Marco Polo vaali- ja muunlaistenkin taistelujen tuoksinassa

Netflixistä löytyy kiitettävästi katsomisen arvoisia alkuperäissarjoja. Yksi niistä on historiallinen sarja, Marco Polo, joka sai joku aikaa sitten toisen tuotantokautensa. 

Ennen arvosteluun menemistä on pari asiaa, jotka haluaisin lukijan tietävän. Ensinnäkin vaikka Marco Polo ja osa muista sarjan hahmoista perustuu oikeisiin historiallisiin hahmoihin, sarjan tapahtumat ovat silkkaa fiktiota. Historian tunnista sitä ei siis pidä ottaa. Toiseksi varoitan taas tapani mukaan, että tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia. Lue omalla vastuulla.

Marco Polon (Lorenzo Richelmy) isäntä Kublai-kaani (Benedict Wong) voitti edellisellä kaudella Etelä-Kiinan itselleen. Sen asukkaat eivät kuitenkaan suhtaudu asiaan niin hyvin kuin kaani toivoi. Ehkäpä heidän poikakeisarin vangitseminen auttaisi. Lisäksi sisällissota uhkaa, kun Tšagatain kaanikunnan johtaja Kaidu (Rick Yune) haluaa, omasta mielestä ansaitsemansa, paikan kaanien kaanina.

Marco Polon toinen kausi ei pettänyt odotuksiani, itseasiassa se ylitti ne. Pidin ensimmäisestä kaudesta, mutta toinen kausi pisti vieläkin paremmaksi. Osittain kai siksi, että en enää verrannut sarjaa Game of Thronesiin. Sarjalla on edelleen joitakin heikkouksia, mutta myös selviä vahvuuksia. Tavallisesta poiketen, kerron ensin sarjan vahvuudet ja sitten menen heikkouksiin. Vähän vaihtelua elämään.

Yksi sarjan vahvuuksista oli draaman ja toiminnan välisen tasapainon löytäminen. Kumpaakin on juuri sopivasti. Taistelukohtaukset oli vieläpä tehty taiten. Samoin aikalaiskuva. katsojien voisi kuvitella olevansa itsekin paikan päällä. Niin maisemat, puvustus ja lavastus oli tehty erittäin uskottavasti ja silmiä hivelevästi. Silmäkarkkia ei sarjasta siis puuttunut. Budjetti on edelleen valtava ja se näkyy. Ja hyvä niin. 

Sarja ansaitsisi myös kiitosta nimikkohahmonsa jättämisestä sivurooliin. Hän oli sarjan tylsin hahmo. Sarjasta ei kuitenkaan puutu mielenkiintoisia hahmoja, kuten yksi sarjan parhaista hahmoista Kublai-kaani. Kiitos siitä kuuluu Benedict Wongille, joka ansaitsisi suorituksestaan Emmyn. Paljon Marco poloa mielenkiintoisimmiksi osoittautuivat myös sokea munkki Hundred Eyes (Tom Wu). 

Annan sarjalle erityistä kiitosta vahvoista, ja moniulotteisista, naishahmoista. Heistä paras oli tappavan kaunis Mei Lin (Olivia Cheng). Toinen hyvä hahmo oli suurkaanin vaimo Chabi (Joan Chen), jolla on tällä kaudella oma, pääjuonen kannalta tärkeä, roolinsa. Naishahmoista myös uusi hahmo Lotus (Michelle Yeoh) ja Kaidun tytär Khutulun (Claudia Kim) ansaitsevat maininnan.

Jokaisesta sarjan hahmosta löytyi jotain hyvää, ja toisaalta taas pahaa. Sarjassa ei ole roistoa, vain vastustajia. Kaidulla oli hyvä syy päästä valtaistuimelle ja hänet siellä haluaisi nähdäkin, ainakin alkukauden perusteella. Sitä paitsi hänen pyrkimyksensä uuteen, rauhallisempaan, aikaan on erittäin ihailtava. Kublai kun yrittää vallata niin paljon alueita omakseen kuin vaan on mahdollista.

Ahmadinkin (Mahesh Jadu) motivaatiota ymmärtää oikein hyvin, murhasihan Kublai hänen isänsä ja myi hänen äitinsä ilotaloon. Jossain toisessa tarinassa hän voisikin saada sankarin roolin. taisteleehan hän tavallaan sortajaansa vastaan. Ei kuitenkaan tässä. Sarja olisin voinut selittää sitä enemmän kuin yhden takauman verran. Toisaalta kaikkea ei mahdu kymmeneen jaksoon.

Sitten huonoihin puoliin. Niitä oli vähemmän. Suurin ongelma oli sama kuin ensimmäisellä kaudella eli hahmojen välinen dialogi. Siitä puuttui se jokin. Se ei ollut kovinkaan uskottavaa. Tuskin tuon ajan mongolit tosiaan puhuivat noin. Lisäksi se äityi välillä turhan tönköksi. Sarja olisi myös voinut olla pari jaksoa pidempi. Ei kuitenkaan sen enempää. Nyt sarjalla ei ollut yhtään täytejaksoa, enkä niitä sille soisikaan.

Marco Polon toinen kausi oli jonkin verran ensimmäistä parempi. Siinäkin oli omat heikkoutensa, mutta kaiken kaikkiaan kausi tarjosi viihdyttävän katseluelämyksen. Ainakin minulle, historiallisen draaman ystävälle. Neljä tähteä.

Bones kadonneen tytön jäljillä

Murhamysteeri, erittäin vanhoillinen kirkko, kadonneita nuoria, kuollut amatööriyksityisetsivä. Kaikkea sitä löytyy matkalla lukemastani Kathy Reischin Speaking In Bonesista, jonka nyt arvostelen.

Jos olet seurannut sarjaa, mutta kirjat ovat vielä lukematta, sinun on hyvä tietää kirjan ja tv-sarjan maailmojen olevan täysin erillisiä. Tarkoituksella. Hahmotkaan eivät muistuta toisiaan muuten kuin nimensä ja ammattinsa puolesta. Niin ikä, luonne kuin taustajoukot ovat erilaisia. Kumpi sitten on parempi? Minusta kumpikin on hyviä omalla tavallaan, vaikka pidänkin enemmän kirjan Tempestä.

Speaking in Bonesista ei ole suomenkielistä versiota, joten sitä on turha etsiä. Se kannattaa pitää mielessä, jos kirjan mielii lukea. Englanniksi se löytyy hyvin varustetuista kirjakaupoista. Itse ostin kirjan Italiasta, josta en olisi suomenkielisiä kirjoja saanut muutenkaan. Vielä yksi asia ennen arvosteluun menoa. Tästäkin arvostelusta löytyy juonipaljastuksia, joten lue omalla vastuulla.

Amatöörietsivä Hazel “Lucky” Strike tuo Tohtori Temperance Brennanille kasetin kidutetusta tytöstä. Hän on varma kyseessä olevan kadonnut Cora Teague. Vaikka Brennan suhtautuukin etsivän väitteisiin vähintäänkin epäluuloisesti ja Coran vanhemmat uskovat tytön karanneen poikaystävänsä kanssa, hän alkaa selvittää tapausta. Tapaus osoittautuukin järkyttävämmäksi, kun hän osasi edes kuvitellakaan.

Olen aina pitänyt Kathy Reichin kirjoista, jopa enemmän kuin niihin löyhästi perustuvasta, itsessäänkin harvinaisen hyvässä, rikossarjassa. Suurin syy tähän on kirjailijan mestarillinen kirjoitustyyli. Speaking in Bones ei tee siinä poikkeusta. Erityisen paljon pidän hänen tavastaan laittaa melkein jokaisien luvun loppuun jonkinlainen cliffhanger. Tyyli toimii, niinpä kirjoja on vaikea päästää käsistään.

Kirjan tapaus on erittäin mielenkiintoinen. Siitä ei jännittäviä käänteitä puutu. Tarina alkaakin mielenkiintoisesti. Ensimmäinen kappale kertoo Brennanin saaman, erittäin epämiellyttävän, nauhan sisällön. Ensimmäisen luvun jälkeen kirja sitten hidasti menoaan. Tahti nopeutui loppua kohti. Lopputuloskaan ei ole niin ennalta-arvattava kuin luulin. Se on kirjalle ehdotonta plussaa.

Kuva on Bones tv-sarjasta.

Kirjasta löytyy paljon tiedepuhetta, tutkiihan sen päähenkilö työkseen ihmisen luita. Itselleni ala ei ole tuttu, joten ne menevät yli ymmärrykseni. Siitäkin huolimatta ne ovat lukemisen arvoisia. Kuitenkin se tuo kirjaan sille tyypillistä realismia. Millainen oikeuspatologi Brennan olisi, jos hän vain tekisi murhatutkimusta päivät pitkät? Tuskin kovinkaan hyvä.

Tarinasta löytyy jonkin verran ns. ”täyte” materiaalia. Monia kohtauksia, varsinkin alussa, olisi voitu poistaa hävittämättä tarinasta mitään oleellista. Toisaalta nekin kohdat kertoivat jotain hahmoista ja olivat muutenkin hyvin kirjoitettu, joten niitä ei ollut puuduttava lukea. Varsinkin kuin nopeasti eteen tuli myös niitä tarinan kannalta tärkeämpiäkin osia.

Kirjassa minua eniten ärsyttää Tempen jahkaaminen siitä, miten vastaisi Andrew Ryanin kosintaan. Kaikki tietävät, miten siinä loppuen lopuksi tulee käymään, joten se vei vain aikaa kirjan muulta sisällöltä. En myöskään välitä hänen taipumuksestaan mennä suin päin vaarallisiin tilanteisiin ilman apujoukkoja. Eikö hän ikinä opi? Ja Tempen pitäisi olla älykäs. Onneksi joku aina pelastaa hänet.

Kathy Reich

Pidän Temperance Brennanin hahmosta, paljonkin. Hän kuuluukin rikoskirjallisuuden parhaiden päähahmojen joukkoon. Hän on älykäs, itsenäinen, huumorintajuinen, tarvittaessa kovakin, mutta myös erittäin inhimillinen ja siten samaistuttava. Hänestä on helppo löytää joko itselleen tai jollekin tutulle ominaisia piirteitä. Lisäksi hänellä on kissa, mikä on aina plussaa.

Sivuhahmoista Temperancen äiti teki suurimman vaikutuksen. Rikostutkija Slidel ei kuulusuosikkihahmoihini, mutta hänen ja Temperancen yhteistyötä kyllä toimii. Se on yksi kirjan ehdottomista vahvuuksista. Melkein kaikki seurakuntaan liittyvät ovat epämiellyttäviä ihmisiä, yhtä tyttöä lukuun ottamatta. Erityisesti pastori ja Coran perhe.

Zeb Ramsey, North Carolinen apulaisseriffi, on mukava uusi tuttavuus. Toivottavasti häntä ja hänen koiraansa nähdään muissakin kirjoissa. Lucky vaikuttaa jo vähään turhankin värikkäältä hahmolta. Onneksi häntä nähdään vain kirjan alussa. Muista hahmoista, kuten Tempen siskosta, minulla ei ole tarpeeksi tietoa, jotta voisin muodostaa heistä jonkinlaisen mielipiteen. Eipä niitä paljon ollutkaan.

Novellin yhteydestä löytyy myös toinen tarina, Bones in Ice. Se on päätarinaa huomattavasti lyhyempi. En ole varma, mihin se sijoittuu Kathy Reichin kirjauniversumissa. Joka tapauksessa sekin on lukemisen arvoinen, joskin paljon Speakin in Bonesia ennalta-arvattavampi. Lyhyt muoto sopi tarinalle hyvin. Annan sille arvosanan samalla kuin Speaking in Bonesillekin eli loppukaneetin yhteydessä.

En menisi niin pitkälle, että sanoisin olevani Temperance Brennan-sarjan fani, mutta ainakin toistaiseksi olen pitänyt jokaisesta lukemastani. Niin myös Speaking in Bonesista. Annan sille neljä tähteä. Bones in ice ansaitsee niitä kolme ja puoli, vähän päätarinaa huonomman.

Naiset oranssissa

Netflixin laadukas vankiladraama Orange is New Black, sai neljännen kautensa tämän vuoden kesäkuussa. Katsoin sen niin nopeasti, kun voin ja nyt vain arvostelu puuttuu. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

Orange Is The New Black (lyhennettynä OITNB) kertoo Litchfieldin naisvankilan asukkaista. Kolmannella kaudella vankila yksityistettiin. Neljännellä kaudella vangit kärsivät teon seurauksista, vankilan johtajaksi valitun Caputon (Nick Sandow) hyvistä aikeista huolimatta. Asiaa ei paranna se, että vartioiksi palkatut veteraanit eivät pelkää käyttää koviakin otteita saadakseen vangit järjestykseen.

Vankien puolella Piper (Taylor Schilling) jatkaa naisvankien käytettyjen alushousujen myymistä nettipervoille. Nyt hänen apajilleen tahtoo myös Maria Ruiz (Jessica Pimentel). Kumpikaan ei kaihda mitään keinoja voittaakseen. Alex (Laura Prepon) puolestaan joutuu tappamaan hänen peräänsä lähetetyn salamurhaajan. Ruumis pitää tietenkin piilottaa, minkä vuoksi soppaan pitää ottaa mukaan muitakin.

Lisäväriä vankilaan tuovat niin Pousseyn (Samira Wiley) ja Soson (Kimiko Glenn) alkava romanssi kuin etuoikeutetun esikuva, Martha Stewartille naureskeleva Judy King (Blair Brown). Kausi sai myös oman juutalaisten ja muslimien kamppailun, kun juutalaiseksi kääntynyt Tovah (Adrienne C. Moore), entiseltä nimeltään Black Cindy saa naapurikseen muslimin. Aihetta kuitenkin käsitellään hyvin pintapuolisesti. 

Sarjassa nähdään edelleen takaumia, joskin aiempaa vähemmän. Osa takaumista kertoo, kuinka vangit oikein joutuivat nykyiseen tilanteeseensa. Jotkin takaumat puolestaan näyttivät hahmojen hyviä puolia. Eihän ihmistä voi oikeassakaan elämässä pelkästään huonoimpien hetkien valossa arvioida. Mitään pyhimyksiä he eivät vangeista, tai vartioistakaan, kuitenkaan tee.

Vankilaitoksen yksityistäminen ja erityisesti sen raadollisempi puoli ovat kauden kantavia teemoja. Teemoja on myös muitakin, kuten rasismi, hyväksikäyttö, kansalaisoikeudet ja väkivalta. Kaikki ovat erittäin ajankohtaisia. Aiheita käsiteltiin paremmin kuin, mitä draamakomedioilta sopii odottaa. Yleensähän niissä vain raapaistaan pintaa. Aiheista löytyisi kyllä paljon lisää sanottavaa, ovathan ne erittäin laajoja.

Lopulta kyseessä on tarina joukosta rikkinäisiä naisia jotka välittävät toisistaan, kuten Caputolle sihteerin töitä tekevä Taystee (Danielle Brooks), vankilaäiti Red (Kate Mulgrew), raiskauksestaan toipuva Pennsatucky (Taryn Manning), mielenterveysongelmista kärsivä Lolly (Lori Petty) sekä taiteilijan urasta haaveileva Daya (Dascha Polanco). Vain muutaman mainitakseni. Hahmoista kun ei ole sarjassa pulaa.

Valitettavasti sellaisia hahmoja kuin Nicky (Natasha Lyonne) tai Sophia (Laverne Cox) nähtiin liian vähän. uusilla hahmoilla oli vain vähän persoonaa, mutta eiköhän asia korjaannu viidennellä kaudella. Tai ainakin sitä seuraavina kautena. Sarja saa ainakin seitsemän kautta. Nyt he kuitenkin määritellään vain yhden piirteen mukaan, joka toisille on syntyperä ja toisille rasistisuus. 

Sarja ei siis ole pelkästään ”valkoinen nainen vankilassa”-tarina. Piper ehkä aloitti sarjan päähenkilönä, mutta hän ei ole ollut sitä enää pitkään aikaan. Hän ei ole edes vankilan kiinnostavin hahmo. Itseasiassa inhosin häntä viime kaudella. Tällä kaudella asiaan tuli onneksi parannus Piperin myöntäessä virheensä ja saadessa ansionsa mukaan. Parannus ei kuitenkaan tee hänestä suosikkiani.

Kauden tunnelma oli hyvin tasapainossa. Vaikka osaa kohtauksista olikin vaikea katsoa, niiden vastapainoksi ympättiin myös aimo annos huumoria. Huumori ei kuitenkaan jätä tärkeitä aiheita varjoonsa tai tee niistä naurunalaisia. Niin kuin ei pidä ollakaan. Mukana oli kuitenkin myös paljon synkempiä kohtauksia, joista en paljasta nyt enempää. Yksi niistä oli kuitenkin ihan kauden loppumetreillä.

Vaikka Orange Is The New Blackin neljännessä kaudessa on jonkin verran parannettavaa, uusien hahmojen liian pieni käyttö nyt esimerkiksi, se onnistui pitämään korkeaa tasoaan yllä. Tehtävä ei ole mitenkään helppo noinkin pitkään jatkuneelle sarjalle. Neljä ja puoli tähteä.

Klooniklubi palaa neljännen kerran

Orphan Black on yksi parhaista tällä hetkellä tulevista scifisarjoista. Kiitänkin Netflixiä siitä, että se näytti jaksot tuoreeltaan. Nyt arvostelen sen uuni tuoreen neljännen kauden. 

Orphan Blackin perusjuoni on varmaan kaikille tätä juttua lukevalle tuttu. Ollaanhan nyt jo neljännessä tuotantokaudessa. Kertaus on kuitenkin opistojen äiti, joten menen siihen lyhyesti. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!!!

Sarja kertoo Sarah Manningista (Tatiana Maslany) ja hänen klooneista (myös Tatiana Maslany), jotka yrittävät selvittää omaa alkuperäänsä ja säilyttää identiteettinsä maailmassa, joka pitää heitä omaisuutenaan. Erityisesti heidät luoneet Neolutistit, jotka haluavat omistaa heistä joka ikisen, heidän ihmisyydestään viis. Porukka on, kuitenkin ollut hieman sivusta sitten ykköskauden.

Neolutistien lisääminen oli hyvä idea. Uusi pahis olisi jo liikaa, sillä juonesta on tullut muutenkin jo liian sekava moninaisine luonteenkäänteineen. Kausi ei kuitenkaan pidättäydy pelkästään vanhassa. Neolutisteillä on nimittäin uusia juonia, jonka yhtenä toteuttavana on heille työskentelevä, mutta katsojille uusi tuttavuus, Evie Cho (Jessalyn Wanlim) ja hänen poliisikäskyläisensä Martin Duko (Gord Rand).

Kauden tärkeämpänä teemana on tällä kertaa perhe, ja ennen kaikkea heidän puolesta uhrautuminen. Sitä käsitelläänkin monesta näkökulmasta. Toinen kauden suuri teema on klooneja vaivaava sairaus, jonka parannuskeino olisi hyvin tärkeä erityisesti Cosimalle. Sarja käväisee myös muunlaisten ihmiskokeiden maailmassa Neolutistien etsiessä uutta suuntaansa, kloonit kun ovat jo vanha juttu.

Kauden ensimmäinen jakso kertoo kuitenkin mystiseksi jääneestä Bethista. Naisesta, jonka kuolema aloitti koko sarjan, mutta josta olemme saaneet tähän mennessä vain toisen käden tietoa. Ensimmäisen jakson lisäksi hänelle on omistettu myös takaumia, jotka toivatkin oivaa lisämaustetta kauteen. Sen lisäksi ne selittivät monia, katsojan kannalta oleellisia, tietoja Orphan Blackin maailmasta.

Kauden pääjuoni on aiempaa suoraviivaisempi, menettämättä kuitenkaan moniulotteisuuttaa. Pahat olivat selkeästi pahoja ja hyvät hyviä, ainakin joskus. Liian yksinkertaiseksi hyvä-paha asetelmaksi sarja ei kuitenkaan äidy missään vaiheessa. Orphan Blackissä kun on loppuen lopuksi kyse erilaisista pyrkimyksistä, joista suurin osa on hyvin inhimillisiä. Ihmisillä pyrkimysten takana on omat hyvät ja pahat puolensa.

Kausi onnistuu syventämään vanhoja hahmojaan loistavasti. Lisäksi kaikki sivuhahmot, olivat he kuinka pienessä roolissa tahansa, saavat edes jonkinlaisen mielekkään tarinan. Suosikkejani ovat edelleen Helena, Cosimasa, Felix ja Krystal. Valitettavasti Felix jää tällä kertaa hieman sivuun. Kausi saa minut tuntemaan myötätuntoa Bethiä kohtaan enemmän kuin ennen. 

Inhokkeja minulla ei ole. Paitsi Rachel. nainen on ollut sivussa sitten kakksokauden, mutta nyt hän tulee taas, entistä kavalampana. pakko sanoa, että olen käänteen ystävä. Rachelista ei ole hyvikseksi, vaikka hänestä löytyy inhimillisiäkin puolia. Itseasiassa hänen tilanteensa onnistuu herättämään, ainakin minussa, jonkin verran myötätuntoa. Ennen lopun juonenkäännettä.

Uudet hahmotkin ovat mielenkiintoisia, ainakin hyvät. Siis Felixin siskoa lukuun ottamatta. Suomikin mainitaan, sillä uusista hahmoista M.C on täältä kotoisin. Muutenkin hahmo toi sarjaan oman, mielenkiintoisen, lisänsä. Eikä pelkästään siksi, että saimme vihdoin tietää, mitä Helsingissä oikein tapahtui. Nainen taitaa myös tietokoneiden salat paljon muita hahmoja paremmin.

Pahikset ovat sitten vähän. Heidän työnantajanaan toimivasta, herkullisen pahasta, organisaatiosta huolimatta. Tämä on totta erityisesti Dukon kohdalla. Miehellä ei ole juuri persoonallisuutta. Siski hänen kuolemansa tuskin järkytti ketään. Neolutistit puolestaan ovat ehdottomasti Orphan Blackin paras päävastus, vaikka se joskus vaikuttaakin turhan kliseiseltä pahalta organisaatiolta. 

Olen hehkutta Tatiana Maslanyn näyttelijänkykyjä ennenkin ja teen sen taas. Hän on ehdottomasti parasta tässä sarjassa, sillä sarjan hyvyys tai huonous riippuu täysin hahmoista. Samaistuttavat hahmot ovatkin Orphan Blackin paras puoli muutenkin. Sarja ei kuitenkaan nojaa täysin Maslanyn harteilla, vaan muutkin sarjan tekijät hoitivat työnsä mallikkaasti. Niin näyttelijät kuin kameran takana työskentelevätkin.

Vaikka päätunnelma on vakava, johtuen hauskuuden jäämisestä pahasti vakavampia asioita käsittelevän pääjuonen jalkoihin, löytyy sarjasta edelleen koomisiakin hetkiä. Niitä tarjosi niin perinteiset” klooni esittää toista kloonia”-kohtaukset kuin hauskat sivuhahmot, kuten Alison, Helena, Donnie ja uutena tuttavuutena huvittavalla tavalla väärässä oleva, mutta yllättävän tuloksellinen Krystal.

Kaikean kaikkiaan erinomainen kausi Orphan Blackilta. Olen jokaisen kauden fani, mutta neljäs kausi oli erityisen hyvä, jopa melkein yhtä hyvä kuin ensimmäinen kausikin. Viisi tähteä. Valitettavasti herkkua ei ole tarjolla loputtomiin, sillä kausi loppuu seuraavaan, eli järjestyksessään viidenteen, tuotantokauteen.

Älä kiusaa Carrie Whitea

Vielä viime viikolla olin kahden viikon Keski-Euroopan matkallani. Siellä tuli luettua jonkun verran. Yksi lukemistani kirjoista on Stephen Kingin klassikko Carrie. JUONIPALJASTUKSIA!!!

Katsoin joku aika sitten Carriesta tehdyn elokuvan, sen uudemman. Kadun sitä, että katsoin elokuvan ennen kirjan lukemista. Luultavasti kirja olisi ollut parempi ilman päässäni pyöriviä elokuvan kohtauksia. Kirja kun osoittautui odotetusti paljon paremmaksi, vaikka en pitänytkään elokuvaa mitenkään kauhean huonona. Virhe on kuitenkin tehty, enkä voi sille enää mitään. Nyt arvosteluun.

Carrie White on kiihkouskovaisen äidin tytär, jota on aina kiusattu. Tilanne eskaloituu hänen saadessa ensimmäiset kuukautiset. Ilman, että itsekään tietää, mitä ne oikein ovat. Carrie huomaa itsestään jotain mutakin. Nimittäin sen, että hän omaa telekineettisia voimia eli pystyvänsä liikuttamaan esineitä ajatuksen voimalla. Miten käy, kun kiusaajat menevät liian pitkälle?

Carrie luetellaan kauhukirjaksi. Sitä se onkin, ainakin jollakin mittarilla. Tyyli kuitenkin on useammista, ainakin minun lukemista, kauhukirjoista poikkeava. Telekinesiaakin kohdellaan tieteellisenä ilmiönä ja tapahtumia ruoditaan monesta näkökulmasta. Mitenkään pelottava se ei ollut. Joku voi toki kokea kirjan toisin. Voin kuitenkin sanoa, että vähän heikkohermoisemmatkin voi sitä lukea. Toki omalla vastuulla.

Juoni ei ollut yllätyksellisin, saatikka mitenkään ennenäkemättömin. Tai ehkä oli omana aikanaan. Pitää muistaa, että kirja on jo vuosikymmeniä vanha. Liian kuluneelta se ei kuitenkaan tuntunut. Ainakin osittain siksi, että en lue yleensä juuri tämän tyyppisiä kirjoja. Kauhu genrenäkin on minulle aika vieras, joskin sitäkin on tullut luettua. Lähinnä erilaisten novellikokoelmien muodossa.

Kirja pitää miettimään. Koulukiusaaminen on vielä nykyäänkin joka puolella maailmaa vakava ongelma, joten kirjan voisi laittaa pakolliseksi koululukemiseksi. Muina teemoina toimivat aikuiseksi kasvamisen ongelmat, joten teinit saattavat sada siitä muutenkin paljon irti. Toisaalta voin sanoa, että kyllä siitä vanhempikin nauttii. Itselläni ne vuodet ovat jo takanapäin, onneksi.

Carriesta puhuttaessa ei voi sivuuttaa sen kliimaksia ja samalla tärkeintä kohtausta, tanssiaiskohtausta. Onhan se koko tarinan ikonisin. Kerrottiin tarina sitten missä muodossa tahansa. Se olikin brutaali kuvaus yliluonnollisesta kouluampumisesta. Se ei kuitenkaan ollut yhtä vaikuttava kuin olisi voinut, varsinkin hehkutuksen huomioiden. Kohtaus kuvasi tapahtumia liian katkonaisesti.

Kirjan kerronta erottaa hyvän kirjan huonosta, jyvät akanoista niin sanoakseni. Sen Stephen King taitaa. Hänellä on oma tyylinsä, jonka ylin ystävä en yleensä ole. Carrie kuitenkin oli mukava poikkeus sääntöön. Kirjasta tekee erikoisen se, että siinä on välissä tekaistuja raportteja ja pätkiä tekaistuista kirjoista, mikä tuo siihen mukavasti särmää. Joidenkin mielestä se tosin tekee kirjasta sekavan. Minä en kuulu niihin.

Hahmot olivat enemmän tai vähemmän stereotyyppisiä, mutta ei ärsyttävällä tavalla. Tietty hahmojen tuttuus vain lisäsi kirjan uskottavuutta. Hahmoista suosikkini oli Carrie, mutta parilla muullakin hahmolla oli hetkensä. Ehdoton inhokkini oli Carrien äiti, Margaret. Hän oli jopa Christinaa ja tämän kovispoikaystävää inhottavampi ja se on jo paljon sanottu. Muista hahmoista minulla ei ollut vahvoja mielipiteitä.

Kaiken kaikkiaan Carrie on erittäin hyvä kirja, jolla on syystäkin paikka pop-kulttuurin historiassa. Ihan täysin minun makuuni se ei kuitenkaan ollut. Neljä tähteä.

Game of Thronesin kuudes kausi jakaa kortit uusiksi

Yksi maailman parhaista sarjoista, Game of Thrones, sai juuri kuudennen kautensa päätökseen. Tässä arvostelussa kerron mielipiteeni kaudesta. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, isojakin, Game of Thronesin kuudennesta kaudesta. Niinpä suosittelen kyseisen kauden katsomista ennen kuin luet sen. Vastuu on kuitenkin täysin sinun. Ennen arvostelu-osuutta kertaan lyhyesti, mitä sarja jäi viidennen kauden jälkeen. Ihan vain muistin virkistykseksi.

Jon Snow kuoli miestensä käsistä. Dany katosi lohikäärmeensä selässä. Uskonnollinen fanaatikko High Sparrow sai ennenäkemätöntä valtaa, jota hän käytti vangitakseen Margaeryn, tämän veljen Loraksen. Sansa pääsi irti Ramsayn ikeestä. Samoin Theon. Arya puolestaan aloitti opinnot mystisessä salamurhaajan veljeskunnassa. Tästä tilanteesta mentiin kuudennelle kaudelle.

Viidelle kaudella tapahtui paljon suuria asioita. Niistä en ole kertonut niistä läheskään kaikkea. Joku minua tietämättömämpi voisi kysyä, voiko tuosta laittaa paremmaksi. Vastaus on yksinkertainen: Kyllä voi. Kuudes kausi tarjosi vielä enemmän koko sarjaa järisyttäviä tilanteita, sarjan ottaessa uuden vaihteen silmään. Game of Thrones loppuu vaivaisen 13 jakson jälkeen, joten kiire olikin suuri.

Varjopuolena kuitenkin mainittakoon, että tällaisiinkin käänteisiin, on ne sitten kuinka hurjia tahansa, turtuu aika nopeasti. Jotenkin Jonin henkiinherääminen, lukuisien ihmisten kuolema Cersein tai Danyn toimesta tai edes se, että niin sanotut hyvikset tekevät jotakin pahaa, ei juuri jaksa järkyttää minua enää. Tai ehkä vähän, mutta koko ajan vähemmän.

En osaa sanoa, onko kausi koko sarjan paras. Tuskin sentään. Sen monista hyvistä puolista, ja niitähän riitti, huolimatta. Itseasiassa minulla ei ole olemassa mitään kausien paremmuus järjestystä, toisin kuin Buffyn kohdalla. Kaikki kaudet ovat olleet enemmän kuin hyviä. Kukin omalla tavallaan. Tosin jotkin jaksot olivat vain erittäin hyviä, kun taas toiset loistavia.

Sen sijaan eri ihmisten storylinejen kiinnostavuus vaihteli suuresti, vaikkakin kaikkien loppu tyydytti minua suuresti. Paras kuului Pohjoiseen eli Jonille, Ramsaylle ja Sansalle. Varsinkin sen päätös oli erittäin tyydyttävä. Pidin erityisen paljon myös Branin storylinesta, jonka tarjoama Hodor käänne oli kauden nerokkain, joskin myös surullisin. Mereenissä olikin kiva käydä.

Epäkiinnostavin storyline kuului ehdottavmasti muusta Samille, sillä se oli muusta tarinoasta täysin irrallaan, ainakin toistaiseksi. Samoin kävi Dornen kohdalla. Aryan storyline oli suurin pettymys, koska hänen tarinassaan oli jopa potentiaalia. Kuninkaansatama-scenet olivat tylsähköjä ennen viimeistä jaksoa. Minun oli vaikea muistaa aikaa, jolloin kyseinen kaupunki oli vielä kaiken keskipisteessä.

Kaudella on oma teemansa, parikin. Esimerkiksi sitä on tituureelattu naisten kaudeksi, mistä olen osittain samaa mieltä. Naishahmoilla, ainakin pääsellaisilla, meneekin sarjalle epätyypillisen lujaa. Nyt sarjalla on peräti kaksi naisjohtajaa ja kauden parhaan uuden hahmonkin, jossei jopa parhaan hahmon viitta lankeaa Lyanna Mormontille, noin kymmenen vuotias tyttö.

Kuitenkaan asia ei ole noin yksi kertainen. Miehillä ei mene sen huonommin, josta paras esimerkki on kauden ehdottomasti voittanut Jon. Kuinka moni voi sanoa nousseensa kuolleesta kuninkaaksi? Lisäksi kannattaa muistaa, että monilla hahmoilla, sukupuolesta riippumatta, menee edelleen huonosti. Eikä kuolemakaan syrji sarjassa ketään asemansa, sukupuolensa tai minkään muunkaan perusteella.

Sen sijaan kauden teemaksi voisi ottaa maailman muuttumisen. Vanhat tavat toimia eivät enää riitäkään. Niitä rikottiinkin kaudella oikein urakalla. vanhan korvaamisen uudella. Esimerkiksi ennen olisi ollut ennenkuulumatonta, että johtajana on nainen tai äpärä. Ajan muuttumista kuvaa erinomaisesti sen, että kauden lopussa se talvi vihdoin tuli, kirjaimellisesti.

Kausi lisäsi myös yliluonnollisia elementtejä ennen näkemättömästi. sarjassa on aina ollut niitä, kuten Danyn lohikäärmeet tai Valkeat kulkijat, mutta ne ovat aina jääneet hieman sivuun päätarinasta. Nyt siihen tulee muutos. Yksi esimerkki siitä on Branin näkemisen lahja, joka paljastikin olennaisia osia koko sarjaa ajatellen. Hän voi myös vaikuttaa tapahtumiin, kuten Hodorin kohtalo traagisesti osoitti.

Yliluonnollisten elementtien ja niiden tärkeyden lisääminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sarja poistuisi juuriltaan. Kyseessä on yhä ihmisistä ja heidän kamppailustaan erittäin julmassa maailmassa. Vain uhat muuttuvat, ainakin osa niistä. Ihmisistä ei kauden aikana tullut mitenkään vähemmän uhka lajitovereilleen. Joidenkin kohdalla voisi sanoa, että pikemminkin päinvastoin.

Maailma on muuttunut hieman yllättäen vähemmän julmaksi, mikä jakaakin mielipiteitä puolesta ja vastaan. Esimerkiksi niin sanotusta ”Äpärien taistelusta” on puhuttu paljon. Arvostelijoiden mielestä se oli liian tolkienmainen tai toisin sanoen se päättyi liian hyvin sankareidemme kannalta ja siten sarja on menettämässä särmäänsä. Ja, että se vastasi jo vähän turhankin hyvin katsojien odotuksia.

He eivät ole väärässä, vaikka päähenkilöiden voittoa olikin nautinto seurata. Niin monen häviön jälkeen. Jotenkin minustakin olisi pettymys, jos sarja päättyisi liian onnellisesti. tottakai ainakin jollekin hahmoille soisi käyvän hyvin, mutta mitään ”Ja he elivät onnellisesti elämänsä loppuun asti”-loppua en halua. Tosin en kyllä maailman ja kaikkien sen vähänkään kunnollisten ihmisten tuhoakaan.

Kausi oli loistava. Eikä vain siksi, että se antoi minunkin kaltaisille faneille juuri sitä, mitä he haluavatkin. Viisi tähteä.

Örkit tulevat

Mietin jonkin aikaa, menenkö katsomaan uuden Warcratf: The Beginning -elokuvan. Sitä kuitenkin suositeltiin minulle, vannoutuneelle fantasian ystävälle, joten päätin mennä. Kannattiko?

Warcraft: The Beginning perustuu World of Warcraft-nimiseen videopeliin. Itseasiassa se on kyseisen pelin esiosa. En ole pelannut kyseistä peliä, joten en voi verrata sitä ja elokuvaa keskenään. Enkä siis tiedä, kuinka uskollinen elokuva on pelille. Asia saattaa vaikuttaa myös mielipiteeseeni elokuvasta, joko puoletsa tai vastaan. Tämä arvostelu tulee sisältämään juonipaljastuksia.

Örkkien maailma tuhoutuu, joten he päättävät muuttaa jo kansoitettuun Azerothin valtakuntaan. Suurin osa seuraa taikavoimia omaavaa Gul'dania (Daniel Wu), jonka pyrkimyksenään on niinkin yksinkertainen, kun koko maailman valloitus. Jotkin örkit uskovat kuitenkin rauhalliseen yhteiseloon. Niinpä heidän ja ihmisten pitää liittoutua tätä vaarallista vihollista vastaan.

Elokuva ei ole ansainnut saamiansa haukkuja. Ei sitä Taruun Sormusten Herrasta tai Game of Thronesiin voi verrata, mutta silti. Kehotan kuitenkin pitämään odotukset tarpeeksi realistisina, sillä ei se mitenkään erityisen hyväkään ollut. Juoni kuin seuraa samaa moneen kerran tallattua kaavaa. Onneksi olen fantasian ystävä, joten se ei haittaa minua läheskään niin paljon kuin olisi voinut.

Pidin erityisesti siitä, että örkit otetaan tasa-arvoisesti päähenkilöiden joukkoon. Se kuin tuo vähän vaihtelua geneeriseen fantasiagenreen. Sitä paitsi Durotan (Toby Kebbell) ja Draka (Anna Galvin) voittivat ihmiset samaistuttavuudessaan ja moniulottuvuudessaan ihmiset mennen tullen. Lempihahmokseni osoittautuikin puoliörkki Garona (Paula Patton). 

Valitettavasti edes he eivät olleet erityisen muistettavia, saatika moniulotteisia. En syytä tästä näyttelijöitä, joihin kuuluu sellaisia nimiä kuin muun muassa Dominic Cooper, Viikings-tv-sarjan Travis Fimmel, ja Ruth Negga. He suorittivat osansa niin hyvin, kuin vain oli mahdollista ja saivatkin siksi katsojan välittävän hahmoista.

Maailmakin vaikutti mielenkiintoiselta, vaikka sitä ei ehdittykään käsitellä kovinkaan paljon. Siksi tv-sarjamuoto voisi toimia sille paremmin. Elokuvan loppu vihjailee jatko-osista, joten ehkä nämä tavoitteet voi saavuttaa sitäkin kautta. Olettaen siis, että jatko-osia ylipäätään tulee. Sitä ei ole vielä varmistettu, vaikka elokuva pärjäsikin erittäin hyvin lippuluukulla.

Mutta entäs se toteutus? Jos se ei ole huippulaatua, elokuva epäonnistuu. Olipa maailma sitten kuinka hyvä tahansa. No, siinä ei ole mitään valittamista, ainakaan minulla. Pidin niin tunnelmasta, visuaalisesta ilmeestä kuin huimista taistelukohtauksistakin. Se antoi liikaakin aikaa erikoistehostemätölle, mutta eikähän elokuvan pääkohderyhmä haluakin nähdä juuri sitä. vai olenko turhan ennakkoluuloinen?

Vastauksena alun kysymykseen, kyllä kannatti. Elokuva oli odottamaani parempi. Täysiä pisteitä se ei kuitenkaan ansaitse. Annan elokuvalle kolme tähteä. Suosittelen fantasian ystäville.