Rakkautta ja ukkosta MCU:n tapaan

Kävin juuri katsomassa vasta äskettäin ensi-iltansa saaneen, monelle vuoden odotetummaksi elokuvaksi lukeutuvan, Thor: Love and Thunderin. Se kannatti, mutta tämä ei tainnut yllättää ketään.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Thor-elokuvista, Avenger-elokuvista ja vähän muistakin MCU-tuotoksista! 

Thorilla (Chris Hemsworth) on ollut erityisen rankkaa viime aikoina ja niinpä hän haluaisikin tällöin lyödä pahiksia pataan Guardians of Galaxy-ryhmän kanssa. Tämän estää kuitenkin jumalia tappava Gorr (aina yhtä loistava Christian Bale), jonka ristiretki on päätynyt Asgardiin asti ja onnistuu kidnappaa ryhmän lapsia.

Valkyria (Tessa Thompson) puolestaan tylsistyy uudessa roolissaan turistirysäksi muuttuneen Asgardin kuninkaana. Niinpä hän ilmoittautuu heti mukaan Gorrin tappohommiin. Kaksikoa auttaa Mjölniriä käsittelevä Thorin entinen rakkaus Jane Foster (Natalie Portman) tai supersankarinimeltään Mighty Thor. Miksi hän näyttää kuitenkin salaavan jotain?

Taika Waititi ohjasi ainoan todella hyvän MCU:n Thor-elokuvan, Thor: Ragnarokin. Siksi minulla olikin korkeat odotukset miehen toisen Thor-elokuvan, Thor: Love and Thunderin suhteen. Vastasiko elokuva odotuksia? Melkein. Se oli erittäin hyvä, jopa loistava. Elokuva ei kuitenkaan ihan edeltäjänsä tasolle yltänyt. Hyvä kuitenkin voitti selkeästi pahan.

Elokuvan huumori oli edelleen kohdallaan. Tämä ei ole kuitenkaan ihme, sillä huumori on Taika Waititin erikoisuus. Pidin erityisesti Stormbreakerin mustaisuuteen liittyvästä huumorista. Ja kukapa osaisi olla nauramatta Thorin saamille vuohille tai Ragnarokista tutulle, muunassa Matt Damonin ja Luke Hemsworth tähdittämälle, Thor-näytelmälle. 

Hyvään kuului myös Thor pysyi pidettävänä päähahmona. Jane Foster sai ensimmäistä kertaa koko MCU-uransa aikana tärkeän rooliin ja hahmo esiintyikin edukseen. Elokuva kuitenkin luotti liikaa siihen, että katsojat välittävät Thorin ja Janen välisestä suhteesta, joka ei valitettavasti suhde ei ole ikinä kiinnostanut minua millään tavalla. Siksi myös se osa elokuvasta jättikin minut kylmäksi.

Valkyriaakin oli kiva tavata, vaikka hän jäikin sivuhahmoksi. Samoin teki elokuvan kevennys Kong (ohjaaja Taika Waititi itse), mutta se nyt on aina ollut hahmon rooli. Hän on hauska, muttei mitenkään muuten erityisen kiinostava. Kaksikko toi leffaan kuitenkin LGBT+-edustusta, joskin vain hit ja miss-kohtausten myöstä. Nykyaikana kyseiset kohtaukset olivat kuitenkin täysin riittämättömiä.

Gorr kuului parhaimpiin MCU-pahiksiin, lähinnä jopa harvinaisenkin sympaattisen motivaationsa ansiosta, ja viime aikoina se kategoria on saanut jopa kilpailua. Lähinnä toimintarooleistaan tunnettu Russell Crowe oli yllättävä, mutta erittäin osuva valinta ylijumala Zeuksen rooliin. Niin pinessä roolissa kuin hahmo olikin.

Love and Thunderin  oli MCU:n lyhyin, vain vähän yli kaksi tuntia. Tämä on minusta yleisesti ottaen neutraali asia, mutta tässä tapauksessa olisin kaivannut kuitenkin pitempää elokuvaa, sillä moni elementti, kuten Gorr ja hänen erittäin hyvä ponttinsa jumaliin liittyen sekä yllättävänkin sivuun jääneet Jane ja Valkyria, olisivat ansanneet enemmän ruutuaikaa.

Elokuvaan oli sisälletty paljon enemmän herrkkyytä kuin Thor-Ragnarokiin. Tämä meni kuitenkin enemmän kuin hieman ylikompensoinnin puolelle, mikä näkyi erityisesti elokuvan loppupuolella. Inhosin erityisesti tapaa, jolla pahis voitettiin. En paljasta, mikä se tapa on, mutta sen sanon, että se kuuluu inhokkeihini, jos ei jopa ole kaikkein inhokein.

Love and Thunder petaa tulevaa, jo järjestyksessään viidettä Thor-leffaa. Lopputekstikohtausten perusteella se vaikuttaakin lupaavalta, ainakin perusjuoneltaan. Lopussa kuitenkin tapahtuu myös jotain, mikä syö innostusta jonkin verran. Vinkki: se liittyy melkein joka MCU-elokuvat, ja tv-sarjat, valtaaviin, lapsiin.

Tiivistetysti Taika Waititi osui jälleen napakymppiin Thor: Love and Thunder-elokuvan myötä. Tai ainakin melkein. Neljä tähteä.

Tohtori Outo multiversumeiden pyörteissä

Marvelin elokuvauniversumin järjestyksessäään CU:n 28. elokuva, Doctor Strange in the Multiverse of Madness, saapui teattereihin lähiaikoina. Kuinka hyvästä elokuvasta on oikein kyse.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia, enemmän kuin virallisimmissa arvosteluissa! Lue siis omalla vastuullasi.

Taistellessaan yksisilmäistä hirviötä vastaan Doctor Stephen Strange (Benedict Cumberbatch) kohtaa universumien välillä matkaavan pystyvän America Chavezin (Xochitl Gomez). Tytön harvinaisen ja voimakkaan kykynsä takia häntä jahtaavat monet hirviöt, sekä tässä universumissa, että toisissa. Koska supersankareita kuitenkin ollaan, Strange lupautuukin auttamaan tyttöä. 

Se onnistuu parhaiten löytämällä voimakas taikakirja. Tämä ei kuitenkaan ole helppo homma, sillä kirja löytyy muusta universumista, eikä America Chavez vielä hallitse voimiaan. Lisäksi uudet universumitkin tarjovat heille monia usein epämiellyttöviä ylläytyksiä.  Kuvioon liittyy vahvasti myös Wanda Maximoff (Elizabeth Olsen) sekä ylivelho Wong (Benedict Wong).

Aluksi muutama varoituksen sana. Doctor Strange in the Multiverse of Madness ei toimi itsenäisenä teoksia, vaan sitä ennen kannattaa katsoa ainakin ensimmäinen Doctor Strange, Infinity War, Endgame, WhatIf:in ja WandaVision. Toki suurin osa ei menisikään katsomaan hahmon toista elokuvaa ja elokuvasuniversumin 28. elokuvaa, joten en tiedä kuinka paljon se katsojia haittaa tai edes yllättää.

Lisäksi se oli paljon keskivertaista MCU-elokuvaa pelottavampi ja väkivaltaisempi. Se alkoi paikka pailoin olla liian pelottava siskolleni, vaikka elokuva ei kauhun puolelle ihan mennytkään. En osannut odottaa vetoa perheystävälliseltä Disneyltä, mutta sopii hahmolle enemmän kuin hyvin. Sam Raini tunnetaan 2000-luvun Spide-Manien lisäksi kauhuohjaajana, joten tämä ei ole kuitenkaan mikään ihme. 

Se myös kuuluu kummallisimpien MCU-elokuvien joukkoon, jos ei ole jopa kummallisin, joten kaikille elokuva ei sovi sitten millään. Jos se ei ole sinun palasi kakkua, niin elokuvan voi hyvin jättää väliin, sillä sillä on loppuen lopuksi yllättävänkin pieni vaikutus MCU:hun kokonaisuudessaan. Kuitenkin veikkaukseni asian vaikuttamiseen lippuluukulla osui harhaan, sillä Doctor Strange in the Multiverse of Madness on menestynyt erittäin hyvin.

Multiuniversumit kuuluvat supersankarimedian aiheista mielenkiintoisempiin, joskin ainakin omalla kohdallani siihen tulee raja vastaan, kuinka monta sarjaa ja elokuvaa haluaa aiheesta nähdä. Riippumatta siitä kuinka hyvin tuon tarinan kertoo. Raja ei ole vielä tullut vastaan, mutta pelkään sen olevan vain ajan kysymys. Toivonkin aiheen jäävän vain tämän, tai korkeintaan vielä seuraavan, vaiheen jutuksi.

Doctor Strange on ottanut menestyksekkäästi Tony Starkin/Iron Manin rooliin yli-itsevarmana ja viisastelevana sankarina ja nuorempiensa mentorina. Niin tässä kuin Spider-Man: No Way Homesakin. Elokuvan ehdottomasti paras hahmo oli kuitenkin Wanda Maximoff. Elisabeth Olsen tuntee hahmonsa jo täysin ja se näkyi. Valitettavasti America Chavez jäi tyypilliseksi lapsi side-kickiksi. 

Wong jäi sivuhahmoksi hänkin, mutta suoriutui roolista paljon paremmin. Pidän hänen ja Doctor Strangen vuorovaikutuksestaan. Kolmanneksi tärkein sivuhahmo oli edellisessäkin Doctor Strangessa esiintynyt Christine Palmer (Rachel McAdams), mutta valitettavasti en vakuuttunut, että heidän tunteistaan toisiaan kohtaan, sillä heiltä puuttui kemia täysin.

En paljastanut elokuvan suurinta paljastanut vielä juonitiivistyksessä, mutta teen sen nyt. Jos halua välttyä juonipaljastukselta hyppää pari kappaletta yli. 

America Chavezia jahtaavia hirviöitä ei johtanut kukaan muu kuin meille tutuista tutuin Wanda, joka haluaa tytön kyvyn voidakseen mennä toisten maailmojen versioiden hänen lapsistaan Billystä (Julian Hilliard) ja Tommysta (Jett Klyne) luokse menetettyään heidät WandaVisionin finaalissa. Tai ainakin Darkholdista korruptoitunut versio hänestä.

Ratkaisu on ymmärrettävästi jakanut ihmisiä. Osa piti sitä loogisena seuraavan askeleena hahmolle, toisten mielestä se puolestaan pilasi hänet. Itse olen vähän siinä puolivälissä. Wandan motivaatio, ja kieltämättä merkittävät voimat, tekivät hänestä kiinnostavan roiston, mutta en minäkään näe hänen käytöksen olevan yhtenäistä aikaisemmissa MCU-tuotannoissa näkevämme Wandan kanssa.

Doctor Strangen on saamassa vielä kolmannen elokuvan tai mahdollisesti sarjan. En tiedä siitä vielä muuta kuin, että siinäkin vieraillaan multiversumien pyörteissä. Seuraava MCU-leffa on kuitenkin tämän kesän Thor: Love and Thunder. Menen katsomaan sen ihan varmasti ja luonnollisesti teen siitä myös arvostelun. Ainakin trailerin perusteella siltä voi odottaa paljon.

Tiivistetysti PerusMCU-elokuvaa raaempi ja oudompi Doctor Strange in the Multiverse of Madness ei kaikille sovi, mutta onneksi kuuluun niihin, joille se sopii enemmän kuin hyvin. Neljä ja puoli tähteä!

Kuuritari keskellä egyptiläisten jumalien ongelmia

Marvelin elokuvauniversumi on siirtynyt jo neljänteen vaiheeseen, mutta sen ja Disney +:san yhteiset sarjat ovat vasta alkutaipaleellaan. Nyt arvostelen niistä kuudennen, Moon Knightin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Moon Knightin juonesta! Jos haluat katsoa Moon Knightin ilman ennakkokäsityksia, mikä onkin erittäin hyvä tapa katsoa sarjaa, kehotankin jättämään tämän arvostelun suosiolla väliin.

British Museonin lahjatavarakaupan työntekijällä Steven Grant (Oscar Isaac) on päällisin puolin, mitä tavallisin. Hän kuitenkin kärsii muistikatkoksista ja uneksii usein elävänsä jonkun toisen elämää. Lisäksi kumma, linnunnokkainen, hahmokin tuntuu seuraavan häntä. Tuo salaperäinen hahmo on egyptiläinen kuun jumala Khonsu (F. Murray Abraham). 

Hänen menettämälleen ajallekin löytyy selitys hänen kanssa ruumiin jakavassa palkkasotilas Marc Spectorista (Myöskin Oscar Isaac). Marc puolestaan palvelee Khonsua, joka onkin antanut hänelle tehtäväkseen tappaa väärintekijöitä sekä supervoimia auttamaan tehtävässä. Juuri nyt hänen silmiinsä päätyi paljon vielä Khonsuakin ehdottomampi syntisten tuhoaja Ammitin palvelija Arthur Harrow (Ethan Hawke).

Kun ryhdyin katsomaan Moon Knightia en tiennyt, millaisen sarjan tulen näkemään. Hahmo ei ole minulle ennestään tuttu sarjakuvien tai minkään muunkaan median muodossa ja siksi olinkin iloisesti yllättynyt kuinka viihdyttävä sarja oikein oli. En sanoisi sitä parhaaksi MCU-sarjaksi, se titteli kuuluu edelleenkin Wandavisionille, mutta lähelle sarja pääsi kuitenkin.

Moon Knight lupasi jo trailereissaan tarjoavansa jotain omaperäistä ja niin se tekikin. Ainakin osaksi. Ensimmäisen ja toiseksi viimeisen jakson tyyli poikkesi paljoinkin totutusta, eikä mielenterveyttäkään ole aiheena elokuvauniversumissa vielä turhan paljon käsitelty. Egyptiläistä jumaltarustoa vielä vähemmän.

Jos kuitenkin odotat täysin omanlaistaan sarjaa, niin tulet pettymään. Sarjalle nimittäin kävi vähän niin kuin WandaVisionille, virlä nopeammin vaan, ja erikoinen alku vaihtui nopeasti aika tyypilliseksi MCU-seikkailuksi. Jos kuitenkin sattuu pitämään tyylistä, niin kuin minä, niin pettymys ei ole kovin suurta.

Moen mielestä tarina olisi sopinut paremmin elokuvan muotoon ja näen sen pointin hyvin. Sarjan verran ei jiuonen läpikäyntiin olisi tarvinut. Pidän kuitenkin sarjaa tarpeellisena, sillä elokuvassa ei olisi millään ehditty paneutumaan Marcin/Stevenin mielentilaan samalla lailla kuin nyt ja juuri päähahmonsa horjuva mielenterveys olivat yksi sarjan suurimmista vahvuuksista.

Noita vahvuuksia löytyi tietenkin muitakin. Pidin siitä, että sarja käsittili Muinaisen Egyptin jumalia, sillä olen aina pitänyt aikautta hyvin mielenkiintoisena.Marcin ex-vaimo Layla El-Faouly (May Calamawy) osoittautui melkein päähahmon veroiseksi hahmoksi. Lisäksi sarjan päävihollinen oli roolissaan hyvä, joskaan MCU:n parhaimpien pahisten liigaan hän ei pääsekään.

Todennäkyisesti Moon Knight ei saa toista osaa. Olen kuitenkin varma, että hahmoa nähdään vielä MCU:ssa, mitä luultavimmin elokuvien puolella, mutta voihän jonkun sarjassakin pyörähtää. Erityisesti, jos Layla saa sellaisen, mikä on hyvin mahdollista. MCU:sta on kuitenkin tulossa sarjoja ja elokuvia enemmänin. Viimeisin niistä on Doctor Strange in the Multiverse of Madness, jonka arvostelun teen seuraavaksi.

Tiivistetysti Egyptiläiset jumalat taitavat olla Marvelin elokuvastudion puolella, sillä Moon Knight kuului sen menestysten joukkoon. Neljä ja puoli tähteä!

Dumbledoren salaisuudetkaan kantavat edellistä osaa parempaan elokuvaan, mutta ei juuri muuhun

 Kohuista kärsinyt Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet  saapui elokuvateattereihinvähän aikaa sitten . Kävin katsomassa sen ja voinkin kertoa, osoittautuiko se sarjan edellistä osaa parempi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia kaikista Ihmeotukset-sarjan elokuvista ja vähän myös kaikista Harry Potterin maailmaan kuuluvasta. Yritän kuitenkin pitää ne vähäisenä.

Kun viimeksi näimme Albus Dumbledoren (Jude Law), Newt Scamanderin (Eddie Redmayne) ja kumppanit he epäonnistuivat pahan Grindelwaldin (Johnny Debbiltä roolin saanut Mads Mikkelsen), kiinnisaamisessa. Lisäksi paha velho opnnistui saamaan kannattajikseen myös Queenie Goldsteinin (Alison Sudol) ja Credencen (Ezra Miller). Niinpä heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää uudestaan.

Tilannetta kuitenkin mutkistaa niin Dumbledoren ja Grindewaldin verivala, joka estää kaksikon taistelemasta toisiaan vastaan. Onneksi kaksikolla on apunaan niin vanhoja tuttuja kuten hyväsydemisen jästi Jacob Kowalski (Dan Fogler)  ja Newtin Theseus-veli (Callum Turner), kuin uutta vertakin, kuten loitsujen opettaja Eulalie "Lally" Hicks (Jessica Williams).Toisaalla sekä Queenie, että Credence miettivät, valitsivatko he sittenkään oikean puolen.  

Pakko sanoa, että mietin jonkin aikaa sitä, että käynkö katsomassa Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuuksia ollenkaan elokuvateattereissa. Sen edellinen osa,  Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset, ei ollut kummoinen, eikä J.K. Rowlingiakaan haluaisi tukea hänen transkommettiensa takia. Enkä voi sanoa olleenni väärässä. Elokuvaan ei kannata tuhlata elokuvalipun vertaa. Paitsi, jos sattuu olemaan Harry Potterin superfani. 

Ei Dumbledoren salaisuuksia  kuitenkaan huono ollut. Siitä löytyi paljon hyvää, enemmän kuin edeltäjässään koskaan. Juonta kantava ihmeotus oli harvinaisen suloinen ja  Mads Mikkelsen paljon Johnny Deppia parempi pääpahiksen roolissa. Karismaattinen Eulalie Hicks n ousi heti yhdeksi sen parhaimmista hahmoista. Lisäksi elokuva nosti Dumbledoren ja Grindelwaldin rakkaussuhteen esille mitä onnistuneemmalla tavalla. 

Elokuvan toinen pääosa kuului, yllätys, yllätys, Dumbledorelle. Täysin ansaitusti. Hahmo on syystäkin legendaarinen. Valitettavasti hänen salaisuutensa eivät ehkä omaperäisyydessään loista, mutta kyseessä on silti harvinaisen legendaarinen hahmo. Jude Lawkin sopii rooliin melkein täydellisesti.Siksi toivonkin, että hänen roolinsa kasvaa vielä sarjan muissa osissa. 

Kaikesta elokuvan hyvistä puolista huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että tarina ei riitä kantamaan viisiosaista elokuvasarjaa, tai edes trilogiaa. Tämäkin tuntui enemmän tai vähemmän ajan tappamiselta ennen loppuhuipennusta. Voisikin sanoa, että elokuvan lopussa oltiin melkein samassa pisteessä kun sen alussa. Ja ne asiat, joilla olisi vaikutusta eivät todellakaan olisi tarvinnut kokonaista elokuvaa.

Newt on ja pysyy huonona ajatuksen tämän kaltaisen elokuvan pääosaan. Hän ei ole huono hahmo, ei missään tapauksessa. Pidän kyllä hänestä ja paljonkin. Toimintasankaruus ei vain miehelle sovi. Hänen paikkansa olisikin vain ja ainoastaan ihmeotusksista kertovaan elokuvaan, ehkäpä loogisesti enemmän koko perheelle suunnattuun. 

Tällä elokuvalla olisikin kieltämättä potentiaalia. Ainakin itse pidän taikaeläimistä jo ihan heidän söpöytensä ja persoonansa ansiosta. Lisäksi ne tarjosivat tämänkin elokuvan isommat naurut ja vieläpä tarkoituksella. Varsinkin rapumaisia otuksia sisältävä kohtaus oli elokuvan parhaita. Ne onnistuivat herättämään muita tunteita, varsinkin uutena esitellyt Qilinit. 

Dumbledoren salaisuudet jätti Credencen melkein täysin syrjään. Häntä kyllä nähtiin  elokuvassa, mutta vain hyvin pienessä roolissa. Tämä ei minua paljon haittaa, sillä en ole koskaan pitänyt hahmoa mitenkään erityisen kiinnostavana sitten ensimmäisen elokuvan. Syy ei ole Ezra Millerin. Hänen hahmonsa vaan ei elokuvassa muuta tehnyt kuin synkisteli. 

Queenie puolestaan sai paljon  isomman roolin. Valitettavasti elokuva ei onnistunut korjaamaan Grindewaldin rikoksessa hänelle tekemiään vahinkoa. Käyttihän hän mielenhallintaloitsua muka rakastamaansa mieheen ja vaihtoi hyvin epäloogisesti puolta. Tämä on harmi, sillä Queenie oli ensimmäisessä elokuvassa suosikkihahmoni.

Elokuva sisälsi myös joitakin jo ,mainittuja pienempiä kritisoimisen aiheita. Ensinnäkin Grindewalin ulkonäön muutosta ei yritetty selittää millään, mikä puolestaan söi sen uskottavuutta. Uskon nimittäin vahvasti, että vaikka fantasiaelokuvien ei tarvitse olla vähimmässäkään määrin realistisia, niin uskottavuutta siinä täytyy sentään olla. 

Toiseksi siinä esiintyi Pottereista tuttu Minerva McGonagall (Fiona Glascott), vaikka hänen ei pitänyt olla sen tapahtumahetkellä edes syntynyt. Lisäys tuntui kummalta myös siksi, että hahmolla oli elokuvassa vain hyvin pieni, melkein merkityksetön rooli. Lisäksi Harry Pottereissa loitsut piti aina lausua ääneen, jopa kokeineiden taikojie, mutta Dumbledoren salaisuudessa näyttänyt olevan tarvetta.

Tiivistetysti Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuuksilta puuttui Grindelwaldin rikokset tavoin Harry Potterin taika, vaikka se soittautui paljon edeltäjäänsä viihdyttävämmäksi. Kolme ja puoli tähteä!

Batmanin ensimmäinen ristiretki

Batman, sai vasta tänä vuona, 2022, uuden, lyhyeksi ja ytimekkäästi The Batmaniksi-nimetyn, elokuvansa. Oliko elokuva vuosikymmenen odottamisen arvoinen?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Batman-elokuvan juonesta!

Bruce Wayne/Batman (Robert Pattinson) on toiminut Gothamin viittakostajana pari vuotta. Hänen taitonsa supersankarina joutuvat tähän asti suurimman haasteen eteen kun salaperäinen naamiomies tappaa Gothamin pitkäaikaisen pormestarin (Rupert Penry-Jones) ja jättää rikospaikalle hänelle osoitetun kirjeen.

Hyvin pian supersankarille ja hänen liittolaiselleen, poliisiluutnantti James Gordonille (Westwordin Jeffrey Wright) selviää, että murha on vasta alkua ja lisäkauhut estääkseen heidän pitää löytää murhaaja mahdollisemman pian. Tässä heitä auttaa Selina Kyle/Catwoman (Zoë Kravitz). The Batman ei kuulu DCEU:hun, vaan ihan omaan jatkumoonsa.

Maailman legendaarisimpiin supersankareihin kuuluvana Batman tai suomalaisemmin  Lepakkomies on saanut lukuisia tulkintoja eri medioissa. Nämä tulkinnat ovat olleet tyyliltään toistensa kanssa hyvin erilaisia ja niiden laatukin on vaihdellut laidasta laitaan. Ilokseni sanoa, että The Batman kuuluu näistä tulkinnoista laadukkaampiin, vaikka mielestäni ihan paras olekaan. 

The Batmanistä on tärkeintä tietää vain yksi asia, sen synkkyys. Se saa jopa Yön ritarin paluun näyttämään hilpeältä. Jopa huumorikin on elokuvassa synkkää. Tyyli toki sopii itsessäänkin synkälle hahmolle enemmän kuin hyvin. Joku jopa voisi sanoa, että se on ainoa oikea. Kuitenkin juuri sen takia elokuva ei ole kaikkien mieleen.

Iloinen pupu ei ole elokuvan päähenkilökään

The Batman ei puolestaan edes maininnut laajempaa universumia tai edes Justice Leguen jäseniä, vaan keskittyi vain ja ainoastaan Gothamissa tapahtuneisiin rikoksiin. Tämä antoi Batmanin käyttää sarjakuvista hyvinkin tunnettuja etsivän taitojaan. Tämä vaikuttaa varmasti itsestään selvyydellä, mutta valitettavasti monet Batmanin tulkinnat ovat unohtaneet, että hän on ennen kaikkea etsivä.

Elokuvan oli jopa nykyajan mittapuulla pitkä, noin kolme tuntia. Lyhentämiseen olisikin ollut varaa ja tarvetta. Siitäkin huolimatta, että juoni oli suhteellisen tiivis. Toki elokuvan, tai Batmanin, fanielle lisäaika elokuvan parissa on pelkkää plussaa ja esimerkiksi Avengers Endgame on saman pituisia, mutta siinä keskityttiinkin paljon useimpaan hahmoon ja laajempaan tarinaan. 

Robert Pattinson osoittautui loistavaksi valinnaksi Batmanin rooliin Hän esitti synkistelevää hahmoaan paljon ennakko-odotuksia paremmaksi. Parasta elokuvassa oli kuitenkin Catwoman. Näkisinkin mielelläni hahmon tämän version kissoineen myös omassa elokuvassaan. Ja voi olla, että näenkin, sillä en ole näkemykseni kanssa yksin. 

Elokuvassa riitti legendaarisia Batman-roistoja. Tärkein niistä on Arvuuttaja (Paul Dano). Asia selviää elokuvan alussa, ainakin suhteellisen, joten asiaa ei voi pitää juonipaljastuksena. Lisäksi Batmanin rogue-gallerissa ei ole montaa, jotka tapaavat jättää arvoituksia rikollispaikalle. Ruutuaikaa sai myös rikollispomo Carmine Falcone (John Turturro) ja Pingviini  Colin Farrell).

Koska The Batman on saanut sekä paljon katsojia, ja heidän myötään tietenkin myös tuottoja, että hyviä arvosteluja, on todennäköistä, että se saa myös jatkoa. Sekä suoran toisen ja ehkä kolmannen osan että mahdollisen spin offin-muodossa. Jos ja kun niin käy, katson ne varmasti. Erityisesti jos kyseinen spin off kertoo Catwomanista. 

Elokuvan loppuun ei oltu laitettu lopputekstikohtausta, toisin kuin useassa muussa supersankarielokuvassa. Yksi pieni juttu, tekstimuotoinen, siitä kuitenkin löytyy. Se, kannattaako sen takia jäädä, on jokaisen oma asia. Omasta mielestäni sen voi kuitenkin jättää väliin, et menetä mitään tärkeää, elokuvan mahdollisen jatko-osan tai muunkaan kannalta.

Tiivistetysti The Batmania kannatti odottaa, varsinkin hahmon fanien. Se  ylitti silti odotukset mennen ja tullen. Täydet viisi tähteä.

Joulu Haukansilmän seurassa

Marvelin elokuvaniversumi ja Disney? ovat todella panostaneet elokuvien lisäksi sarjoihin. Nyt arvostelussa on niistä viides, Avengerin aliarvostetuimmasta jäsenestä kertova Hawkeye.

Varoitus: Juonipaljastuksia on taas luvassa! Lue siis omalla vastuullasi!

On joulun aika ja Hawkeye/Clint Barton (Jeremy Renner) haluaisi viettää sen vasta takaisin saamansa perheensä kanssa. Miehen suunnitelmat kuitekin menevät uusiksi hänen huomattuaan jollakin olevan hänen vanha puhunsa ajalta, jolloinhän oli rikollisia tappava Ronin. Puvun uudeksi omistajaksi paljastuu Kate Bishop (Hailee Steinfeld), Hawkeye ihaileva jousiampuja,- ja taistelulajilahjakkuus. 

Tytöllä on valitettavasti erikoislahjoja myös pulaan joutumisen saralla. Pistämällä päälleensä ronin-puvun hän houkuttelim peräänsä New Yorkin alamaailmaan kuuluvan Tracksuit Mafian. Clint ei tietenkään voi jättää viatonta nuorta naista pulaan, joten hänen ei auta muuta kuin auttaa tätä. Siitäkin huolimatta, että mies tietääkin, ettei ehkä ehdi jouluksi kotiin.

Olen aina pitänyt Hawkeyeya Avengereista tylsimpänä, enkä ole suinkaan asian kanssa yksin. Siksi minulla ei ollut sarjan suhteen kovin suuria odotuksia, vaikka tiesinkin MCU:n tekevän tasaisen hyviä elokuvia, ja nyt myös tv-sarjoja. Yllätyiksin siksi iloiseksi. Paras sarja ei ole, se kunnia kuuluu WandaVisionille, mutta Falconin ja Winter Soldierin ja ehkä jopa What Ifin edellä kuitenkin.

Tähän on muutama syy. Ensinnäkin sarjan yllättävän kevyt asenne. Huumoria siitä ei todellakaan puuttunut. Toiseksi Kate Bishop, sarjassa myös nähdyn Yelenan (Florence Pugh) jälkeen MCU:n toiseksi paras uusi tuttavuus. Hänen ja Clintin oppilas ja mentoori-suhde olikin koko sarjan parasta antia. Heidänm persoonansa vaan pelasivat hyvin yhteen.

Myös Tracksuit Mafian omasta, yllättävänkin ymmärrettävästä, syystä Roninia jahtaava pomo Maya Lopez (uusi tulokas Alaqua Cox) kuuluu sarjan positiivisiin yllättäjiin, vaikka viimeiset jaksot antoivatkin hänelle vain vähän tekemistä, eikä hänen johtamansa rikollisorganiisaationsakaan juuri vakuuttanut. Olenkin tyytyväinen siitä, että hän tulee saamaan oman sarjansa.

Hahmoista huomionarvoisempia on myös fanisuosikki Lucky The Pizza Dog. Valitettavasti hänelle annettiin liian vähän ruutuaikaa. Toiminta oli upeaa katsottavaa jopa MCU:n mittapuulla, varsinkin kolmannessa jaksossa sekä finaalissa. Eikä vähiten siksi, että sarja esitteli koko joukon erilaisia temppunuolia.

Sarja kuitenkin myös yritti tehdä liikaa. Varsinkin kuin ottaa huomioon, että sillä oli jaksoja vain kuusi. En edes maininnut sarjan loppupuolella melkeinpä hylätty murhamysteeriä, jonka keskiössä on Katen isäpuoli Jack (Tony Dalton). Tai Tracksuit Mafian vasta finaalissa nähtävää, ja siinäkin pääpahiksen roolistaan huolimatta alikäytettyä, isoa pomoa.

Tiivistetysti Hawkeye ei ihan napakymppiin osunut, mutta odotukseni sen suhteen huomioiden yllättävän lähelle kuitenkin. Meljä ja puoli tähteä!

Hämähäkkimiehen koti hukassa

Tämä vuosi on ollut täynnä MCU:n elokuvia. Niistä uusin on nyt arvostelemani Spider-Man: No Way Home, joka ei jäänyt millään mittapuulla edellisiä MCU:n Spider-Man-elokuvia huonommaksi. 

Varoitus: Tämä arvostelun sisältää paljastuksia Spider-Man: No Way Homen juonesta! Viittaan tässä arvostelussa myös muiden MCU-elöokuvien tapahtumiin, erityisesti edellisten Spider-Man-elokuvien ja Avengers: Endgamen.

Spider-Manilla/Peter Parkerin´lla (Tom Holland) riittää huolia. Paha Mysterio (Jake Gyllenhaal) paljasti hänen henkilöllisyytensä maailmalle ja vielä kaupan päälle lavasti hänet tekemistään rikoksista tehden hänessä hetkessä kansa viholoisen numero 1. Osansa negatiivisesta huomiosta saavat myös hänen tyttöystävänsä MJ Zendaya), paras kaverinsa Ned (Jacob Batalon) ja tätinsä May (Marisa Tomei).

Muiden vaihtoehtojen  puuttuessa sankari pyytää apua taikuri Stephen Strangelta (Benedict Cumberbatch). Mies lupaakin auttaa, mutta hänen loitsunsa menee pahasti pieleen. Sen seurauksena Peterin huoleksi tulee kasa hänelle enne tuntemattomia vihollisia, kuten Doctor Octopus/Otto Octavius  (Alfredo Molina) ja The Green Goblin/Norman Osborn (Willem Dafoe). Apua löytyy onneksi yllättävältä taholta.

Marvelin elokuvauniversumin elokuvilla on tapana palkita pitkäaikasia fanejaan. Spider-Man: No Way Home palkitsi heidän lisäksi myös pitkäaikaisa Spider-Man-elokuvien faneja. Jo pitkään on ollut tiedossa, että elokuvassa esiintyvät sekä edelliset Spider-Manit Andrew Garfield ja Tobey Maguire, että koko joukko heidän pahiksiaan. Minä nautin ajatuksesta, joskin uskon, että se minua isommat hahmon fanit saavat siitä irti.

Pelkkä niin sanottu fanservice ei kuitenkaan riitä, vaan toteutuksen pitää onnistua muiltakin osillta ja sitä se tosiaan teki. Spider-Man liittyykin Captain American kanssa niinhin, joiden kaikki kolme elokuvaa olivat harvinaisen hyviä jopa elokuvauniversuminsa mittapuulla. Toivon ja uskon kuitenkin siihen, että hahmot saavat vielä seuraa. Veikkaan, että ainakin Doctor Strangesta.

No Way Homessa löytyi kaikki, mikä tekee hyvän MCU-, ja Spidermanfilmin. Huumori. Check. Näyttävät erikoistehosteet check. Tajunnan räjähtävää toimintaa. Check. Erikoistehosteiden ja huumorin välistä löytyvää sydäntä check. Viittauksia muihin MCU-elokuviin. Check. Ja paljon cameoita muista MCU-tuotoksista. Check.

En väitä, ylistävistä sanoistani huolimatta, että No Way Home olisi täydellinen, mutta kuitenkin suurin siitä nauttimisen este ovat ihan jotain muuta kuin sen tapahtumat. Fanit nimittäin arvasivat elokuvan kulun niin pitkälle oikein jo ennen trailerin tuloa, että faniteorioita seuranneet tiesi, aika tarkalleen sen, mitä elokuvassa tulee tapahtumaan.

Myös No Wayn Homen pienoiset loogiset aukot voivat vähentää elokuvasta nauttimista, mutta ainakaan minun tapauksessa näin ei käynnyt, varsinkin kuin niitä ehti miettiä vasta hyvän aikaa elokuvan jälkeen. Sitä paitsi toistaiseksi vielä paras Spider-Man-elokuva, jos ei jopa supersankari, Spider-Man: Into the Spider-Verse ei täysin juonen epäloogisuuksilta välttynyt.

Elokuvassa parasta ei kuitenkaan ollut mikään muihin Spider-Maneihin liittyvät, vaan sen keskiössä oleva Spider-Manin ja Doctor Strangen välinen vuorovaikutus. Hahmot kuuluvat MCU:n parhaimpiin. Asiaa auttaa myöskin se, että Tom Holland on edelleen kuin syntynyt Peter Parkerin rooliin ja Benedict Cumberbatch puolestaan on Doctor Strange.

Elokuva teki kunniaa myös muille Peter Parkereilla, tai jos minulta kysytään. Olen kuullut vastakkaisiakin mielipiteitä. Ne voivat olla enemmän oikeassa, sillä minulta on edellisten Spider-Manien katsomisesta on sen verran aikaa, että en muista niiden kuvausta päähahmostaan kovinkaan yksityiskohtaiseksi. Lisäksi niistä yksi, Amazing Spider-Man 2, on jäänyt minulta vieläkin katsomatta.

MJ:stä ja Nedistä ei ole juuri sanottavaa. Paitsi, että pidin siitä, että kaksikolle annettiin selkeä rooli Spider-Manin apulaisena. Se, missä No Way loistaa, on kuitenkin roistot. Erityisesti syystäkin fanisuosikit Doctor Octopus ja The Green Goblin esiityivät edukseen. Muut, kuten Jamie Foxxin Electro, eivät hekään huonoja ollut, mutta ei legendaarisen kaksikon tasoisia kuitenkaan.

Toivoa sopii, ettei No Way Home jää Spider-Manin viimeiseksi MCU-elokuvaksi. Näin voi kuitenkin käydä, sillä Disneyn ja Sonyn sopimus päättyi juuri ja uuden sopimuksen teko on vasta alkuvaiheessa, olettaen, että sitä edes tehdään, joten hahmon jatko MCU:ssa on vaakalaudalla. Kyllä hahmosta vielä elokuvia tedään, se on varmaa, mutta kukaan ei vielä tiedä, tekeekö niin Disney vai Sony ja kuka hahmoja esittää.

Tiivistetysti Spider-Man: No Way Home tarjoaa todellisen katselunautinnon kaikille hahmon faneille ja viihdyttävää katsottavaa myös muille. Täydet viisi tähteä!