Tunne kahdeksikon voima

Heti Orange is New Blacin jälkeen siirryin toiseen kehuttuun Netflix-sarjaan, scifidraama Sense8:iin, joka kertoo kahdeksasta kummallisen yhteyden omaavasta ihmisestä.

Sense8_ssä pääosan saavat kahdeksan toisiaan tuntematonta ihmistä kertoo kahdeksasta, jotka asuvat eri puolella maapalloa. He huomaavat kykenevänsä jakamaan ajatuksiaan ja tunteitaan toisilleen telepaattisesti. He myös pystyvät “lainaamaan” toisenta kykyjä tarpeen mukaan. Tarvetta luovat niin salaperäinen Whispers (Terrence Mann) salaperäisine organisaatioineen kuin muutkin pahikset.

Kahdeksikkoon kuuluu transukupuolinen hakkeri Nomi, meksikolaisnäyttelijä Lito (Miguel Angel Silvestre), toisen polven chicagolaispoliisi Will (Brian J. Smith), naimisiin menevä tiedenainen Kala (Tina Desai), pikkurikollinen Wolfgang (Max Riemelt), gootti-dj Riley (Tuppence Middleton), bisnesnainen Sun Doona Bae) sekä bussikuski Capheus (Aml Ameen).

Sense8 on etnisesti harvinaisen monipuolinen. Siitäkin huolimatta kaikki puhuvat englantia. Syy on tietenkin amerikkalaisten katsojien, jotka vierastavat tekstityksiä yllättävän paljon. Virallisen selityksen mukaan kaikki puhuvat kyllä omaa kieltään, mutta katsojat vaan kuulevat sen englantina. Minusta omalla kielellä puhuminen olisi tehnyt sarjasta vielä uskottavamman.

Hahmoja on paljon ja se voikin tuntua sekavalta. Sitä se osittain onkin. Minusta sarja pärjäisi hyvin viidellä, sillä nyt muutama jää pahasti sivuosaan. Sarjassa parasta ei suinkaan ole mikään yksittäinen hahmo, vaan kahden tai enemmän hahmon yhteiskohtaukset, erityisesti taistelusellaiset. Niistä paras oli ehdottomasti Liton ja Wolfien yhteinen.

Toki myös suosikkihahmoja pääsi syntymään. Yksi niistä on yllättävän badass Sun, bisnes nainen päivällä, kamppailulajeja harrastava taistelija yöllä. Kohtaus, jossa Sun auttaa Capheusta saamaan tämän äidin HIV-lääkeet takaisin rikollisilta sai minut puolelleni. Silloin päätin jatkaa sarjan katsomista. Toinen on transsukupuolinen hakkeri Nomi.

Tylsimmät kohtaukset kuuluivat Kalalle, joka ei liittynyt juoneen oikein milläin tavalla, eikä hänelle tapahdu mitään jännittävää. Hahmossa ei kuitenkaan ole mitään vikaa. Itse asiassa hänen tieteellisestä lahjakkuudesta olisi voinut olla paljon hyötyä. Ehkä vielä onkin. Sarjan saaman huomion myötä, siitä tullee toinenkin kausi.

Sarja tarjoaa siis monenlaisia hahmoja. Valitettavasti ne ovat kuvattu turhan stereotypisesti, aasialainen osaa kamppailulajeja, poliisilla on alholisti isä, transnaisen äiti kutsuu lastaan itsepäisesti tämän syntymänimellä jne. Kaikki on jo nähty monta kertaa. Siitäkin huolimatta, että sarja manostaa olevansa jotain uutta ja erilaista.

Game of Thrones onnistui paremmin erillisten tarinoiden yhdistämisessä. Siinä kaikki liittyy kaikkiin ja olivat jo itsessään tarpeeksi mielenkintoisia. Maailma on saumaton. Valitettavasti sense 8 ei pysty samaan. Siinä yksittäiset tarinat ovat mielenkiinnottomia ja itse mysteeriä selvitettiin liian vähän. Juuri se onkin sarjan suurin heikkous.

Sarjaa on kritisoidu liiasta homopropagandasta. Olen eri mieltä asiasta. Seksuaaliset vähemmistöt ovat siinä kyllä hyvin kuvattuna. Onhan Nomi suhteessa naisen kanssa ja vielä transsukupuolinen. Lito puolestaan piilottelee homouttaan, koska pelkää sen vaikuttavan negatiivisesti uraansa. En kuitenkaan näe, miksi asia olisi paha.

Homoja on oikeastikin, joten miksi heidän näyttämisensä olisi jotenkin erityisesti propagandaa. Eihän heteroparien näyttäminenkään ole. Sitäpaitsi onhan yksi sarjan tuottajista, Lana Wachowski, itsekin transsukupuolinen, joten miksi hän ei myös kirjoittaisi transsukupuolisia hahmoja. Liittyhän asia läheisesti hänen elämäänsä. Lisäksi transsukupuolisia hahmoja ei liiaksi vielä ole.

Sarja lähtee hitaasti käyntiin, joten jaksoja kannattaa katsoa muutamia ennen mielipiteen muodostamista. Liian hitaasti. Siksi sarja ei sovi kaikille. Minäkin olin kauan kahden vaiheilla. Päätin kuitenkin katsoa vielä muutaman jakson, sillä olin kuullut, että sarja paranee noin kolmannen jakson tienoilla. Olen samaa mieltä. Tosin neljäs jakso oli vielä edellisiä parempi.

Sense8:ssa on lisäksi tärkeä yliluonnollinen elementti ja siihen liittyvä mysteeri. Varsinki alkukohtaus on harvinaisen härö. Mysteeristä ei ihan heti pääse kärryille ja hyvä niin. Kaikki kuitenkin selviää, kunhan jaksaa katsoa pitempään. Maanläheisempää viihdettä haluaville sarja ei kuitenkaan luonnollisesti sovi.

Sense8 on hieman erilainen tv-sarja, joskaan ei niin hyvä kuin se olisi voinut olla. Hyviä puoliakin siitä löytyy tasapainottamaan huonoja. Juuri kun katsoja meinaa kyllästyä sarjaan, se tarjoaa jonkin coolin hahmojen yhteiskohtauksen. Kolme tähteä.

Draamaa ja huumoria naisvankilassa

Naisvankilaan sijoittuva Orange is New Black on yksi Netflixin parhista sarjoista. Siitä tuli vähän aikaa sitten kolmas kausi, jonka ahminkin hyvin lyhyessä ajassa. SPOILEREITA!

Orange is New Black perustuu löyhästi Piper Kermanin oman kokemuksensa pohjalta kirjoittamaan samannimiseen kirjaan. Sarjan alussa kun sen päähenkilö Piper Chapman (Taylor Schilling) tuomittiin 15 kuukaudeksi Litchfieldin naisvankilaan huumerahojen kuljettamisesta entiselle tyttöystävälleen Alex Vausille (Laura Prepon). 

Sarjan teemat ovat tuttuja, kuten äiteys, johon ensimmäinen jakso keskittyy lähes täysin. Useasta hahmosta vielä. Muutenkin teema on vahvana esillä koko kauden ja siitä nähdään paljon myös takaumien muodossa. Aihe on esillä myös vankilassa. Onhan yksi vangeista raskaana ja moni muu äitejä.

Toinen teema on uskonto, jota käsitellään niin Norman (Annie Golden) kultin kuin hahmojen menneisyyden valossa. Esimerkiksi yksi hahmoista on entinen amish, toisen vanhemmat taas muslimeita. Lisäksi yllättävän moni vangeista kääntyy juutalaiseksi huomattuaan heillä olevan paremmat ateriat. Yksi hahmoista ottaa juutalaisuuden jopa tosissaan.

Vankila saa kaudella myös uudet omistajat stereotypisen rahanahneesta yhtiöstä, jolle vankien hyvinvointi on sivuseikka. Vain raha ratkaisee. ta kiinnostaa vain raha. Myös vartijat joutuvat kärsimään yhtiö suorittamista leikkauksista. Aihe onkin ajankohtainen, sillä yhtiöissä leikataan entistä enemmän. Joskus myös työntekijöiden kustannuksella.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Piper saa heiltä hyvän bisnesmahdollisuuden ja hänestä tuleekin kauden aikana eräänlainen jengipomo. Piperistä puheenollen. Hän on aina ollut sarjan hahmoista tylsin ja ärsyttävin, päähahmon statuksesta huolimatta. Kolmannella kaudella Piperia melkeinpä rakastaa vihata.

Kaudella keskitytään hahmoihin suhteellisen tasapuolisisti. Nekin hahmot, jotka vain vilahtivat aikaisimmissa kaudissa, saavat nyt enemmän ruutu aikaa. Heistä olekaan pulaa. Hahmot ovatkin vielä hyvin tehtyjä. Hauskat, uskottavat ja monipuoliset hahmot ovatkin ehdottomasti sarjan parasta antia. Kekseliään dialogin ja huumorin lisäksi. Ne tekevät sarjasta yhden Netflixin parhaista.

Sarja seuraa mm. Poysseyta (Samira Wiley) Pennsatuckya (Taryn Manning), Rediä (Katie Mulgrew), Sosoa (Kimiko Glenn) Lornaa, Nickya (Natasha Lyonne) ja transukupuolinen Sophiaa (Laverne Cox). Miehiäkin mahtuu mukaan, kuten vankilan johtaja Caputo (Nick Sandow) sekä harvinaisen epäpätevä sosiaalityöntekijä Healy (Michael J. Harney).

Uusiakin hahmoja löytyy. Yksi niistä on Piperin toinen rakkaudenkohde, australialainen Stekka (Ruby Rose), joka on kieltämättä yksi kuumimmista Litchfieldin naisista ja jokamelkein rikkoi sosiaalisen media. Vankila saa myös paljon Healyta pätevämmän sosiaalityöntekijän ja ison pinon uusia vartioita. Uusia pomojakin nähtiin jonkin verran.

Hahmoja nähdään myös vankilan ulkopuolella, takaumien muodossa. Ne onnistuvatkin tuomaan mukavaa väriä hahmoihin, erityisesti muuten sivussa oleviin. Kiinnostavin takauma kuuluukin melkein huomaamattomalle Chanille (Lori Tan Chinn). Paras ystävyyssuhde kuului Pennsatyckylle ja Big Boolle.

Orange is New Black on parempi kuin koskaan, vaikka muutkin kaudet ovat olleet erittäin tasokkaita. Pidän erityisesti päätöksestä jättää Piper hieman sivuun. Kannattaa katsoa, jos tämän tyyppiset sarjat kiinnostavat vähääkään. Viisi tähteä.

Musta surnma tekee tuhojaan Keskiajan Englannissa

Historia ovat lähellä sydäntäni, joten jokin aika siten päöätin katsoa ruttoepidemiasta kertovan Black Death-elokuvan, jota tähdittää mm. Boromirina ja Ned Starkkina tunnetti Sean Bean.

Black Death alkaa ruton tehdessä tuhoaan keskiajan Englannissa. Yksi kylä on kuitenkin säilynyt tuholta kuin ihmeen kaupalla. Luonnollisesti Ulricin (Sean Bean) johtamat Jumalan sotilaat uskovat sen johtuvan noituudesta. Kyseessä oleva noita pitää tietysti tuhota. Siitäkin huolimatta, että hän näyttää saaneen pelkästään hyvää aikaan.

Tie on kuitenkin sotilaille tuntematon. Niinpä he hakevat elokuvan päähenkilön, noviisina majailevan Osmundin (Eddie Redmayne) oppaakseen. Osmundilla on menossa oma uskonkriisinsä, sillä hän rakastaa kaunista Averillia (Kimberley Nixon) Tämä ei tietenkään sovi hänen antamalleen selibaattilupaukselle.

En tiedä, kertooko tämä liikaa juonesta, mutta kyseessä on ennen kaikkea historiallinen elokuva, ei niinkään fantasia. Siinä ei käsitellä Jumalan olemassa oloa, vaan hänen sanaansa tottelevia miehiä. Tai ainakin niin luulevia. Aihetta on kyllä käsitelty ennenkin, eikä elokuva löydä siitä mitään uutta. Tuskin kovin monet yllättyvät siitä, että uskonnon puolesta tehdään myös pahoja asioita.

Black Death alkaa hitaasti, jopa turhankin. Loppu oli pettymys, sillä se muutti kohtuullisen sympaattisen Osmundin ihmishirviöksi. Ei näin. Muutenkin tarinapuoli jäi ontoksi. Eikä vähiten siksi, että se pursuaa kliseitä toistensa perään. Puitteet on kuitenkin kunnossa ja näyttelijätkin tekevät osansa kunnialla, kuten heistä tunnetuin Sean Bean. 

Lisäksi Elokuvan pahis henkiä manaava nekromantti (Game of Thronesin Melisandrena tunnettu Carice van Houten) on koko elokuvan kiinnostavin ja omaperäisin hahmo. elokuva ei oikein mennyt mihinkään suuntaan. Muut hahmot jäivät kaksiulotteiseksi, jopa itse päähenkilö. Niinpä elokuva saa sympatisoimaan enemmän kyläläisiä kuin ns. Sankareitamme. Oliko se tarkoituskin?

Black Death on ihan katsottava elokuva. Se ei kuitenkaa tarjoa mitään elämää suurempaa. Elokuva tuskin kahmi Oscareita, mutta sain sen, mitä tulin hakemaankin eli vaihtelua arjen harmauteen. Kaksi ja puoli tähteä.

Game of Thronesin uusin, entistä järkyttävämpi, luku

Game of Thrones kuuluu ehdottomasti tv-sarjojen parhaimmistoon. Tasoa pitää yllä myös nyt arvostelemani viiden tuotantokausi. JUONIPALJASTUKSIA TAAS LUVASSA!

Game of thronesin viides kausi spoilaa tulevia kirjoja. George Martin ei ole pysynyt sarjan perässä. Ymmärrettävästä syystä. Kirjoittaminen on toki hidasta. Niin siis tämä tekstikin. Sitä ei voi vättää.
Sarja jäi jännään kohtaan melkein kaikkien hahmojen kohdalta, mutta kerron vain tärkeämmät käänteet, sillä muuten en pääsisi arvosteluun olleenkaan.

Game of Thrones:in viides tuotantokausi jatkaa luonnollisesti siitä, mihin neljännen kauden finaali jäi. Joffrein (Jack Gleeson) kuoltua valtaistuin jäi hänen nuoremmalle veljelleen Tommenille (Dean-Charles Chapman), joka sai valtaistuimen lisäksi myös veljensä vaimon Margaery Tyrellin (Natalie Dormer). Kuningatar äiti Cerseyn (Lena Headey) suureksi harmiksi. Hän ei olekaan enää kukkulan kuningatar.

Tyrion (Peter Dinklage) tappoi oman isänsä. Daenerys “Dany” Targaryen (Emilia Clarke) yrittää hallita jo valtaamaasan aluetta Mereeniä, mikä ei ole niin helppoa, varsinkin kuin kunnianhimo vaatisi jo Westerosiin päin. Vaatimuksia esittää myös perinteisiinsä tykästyneet mereenin kansalaiset. Heidän hallitsemisensa ei ole helppoa.

Muurilla Valkoiset kulkijat ovat tulossa, mikä pakottaa Jonin (Kit Harington) johtamat Yövartijat ja heidän vanhat vihamiehensä vapaat ihmiset yhteistyöhön. Myös Kuningas Stannis (Stephen Dillane) vierailee Muurilla ennen pohjoisen valloitustaan. Luonnmollisesti tämä ei ilahduta yövartioita.

Arya (Maisie Williams) matkaa kauas palvelemaan Mustan ja Valkoisen temppeliä. Muuallekaan hän ei voi mennä. Kasvottomaksi mieheksi ei kuitenkaan tulla niin vain. Onko Aryasta siihen? Varsinkin kuin hänen pitää luopua jostain tärkeästä: Minuudestaan. Sen mukana myös tappolista saa mennä. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Aryan sisko Sansa (Sophia Turner) saa apua äitinsä lapsuudenystävältä Pikkusormelta, joka opastaa häntä juonitteluiden saloihin. Miehellä on kuitenkin tapansa mukaan oma lehmä ojassa. Sansa ei tule pitämään miehen suunnitelmista häntä varten. Varsinkin kuin niihin liittyy talvivaaran nykyisen hallitsijan sadistinen poika Ramsay Bolton (Iwan Rheon).

Dormessa prinssi Oberynin kuolema laukaisee hänen rakastajattaressaan ja tyttärissään kostonhalua. Kuitenkin itse Dormen hallitsja ei halua sotaa, joten heidän täytyy toimia salassa. Uhasta tietoisena Cersei lähettää veljensä ja laapsiensa isän Jaimen (Nikolaj Coster-Waldau) pelastamaan tytärtään. Tämä saa avukseen palkkasotilaasta ritariksi kavunneen Bronnin (Jerome Flynn).

Kyseessä ei ole mikään lasten fantasia, vaikka tarinassa mm. lohikäärmeitä onkin. Siis edelleenkään. Sitä sarja ei ole koskaan ollutkaan. Sen sanoo jo sarjan synkkä ja osittain realistinen tyylikin. Siinä ei kuvata hyvän ja pahan välistä taisteluja, vaan se keskittyy lähinnä valtapeleihin, taisteluihin ja monipuolisiin hahmoihin. Juuri hahmot ovatkin sarjan selkeä vahvuus.

Sarjassa on hahmojen lisäksi muutakin loistavaa, nimittäin sen ennalta-arvaamattomuus. Koskaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan tai kuka tulee kuolemaan. Siis jos kirjat ovat lukematta. Esimerkiksi hahmot, jotka olisivat perusfantasiassa voittanut koko valtaistuinpelin, kuolevat nyt nopeaan tahtiin. Viides kausi ei tee siinä poikkeusta.

Viides kausi menee kauemmaksi lähdemateriaalista, Tulen ja jään laulu-kirjoista. Kirjojen ystävänä vastustan asiaa, ainakin periaatteessa. Toisaalta televisio ja kirjat ovat hyvin erilaisia taiteenmuotoja, joten ei ihme, että vapauksia on otettu. Minusta sarja on hyvä noin, mutta ymmärrän myös toisin ajattelevia.

Storylinista en inhonnut mitään. Parhaimmat kohtaukset tulivat Muurilta ja Braavosilta. Eli Jonin ja Aryan näkökulmasta. Danyn storylinekaan ei jäänyt paljon jälkeen, varsinkin kuin Tyrion saapui hänen hoviinsa. Valitettavasti “kääpiö” on menettämässä särmäänsä. Dany puolestaan ei, vaikka hänen tarinansa on muuttunut. Ennen valloitettiin, nniitä valloitettuja alueita pitä hallita.

Kigs Landissäkin tapahtui opaljon kaikkea mielenkiintoista. Rakastin vihata Cersein lisäksi myös Harmaa varpusta. Inhoan uskonnollista kiihkoa. Oli uskonto mikä tahansa. Tommen on ehkä kuninkaasti epäpätevä, mutta ainakin veljeänsä mukavampi. Valitetavasti myös vietävissä. Niinpä on epäselvää, kuka maata käytännössä hallitsee.

Sen sijaan Sansan tarina ei jaksanut kiinnostaa, tälläkään kaudella. Dorne-kohtaukset olivat loppujaksija lukuunottamatta tylsimpiä. Potentialia olisi olut enempäänkin. Minua kiinnostaa erityisesti Hiekkakäärmeet. Myäs eräs puuttuva hahmo olisi tuonnut osioon eloa. Kaiken kaikkiaan osio kuitenkin sai kohtuulisen vähän ruutuaikaa.

Visuaalisesti sarja pistää parastaan. Ei niin, että muillakaan kaudella olisi ollut moittimista. Erityisesti taistelukohtaukset tehtiin upeasti taitoa tai rahaa säästämättä. Myös uusia paikkoja löytyy jonkin verran, kuten Martellien koti Dorne. Tai Braavos. Ne on kuvattu tavalla, joka antaa kaupungeille oman persoonallisuutensa.

Nyt pureudun vähäksi aikaa kohuttiin raiskaus-kohtaukseen. Raiskaus on aina tuomittavaa, poikkeuksetta. En kuitenkaan ymmärrä kohtauksesta tullutta kohua. Game of Thrones on kuitenkin aina ollut väkivaltainen sarja, niin kuin lähdeteoskin. Seksuaalista väkivaltaakaan ei ole uhohdettu. Esimerkiki myös Dany raiskattiin hääyönään ja Theonkin kuohittiin. Katsojien pitäisi jo tietää se.

Lisäksi kohtaus oli uskollinen kirjalle, jossa kohteeksi joutui sarasta poiketen tuntematon henkilö, vale-Arya eli Jeyne Poole. Miksi siis Jeynen paikan sarjassa saanut Sansa olisi säästynyt hänen kohtaloltaan? Kohtaus ei edes ollut sarjan tai edes kauden järkyttävin. Pidän Shireenin kohtaloa pahempana. Shireen oli kuitenkin vain lapsi.

Kausi oli jälleen kerran yllättävä, järkyttävä, verinen, tunnepitoinen ja mahtava. Älä koskaan muutu, Game Of Thrones. Ketään ei taida yllättää, että annan Game Of Thronesin uusimmalle tuotantokaudelle täydet viisi tähteä. Sarja vaan on nyt niin hyvä. Myönnän kyllä, että arviossani objektiivisuus on jäänyt pahasti faniuden jalkoihin.

Tervetuloa Dinomaailmaan!

Legendaarinen Jurassic Parkin tarina jatkuu Jurassic World-nimisen leffan muodossa. Koska alkuperäiset on tullut katsottua ja pidettyäkin vielä, päätin katsoa myös jatko-osan.Varo juonipaljastuksia!

Jurassic Parkin tapahtumista on kulunut jo kauan. Uusi, entistä ehompi, Jurassic Worldkin on toiminut jo yli 20 vuotta. Puistolla on kuitenkin ongelmansa, sillä vaikka vielä toistaiseksi kävijöitä rittääkin, yleisön mielenkiinto on lopahtamassa. Ninpä puiston ylläpito- ja tutkimuskulut hipovat taivaita. Puiston johtajalla Clairella (Bryce Dallas Howard) on ratkaisu ongelmaan.

Hän päättää kehitellä epäilemättä puistoa vakuuttavan vakuutusyhtiön harmiksi kaikkein hurjimmista dinosauruksista kootun, Indominus rex-hydridin, josta tulee tietenkin täysi psykopaatti. Henkilökohtaista ulottuvuutta lisää se, että myös Clairen sisarenpojat, Zach (Nick Robinson) ja Gray (Ty Simpkins), vierailevat puistossa samaan aikaan. Lienee sanomattakin selvää, ettei se pääty hyvin.

Luvassa on siis sisältöpuhdas katastrofileffa, Jurassic Parkkien henkeen. Elokuva muistuttaa mutenkin edelltäjiensä, paikoittain liikaakin. Jurassic Parkin faneille ei löydy juuri mitään uutta, mutta he eivät kyllä joudu pettymäänkään. Opetuskin on sama: Ihmisten ei kannata puuttua luonnon aikaansaannoksiin. Opetuksesta huolimatta elokuva pysyy pelkkänä viihteenä.

Blue

Elokuvan tekijät ovat sanoneet tekevänsä dinosauruksista eläimiä hirviöiden sijaan. Ratkaisu toimiikin erinomaisesti, varsinkin kuin erikoistehosteet ovat huippuluokkaa. Jopa niin hyviä, että dinosaurukset, kuten raptori Blue, varastavat show ihmisiltä ihan kymmenen-nolla ihmisten ollessa käveleviä kliseekimppuja.

Siitäkin huolimatta heistäkin välitti. Ainakin järjen äänenä kiinnostavasta, rakkauden kohteena ei niinkään, Owenista. Toisaalta ei ihme, sillä romanssin toinen osapuoli on tiukka työholisti, joka viettää elokuvan ensimmäisen osan elokuvasta yrittäen pelastaa lähinnä oman nahkansa. Pojat ovat sitä pahinta tyyppiä: yli-innokas pikkupoika ja ärtyisä teini. Siksi en oikein samaistunutn heihin.

Hahmoista viis. Elokuvan parasta antia on toiminta. Jurassic World loistaakin erinomaisesti toiminta- tai seikkailuelokuvana. Varsinkin loppukohtaus oli huippuhyvä. Siinä mm. Edellisistä elokuvissa pahiksen roolin saanut T. Rex teki comebacin. Tällä kertää se jäi kuitenkin pienemmäksi pahaksi. Tietyllä tavalla olento toimikin ihmisten puolella.

Jurassic World yhdistelee onnistuneesti uutta, vanhaa ja lainattua. Jos pidit edellisista osista, pidät melko varmasti myös tästäkin. Huomaa sana “melko”. Takuita en tässä anna. Neljä ja puoli tähteä. Puoli tuli pelkästä franchisenestä.

Vanha kesäteatteri – Uusi näytelmä

Heinolan kesäteatteri esittää joka vuosi jonkin uuden, tähtinäyttelijöitä täynnä olevan, näytelmän. Tämänvuotinen Ulkomaalainen-niminen näytelmä kertoo rauhaa rakastavasta lomalaisesta. 

Yksi asia on varma kesän merkki. Nimittäin Heinolan kesäteatterin komedia. Tänä vuonna vuorossa on Larry Shuen komedia, erillaisuuden pelolle naurava, Ulkomaalainen, jonka näin sen oikein ennakkonäytöksessä. Lavalla nähdään mm. Anu Sinisalo, Ulla Tapaninen ja Iikka Forss. Ohjaajana jatkaa kolmatta kesää Jaakko Saariluoma.

Charlie rakastaa omaa rauhaa. Hän haluaa olla vain omissa oloissaan. Se ei kuitenkaan onnistu niin helposti, sillä hän joutuu lomailemaan erilaisia persoonallisuuksia täynnäolevassa majatalossa. Charlien ystävä keksii tähän ratkaisun: Hän keksii väittää Charlieta ulkomaalaiseksi. Siitä seuraakin monenlaisia tilanteita, kun Charlie pääsee osaksi muiden ennakkoluuloista.

Ulkomaalainen oli pienoinen pettymys. Yleensä kesäteatterissa saa nauraa itsensä kipeäksi, ei kuitenkaan tällä kertaa. Hauskojakin hetkiä kyllä löytyi, mutta ei niin paljon kuin yleensä. Syy ei ole niinkään näytelmässä, sillä sen tyyli poikkesi edelliskesäisistä. Yleisy, ainakin minä, on kuitenkin tottunut erilaisiin näytelmiin Heinolan kesäteatterilta.

Sitten siihen, mikä on hyvää. Näyttelijät olivat huippuluokkaa, niin kuin tavallista. Teemakin on tärkeä, vaikka sitä käsiteltiinkin vain pintapuolisesti. Hyvät puolet eivät kuitenkaan ylitä pahoa tällä kertaa. Kaksi ja puoli tähteä.

Zombi-Liv kittää ja kuittaa

iZombien ensimmäinen kausi sai vähän aikaa sitten päätöksensä. Finaalijaksoa kutsutaan nimellä Blaine's World. Jaksossa on kuitenkin kyse paljon isommista asioista.

Aikaisemmin tapahtunutta: Blaine otti Majorin vangikseen. Livin salaisuus paljastui peytonille, joten hän lähti. Olinpaikka tuntematon. Liv sai tietää, että Max Rager-energiajuoma liittyy olennaisesti zombien syntyyn. He liittyvät myös nuorien kuolemaan. Ravi puolestaan yrittää kehitellä parannuskeinoa zombismiin. 

Tämän viikon uhri on viimejaksossa tapaammme Theresa, joka siis kuoli jakson lopussa nähtyyn hotellihuoneeseen. Nuorella naisella ei ole mitään erikoiskykyjä, sarkastisuutta lukuunottamatta. Sen sijaan hänen muistonsa tulevat hyödyksi. Onhan hänellä paljon tietoa Max Ragerista, luultavammin toisen kauden päävastustajasta.

Hänen murhansa selvittäminen johtaakin suoraan Max Rageriin. Theresan murhasi kuitenkin hänen ystävänsä Cameron. Syy: Bändi oli saanut käsiinsä dokumentin Max Ragerin psykoottiseksi tehneistä ominaisuudesta ja he ajattelivat myydää sen takaisin yhtiölle. Cameron tuli kuitenkin ahneeksi ja halusi pitää kaikki rahat itsellään. Loppu onkin sitten historiaa.

Jäljet johtavat heidän tulevaan energiajuomauutuuteen Super Maxiin, jonka ansiosta ihmisten ei tarvitsisi enää nukkua. Melko hyödyllinen tuote siis, kunhan yhtiö onnistuu eliminoimaan yhden pienen sivuvaikutuksen: zombiksi muuttamisen. Mitä kaikkea voisikaan tehdä, jos ei tarvitsisi nukkua?

Cameron myykin muistion itse, mutta tulee samalla kääntäessä yhtiön vihan iseensä. He yrittävätkin tappaa hänet vanhalla kunnon autopommilla. Keino kuitenkin osoittautui tehottomaksi. Yhtiö ei ehtinyt yrittää toista kertaa, sillä eräs poliisi huomaa hänet. Pojan onneksi häntä epäillään syystäkin kaveriensa murhasta. Max Ragerin epäonneksi Theresalla on vielä yllätys hihassaan.

Ne muistiot Max Ragerin vahingollisuudesta löytyvät hänen koneeltaan. Liv lähettääkin ne lehdistölle. Samoin kuolleen toimittajan, Rebekan, artikkelin aiheesta. Yhtiä ei kuitenkaan ole lähelläkään tuhoutumista. Itse asiassa luultavimmin Liv herätti nukkuvan karhun, eikä todellakaan lempeän sellaisen. Kyseinen karhu lieneekin toisen kauden bigbad.

Rikoksen selvittämisen lisäksi jakson alkuosassa tapahtui myös muuta tärkeää. Zombirotta parani, joten zombismiin löytyy nyt parannuskeino. Lääkettä on kuitenkinvain yhdelle, joten Ravin pitää klehittää lisää. Sen pitkäaikaisvaikutuksistakaan ei tiedetä mitään. Saatika sitä, toimiiko se ihmiszombeille. Niinpä Livin parannus eläväksi on vielä pitkän matkan päässä, jos sielläkään.

Finaalin loppuosan tähti on kylmäkaappiin vangittu Major, joka ei suostu kertomaan varastamiensa aivojen sijaintia, edes kylmäkaappiin suljettuna. Mies saa konkreettisesti nähdä, mitä hänen pojilleen on tapahtunut. Yksi niistä roikkui koukuista kuolleena, aivot poistettuina. Blaine jopa tarjaa Majorille keittoa, jossa kyseisen pojan aivot olivat.

Blaine huopmasi Livin ja Majorin yhteyttä. Niinpä hän soitti Liville ja kertoi pitävänsä Majoria vankinaan. Hän vaihtaisi miehen aivoihin. Liv antaakin pakotettuna aivot Blainelle. Blaine ei kuitenkaan pidä omaa osaa sopimuksesta. Zombin harmiksi Major kuitenkin pääsee vapaaksi omin voimin ja menee hakemaan koko asearsenaalinsa. 

Sitä seurasi hieman epäuskottavaa tulitusta. Sosiaalityöntekijä tuskin olisi oikeasti voittanut zombit niin helposti. Eikä hän kyllä voittanutkaan, sillä tulitaistelun jälkeen tullut Blaine ehti puukottaa sankaria. Majorin onneksi Liv saapuu paikalle Blainen pettämisestä suivaantuneena. Hän ampuukin Blainea. Yhtä'äkkiä Major ei ole ainoa aseellinen hyvis.

Blaine kuitenkin huomautta, että häntä ei kannata tappaa, sillä misä hänen kasvattamansa zombiepopulaatio saisi aivoja syödäkseen. Näin ajatellen maailman suurin uhka onkin Major. Hän kun yritti tuhota koko Blainen bisnekssen. Pahimmassa tapauksessa se johtaisi zombimaailmanloppuun.

Liv kuulee Majorin äänen ja menee hänen luokseen. Hän löytääkin Majorin maasta verisenä.
Blaine kertoo Majorille Livin olevan zombi. Pääsääntöisesti siksi, että on kusipää. Blaine yrittää tappaa Livin, joten hänelle ei jää muuta mahdollisuutta, kun parantaa Blaine. Ratkaisu on viisas. Näin Blainesta ei ole enää uhkaa, ainakaan niin paljon kuin aikaisemmin ja zombit saavat aivoja syödäkseen.

Eikä vain itsensä. Liv nimittäin ei halua Majorin kuoleman, joten hän tekee ainoan teon, mitä voi: muuttaa Majorin zombiksi. Major ei ole tästä ymmärettävästi iloinen. Saatika siitä, miten Liv valehteli hänelle. Hyvästä syystä, mutta kuitenkin. Tavallaan Major siis kuoli tässä jaksossa, ei Peyton, niin kuin arvelin. Nainen on edelleen poissa. Häntä ei nähty koko jaksossa.

Major ei pelkästään kuollut. Hän heräsi eloon. Liv ei nimittäin käyttänyt kaikkea vielä nimetöntä zombismin parannuslääkettä Blaineen. Niinpä hän ehti pelastaa Majorin. Valitettavasti sillä on seurauksensa. Jos nyt ajattelette, että jakson henkilökohtaiset vaikutukset jäävät näin vähänsi, olette väärässä.

Livin ensimmäistä työpäiväänsä aloittava veli Evan joutui poliisipäällikkö Suzukin räjäyttämän pommin uhriksi. Sen on tarkoitus peittää MeatCutessa tapahtunut. Evan on teholla ja tarvitsee oman veriryhmänsä verta, Livin verta. Se kuitenkin tuo ongelman. Livin veri tekisi hänestä zombin. Siksi Liv päättikin kieltäytyä antamasta vertaan.

iZombien ensimmäisen kauden finaali oli erilainen kuin alunperin odotin, lukuunottamatta Blainen kohtaloa. Alkujakso oli hyvin tavanomainen sarjalla ja hyvä niin.Tavanomainen iZombien kun on enemmän kuin hyvä sarja. Loppuosa oli vielä alkuosaakin parempi. Kokonaisuudessaan jakson kummatkin osat toivat siihen sitä jotakin.

Jokatapauksessa jakso tarjosi kaikkea, mitä sarjan viimeiseltä jaksolta sopii odottaakin. Yksi valittamisenkin aihe löytyi: Liv jäi hieman sivuosaan. Jakson todellinen sankari oli Major. Annan sille viisi tähteä. Saman verran antaisin myös koko ensimmäiselle kaudelle. En todellakaan kadu sitä, että rupesin katsomaan sarjaa.