Hahmoja siis riittää, jopa liiankin kanssa. Kaikille kun ei riittänyt tasaisesti ruutuaikaa, erityisesti ratsumiehet, Magnetoa lukuun ottamatta, jäivät statistin rooliin.

X-Men Apocalypse:ä on verrattuna muihin alkuvuoden supersankarirainoihin. Jopa teemankin puolesta, mistä rohkenen olla erimieltä. Mutantit eivät tosiaankaan taistele toisiaan vastaan, vaikka vihollisen joukoissa pari tuttua hahmoa onkin, vaan vihollinen on paljon perinteisempi pahis. Jos nyt verrata pitää, niin Captain America oli parempi, Batman v Superman huonompi.

Juoni on nähty jo moneen kertaan, erilaisilla yksityiskohdilla tosin. On argumentoitavissa, onko se elokuvan vahvuus vai heikkous. Oma suhtautuminen asiaan on enemmän tai vähemmän neutraali. Toisaalta kovinkaan moni käänne ei minua onnistunut yllättämään, mutta toisaalta taas elokuva tietää, mikä tekee X-meneistä laadukkaan supersankarielokuvasarjan, eikä pelkkää tietoa hyväkseen.

Elokuvan suurin vahvuus olikin sen toteutuksessa. En ehtinyt pitkästyä sitä katsoessa. Kuvankaunis visuaalinen toteutus, samaistuttavat hahmot, tasaisen hyvät näyttelijät ja hetkittäinen huumori pitivät siitä huolen. Asiaan tosin taisi vaikuttaa vielä enemmän oma makuni. Yliluonnollisia elementtejä, supervoimia tai taikavoimia, sisältävät tarinat nyt vaan vetoavat minuun.

Elokuva ei olekaan missään tapauksessa huono. Sain täsmälleen sen, mitä odotinkin eli viihdyttävän supersankarirymistelyn, jossa on räjähtävän toiminnan lisäksi myös se X-Meneille tyypillinen syvällinen puoli, hienoa supervoimia ja häpeämätöntä fanipoikien, - ja tyttöjen kosiskelua. Vieläpä elokuvasarjasta, erityisesti sen vanhemmista elokuvista, tutuilla hahmoilla höystettynä.

Ajankuvakin on otettu huomioon. Siihen viitataan monessa kohtaa ja se näkyy ja kuuluu muutenkin. Niin lavastuksen, puvustuksen kuin ilmapiirinkin osalta. Kaikki näytti autenttiselta. Ilmapiirissä minun pitää kuitenkin luottaa muihin. Olin 80-luvulla liian nuori muistamaan mitään. Ilahduttavasti pahemmat 80-luvun kliseet on jätetty pois. tai ainakaan niitä ei käsitelty liian näkyvästi.

Suurin yhtenäinen viittaus liittyy Star Wars-leffoihin, tarkemmin sen kolmanteen osaan. Hahmojen mielestä kolmas oli aina huonoin, mikä on Bryan Singerin, elokuvan ohjaajan suora viittaus X-Men: Last Standiin, jonka ohjasi eri ohjaaja. Muinais Egyptissäkin käytiin. Oliko kohtaus uskollinen ajalleen? Siitä kukaan nykyaikana elävä ei osaa sanoa mitään. Ainakaan ilman asiaan perehtymistä.

Elokuvan suurimmaksi miinukseksi osoittautui itse pahis, mutta siitä minulla ei olut alun alkaenkaan hyvää kuvaa. Se on harmi, sillä Oscar Isaac oli erittäin hyvä Star Warssissa. Lisäksi elokuvalla on myös eräs uskottavuus ongelma. Se sijoittuu kymmenen vuotta edellisen elokuvan jälkeen, mutta näyttelijöistä sitä ei huomaa. Tekeekö mutanttivoimat käyttäjänsä ikinuoreksi? Muutenkin kuin Mystiquen kohdalla.

Loppuen lopuksi elokuvan heikkoudet jäävät kuitenkin varsin vähäiseksi ja niinpä sen hyvät puolet voittavat suvereenisti sen huonot. Neljä tähteä. Ei täydellinen, mutta varsin viihdyttävä kuitenki

Viittakostajien sisällissota käy kuumana

Viimeinen arvostelemani elokuva on Batman v Superman. Nyt vuorossa on saman teemainen, mutta muuten paljon parempi, Captain America: Civil War. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

Avengerien tehtävä menee pahasti pieleen ja sivullisia kuolee. Tämä on viimeinen pisara. Hallitukset haluavat suitsia supersankareita tekemällä heistä YK:n vallan alaisen iskujoukon. Vaihtoehtoja ei juuri anneta. Supersankareiden pitää allekirjoittaa Sokovia-lakinakin tunnettu sopimus tai jäätävä eläkkeelle. Iron man (Robert Downey Jr.) kannattaa ideaa, Captain America (Chris Evans) ei. Muut ovat kahden vaiheilla.

Tilanne eskaloituu, kun jo ennestään tulenarkaan tilanteeseen lisätään, terroristiteosta lavastettu Captain American, siviilinimeltään Steve Rogersin, vanha kaveri Bucky. Rogers ei usko ystävänsä syyllisyyteen ja haluaakin siksi puolustaa tätä, Stark puolestaan haluaa vangita hänet, mikä pakottaa muiden Avengereiden, miinuksena Thoria ja Hulkkia, valitsemaan puolensa. Se on kuitenkin vasta alkua.

Mukaan joukkoon tummaan tulee myös uusia tai musita elokuvista tuttuja kasvoja. Ant-Man (Paul Rudd) tarjoaa elokuvalle sopivan annoksen huumoria. Samoin Spider-man (Tom Holland). Hänen suoritus on erityisen kiitettävä, vaikka maailma tuskin tarvitsee enää yhtään enemmän kyseistä hahmoa. Loistavalle Black Pantherille (Chadwick Boseman) jäi kuitenkin toisenlainen, paljon vakavampi rooli.

Hahmojen ja näkökulmien monimuotoisuuden vuoksi voisi kysyä, miksi elokuva on nimetty Captain American mukaan. Eikö Avengers olisi nimenä osuvampi? Itse olen toista mieltä, sillä elokuvan päähuomio on suurimmaksi osaksi nimikkosankarissa. Samoin elokuvan käsikirjoitus, joka on enemmän tai vähemmän Kapun puolella. Asiasta löytyy kuitenkin paljon eriäviä mielipiteitä eli älkää nyt pelkästään minuun uskoko.

Captain America: Civil Waria ei voi arvostella ilman, että sitä vertaa aikaisemmin tulleeseen ja vähän turhankin kovin sanoin haukuttuun supersankarien keskinäiseen kamppailuun, Batman v Supermaniin. Captain America voittaa, kevyesti. Tämä ei vielä itsestään ole mikään saavutus. Elokuva voittaa kuitenkin myös suurimman osan muista sarjakuvaelokuvista.

Suurin syy tähän on genrelle epätavallisen syvällinen juoni, vaikka aihe ei olekaan mitenkään omaperäinen. Elokuvan hyvät puolet eivät suinkaan lopu siihen. Se näyttää, kuuluu ja tuntuu hyvältä. Kiitos siitä kuuluu hienoille erikoistehosteille, kauniille visuaalisen ilmeelle, osaaville näyttelijöille ja vakuuttaville taistelukohtauksille, joista lentokentällä tapahtuva ansaitsee erikoismaininnan.

Elokuva jopa onnistuu pitämään kaikki pallonsa ilmassa. Lopputuloksena onkin harvinaisen tasapainoinen elokuva. Tasapainoinen, muttei kovinkaan omaperäinen. Se ei tuo genreen mitään uutta. Elokuvien samanlaisuus voikin tuntua puuduttavalta. Ohjaajat, veljekset Anthony ja Joe Russo ei myöskään ota elokuvan kanssa mitään riskejä. Se näkyy mm. suhteellisen konservatiivisesta lopusta.

Civil Waria ei voi arvostella pelkästään yksittäisenä elokuvana. Kuuluuhan se valtavaan universumiin, mistä on elokuvalle sekä hyötyä, että haittaa. Ryhmän erimielisyydet tekevät suuremman vaikutuksen, kun sen on nähnyt myös tiiviinä. Toisaalta jos elokuvasarjan muut osat, tai ainakin osa siitä, ei ole muistissa, Civil War saattaa vaikuttaa turhan sekavalta. Lisäksi läheskään kaikki hahmot eivät saa ansaitsemaansa huomiota.

Joku voisi pitää elokuvan varsin unohdettavaa pääpahista, Helmut Zemoa (Daniel Brühl), sen heikkoutena. En kuitenkaan minä. Päähuomio on supersankareiden keskeisessä kinastelussa, joten pääpahiksen ei pidäkään olla mitenkään erikoisen vaikuttava. Hänen tehtävänään oli yksinkertaisesti lisätä vettä myllyyn. Mies hoitikin tehtävänsä mallikkaasti, mikä ei olekaan mikään ihme.

Kaiken kaikkiaan Captain America: Civil War on harvinaisen onnistunut supersankarielokuva. Sitä onkin hehkutettu kriitikoiden toimesta, Marvel-faneista puhumattaan. Täydet viisi tähteä.

The origin story- Emman takki

Arvostelen nyt uusimman Olipa kerran jakson muutaman päivän myöhässä. Tässä se kuitenkin tulee. Jakson nimi on Firebird ja siinä tutustutaan tarkemmin Emman menneisyyteen. Varo spoilereita!

Aikaisemmin tapahtunutta: Emma vietti erittäin vaikean lapsuuden lastenkodissa. Kurjuus jatkui vielä hänen jouduttua vankilaan. Nykyaikana Zelena on kidnapattu Peter Panin ja Rumplen yhteistyöllä. Niinpä Hades tarvitsee sankariemme apua. Hyöty eri olisi kokonaan yksinpuolista. Jos Zelena suutelee Haadesta, kaikki voivat päästä pois Alamaailmasta.

Takaumissa palkkionmetsästäjä löytää vankilaa pakoilleen Emman. Emma yrittää karata, mutta hänen huomiondsa kiinnittyy avoimena olevaan tietokoneeseen. Siellä on Swanqueen fanfictionia. (Pilailen vain). Oikeasti tietokone näyttää kaupungin arkiston sivua, jonka avulla Emma voisi löytää Nealin. Sitä ennen hän varastaa vangitsialtaan ja huomaa tällä olevan tytär.

Emman selailessa sivua palkkionmetsästäjä, cool-niminen Cleo Fox saa suihkusta tarpeekseen, Hän kuitenkin lupaa auttaa häntä, jos Emma antaa sitten pidätyttää itsensä kiltisti. He käyvät arkistoista, mutta laihoin tuloksin. Cleo kertoo Emmalle, että hänen hieno nahkatakkinsa on haarnista pahaa maailmaa vastaan ja että Emman oliksi syytä ottaa itselleen sama asenne.

 Emma ei kuitenkaan luovuta, vaan hän murtautuu arkistoihin. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka arkistojenhoitaja yrittää salata jotain. Cleo huomasi Emman katoamisen ja tiesi heti, mistä etsiä. hän saapuukin arkistoille vähän Emman jälkeen. Poliisit keskiyttävät naisten puuhat. Pakomatkalla Cleo loukkaantuu ja paljastaa, että hän luopui omasta tyttärestään jo aikaa sitten.

Takaumien lopussa Emma löytää ko. tyttären ja kertoo hänelle Cleosta. Tyttö on myyjänä vaatekaupassa, jossa Emma löytää ikonisen takkinsa. Cleon tapaus, jos mikä, osoitti haarniskan olevan tarpeen. Takaumat olivat ihan jees. Aika tarpeettomia tosin. Tuskin kovinkaan monta kiinnosti Emma takin tarina. Ei ainakaan minua. En edes tiennyt sillä olevan tarinaa.

Siitäkin huolimatta Emmantakaumia on aina mukava nähdä, jo niiden harvinaislaatuisuuden takia. Ymmärrän kyllä, miksi niitä on aika vähän, Emman pähenkilö statuksesta huolimatta. Taidan olla maininnut joskus muulloinkin, mutta kertaan vielä. Emman menneisyys keskittyy melkein kokonaan nykyaikaan- ja nykymaaiilmaan. Siksi siellä käyminen on sekä tylsää, että täysin epäoleellista.

Nykyaikana Alamaailmassa Hades kysyy sankariemme apua. Hän haluaa Zelenan takaisin. He auttavatkin häntä, sillä Hades lupaa poistaa Emman, Reginan ja Davidin nimet hautakivistä ja täten päästää heidät Alamaailmasta. He saavatkin Zelenan pelastettua. Hadeksen tarvitsi vain  rikkoa Rumplen lasta koskeva sopimus. Sitten Hades ja Zelena suutelevat.

Suudelma avaa portaalin Storybrookeen. Hieman yllättäen Hades pitääkin lupauksensa. Sankariemme kotiinpaluun tiellä on kuitenkin vielä ongelmia. Emman sydämen puolikas ei suostu menemään Koukun rintaan, sillä kapteeni on ollut kuolleena jo liian kauan. haades on kuitenkin kuullut salameräisestä jumalten juomasta, joka voisi muuttaa tilanteen.


Koukku on epäileväinen, jo pelkästään tiedon lähteen takia. Haades nimittäin vaihtoi puolta epäilyttävän helposti. en voi olla olematta erimieltä. Enkä pelkästään siksi, että olen nähnyt jakson. Koko juttu on epäilyttävä. Hän olikin oikeassa. hades nimittäin värväsi Cruellan ja Sokean noidan lukitsemaan porukan kirjastoon, jossa hän väitti Koukun kotiin vievän juoman olevan.

Eikä siinä vielä kaikki. Emmalle ja Koukulle nimittäin selvisi, että rohto ei ole enää paikallaan. Niinpä Koukku ei pääse mukaan, vaikka Emma ja Regina onnistuivatkin yhdessä murtamaan heidät vangitsevan loitsun, vieläpä ennen määräaikaa. Loppuen lopuksi kaikki pääsivät takaisin Storybroonen, Koukkua lukuunottamatta. VIHDOIN!

R.I.P

Koukku-fanien ei jaksosta huolimatta kannata olla huolissaan, sillä eiköhän mies palaa viimeistään kauden finaaliin. Näin ainakin uskoisin. En ole spoilaantunut asiasta, mutta se sopisi yhteen kaiken sarjasta oppimani kanssa. Alamaailmassa tapahtui kaksi mainitsimisen arvoista asiaa: Rumple huijasi isäänsä kirottujen sielujen vedestä täyttävällä valesydämellä, minkä seurauksena Pan kuoli.

Sitten Rumple otti Pandoran boksin ja laittoi unikirouksessa olevan Bellen siihen. Jonka jäkeen hän meni portaalissa sen kanssa. Lisäksi Henry käytti Kirjailijan kykyjään hyväkseen kirjoittamalla kaikille heidän hoitamattomat asiansa. Näin jokainen pääsisi eteenpäin. Jakson muihin yksityiskohtiin menen vasta, kun he osoittautuvat muiden jaksojen kannalta olennaiseksi.

Olen iloinen, että tarina menee takaisin tavalliseen Storybrookeen. Hyvästi oranssi filteri! Saa nähdä, mitä kaupungissa tapahtui johtajien ollessa possa. Pidin myös Rumplen ratkaisusta. Pania ei jää ikävä. Myös Cruella ja Sokea noita jaksoivat viihdyyttää. Heitä olisi kyllä nähnyt enemmänkin. Nyt Storybrookessa on kuitenkin pahiksia riittämiin, kuten kunigas Arthur.

Jakson huonoin puoli oli päähenkilöiden, paitsi Koukun, onneton siinisilmäisyys, mitä tuli Haadeksen suhteen. Kukaan ei ole niin naiivi. Sitä paitsi luulisi heidän jo oppineen jumalan olevan paha. Kaiken klaikkiaan jakso kuitenkin meni enemmän positiivisen puolelle. Annankin jaksolle neljä tähteä.