Elämä avaruusolentojen kanssa jatkuu

Tätä on jo odotettu. Nimittäin scifidraama Defiancen toista tuotantokautta. Kausi sijoittuu noin yhdeksän kuukautta edellisen kauden loppumisesta ja paljon onkin ehtinyt tapahtua.

Älä katso Defiancen toista ennen kuin olet tutustunut ensimmäistä. Sen verran jatkuvajuoninen sarja on kuitenkin kyseessä. Kauden katsoneet saavat nyt muistinvirkistämistä. Tiiviostän nimittäin sarjan ja ensimmäisen kauden tärkeimmät palat ennen viimeisimmän kauden arvostelemista. Varo Juonipaljastuksia.

Lyhyesti sanottuna Defiance perustuu lähitulevaisuuteen, jossa ihmisten lisäksi maata asuttavat myös Votaneiksi kutsuttujen avaruusolentojen kahdeksan eri rotua. Rotuihin kuuluu mm. Vitivalkoiset ja sivistyneet castit, hengelliset Irathientsit ja huippuälykkäät indogeeneistä. Sarjassa seurataan Defiancen kaupunkia, jossaVotanit ja ihmiset elävät jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä keskenään.

Maailma on muuttunut Votaneiden tulon myötä, vieläpä erittäin dramaattisesti. Votanien tulo aiheutti sodan heidän ja ihmisten väälillä. Sota muutti Maapallon enimmäkseen asuinkelvottomaksi. Sellaisa nykyajan mukavuuksia, kuten internettiä ei ole. Onneksi vastapuolet tajusivat solmia rauhan, joten edes jotain jäi jäljelle.

 Päähenkilönä hyörii Han solomainen Joshua Nolan (Grant Bowler) ja hänen adoptiotyttärensä Irisa (Stephanie Leonidas). Toiselle kaudelle mentäessä Joshua etsii kadonnutta tytärtään

Kaupungissa asuu myös mm. ex-pormestari Amanda, joka pyörittää nyt siskonsa omistamaa bordellin ja baarin risteytymää NeadWantia, jonka edellinen omista, Amandan sisko on kadonnut Kenya, luultavasti kuollut.

Syyllinen on juonikas Kenyan ex-rakastajatar Stahma Starr (Jaimie Murray), jonka pormestarin paikan vienyt mies vangittiin tämän tappaessa Tasavalla sotilaan. Paikka siirtyi karismaattiselle tasavaltalaiselle Niles Pottinger ( James Murray). Muita pelaajia kaivoksilla rikastuneet McCawleyt, joiden tytär Christie (Nicole Muñoz) on naimisissa Starrien pojan Alakin (Jesse Rath) kanssa.

Defiance on pysynyt tyylillleen uskollisena. Tämä on lähinnä hyvä asia, joskin sarja pysyi vähän turhankin samanlaisena. Vaihteluhan virkistää, mikäli vanhaa sanontaan uskomista. Scifielementistä piti huolen Irisa ja hänet puolelleen saanut avaruusalus Kaziri. Storyline estikin sarjan muuttumista pelkäksi saipuaoopperaksi.

Uuttakin löytyy. Toinen kausi on edellistä synkempi. Minusta se sopii sarjalle. Huumoriakaan ei ole unohdettu. Maailmastakin saatiin selville vaikka mitä. Pidin erityisesti siitä, että jotkin ihmiset pukeutuvat casteiksi ja tapaavat puoli salaisella klubilla. Yksityiskohta toi uskotavuutta sarjan mytologiaan. 

Vaikka peruslänkkärin sankaria muistuttavalla Joshualla onkin oma viehätyksensä, suosikiksi hän ei kuitenkaan yltänyt tällä kaudellakaan. Se kunnia kuuluu edelleen Stahma Starrille, joskin hän ei ole enää niin ylivoimainen suosikki. Parhaat one-linerit kuuluvat kuitenkin Doc Yewll (Trenna Keating). Irisa puolestaan ei esiintynyt tällä kaudella edukseen, vaikka pidinkin hänestä ensimmäisellä kaudella.

Uusista hahmoista pidän erityisen paljon armeijan propagandaa tekevästä Berlinistä (Anna Hopkins). Odotin hahmolta jotain muuta sarjan alusta, mutta onenksi olin väärässä. Inhoan kauden pahiksena epäonnistunutta pormeari Pottingeria. Enimmäkseen huonon motiivinsa taki. Jonkun tietyn naisen saaminen ei ole tarpeeksi hyvä syy. Cai puolestaan oli vain tylsä. Muissa hahmoissa ei ole niin valittamista kuin kehumistakaan.

Defiancen toinen kausi oli viihdyttävää scifiä, mutta se olisi voinut olla parempaakin. Onneksi hahmot pelastavat sarjan. Neljä ja puoli tähteä. Sarja jatkuu vielä kolmannellakin kaudella. On spekuloitu, että sarjan ympäristö muuttuisi ainakin yhden sukupolven verran ja täten koko ympäristö muuttuisi. En kuitenkaan usko sitä. Joshua ja Irisa eivät ole sarjan ainoat hahmot.

Veri lentää kreikkalaisten ja persialaisten ottaessa yhteen - Tällä kertaa merellä

Defiancen toista tuotantokautta ja muita hyviä Netflixin näyttämiä sarjoja odotellessani päätin käydä elokuvien puolella. Löysinkin kohtuullisen uuden 300:Imperiumin nousu elokuvan.

Spartan kuningas Leonidasin kamppailessa Persian jumalkuningasta vastaan 300 miehen voimin kreikkalaiskenraali Themistoklesin (Sullivan Stapleton) taistelee samaa vihollista vastaan toisella rintamalla laivastonsa kanssa. Vastapuolta komentaa pahamaineinen Artemisia (Eva Green), jolla on hyvä syy vihata kreikkalaisia. 

Elokuvassa päästään myös viholisten saappaisiin. Elokuvassa kerrotaankin niin Xerxeksen kuin Artemiksenkin tarinaa. Lyhyesti: Elokuvan päähenkilö tappoi Xerxeksin isän. Kreikkalaiset puolestaan tuhosivat artemisian kylän ja pitivät häntä lukittuna laivan ruumaan, jossa he raiskasivat häntä aina mielen tehdessä.

Esikuva eli alkuperäinen 300-elokuva on hyvä olla katsottuna, vaikka jako-osa ei vie alkuperäisen 300:n tarinaa merkittävästi eteenpäin. Päähenkilö kun kuoli ensimmäisen elokuvan lopussa. Jatko-osa tyytyykin laajentamaan tarinaa. Elokuvasta löytyykin luonnollisesti paljon viittauksia edelliseen osaan, niinpä se edelliselle osalleen hyvin uskollinen. 

Pääpaino on jälleen kerran verisillä yhteenotoilla. Elokuvassa onkin vain kahdenlaisia kohtauksia: taisteluita ja valmistautumisia taisteluun. Verta ja väkivaltaa siis riittää, jopa enemmän kuin edeltäjässä. Sellainen pikkuasia kuin historiallinen todenmukaisuus on unohdettu täysin. Persialaissodan taistelut tarjoavat lähinnä vain hyvän kehyksen elokuvalle. 

Taistelut keskittyvät tällä kertaa veteen. Kummankin maan laivastot saavatkin tehdä työtä palkkansaeteen. Meritaistelut olivatkin katselemisen arvoisia, vaikka ensimmäisen taistelun lopputulos näytti olevan enemmän sattuman, kun sotataidon seurausta. Itselleni meritaistelut ovat jääneet vieraammaksi, joten vaihtelu virkisti.

Themistokles puolestaan jää kauaksi edellisen osan Leonidaksesta (Gerard Butler). Hänestä tehtiin Hollywood-sankarin arkkityypiksi. Siis ilman perhettä suojeltavanaan. Themistokles välittää vain Kreikasta. Hahmoista Artemisia on ehdoton suosikkini. Hän on sopivan ovela, mielipuolinen ja verenhimoinen. Takaumat puolestaan saivat katsojat ymmärtämään häntä. 

Naisnäkökulmaa tarjoaan Artemisian lisäksi myös Lena Headeyn (Game Of Thronesin Cersei) näyttelemä spartalaisten kuningatar Gorgo. Elokuvassa seurataan Themistoklesen ystävän ja tämän pojan tarinaa. Kummatkin ottavat osaa taistelun. Muut hahmot jäivät vähemmälle käsittelylle. Niinpä katsojat eivät välittäneet, vaikka heitä kuoli kasapäin, kummaltakin puolelta.

Imperiumin nousu ei petä alkuperäisen elokuvan faneja. Itsekin jaksoin sitä katsella ihan ilokseni. Se ei kuitenkaan tuo mitään uutta, eikä siksi ylläkään edeltäjänsä tasolle. Tuiivistetysti elokuva on katsomisen arvoinen, mutta ei mitenkään erikoisen muistettava. Kolme tähteä.

Muistot säilyvät ihmisten kuoltua- Kirjaimellisesti

Tulin katsoneeksi uuden Stitchers-nimisen sarjan avausjakson. Ihan yleisestä mielenkiinnosta. Nyt on aika kertoa sarjasta ja samalla arvostella sen ensimmäinen jakso. JUONIPALJASTUKSIA!

Stitcherssin päähenkilö on nerokas CalTech:in opiskelija ja hieman Continuumin Kiera Cameronin kopio Kirsten, joka käsii vaivasta nimeltä temporal dysplasia, eli suomeksi hän ei tunne ajan kulumista. Se myös tekee hänet emotionaalisesti etäiseksi. Esimerkiksi hän ei osoittanut tunteitaan kuollutta ottoisäänsä kohtaan, koska hänen kuolemansa oli hänelle heti tuttu. 

Aloitusjaksossa hän tutustuu huippusalaiseen organisaatioon, johon kuuluu neroras neurologi Cameron (Kyle Harris), Cameronin sidekick Linus (Ritesh Rajan) ja ryhmän pomo Maggie (Eurekan Salli Richardson-Whitfield). Heitä avustaa myös Kirstenin huonetoveri ja tietokone-expertti Camille (Warehouse 13:n Allison Scagliotti).

Ryhmä lähettää Kirstenin kuolleiden alitajuntaan, jossa hän pääsee käsiksi henkilön muistoihin. Muistoja hän käyttää rikosten, usein murhien, selvittämiseen. Usein on kuitenkin kyse myös isommasta kuviosta. Esimerkiksi ensimmäisessä jaksossa, A Stitch in Time, ryhmä etsii kadonnutta pommia kuolleen pommittajan ja alan asiantuntijan muistojen avulla. 

Idea ei ole niin uusi kuin saattaa ehkä vaikuttaa. Nykyäänhän melkein joka toinen nuori aikuinen omaa tai huomaa omaavansa erikoiskykyjä ja käyttää niitä maailman pelastamiseen tai edes murhien selvittämiseen. iZombie tulee nyt ensimmäisenä mieleen. Stitchers kyllä kärsii vertailussa, mutta olenkin katsonit iZombia pidemmän aikaa.

Sarja sekoittaa eri genreä, mikä minusta on sille vaan eduksi. Rukossarjoja on televisiossa pilvin pimein, niinpä genre tarvitsee päivittämistä. Tyylien sekoittamisesta huolimatta lopputulos on yllättävänkin tavanomainen. Se kuitenkin riitti herättämään kiinnostukseni, jos ei ihan lempisarjoikseni nostakaan.

Yksi asia vaivasi minua melkein koko jakson ajan. Jos päähenkilö pääsee ihmisten muistoihin, miksi hän ei näe asioita hänen näkökulmastaan, vaan on eräänlainen sivustakatsoja. Liittyykö se hänen kykyynsä? Minusta sarja olisi toiminut paremmin, jos ihminen olisi uhrin asemassa. Se voisi tuoda sarjaan tietynlaista henkiklökohtaisuutta. Ehkäpä yleistö välittäisi silloin uhrin kohtalosta.

Päähenkilö on yhä yleistyvää tyyppiä. Kirsteniä on verrattu mm. Rillit huurussa-sarjan Sheldoniin, Sheldonin hyväksi. Miksi? Osittain kai Sheldonin huumoriarvon takia ja tuttuden takia. Pieni feministi minussa sanoo, että kyseessä voi olla myös sukkupuoli. Tunnekylmät miehet saattavat olla paljon hyväksytympiä kuin naiset. Luultavasti kuitenkin ylianalisoin asiaa.

Sen sijaan en innostunut muista hahmoista, ainakan vielä. Voi tosin olla, että ongelma korjaantuu ajan kanssa. Kun heihin on tutustunut enemmän. Kirstenille ja Cameronille povataan romattista suhdetta. Näin voikin tapahtua, mutta itse en näe sitä, ainakaan vielä. Osasyy siihen lienee mielessäni oleva yhteys Liviin ja Raviin (iZombiessa). Heillä kuin on vakaa ystävyyssuhde.

Kaiken kaikkiaan sarja on lupaava, mutta korjattavaa vielä on. Katson sarjasta ainakin vielä pari jaksoa, todennäköisesti enemmänkin. Kirjoittamaton sääntä onkin, että tv-sarjaa kannattaa katsoa neljä jaksoa, ennen kuin päättää katsooko jatkaako sen katsomista. Mielipiteeni voi muuttua vielä kumpaan suuntaan tahansa. Kolme tähteä eli ihan ok, mutta ei nyt maata mullistava.

Tiedän mitä teit viime kesänä-zombi edition

iZombie lähenee loppuaan ja panokset kovenevat. Sarjan 12. jaksossa Dead Rat, Live Rat, Brown Rat, White Rat Liv saa syödäkseen kahden eri teini aivot.

Aikaisemmin tapahtunutta: Ravi keksi viimein parannuskeinon zombismiin, ainakin melkein. Labrassa ollut zombihiiri, nykyisin pelkästään hiiri, parani. Major sai tietää zombeista, eikä hän suunnittele mitään hyvää heidän varalleen. Blaine puolestaa etsii tappamansa astronautin aivoja. Liv törmäsi yhteen Max Rager kanssa ja teki vahingossa heidän palkkatappajastaan, Sebastianista, zombin.

Tämän viikkoinen jakso valoittaa hieman teinien maailmaa Tiedän mitä teit viime kesänä-elokuvan tyylisesti. Kyseessä on kuulemma Rose McIverin (Livin näyttelijän) mielestä kauden paras jakso. Kuulin sen kuitenkin ns. hevosmiesten tietotoimistolta eli en voi taata tiedon luotettavuutta. Jakso oli hyvä joka tapauksessa, kauden parhaimpia jopa. Paljon lainaamaansa elokuvaa parempi.

Ryhmä kännisiä nuoria ajelee rauhassa autollaan. Varomattomuuttaan he tulevat yliajaneeksi tiellä kävelleen miehen. Nuoret päättävät salata asian. Asia ei pysy kauaa haudattuna ja heidän yliajamansa mies hyökkäsi tytön kimppuun tappaen tämän. Katsojat saattavat tunnistaa miehen. Hän on kukas muu kuin Sebastian, Livin tappamista yrittänyt ammattitappaja. Muut teinit pääsevät pakoon. 

Asia on loppuun käsitelty, kunnes poliisi löytää kuolleen tytön, pari viikkoa myöhemmin. Niinpä syö kuolleen tytön, herttaisen Liv cheerleaderin aivot. Juoni tiivistyy, kun toinenkin nuorista murhataan. Asshat-bändissä soittavan pilviveikon. (Se on bändin oikea nimi, nykyajan nuoret). Vaikka toisen heistä tappoi kieltämättä Sebastian, toisen kohtalo on vielä epävarmaa. Pilviveikon aivoja ei viety.

Sebastian hyökkäsi Livin kotiin, mutta onneksi Liv sai tapettua hänet, nyt pysyvästi. Peyton kuitenkin näki tapahtuman, joten Liville ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kertoa totuus. Ymmärrettävästi järkyttynyt Peyton lähti, kukaan ei tiedä minne. Saa nähdä, hyväksyykö Peyton koskaan asian täysin. 

Clive on siis ainut pääryhmästä, joka ei tiedä zombeista. Valinta on mielenkiintoinen, sillä hyvin usein Cliven kaltainen kokenut poliisi olisi saanut Majorin roolin. Onhan poliisilla paljon sosiaalityöntekijää enemmän kokemusta kaikesta siitä, mitä zombien tappamiseen liittyy. Tuskin Clibve olisi kuunnellut itseapu-kasettia ennen mahdollisesti vaarallisen paikan tutkimista.

Majorista puheenollen. Hän jatkaa synkkää, mahdollisesti itsetuhoisaa, tietään. Mies osti lisää aseita, entistä tehokkaampia. Sosiaaliviranomaiset tuntevat näköjään melkoisia hämärähemmoja. Hän jatkoi zombien tutkimista keskittyen niiden tappamiseen. Kaikesta sitä Youtube-video löytyy. Lisäksi hän tutki MeatCutea esittäen terveystarkastajaa. Hullun hommaa, sanon minä.

Majorin storylinesta on kasvanut yksi kauden kiinnostavimmista. On vaikea uskoa, että kyseessä on sama mies kuin pilotissa tai olisi, jos ei olisi nähnyt hahmon muuttuvan vähitellen. Niin kaukana hän on liiankin täydellisestä kauniista pojasta Livin ex-kihlatusta. Pakko myöntää, että alussa en välittänyt hahmosta. En inhonnutkaan, vaan pidin häntä vain tylsänä.

Teitä varmaan kiinnostaa myös parantuneen hiiren kohtalo. Sille ei käynnyt hyvin, sillä hoito paransi ehkä sen zombismista, mutta se ei onnistunut pitämään hiirtä elossa. Raukka! Se oli niin söpö ja Ravi juuri nimennyt sen sopivasti Hopeksi ja ostanut eläimelle hienon juoksupyöränkin. Ravi ei kuitenkaan luovuta niin helposti. Hänellä onkin jo toinen zombihiiri. Toivottavasti sille käy paremmin.

Lopussa yksi nuorista ja samalla Asshat-bändin jäsenistä , soitti hätänunmeroon. Syyllinen ei ole Sebastian. Hänhän kuoli jo aikaisemmin. Kuka sitten? Max Rager? Blaine? Joku uusi? Kenties Sebastianin tekemä zombi. Lisäksi Major jäi Blainen vangiksi ja Livin veli haki MeatCutesta avautunutta lähetin paikkaa.

Ravi ja Liv tarjosivat taas jakson parhaat one-linerit. Muutenkaan huumoria ei ole unohdettu. Sitä löytyi alussa paljonkin. Jakso kuitenkin muuttui vakavasti hyvin nopeasti. Itseasiassa juuri se muutos hauskasta synkäksi teki jaksosta hyvän. Finaalin on vaikea ylittää sitä, mutta eiköhän se onnistu. iZombiessahan melkein jokainen jakso on edellistä parempi.

Jaksossa ei ollut mitään, mistä en olisi pitänyt. Tarina, huumori ja hahmot olivat hyviä. Jopa aivot tarjosivat hyviä hetkiä. Se oli iZombieta parhaimmillaan. Viisi tähteä. Olisko ensimmäistä kertaa sarjan historiassa?

Kaalinkasvattajasta vakoojaksi – Amerikan ensimmäisen vakoojaringin tarina

Kerroin viime arvostelun alussa, että olen katsonut lyhyen ajan sisällä kaksi historiallista tv-sarjaa. Nyt arvostelen niistä toisen, Turn-nimisen historiallisen vakoojatrillerin.

Turn kertoo tiivistetysti Pohjois-Amerikan ensimmäisestä vakoojaringistä, joka perustettiin maassa valtaapitäviä kuningasmielisiä vastaan ja jonka menetelmiä käytetään nykyäänkin. Aihe vaikuttaa kiinnostavalta, eikä ole vielä loppuun kulutettukaan, onneksi. Sarja perustuu löyhästi Alexander Rosen kirjaan Washington's Spies: The Story of America's First Spy Ring. 

Vuosi 1776. Setauket. Pohjois-Amerikka on jakautunut kuningasmielisiin ja itsensä Washingtonin johtamiin isänmaallisiin. Sotaan vedetään mukaan myös idealistinen, vaimonsa ja pienen poikansa elävä, kaalinkasvattaja Abraham Woodhull (Jamie Bell). Mies värvätään Washingtonin vakoojaksi hyvän ystävänsä toimesta. Vakoojaksi päätyy myös miehen ex-kihlattu Anna Strong (Heather Lind).

Historiallisen draaman tekeminen ei voi olla helppoa. Niin ajankuvaan, lavastukseen kuin ihmisten pukeutumiseen tarvitsee kiinnittää erityistä huomiota. Turn ansaitsee jo siksi jonkinlaisen tunnustuksen. Varsinkin näin historiallisten sarjojen ystävältä. Kaiken lisäksi toteutus on huippuluokkaaja ajankuvakin on uskottava. Kaikki eivät pukeutu siististi ja asu hienoissa taloissa.

Mielenkiintoisesta aiheestaan huolimatta, sarja ei tarjoa mitään uutta ja ennennäkemätöntä. Ehkäpä juuri sarjan tietty värittömyys, hajuttomuus ja mauttomuus tekee siitä kaikille aiheesta vähänkään kiinnostuneille, kuten minulle, sopivan. Jos näin ei olisi, olisin lopettanut sen katsomisen jo 90-minuuttia kestävän pilottijakon jälkeen. 

Henkilökuva on vähän turhankin tavanomainen. Päähenkilö on aluksi hieman tylsähkö, mutta loppukaudesta hän esiintyikin jo edukseen. Sivuhahmot onnistuivat kohtuullisen hyvin, heihinkin voi kiintyä, erityisesti niin sanoittuihin hyviksiin. Pahiksit olivat helposti vihattavia ja yhtä lukuunottamatta vähän turhan kliseisiä.

Naishahmot jäivät sivuosaan. Varsinkin Abrahamin vaimo, Mary (Meegan Warner). Hänelle ei annettjuuri mitään tehtävää koko sarjassa. Sen sijaan aktiiviseksi toimijaksi nostettu Anna toi sarjan naiskuvaan virkistävän poikkeuksen. Muutenkin sarja on täynnä valkoisia miehiä. Orjuutta käsiteltiin, mutta vain vilaukselta. En kuitenkaan valita, sillä se kuului ajan kuvaan.

Sarja olisi tarvinnut lisää harmaan sävyjä. Hyvän ja pahan raja pysyi koko kauden aikana hyvin selvänä. Kaikki vastapuolella olivat olivat inhottavia myös ihmisiä, kun taas omalla puolella olevat kuvattiin vähintäänkin sympaattiseksi. Muutenkin moraalisia kysymyksiä ei sarjasa juuri esitetty. Näkökulmia oli vain yksi.

Selkeistä heikkouksitaan huolimatta Turn on enemmän kuin katsottava sarja, jota katsoo ihan ilokseen ja jonka parissa voi jopa viihtyä. Sillä vaan olisi ollut potentiaalia parempaankin. Kolme tähteä.

Hoitui se rikosten ratkaisu 1800-luvun lopun Lontoossakin

Sain vähän aikaa sitten kaksi historiallista sarjan katsottua, Ripper Streetin ja Turnin. Arvostelen ensin Ripper Streetin, josta olen katsonut kaksi kautta.Arvostelen molemmat tässä tekstissä.

Ripper Street sijouttuu vähän pahamaineisen Viiltäjä-Jackin iskemisen jälkeen. Itse sarja ei kuitenkaan keskity pahamaineeseen sarjamurhaajaan, vaan hänen jälkeiseensä aikaan ja rikollisistaan kuuluisanWhitechapel-alueen järjestystä valvovaan poliisien H-divisioonaan, jota johtaa työlleen omistautunut ja tyttärensä menettänyt etsivä Edmund Reid (Matthew Mcfadyen).

Reidin ei tarvitse ratkaista rikoksia yksin. Apunaan hänellä on hänen luotettavin apulaisensa Bennet Drake (Jerome Flynn, Bronn Game of Thronesista) sekä amerikkalainen mm. patologiaan keskittynyt Homer Jackson (Adam Rothenberg). Jacksonilla on ruumiiden tutkimisen lisäksi myös muita taitoja, jota Reid hyödyntää tapausten ratkaisemisessa. 

Yhdesä he ovat samanlaisia neroja kuin Robert Downey Jr:in Sherloc Holmes. Reid on yllättävän nykyaikainen, teiteisiin uskova ja huippumoraalinen, etsivä, joka tuntee katunsa erinomaisesti. Jackson näkee niin ruumiissa kuin rikospaikoissa ratkaisun avaimet. Bennet taas osaa väkivallan taidon, mutta käyttää sitä vain rikollisten kiinniottamiseen.

Parasta sarjassa onkin inhimilliset hahmot ja heidän välinen kemiansa. Kaikilla on omat omat menneisyyden haamunsa, jotka he haluavat unohtaa. Erityisesti Reid ja Jackson onnistuivat. Naishahmojakaan eio olla unohdettu, vaikka poliisiasema miesvoittoinen onkin. Suosikkini on bordellin kovatahtoinen, mutta työläisistään välittävä emäntä Long Susan (MyAnna Buring).

Ripper Street on ennen kaikkea poliisisarja ja raadollinen sellainen. Mutta ei hätää, siinä ei jumahdeta pelkkään väkivaltaviihteeseen. Ei edes rikoksiin yleensä. Rikos itsessään on vain välikappale suurimpiin teemoihin, kuten tasa-arvo, sosiaalipolitiikka, menneisyyden traumat, psykologian perusteet, moraali tai esivallan vastuu. 

Historia tuo sarjaan oman värinsä. Niin tapausten kuin lavastuksen suhteen. Sarjan visuaalklinen ilme onkin vaikuttava. Tietty määrä historiallista tietoa auttaa katsomisessa, sillä sarja ei selittele juuri mitään. Välttämätöntä se ei kuitenkaan ole. Ajan kuva tuskin heittää hirveästi oikeasta, vaikka tarinalisesta syystä joitakin asioita on voitu muuttaa.

Sarjan perisynniksi puolestaan voisi laskea liiallisen kaavamaisuuden ja samalla tietenkin myös ennalta-arvattavuuden. Poikkeuksiakin on, mutta tapaukset olisivat voineet olla hivenen omaperäisempiä. Katsojalla ei juuri ole yhteyttä uhreihin, sillä niin ei Reidilläkään. Hän tekee vain työtään.

Kaiken kaikkiaan Ripper Street on keskivertoa parempi poliisisarja, jonka henkilöihin on helppo samaistua ja ulkonäkökin on tyylikäs. Jos sarja sijoittuisi tähän aikaan, se voisikin olla auttamatta liian tylsä, samasta puusta veistetty kuin monet muut poliisisarjat. Onneksi näin ei kuitenkaan ole. Kolme ja puoli tähteä.

Brittiläiset herrasmiesagenttit toiminnassa - Ei James Bond tällä kertaa

Löyhästi Mark Millarin ja Dave Gibbonsin sarjakuvaan perustuva Agenttikomedia Kingsman: Salainen palvelua on kehuttu netissä runsaasti. Niinpä päätin katsoa elokuvan itse.

Lyhyesti sanottuna The Kingsman on herrasmiesräätälin tiloja kulissina käyttävä agenttiorganisaatio, jonne voi päätä vain syntymällä oikeanlaiseen perheeseen. Sellaiseen, jolla on rahaa, vaikka muille jakaa. Nyt agenttijärjestö kärsii äkillisestä henkilökadosta. Kiitos mielipuolisen miljonäärin Richmond Valentine (Samuel L. Jackson).

Uusia agentteja pitää siis kouluttaa. Näihin kuuluu myös katujenkasvatti Eggsy (Taron Egerton). Poika joutuu pulaan ja soittaa numeroon, jonka sai kuolleelta isältään. Apuun tuleekin Harry Hart, koodinimeltään Galahad (Colin Firth), joka opettaa pojalle kaiken tarvittavan agenttien maailmasta You’re a wizard, Harry”-tyyliin. 

Kingsman: Salainen palvelu on selkeä rakkaudenosoitus agenttielokuvia kohtaan ja sellaiseksi elokuva on tarkoitettukin. Se ei kuitenkaan ta itseään liian vakavasti. Toisin kuin vaikka James Bondit, joita elokuvan voidaan ajatella parodisoivan. Huumori on suurimmaksi osaksi erittäin epäkorrektia, herkkänahkaiset älkää vaivautuko.

Elokuva sisältää myös runsaasti väkivaltaa. Eräs tietty voisi päästä ennätyksen kirjaan suurimman ruumismäärän osalta. Väkivaltaa kuitenkaan ole kuvattu läheskään yhtä verisesti kuin Matthew Vaughnin supersankareita parodisoiva Kick-Ass. Kumpikin elokuva sattuu joa olemaan saman tekijän, Mark Millarin kynästä.

Elokuva on tehty isolla budjetilla ja se näkyy. Visuaalisesti elokuva on onnistunut, kuvauksessa ei ollut mainittavia haittoja ja musiikki oli juuri elokuvalle sopivaa. Niin toimintakohtaukset kuin lavastus ovat tyylikkäitä. Elokuvassa nähdyn asekaapin hakluaisin itsekin. Aseista puheenollen, elokuva sai minut arvostamaan sateenvarjoja ihan uudella lailla.

Taron Egerton teki hyvää työtä pääosanesittäjän. Hahmoon oli helppo samaistua, mikä oli kai tarkoituskin. Elokuvan parhaan hahmon kunnia kuuluu kuitenkin agentti Hartille, joka on sivistyneisyydestään huolimatta oikea bad-ass. Colin Firth on nimittäin täydellinen valinta roolinsa herrasmiesvakoojana. En olisi pannut vastaan, vaikka hänestä olisi tullut elokuvan päähenkilö.

Pahiksen kätyri, Gazelle (Sofia Boutella), oli myös aika kova, varsinkin kuin hänellä on terät jalkojen tilalla. Samoin agenttikokelas Roxy (Sophie Cookson). Inhosin odotetusti agenttikokelaita, Eggsyä ja Roxya lukuunottamatta. Pahis ei oikein vakuuttanut minua, vaikka Samuel L. Jackson taitava näyttelijä onkin. Muut hahmot olivat stereotyyppisiä, mutta muten onnistuneita.

Koulutusvaihe oli nautittavaa katseltavaa. Esittelihän se sopimasti myös katsojat elokuvan maailmaan. Ne kuitenkin veivät turhan paljon aikaa isommalta juonikuviolta. Varsinkin kuin agenttikoulun kuvaus ei ole mielikuvituksellisemmasta päästä. Tuli sellainen olo, että olen nähnyt tämän ennenkin. Pitkästymimään en niidenkään kohtausten parissa ehtinyt.

Elokuvaa ei voi hyvyydestään huolimatta pelkästään kehua. Elokuvan huonoihin puoliin kuulu sen pituus, lyhyempikin olisi riittänyt. Lisäksi elokuva ylitti paikoittain hyvän maun rajan ja muuttui, varsinkin lopussa jo vähän liiankin epäuskottavaksi, jopa tämän lajityypin edustajalle. Elokuvan ongelmat ovat kuitenkin suhteellisen pieniä, eivätkä estä siitä nauttimista.

Kingsman: Salaisen palvelu on mitä parhainta aivot-narikkaan viihdettä. Agenttikomediana se voittaa Austin Powerssit mennen tullen. Neljä ja puoli tähteä. Suosittelen kaikille agenttijännärien ja räävittömien komedioiden ystäville.