Olipa Kerran - uutisia

Olipa kerran, alkuperäiseltä nimeltään Once upoa a time on taas täällä. Se jatkuu kolmannen kaudsen 13. jaksolla nimeltä Darkness on the Egde of Town. Teen siitä arvostelun, niin  kuin muistakin kauden jaksoista, heti katsottua jakson.

Aika on rahaa – Kirjaimellisesti

Jokin aika sitten tein jotain, mitä en ole tehnyt pitkään aikaan. Katsoin elokuvan tv:stä. Kyseinen filmi oli Justin Timberlaken tähdittämä scifiseikkailu In Time.

Lähitulevaisuus. Ihmiset lopettavat ikääntymisen täytettyään 25-vuotta. Kuulostaako hienolta? Niin minustakin. Valitettavasti siinä on koukku. Ihmiset nimittäin saavat samalla vain yhden vuoden elinaikaa. Onneksi elinvuodet toimivat rahan tavoin, joten niitä voi saada lisää mm. tekemällä töitä. Valitettavasti niillä pitää maksaa kaikki eläminen, minkä vuoksi köyhiä kuolee päivittäin. 

In Timen päähenkilö on Will Salas (Justin Timberlake), jolle rikas mies antaa kaikki elinvuotensa tappaen samalla itsensä. Valitettavasti aikansa lainvalvoja, aikavahti Raymond Leon (Cillian Myrphy) pitää Williä murhaajana. Onhan hänellä kädessään paljon ylimääräistä aikaa. Siitä seuraa paljon toimintaa, yhteiskuntakritiikkiä ja ennen kaikkea juoksemista.

Elokuvan lähtökohta on kiinnostava. Se tuo mieleen äskettäin tulleen Matt Damonin tähdittämän Elysiumin, josta pidin. Idealla on jopa vertailukohtaa nykyajasta. Riittääkö aika-kysymyksen aika-sanan voisi korvata rahalla. Valitettavasti elokuvassa ajatus on korvattu täysin toiminnalla. Pelkkä sanoma ei riitä, jos aiheesta ei osaa sanoa mitään erikoista. 

In Time on yhdessä asiassa poikkeuksellista scifiä. Siinä ei nimittäin ole juurikaan futuristisia laitteita. Lukuunottamatta eräänlaista ajan siirto-välinettä, joka toimii luottokortin tavoin. Muuten esimerkiksi kännykät on korvattu puhelinkopeilla. Itse olisin kaivannut enemmän scifielementtejä, kuten litteitä tietokoneita tai lentäviä autoja.

Elokuva ei kero paljon maailmansa tausta. Minua olisi kiinnostanut erityisesti se, miksi joku keksi käyttää aikaa valuuttana ja miten ihmiset suotuivat tähän. Muutenkin pieni selitty olisi ollut poikaa. Miksi aika on tehty helposti varastettavaan muotoon? Nytkin kiinnitetään paljon huomiota pankkikorttien yms. turvallisuuteen.

Toteutus oli perus Hollywoodia. Niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvää oli tuotannolinen laatu. Elokuva näytti ja tuntui kauniilta, eikä vauhtiakaan olla unohdettu. Elokuva on siis tehty rautaisella ammattitaidolla. Pahaa oli tietty kliseisyys ja sitä kautta myös enalta-arvattavuus. Monet juonelliset ratkaisut tuntuvat siltä, että tekijät menivät siitä, mistä aita on matalin.

Henkilöt ovat yksiulotteisia, helposti ennustettavia ja epäkiinnostavia, mutta niin myös monessa muussakin scifissä. Yksikään niistä ei noussut ylitse muiden, mutta ei inhokiksikaan. Jotkin hahmot käyttäytyvät epäuskottavasti. Esimerkiksi jos olisit rikkaan perheen tytär noinkin äärimmäiseen aikaan, lähtisitkö jonkun vasta tapaamasi rentun perään oman henkesi uhallakin? En minäkään.

In Time jää hieman valjuksi. Se on ihan ok, muttei tajunnan räjäyttävä. Kyllä sen parissa kuitenkin viihtyi koko elokuvan ajan. Muka hauskasti voisi jopa sanoa, että elokuvan katsominen ei ollut ajan hukkausta. Kolme tähteä.

Pelastakaa sotamies Quintus

Katsoin vähän aikaa sitten Rooman kadonnesta 9. legioonasta kertovan Kotka-elokuvan. Samasta aiheesta on tehty myös Netflixistä löytämäni elokuva Centurion.

Centurio kertoo oman versionsa siitä, mitä tapahtui roomalaiselle 9. legioonalle. Elokuvan pääosassa on Rooman valtakunnan sadanpäämies Quintus Dias (Michael Fassbender), joka jää piktien vangoksi. Hän kuitenkin karkaa ja törmää roomalaiseen yhdeksänteen legioonaan. He joutuvat kuitenkin yllätyshyökkäyksen kohteeksi. 

Yhdeksäs legioona tuhotaan melkein viimeistä miestä myöten. Niinpä Quintus ja muut hyökkäyksestä selvinneet joutuvat pakomatkalle vihamielisen maan poikki. Tavoitteenaan päästä takaisin Rooman suojaan. Heitä jahtaa mykkä Etain, jolla on harvinaisen hyvä syy vihata roomalaisia.

Centurionissa on kaikki mitä toimivalta taisteluseikkailulta voi odottaa: taisteluja, kliseisä, mutta muuten kohtuullisen onnistuneita sivuhahmoja, politiikkaa, ajankuvaa ja vähän romantiikkaakin. Se voittaakin Kotka-elokuvan 6-o. Lähinnä pääosan esittäjän Michael Fassbender takia. Dokumentti se ei kuitenkaan ole, vaikka elokuvan idea onkin otettu historiasta. 

Centurion on vain ja ainoastaan väkivaltaviihdettä, ei mikään sotakuvaus saatika draama. Elokuvan raakuudet kuvattiin kuitenkin tyylikkäästi. Juoni on nimittäin helposti seurattavaa peruskauraa, vaikka mukaan saatiinkin juuri tarpeeksi käänteitä mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Osapuolia ei demonisoida. Ymmärsin taistelun molempia osapuolia, vaikka päähenkilön toivoinkin voittavan.

Elokuva ei selitä, keitä hahmot oikein ovat. Siksi niistä on vaikea välittää. Ainakin itse sain kohtuullisen hyvän kuvan vain päähenkilöstä. Muut jäivät vieraiksi. Varsinkin päähenkilön rakkaudenkohde Arianne, joka esitettiin elokuvassa liian myöhään. Hahmossa voisi kyllä olla potentiaaliakin. Sitä ei vain saavutettu.

Centurio sopi hyvin lajityyppinsä joukkoon. Itseasiassa elokuva oli jopa astetta parempi, vaikka täydelliseksi sitä ei voikaan kutsua. Neljä tähteä.

Constantine kick ass - Nyt tv-sarjan muodossa

Demoninmetsästäjästä kertova Constantinen ensimmäinen kausi sisälsi vain 13 jaksoa. Liian vähän, sanon minä. Jäljelle jää, ennen toista kautta, enää arvostelu.

Ensin vähän taustatietoa: Sarja perustuu suosittuun DC:n Hellblazer-sarjakuvaan, jonka pääosassa häärii demoninmetsästäjä Constantine (Matt Ryan). Mielisairaalassa viihtyvä, kyyninen, tupakkaa polttava brittimies, jota menneisyyden haamut piinaavat. Constantine auttaa ihmisiä demoneihin yms. liittyvissä ongelmissa parhaan kaverinsa Chedin ja näkijä Zedin kanssa.

Hän saa apua myös taivaallisilta voimilta enkeli Mannyn (kyllä, luitte oikein) muodossa. Apu onkin tarpeen, sillä jotain synkkää on tulossa ja se laittaa alamaailman säännöt uusiksi. Tämäkös tuottaa kumppanuksille harmia. Sarjakuvasta on tehty myös elokuva. Siinä pääosaa näyttelee Keany Reeves. 

En ole lukenut Hellblazer-sarjakuvia ja olen nähnyt elokuvastakin vain pätkän. En siis vertaa niintä tv-sarjaan. Siitäkin huolimatta, tekstisssä voi olla juonipaljastuksia. Lue siis varoen.

Constantine on minun tyyppiseni sarja: Kevyt, mutta ei liian, hauska, mutta ei parodia, synkkä, mutta ei ahdistava... Kovin pelottava se ei kuitenkaan ole. Suureksi pettymyksekseni. Synkkä, hauska ja harmaalle alueille menevä. Jo aloittaessa sen katsomista, ajattelin voivani pitää siitä. Niin minä pidinkin, paljon.

Dialogi on perushyvää, samoin kaikki muukin. Tarinat ovat kiinnostavia ja niissä on jopa jotain omaperäistäkin, ainakin osassa. Tunnelma on sopiva. Sarjassa on paljon samaa kuin yhdessä suosikkisarjoistani Supernaturalissa, mitä voi pitää pelkkänä positiivisenä asiana. Tämä ei ole sattumaa, sillä Supernaturalin sanotaan ottaneen vaikutteita Hellbrazer-sarjakuvista.

Sarja ei kuitenkaan ole ongelmaton. Ongelmista suurin liittyy sarjaa esittävään kanavaan. Constantinea on, kuulemma, siistitty sarjaan paljon. Tupakoimisen näyttämättömyys on siitä vain yksi esimerkki. Kanavalla ei siis ole tarpeeksi rohkeutta näyttää hahmoa sellaisena kuin se on. Vaan hänet on muutettu mustavalkoisempaan muotoon. Jopa Bi-seksuaalisuus on otettu pois.

Hahmot ovat enemmän kuin ok. Pidän antisankareista ja sivuhahmoissakin on tarvittavaa särmää. Erityisesti sarjaan toisessa jaksossa ilmestyneessä Zedissä. Minua kiinnosti myös Constantinen vanha vihollinen papa Midninght. Demonit näyttävät hyvältä, niin kuin kaikki muukin. Toisaalta, mitä muuta sarjalta sopii odottaakin. Ne jaksavatkin kiinnostaa, mutta vain yhden jakson verran.

Kokonaisuus tarjoaa siis laadukkaan sarjan, jossa on paljon nähtävää. Constantine on yksi parhaimmista uusista sarjoista, vaikka Supernaturalin veroinen se ei olekaan. Neljä ja puoli tähteä. Saatan lukea Constantinesta kertovan sarjakuvan tai pari, jos vaan satun sellaisen löytämään.

Ulkoavaruuden nuorukaisen kasvukipuja

I Am Number Four on nuorten scifiä, jos ei parhaimmillaan, niin ainakin rahastettavimmassa muodossa. Mutta oliko se hyvä?

I Am Number Four perustuu Pittacus Loren (salanimi James Frey ja Jobie Hughes-nimisille kirjailijoille.) teineille suunnattuun samannimiseen scifi-romaaniin. Romaani kuuluu Lorien Legacies -sarjaan, josta on tullut myös muita kirjoja ja se on saavuttanut teinien keskuudessa kohtuulisesti mainetta ja mammonaa. Itse en ole lukenut kyseistä sarjaa.

Lorien - planeetalta oleva John Smith (Alex Pettyfer) vaihtelee henkilöllisyyttään ja muuttaa kaupungista toiseen holhoojansa Henrin (Timothy Olyphant) kanssa. Häntä jahtaa pahaan Mogadorian – rotuun kuulivat sotilaat, jotka ovat tappaneet jo Kolme hänen lajitovereistaan, John olisi neljäs. Onneksi hänellä on nippu Perinöksi kutsuttuja epätavallisia voimia, jotka vain kasvavat tarinan edetessä. 

Elokuvan alkaessa John ja Henri yrittävät elää normaalia elämää virheellisesti nimetyssä Paradise-nimisessä pikkukaupungissa, jossa nuorukainen tapaa Paradissa elämänsä rakkauden valokuvaaja Sarahin (Gleen Dianna Agron), tämän ääliömäisen ex-pokaystävän ja kiusatun avaruusolentonörtin, jonka kanssa John luonnollisesti ystävystyy. Pakkaa sotkee myös salaperäinen blondi (Teresa Palmer).

Teos oli elokuvana aika keskinkertainen, ei huono, mutta ei niin hyväkään. Pystyin katsomaan pätkän keskittymättä liikaa sen virheisiin ja vieläpä nauttimaan siitä. Elokuvaa ei ole tarkoitettukaan mitenkään erikoisen syvälliseksi, vaan teineille suunnatuksi hetken huviksi, jota voi katsoa vaivaamatta aivojaan turhan paljon.

Elokuvan suurin ongelma on pinnallisuuteen. Hahmoilla ei ole mitenkään syvällisiä motivaatioita, eikä tarinakaan ole monimutkaisista päästä. Itse olisin halunnut tietää lisää taustatarinasta sekä Johnin lajitovereiden perinnöistä. Toinen melkein yhtä paha ja ehkä vieläkin yleisempi ongelma liittyi sen tavanomaisuuteen. Elokuvassa ei kertakaikkiaan löytynyt mitään erikoita tai edes ennen näkemätöntä.

Elokuvan parhaita hetkiä ovat toimintakohtaukset. Varsinkin lopun taistelu. Elokuva kuitenkin alkoi hyvin hitaasti. Pidin myös muista kohtauksista, jossa joko päähenkilö tai Kuutonen pääsi näyttämään kykyjään. Rakkaustarinakin menetteli, sillä rakastavaisilla on tarpeeksi keskenäistä kemiaa. Plussaa siitä, että elokuvassa ei ollut kliseistä kolmiodraamaa, vaikka siinä Sarahin ex esiintyikin.

Hahmot olivat sitä, mitä tälläiseltä leffalta voi odottaa. Ei tietenkään pelkästään pahalla tavalla. Onhan heihin siten helppo samaistua. Päähenkilö oli tyypillinen oikeamielinen ja komea sankari, joka haluaa vain elää rauhassa, jolla on huonoin ja ilmiselvin valenimi, jonka olen kuullut. John Doeta lukuunottamatta. Sarah taas tyytyy tyypillisen helposti pidettävä npäähenkilön rakkauden kohdteen rooliin ja Henri sai isähahmon. 

Muutkaan hahmot eivät olleet sen omaperäisempia. Kahta lukuunottamatta. Pidin Johnin Bernie- koirasta, johon liittyi sarjan lopun jokseenkin arvattava yllätys. Harvoin näkee elokuvaa, jossa joutuu miettimään koiran motivaatiota. Suosikkihahmoni oli kuitenkin Teresa Palmerin tulkitsema nahkatakkinen moottoripyörää ajava Kuutonen. Hän olisi ollut paljon Johnia kiinnostavampi päähenkilö.

Pahikset ovat enemmän huvittavia kuin pelottavia, niin ulkonäöllään kuin muutenkin. Jonkinlainen motivaatiokin olisi ollut kiva. Miksi he kuluttavat aikaa valloittamansa maan kansalaisia metsästämällä? He olisivat kuitenkin olla pahempiakin. Elokuva oli vielä aika lyhyt, joten perusteellisemmalle selityksille ei löytynyt oikein aikaakaa.

Kokonaisuudessaan I Am Number Four on perusviihdyttävä ja laadukkaasti toteutettu leffa, joka olisi muitenkin kaivannut enemmän omaperäisyyttä. Unohdan sen luultavasti pian. Juuri sen tavanomaisuuden takia. Kolme ja puoli tähteä.

Legendaarisen sarjamurhaajan paluu - Toisen tuotantokauden muodossa

Sarjamurhaajasarja Hannibal on saanut uuden, järjestyksessään toisen, tuotantokautensa. Ahmin sen Netflixistä heti voidessani ja nyt onkin taas arvostelun aika.

Ennen arvosteluun menemistä annan muutavia varoituksia. Ensinnäkin arvostelu saattaa sisältää juonipaljastuksia, niin Hannibal kirjoista, elokuvista kuin sarjastakin. Lisäksi sarja ei sovi heikkohermoisille! Minua kannattaa uskoa tässä asiassa.

Hannibalin toinen tuotantokausi alkoi siitä mihin ensimmäinen loppui. Will on vankilassa syytettynä lukuisista murhista. Hän tietää nyt Hannibalin olevan sarjamurhaaja, mutta valitettavasti kukaan ei usko häntä. Pitäväthän he Williä itseään sarjamurjaahana. Ymmärtäähän hän heidän mielensä paremmin kuin kukaan.

Hannibal puolestaan auttaa FBI:ta hänen tilallaan. Hän myös työskentelee päivätyönään psykiatrina ja ottaakin uusia potilaita. Yksi näistä on kauden tarinalle olennainen, traagisen tarinan omaava, Margot Verger. Hän myös jatkaa murhaamista. Kuinkas muuten? Muuten hän ei ole se sarjamurhaaja, jota kaikki rakastavat vihata.

Pakko myöntää, että olin skeptinen Hannibal-sarjan suhteen. Onhan verrattavana sekä aiheesta tehtyihin Thomas Harrisin kirjoihin, että niisä tehtyihin elokuviikin. Ensimmäisellä kaudella huomasin kuitenkin pitäväni siitä. Ja paljon. Ilahtuneena huomasin, että sarjan taso oli pysynyt laadukkaana. Ensimmäinen oli kuitenkin parempi, vaikka ero näiden kahden välillä jää mitättömän pieneksi. 

Hannibalin 2. kausi oli vielä edellistäkin synkempi, henkilövetoisempi ja verisempi. Mustaa huumoriakaan ei ole unohdettu. Sitä oli siitäkin huolimatta enemmän ensimmäisellä kaudella. Murhat olivat astetta järkyttävämpiä. Ne toimivat kuitenkin vain viitekehyksenä sille sanailulle, nokkeluudelle ja mielten taistolle, jota Lecter, Graham ja muut käyvät keskenään.

Myös Kaudelle tuli uusia hahmoja, kuten sisarukset Mason ja Margot Verger, jotka kumpikin olivat Hannibalin potilaana ja joita kumpaakin tämä tietenkin amnipuloi, minkä ehtii. He olivatkin herkullisen onnistuneita. Myös sarjassa aiemmin esiintyneet sivuhahmot saivat lisää. Heistä mielenkiintoisin oli rikostutkija Beverly Katz.

Sarjalla on oma painajaismainen ja paikoittain ahdistavakin tyylinsä. esimerkiksi huoneet ovat paljon tummempia ja tunnelmallisia kuin todellisuudessa. Ahdistavuutta lisää Willin harhanäyt, jossa Hannibal esiintyy eräänläisenä peuran ja demonin risteytymänä. Tyyli mielyttää silmää, mutta herkkähermoisille se ei sovi.

Tarina tiivistyy veriseen, mutta ah niin jännittävään loppuhuipennukseen, josta ei yllätyksiä lopu. Valitettavasti siitä löytyi muutamia epäloogisuuksia, mutat en mene nyt niihin. Juonipaljastuksia tulisi liikaa. Tarinaa jatketaan vielä kolmannellakin tuotantokaudella, jonka aion katsoa varmasti.

Hannibal on tällä hetkellä ehdottomasti paras televisiosta näkyvä sarja sarjamurhaajista, nyt kun Dexter on loppunut jo aikoja sitten. 2. tuotantokausikaan ei pettänyt odotuksiani, vaan ylitti ne.Viisi tähteä. Bon Appetit.

Hulluja nuo roomalaiset

Tätä Asterixesta opittua viisautta pääsee näkemään elokuvassa Kotka, alkuperäiseltä nimeltään the Eagle. Katsoin elokuvan jo vähän aikaa sitten, mutta arvostelu on vain kestänyt ja kestänyt.

Kotka perustuu Rosemary Sutcliffin 50-luvulla kirjoittamaan The Eagle of the Ninth -nimiseen historialliseen nuortenkirjaan, josta on tehty mm. radiokuunnelma. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta elokuvan jälkeen laitan sen harkintaan. En kuitenkaan pysty vertaamaan teoksia toisiinsa, en ennen kirjan lukenmista.

Kotka-elokuva alkaa vuodesta 120, jolloin komentaja Flavius Aquila johtaa Rooman armeijan 9. komppanian tunnetun maailman rajan toiselle puolelle. Kaikki 5000 sotilasta katoavat sille tielleen. Ja mikä pahempaa. Heidän mukanaan katoaa myös komppanian Rooman vertauskuva, kallisarvoinen kotka-standardi.

20 vuotta myöhemmin komentajan poika Marcus (Channing Tatum) ryhtyy kotkan etsintään palautakseen sukunsa kunnian. Marcus saa avukseen roomalaisia vihaavan orjan Escan (Jamie Bell). Ecca on Marcusille velkaa, sillä hän pelasti tämän kohtaamasta varmaa kuolemaa gladiaattorikentiltä. 

Miten kuvailisin Kotka-elokuvaa? Sitä voidaan sanoa poikaelokuvaksi miekka shandaali-elokuvien hengessä. Teemoja ovat niin kunnia kuin ihmisten epätasa-arvoisuuskin. Niitä ei kuitenkaan käsitellä mitenkään syvällisesti. Pääpaino on taistelulla ja miesten välisellä ystävyydellä eli kaikella, mitä stereotyyppisesti nuorten poikien oletetaan pitävän.

Marcus on hyvin tyypillinen poikaromaanien päähahmo, minkä vuoksi hän jäikin hieman pinnalliseksi. Suurin syy siihen on pääosaanäyttelevä Channing Tatum, joka näyttelee osaansa persoonattomasti. Onneksi sidekick-Esca on häntä paljon mielenkiintoisempi. Valitettavasti orja jäi sivuosaan ja pahasti. Kaksikon välinen, lievästi homoeroottinen, suhde on elokuvan suola ja pippuri.

  En tiedä, kuinka todenmukaisesti heidät, erityisesti skottilaiset barbaarit on kuvattu. Voi olla, että kuvaus pitää jokseenkin paikkaansa. Todennäköisesti he ovat kuitenkin pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Dokumenttinä elokuvaa ei siis kannata ottaa. Muutkin sivuhahmot jäivät etäiseksi. Lähinnä siksi, että heille ei ole annettu turhan paljon ruutuaikaa. Miksi pitäisi antaakaan?

Kotkassa ei juurikaan ollut naishahmoja. Ne vähätkin jäivät lähinnä statistin osaan, vaikka romaanissa on kuulemma ainakin yksi vahva naishahmo. Tämä ei ole pelkästään huono asia, sillä aika harva jää kaipaamaan historiallisille elokuville tyypillistä rakkauden kohdetta. Romantiikannälkäisille tiedoksi. Elokuva ei ole teitä varten.

Vaikka tarina ei ole omaperäisimmästä päästä, niin se kuitenkin toimii muutamaa suvantokohtausta lukuunottamatta alusta loppuun melko hyvin. Käsikirjoitus ei ole kekseliäimmästä päästä, mutta toimii siinä missä suurimman osan muidenkin elokuvista. Dialogi on tavanomaista, mutta jaksaa silti herättää katsojan mielenkiinnon. Minua ei haitannut edes näyttelijöiden jenkkiaksentti.

Silmäkarkkiakin tarjotaan niin historian, miekka taisteluiden kuin raavaiden miesvartaloiden ystäville. Niin kuvaus, lavastus ja castitus pitävät tästä huolen. Niin pitääkin, sillä historiallisen elokuvan pitää uskotella katsojan olevan juuri kuvatussa ajassa. Tässä tapauksessa saada Muinaisen Rooman tunnelmaa.

Kokonaisuudessaan Kotka on taidolla tehty elokuva, jonka sopii erinomaisesti ajantappamiseksi vähääkään historiasta tai taisteluista kiinnostuneille. Elokuvalta puuttuu kuitenkin syvempi tarkoitus, eikä se herättänyt minussa tunteita puolesta tai vastaan. Se ei ole missään tapauksessa huono elokuva, siitä vaan olisi voinut saada paremmankin. Kolme ja puoli tähteä.