Zombien pelko jatkuu-Tällä kertaa veden varassa

The Walking Deadin sisarsarjan, Fear The Walking Deadin, toinen kausi sai juuri päätöksensä. Nyt kerron, millaiset fiilikset kaudesta oikein jäi. JUONIPALJASTUKSIA!!!

Ensimmäisellä kaudella Madison (Kim Dickens), hänen miehensä Travis ((Cliff Curtis) sekä heidän laajennettu perheensä onnistuivat pakenemaan Kulkijoita (sarjan nimi zombeille) salaperäisen ja moraalisesti arveluttavan Victor Strandin (Colman Domingo) jahtiin. Toinen kausi aloitettiinkin veden päällä. Luonnollisesti sekään ei ole vailla vaaroja, vaan ryhmää uhkaa niin ihmiset kuin Kulkijatkin.

Fear the Waling Dead on hyvä sarja ja toinen kausi oli vastaavasti hyvä kausi. Ei ihan niin hyvä kuin The Walking Dead, mutta lähelle. Zombit eivät edelleenkään ole lempiteemojani tv-sarjalle, sillä ne ovat turhan yksinkertaisia ollakseen edes jokseenkin mielenkiintoisia hirviöitä. Mutta toisaalta sarjan ne jäävät kummassakin sarjassa lähinnä statistin osaan. Päähuomion saa ihmisten selviytymiskamppailu.

Vaikka kyseessä on spin offi, Fear the Walking Dead toimii hyvin myös omana sarjanaan. Sitä voi hyvin katsoa, vaikka The Walking Dead ei olisikaan ennestään tuttu. sarja sopii kuitenkin erityisen hyvin juuri The Walking Deadin faneille. He voivat tutustua maailmaan aiempaa syvemmin, saaden samaan aikaan sekä jotain uutta ja ihmeellistä, että jotain jo hyväksi havaittua.

Pidin veneosuudesta, enkä vähiten siksi, että se tarjosi genreen jotain ennen näkemätöntä. Kausi kuitenkin meni erityisen kiinnostavaksi silloin, kuin päästiin kuivalle maalle. Suurin syy tähän oli juuri uusi miljöö, joka tarjosi samalla erilaisia ihmisiä, erilaisine uskomuksineen. Kulttuurierot, ja miksei kielierotkin, puolestaan antavat aina oivan maaperän laatudraamalle. 

Hahmoista suosikkini oli Madison, Victor ja Nick. Pidin myös Danielista. Inhokkeja oli eräänlainen kauden epävirallinen pahis Chris ja hänen tapaamansa kusipäiden jengi, joista olisi voinut tulla kiinnostavia roistoja, jos he eivät olisi niin karikatusoituja. Kaudesta puuttuikin juuri niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin vangitseva pääroisto. Toisin kuin The Walking deadissa, jossa heitä riittää.

Muut eivät juuri herättäneet tunteita puolesta, eikä vastaan. Syykin tähän on yksinkertainen. Sarja nimittäin keskittyi syventämään vain muutamaa hahmoa. Muut vain tavallaan olivat paikalla. Heistä suurin osa jäikin yksiulotteiseksi, mikä ei haittaisi, jos kyseessä ei olisi hahmovetoinen sarja tai jos ongelma olisi havaittavissa vain sivuhahmojen kohdalla. Valitettavasti tästä kärsi myös suuri osa päähahmoistakin.

Hahmojen suurimmalla ongelma ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä heidän yksiulotteisuuden kanssa. Se oli heidän kykynsä tehdä naurettavia ja siten myös epäuskottavia huonoja päätöksi. Lisäksi en voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, ettei huumeriippuvaisella Nickillä ollut minkäänlaisia sivuoireita. Kyseessä ei ole iso asia, mutta se vaikutti katsomiskokemukseen, ei pilannut sitä, mutta vaikutti kuitenkin.

Kokonaisuudessaan Fear of Walking Deadin toinen kausi ei ollut yhtään hullumpi, vaikka sillä olisikin vielä paljon parantamisen varaan. Kolme ja puoli tähteä.

Storybrooken päivän sana: Kosto

Olipa Kerran-sarjan kuudes kausi on edennyt toiseen, "A Bitter Draught-nimiseen", jaksoonsa. Arvostelenkin sen seuraavaksi. Tämä arvostelu sisältä paljastuksia jakson juonesta.

Aikaisemmin tapahtunutta: Reginasta erotettu Paha Kuningatar saapui Storybrookeen. Hänen suunnitelmansa on kuitenkin vielä hämärän peitossa. Samoin kuin Hyden kutsumien Keskeneräisten Tarinoiden Maasta tulleiden pakolaistenkin. Emma näki oman kuolemansa vielä tunnistamattoman huppupäisen henkilön käsissä, muttei ole kertonut siitä vielä kenellekään. Edes vanhemmilleen.

Jakson takaumat kertovat kuinka kostonhalu voi yhdistää ihmisiä. tässä tapauksessa pahan Kuningattaren ja saaneen Monte Criston kreivin, oikealta nimeltään Edmond Dantèsin, jonka juhlista takauman tapahtumat saavat alkunsa. Juhlissa kreivi tyydytti kostonhalunsa paljastamalla henkilöllisyytensä ja tappamalla entisen parhaan ystävänsä. Tästä vaikuttunut Paha Kuningatar lähestyi miestä.

Hän tekikin tälle houkuttelevan ehdotuksen. Kreivi saisi kaikkien hänet pettäneiden nimet, kunhan hän tekisi yhden pienen tehtävän, tappaisi Snow:n ja Davidin. Heidän juonensa oli yksinkertainen. Kreivi näyttelisi Pahan kuningattaren tuhoaman kylän asukasta. Voittaisi kuninkaallisten suosion ja antaisi heille samaa myrkkyä, jolla Regina tappoi edesmenneen aviomiehensä. 

Pahaa Kuningatarta on aina mukava nähdä, vaikka hänen suunnitelmansa Snow:n tappamiseksi onkin nähty jo monta kertaa. Se on sillä rajalla, onko juonenlinjalla nostalgia-arvoa vai onko se vain kirjoittajien mielikuvituksen puutetta. Lisäksi mukana olo varastaa huomion yhdeltä kirjallisuuden kuuluisammalta hahmolta. Minua se ei haittaa, vaikka hahmon fanit saattaisivat olla erimieltä.

Suunnitelma näyttikin toimivan. Edmund sai aiottujen uhriensa luottamuksen heti ja pääsi kuninkaalliselle viininkantajaksi. Kaksikko ei vain ottanut huomioon sitä, että Snow:n palvelustyttö näyttää yllättävän paljon Kreivin entiseltä kihlatulta. Ja kuninkaalliset tappaakseen Edmundin pitää tappaa myös hänet. Pahan Kuningattaren pitäisi tosiaan tarkistaa palkkaamiensa salamurhaajien taustat paremmin.

Heillä oli toinenkin ongelma. Rumple ei halua Reginan tappavan Snow:ta. Hänen pitää olla tarpeeksi epätoivoinen, jotta hän langettaisi Pimeän kirouksen ja Rumple saisi haluamansa. Hän tapasikin Edmundin tämän ollessa viinikellarissa miettimässä, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän päättikin sekoittaa pakkaa yllättävällä tavalla, taikomalla palvelustytön Reginalta saadun myrkyn kouriin.

Tämän pelastamiseen oli vain yksi vaihtoehto: mennä Keskeneräisten Tarinoiden Maahan. Maassa aika on pysähtynyt, joten niin myös kuolettavan myrkyn leviämien lakkaa. Takaumat siis opettivat jotain, mikä voi olla hyödyksi jatkokautta ajatellen. Edmund ottaa tarjouksen vastaan ja jälleen yksi Pahan kuningattaren suunnitelma epäonnistui. Takaumat loppuvat tähän. 

Viihdyin niiden parissa, vaikka ne eivät tarjonnetkaan mitään uutta tai ihmeellistä. Lähinnä siksi, että Paha Kuningatar oli yhtä herkullinen kuin aina. En kuitenkaan osta koko kreivin yhtäkkistä myötätunnon osoitusta. Ymmärtääkseni hän on omistautunut vain ja ainoastaan kostolleen. Muusta viis. Kokonaisuudessaan takaumat olivat hyvät, joskaan ei loistavat. Eli ne vastasivat sarjan nykyistä laatua.

Storybrookessa Regina toivotti Keskeneräisten Tarinoiden Maan väen tervetulleeksi. Tapahtumat saivat yllättävän käänteen kuin vieras mies antoi Henrylle, sarjan tylsimmälle ja tällä hetkellä turhimmallekin hahmolle, salaperäisen kirjekuoren, jossa lukee sekä Snow:n, että Davidi nimi. Se sai Reginan paljastamaan palkanneensa Monte Criston Kreivin. Hänen oli pakko, sillä Monte Criston Kreivi oli palannut.

Regina yritti saada tämän muutamaan mielensä. Hänhän tilasi murhat alun perinkin, joten miksei hän voisi myös estää ne. Mies ei kuitenkaan ottanut asiaa kuuleviin korviinsa. Ennen kuin siitä ehti seurata taistelu, kreivi katoaa näkyvistä. Sitä ei koskaan selitetty. Edmundilla kuin ei ainakaan alkuperäisen teoksen mukaan ole minkäänlaisia taikavoimia. Tai niin olen kuullut.

Reginan epäonnistuttua surkeasti Emma ei näe muuta mahdollisuutta kuin viedä vanhempansa pois Storybrookesta. Jonnekin, mihin murhanhimoinen Edmond ei voi heitä seurata. Suunnitelma törmäsi kuitenkin muuriin, kirjaimellisesti. Joku oli taikonut Storybrookin rajalle poispääsyn estävän taikamuurin. Vielä mitä, he saavat tietää loitsun olevan saman kuin ensimmäisessä kirouksessa käytetty.

Koska kirouksen ainesosat ovat Reginan veritaialla suljetussa holvissa, syytettyjä oli vain yksi. Nimittäin Reginan sisko Zelena. Luonnollisesti nainen loukkaantui syytöksestä. Poispääsy ei siis onnistu. Pitää taistella. Regina jäi tutkimaan ilmalaivan läheisyyttä. Etsiminen tuottikin tulosta. Ei vain sellaista, mitä Regina oli odottanut. Hän löysi Snow:n entisen palvelustytön, hänen antamaansa myrkkyyn kuolleena.

Se ei ollut päivän ainoa yllätys, eikä edes suurin. Juuri sillä hetkellä Paha Kuningatar päätti astua näyttämölle. Hän paljasti jopa, että Edmundin sydän oli hänen vallassaan. Hän ei aikonut jättää mitään sattuman varaan. Regina yritti taistella roistoa vastaan, mutta turhaan. Paha Kuningatar oli loitsinut kuolleen palvelijan hameeseen taikuutta vaimentavan loitsun.

Reginalla ei ollut aikaa miettiä asiaa tarkemmin, sillä Kuningatar kertoi myös Edmundin hyökkäävän juuri sillä hetkellä Snow:n ja Davidin kimppuun. Regina meneekin auttamaan heitä niin nopeasti kuin vain on mahdollista. Siitä seurasi miekoin käytävä taistelu, jonka lopettamiseksi Regina joutui tappamaan Edmundin, heittämällä miekan tämän mahan läpi.

Minun on vaikea ostaa tätäkään kohtausta. Milloin Reginasta muka tuli erinomainen miekkamies. Tai nainen? Hänen aseenaan on yleensä toiminut taikuus, yleensä jonkinlainen tulipallo. Ei suinkaan miekka. Emmekä ole nähnyt Reginan käyttävän taitoja koskaan. lapsuudesta taidot ovat tuskin peräisin. Olisiko Cora antanut Reginan harjoitella sellaisia taitoja? Hänhän halusi tästä kuningattaren. 

Paha Kuningatar saapui pakalle. Nainen paljastaa vielä, että hänen tavoitteenaan ollut tappaa sankarikaksikkoa. Kerta se on ensimmäinen. Vaan saada Reginan sydän taas tummemmaksi. Minulle jäi kohtauksesta yksi kysymys: Eikö sankarimme ole tappaneet ketään koskaan? Varsinkaan puolustaessaan itseään tai rakkaitaan. Lumotussa Metsässä oli sentään hyvän aikaa sota.

R.I.P

En sure Edmundin kuolemaa. Hän jäi niin merkityksettömäksi hahmoksi, eikä edes karismaattiseksi sellaiseksi. En, vaikka häntä näyttelikin Totuuden Miekasta tuttu Craig Horner. Monte Criston kreivin fanit ovat varmasti pettyneet sarjan versioon hänestä. Minä ainakin olisin. Oli hahmossa jotain hyvääkin. Se sai minut miettimään Monte Criston kreivi-kirjan lainaamista.

Sivutarinoita jaksosta löytyi jokaiseen makuun. Käyn ne nopeasti läpi. Ensimmäisessä Paha Kuningatar manipuloi Zelenaa, minkä kerkesi. nainen lankesikin helposti. Tai ainakin nyt vaikuttaa siltä. Toisaalta hän itsekin sanoi, että Reginan paha puoli muistuttaa enemmän häntä kuin hyvä, joten mikään ihme tuo ei ole. Uskon kuitenkin, että noita palaa taas hyvien puolelle. Tavalla tai toisella.

 Paha Kuningatar tapasi myös erään muun Storybroonen asukkaan, Herra Goldin, eli Rumplen. Hän pyysi miestä tulemaan puolelleen, turhaan. Hän myös flirttaili tämän kanssa. Kyllä, luit oikein. Minustakin se oli väärin niin monella tasolla. Varsinkin, sillä Pimeyden Olennolla oli suhde Reginan äidin, Coran kanssa. Lisäksi heillä on aina ollut enemmän oppilas-opettaja suhde kuin rakkaus- tai edes seksi suhde.

Bellekin sai oman sivujuonensa, niin pieni kuin se olikin. Koukku piilotti hänet omaan laivaansa, Jolly Rogeriin. en tiedä, onko laiva paras paikka odottavalle äidille, mutta Rumple tuskin osaa häntä sieltä etsiä. kaksikko päätyi myös puhumaan Koukun aikaisemmista pahoista teoista, joihin kuului myös Bellen satuttaminen. Koukku myönsi, ettei hän ole antanut vielä itselleen an

Bellellä ei kuitenkaan olut samanlaisia ongelmia. Bellestä puheenollen. Pidän siitä, että hän sai itsenäisyytensä takaisin. Pelkään kuitenkin samaa kuin viime viikolla. Sitä, että nainen palaa lopulta hänelle monta kertaa valehdelleen miehensä luo. Parin historian tuntien pelko ei ole vailla todellisuuspohjaa. Ei siitäkään huolimatta, että Bellellä on myös lapsi huolehdittavanaan.

Viimeinen sivujuoni keskittyi nyt terapiassa käyvään Emmaan, joka kieltäytyi edelleenkään kertomaan vanhemmilleen tai ylipäätään tutuilleen saamastaan näystä. Archien huolimatta. Ohimennen, Storybrookin asukkaat tuntien, Archie lienee jo kaupungin rikkain mies. Asiakkaista ei hänellä nimittäin taida olla pulaa. Hyvä, että tänä epävakaana aikana edes jonkun bisnes kukoistaa.


Jakso loppui Emman päästessä jonkinlaiseen lopputulokseen siitä, kuka hänet tappanut huppupäinen hahmo oikein on. Hän epäili Reginaa. Tai Pahaa Kuningatar. Ainakin se kyllä selittäisi, miksi pormestari osoitti yllättäviä, ja ennen kaikkea epäuskottavia, miekkailijan kykyjään. Näyssä Pelastaja nimittäin tapettiin miekalla, ei suinkaan taikavoimien avulla.

En siis ymmärrä, miksi Pelastaja alkoi yhtäkkiä epäillä ystäväänsä. Toisaalta, milloin viimeksi sarja on oikein käynyt järkeen. Se, ettei häntä ollut paikalla Emman kuoleman hetkellä ei riitä syyksi. Nainenhan voi olla, missä vain. Vaikka taistelemassa Pahaa Kuningatarta vastaan jossakin. Sitä paitsi, eikö tämäkin juonenkäänne ole enemmän tai vähemmän kaluttu luu.

Jakso oli viime viikkoista parempi. Paljonkin. Rohkenen jopa toivoa, että sarja saisi edes osan aikaisempien kauden loistostaan. Nähtäväksi jää, toivonko turhaan. sillä oli kuitenkin myös yksi suuri ongelma. Siis hevosen mentävien loogisten aukkojen ja hahmojen ajoittaisen tyhmyyden lisäksi. Tekijät pelaavat nykyään niin varman päälle, että sarjasta puuttuu tietty kipinä. Sen vuoksi jakso jäikin hieman sieluttomaksi.

Keitä he ovat? Ja miksi pitäisi kiinnostaa?

Vaikka en inhoa kauden formaattia, sillä on omat huonot puolensa. Niistä suurin on se, että katsojilla ei ole tunnesidettä Keskeneräisten Tarinoiden Maan asukkaisiin. Olkoon hän kuinka kuuluisa hahmo tahansa. samoin oli hahmojenkin laita. Toki jokin pakolainen voi paljastua jonkun hahmon kadonneeksi serkuksi tai joksikin vastaavaksi. Sarjassa löytyy kadonneita sukulaisia tai ystäviä kaiken aikaa.

Kaikilla näyttää olevan myös omat, painavat syynsä tarinansa keskeyttämiseen. Auttaisiko tarinan jatkaminen tosiaan heitä? Varsinkin kuin projekti ei saanut mitenkään onnistunutta alkua, ensimmäisen autetun kuoltua Reginan käsissä. Loppu ei siis ole läheskään aina onnellinen. Mutta Olipa Kerran ei olisi itsensä, jos nämä seikat estäisivät mitään. Siinä tarinat tapaavat saada aina loppunsa, tavalla tai toisella.

Kokonaisuudessaan "A Bitter Draught" oli paljon jonkin verran viime jaksoa parempi. Sarjalla on kuitenkin vielä matkaa entiseen loistoonsa. Annan jaksolle neljä ja puoli tähteä.

Ihmiset saavat vastaansa örkit-Eikä Azeroth ole enää entisensä

Katsoin jokin aika sitten suosittuun videopeliin perustuvan Warcraft-elokuvan. Elokuvasta on tehty myös kirjasovitus, jonka sain juuri luettua. Nyt onkin taas arvostelun aika.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa yksityiskohtia niin Warcraft peleistä, elokuvasta kuin itsearvostelemastani kirjastakin. Lue siis omalla vastuulla.

Örkkien maailma Draenor on kuolemassa. Niinpä heidän ei auta kuin vaihtaa maisemaa, pahaa Fel-taikuutta harjoittavan johtajansa Gul'dan johdolla. Valitettavasti shamaanin maaginen portti vie örkit jo asutettuun maailmaan, Azerothiin, jonka edelliset asukkaat ovat valmiit puolustamaan omaansa keinolla, millä hyvänsä. Maailmaa uhkaa siis väistämättä sota kummankin puolen taistellessa kansansa puolesta.

Tarinaa kerrottiin sekä ihmisten, että örkkien näkökulmasta. Päähenkilöitä kirjassa oli kaksi, joista toinen, Harmaasusien kunniakas johtaja Durotan, kuului örkkeihin ja toinen, menestyksekkäästi armeijaansa johtanut komentaja Anduin Lothan, ihmisiin. Oman näkemyksensä asioista antoi myös entinen maagioppilas Khadgar, kuningas Lhane ja orjuudestaan karannut puoliörkki Garona.

Kirjan tarina oli minulle tuttu, jopa liiankin. Se nimittäin meni täsmälleen samoja latuja kuin elokuvakin. Kirja kuitenkin syvensi elokuvan maailmaa lisäämällä siihen lukuisia pieniä yksityiskohtia sekä muutamia ennen näkemättömiä kohtauksia. Myös hahmot syvenivät nyt, kun päästiin heidän päänsä sisään. Juuri siinä näkyikin kirjaversion suurin vahvuus elokuvaan verrattuna.

Kirjan kirjoittanut Cristie Golden

Nautin tarinasta paljonkin. Siitäkin huolimatta, että se ei tarjonnutkaan suuria yllätyksiä. Ymmärrettävästä syystä. Suurin syy tähän oli se, että kirja oli kirjoitettu taiten. Se tempaisi minut mukaansa ensimmäisestä sivusta viimeiseen, jonka jälkeen jäin vielä kaipaamaan lisää. Parhaiten kirjan kirjoittaja Christie Golden onnistui taistelukohtausten kohdalla, mutta muissakaan kohtauksissa ei ollut valittamista.

Pidin myös siitä, miten hahmot oli kuvattu. Ilmeisesti kaikki pelien maailmaan tutustuneet eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä. Ilmeisesti elokuva nimittäin oli ottanut joitain vapauksia peliin nähden. En osaa sanoa asiasta sen tarkemmin. Olisin luultavasti nauttinut teoksesta vielä enemmän, jos olisin lukenut sen ennen elokuvan katsomista. Niin mielikuvitukselleni olisi jäänyt enemmän tilaa.

Kirjan voi lukea hyvin myös itsenäisenä teoksena. Sellaisenaankin se toimii hyvänä, joskin hivenen kliseen täyteisenä, fantasiana. Koska fantasia kuuluu suosikkigenreihini, tämä ei ole minusta välttämättä paha asia. Uskon kuitenkin, että olisin arvannut muutaman kohtauksen etukäteen, vaikka en olisi kuullutkaan elokuvasta. Se on kirjoille aina miinusta. Siitä ei pääse mihinkään.

Örkit olivat jonkin verran ihmisiä kiinnostavampia. Koska hahmotyyppi ei ole suosikkini, niin kuin tuskin kovin monen muunkaan, saavutus oli melkoinen. Siksi luulen Durotanista kertovan kirjan olevan lukemisen arvoinen. Ihmiset puolestaan olivatkin sitten paljon kaksiulotteisempia. Luultavasti siksi, että lukija samaistuu heihin muutenkin. Ovathan he ihmisiä itsekin.

Maailmassa riittäisi vielä koluamista. Se asia ei ole muuttunut elokuvan myötä. Toivottavasti tarina saakin jatkoa, edes jossain muodossa. Siis jossain muussa kuin pelimuodossa, jossa se on jo kerrottu. Se nimittäin jäi yhtä kesken kuin elokuvankin tarina. Olen edelleen sitä mieltä, että tarina kääntyisi tv-sarjaksi yhtä hyvin kuin elokuvaksikin. Luulen tosi, että jopa tv-sarjasta jäisi paljon pelien tarinaa kertomatta.

Tiivistetysti Warcraftkin maailma toimii myös kirjamuodossa. Kirjalla oli kuitenkin myös omat pikkuvikansa, ei kuitenkaan mitään lukukokemusta häiritsevää. Viisi tähteä.

Pikkukaupungin pojista Suomen musiikkimaailman huipulle

Apulanta on kotikaupunkini Heinolan suurin menestystarina. Niinpä kun työpaikkani tarjosi mahdollisuuden mennä katsomaan yhtyeen synnystä kertovan Teit meistä kauniin-elokuvan, otin tarjouksen vastaan.

Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, jos siis niin voi sanoa tositapahtumiin pohjautuvasta elokuvasta. Lue kuitenkin omalla vastuulla.

90-luvun lama, Heinola. Isänsä menettänyt Toni Wirtanen (Tatu Sinisalo) joutui muuttamaan vasten tahtoaan Salosta Heinola-nimiseen pikkukaupunkiin. Onneksi hänellä on tukenaan uudet kaverinsa Sipe (Teppo Manner) ja (Roope Salminen), joiden kanssa hän päättää perustaa punk-henkisen bändin. Näin alkoi suursuosion saaneen Apulannan menestystarina, jolle ei loppua näy.

Teit Meistä Kauniin on suomalaiseksi elokuvaksi erittäin hyvä. Varsinkin kuin ottaa huomioon, että elokuvan budjetti ei tuskin ole läheskään nykyisten miljardielokuvien luokkaa. Aihe itse ei ollut lähellä sydäntäni, vaikka bändin musiikista pidänkin ja asun vielä heidän syntypaikkakunnassaan, Heinolassa. Uskon kuitenkin, että elokuva tarjoaa paljon viihdettä juuri bändin faneille.

”Mä olen ollut tuolla”-tunne oli elokuvan parasta antia. Siis näin Heinolassa asuvan näkökannassa. Tunne tulikin minulle moneen kertaan elokuvan aikana. Minua pitempään Heinolassa asuvat tietävät sanoa, että ihan täysin 90-luvun alun Heinolaa elokuva ei vastaa. Tuskin asia kuitenkaan haittaa ketään muuta kuin alkuperäisiä asukkaita ja tuskin niitäkään. Saahan tämäkin pikkukaupunki vihdoin huomiota osakseen.

Elokuvan hyvänä puolena mainitsemisen arvoisia olivat myös apulantalaisten näyttelijät, varsinkin ensimmäisen roolinsa saanut Tatu Sinisalo. Hän olikin omaksunut Toni Wirtasen elkeet erinomaisesti, ainakin näin asiaan perehtymättömän näkökulmasta. Aikuiset jäivätkin sitten nuorten varjoon, vaikka he koostuivatkin varsin nimekkäistä näyttelijöistä, ainakin Suomen mittapuulla.

Toki elokuvassa oli myös huonot puolensa. Suurin vika kertoo kuitenkin enemmän minusta kuin elokuvasta itsestään. en ole suomidraaman ystävä, tai edes tuttu. Muutenkin draamaelokuvia on tullut vähemmän katsottua. Niinpä en voi sanoa pitäväni elokuvasta, vaikken sitä inhonnutkaan. Olisin kaivannut enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita, vähemmän elokuvassa viliseviä teinielokuvien kliseitä. 

Lisäksi elokuvasta olisi voinut tehdä jonkin verran lyhyemmän ilman, että mitään oleellista jäisi pois. Esimerkiksi vähentämällä lama-aikaan liittyvää juonta. Se ei juuri vaikuttanut päähenkilöihin, sillä laman vaikeudet ovat enemmänkin aikuisten ongelmia. Niin kuin asia taitaa olla todellisuudessakin. Muutenkin käsikirjoitusta olisi voinut muokata paremmaksi, paljon luontevammaksi.

Tiivistetysti elokuva sopii hyvin Apulanta-faneille ja muuten nostalgian nälkäiselle. Itse tylsistyin sitä katsoessa, vaikka elokuva ei susihuono ollutkaan. Kaksi ja puoli tähteä.

Satuhahmot ovat taas täällä - Jo kuudennen kerran

Olipa kerran palasi kuudennen tuotantokauden jaksoin. Arvostelen ne taas tavalliseen tapaani jakso kerrallaan. Aloitan luonnollisesti kauden ensimmäisestä, ”The Savior”-nimisestä, jaksosta. 

Varoitus: Arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Aikaisemmin tapahtunutta: Belle kirosi itse itsensä unikirouksella, jotta hänen syntymätön lapsensa olisi turvassa. Rumple sai Hyden apua kyseisen kirouksen purkamisessa. Hintana oli antaminen Storybrooke Hyden käsiin. Haades tappoi Robin Hoodin ennen omaa kuolemistaan. Kapteeni Koukku puolestaan pääsi takaisin elävienkirjoihin, koska Zeus niin päätti. Asialle ei ole parempaa syytä.

Jakson ensiminuutit eivät kuitenkaan käsitelleet mitään noista asioista. Ne sisälsivät jakson ainoan, hyvin lyhyen, takauman, jossa Jafar tapasi täriseväkätisen ja ilmeisen epätoivoisen Aladdinin. Tapaamisen ainoa syy näyttikin olevan entisen vihollisen ahdingolle nauraminen. Se lienee ollutkin herkullista katsottavaa. Niin herkullista, että Jafar ei edes vaivaantunut tappaa häntä.

Takauman Jafar oli eri kuin Olipa Kerran Wonderland-spin offissa. Vaikka uusi näyttelijä suoriutuikin roolistaan erinomaisesti, ainakin lyhyen kohtauksen perusteella, en pidä muutoksesta yhtään. Mielipiteeni voi muuttua, jos saan asialle järkevän selityksen. Aladdinista tai hänen näyttelijästään en osaa sanoa juuta, enkä jaata. Tilanne on sama myös Jasminen kohdalla, jota en ole vielä päässyt näkemään.

Takaumat paljastivat mielenkiintoisen seikan sarjan mytologiaan liittyen. Myös Aladdin oli niin sanottu Pelastaja, engl, Savior. Emma ei siis ole sarjan maailman ainut tuon tittelin saanut, viimeisin vaan. Uutta tietoa on myös se, että jos Jafariin on louttaminen, Pelastajilla ei ole onnellista loppua. Käsittelen asiaa myöhemmin, sillä se liittyi nykyiseen tilanteeseen aika lailla.

Storybrooke. Nykyaika. Vallankahvaan päässyt Hyde kutsui ”ystäviä” eli muita Kertomattomien tarinoiden-maan asukkaita Storybrookeen. He tulivatkin kaupunkiin ilmalaivan kyydissä. Sitä ihmettelemään tulikin koko kylä, melkein kirjaimellisesti. Hydekin tuli paikalle ottamaan vieraitaan vastaan. Emma ja Regina yrittivät tappaa tämän taikuutta hyväksi käyttämällä. Se ei onnistunut, syystä tai toisesta.

Uusi yritys ei tullut kyseeseen, sillä ilmalaiva teki erittäin näkyvän pakkolaskun. Niinpä sankarimme menevät etsimään aluksen matkustajia, joko tuhotakseen heidät tai toivottaakseen heidät tervetulleiksi. Laivan jäännökset näyttivät hyvältä paikalta aloittaa. Siellä Emma huomasi kärsivänsä käsien tärinästä ja näkevänsä pienen pätkän vielä tapahtumattomasta taistelusta. Mistä oikein on kyse?

Laivan hylyt tarjosivat kuitenkin jotain hyvääkin. Nimittäin aseen, jolla voisi vangita Hyden. Emma ja Regina onnistuivatkin tehtävässä, vaikka Emman käsien tärinä vaikeuttikin tehtävän suorittamista. Vangitsemisen yhteydessä Hyde paljasti tietävänsä, mikä Emmaa oikein vaivaa. Niinpä Emma päätti hetken mietittyään pyytää roistolta apua. Hän ei nähnyt muutakaan mahdollista.

Minusta Emman valinta oli väärä. Hydeen ei kannata luottaa. Varsinkaan kuin kukaan ei vielä tiedä, mikä hänen end gamensa oikein on. Lisäksi minulle herää yksi kysymys: Miksi Emma ei kertonut Koukulle tai muulle läheiselleen ongelmastaan? Tai edes Archielle, kieltämättä maailman huonoimpaan psykiatriin. Itseasiassa luulen, että ilokseni jaksossa näyttäytynyt Pongokin voisi tarjota luotettavampaa apua.

Heistä jokainen voisi tehdä jotain auttaakseen. Sitä paitsi kyseessä on ikuisuuden vanha juonilinja, etenkin juuri Olipa Kerran-sarjalta. Joka toinen sankari aiheuttaa ongelmia, jotka olisi voinut välttää puhumalla jollekin. Toisaalta Emman taustan tietäen on hyvin ymmärrettävää, että hänen on vieläkin vaikea luottaa kenenkään muuhun kuin itseensä. Neuvoisin, silti unohtamaan Hyde ja puhumaan perheelleen.

Emma ei kuitenkaan kuunnellut minua, jostain kumman syystä. Hän meni tapamaan Hydeä tämän selliin. Mies lupasikin auttaa, pienen suostuttelun jälkeen. Hän neuvoi Emmaa seuraamaan punaista lintua. Näin nainen tekikin ja löysi juuri sen, mitä tarvitsi. Oraakkeli auttoi Emmaa näkemään koko kohtauksen. Siinä mystinen huppupäinen mies, tai nainen, tappoi hänet. Tappajan henkilöllisyys jäi arvoitukseksi.

Pakko sanoa, etten ole vakuuttunut. Tappaisiko sarja muka Emman? Oman päähenkilönsä. Muutenkin sarjan henkilöt eivät näytä kuolevan sitten millään tai ainakaan pysyvän kuolleena. Olen kuullut, että Robinkin palaa takaisin sarjaan. Toki olen kuullut, että joku päähahmoista tulee kuolemaan kauden edetessä. Epäilen kuitenkin sen olevan joku muu kuin Emma. Se olisi liian ilmeistä.

Muihin aiheisiin. Reginan storyline sai jaksossa myös jonkinlaisen pääosan. Tiivistetysti se meni näin: Reginan kanssa asuva Zelena hukkasi Robinin hänelle antaman höyhenen, siskokset riitelevät, Regina kävi koskettavan keskustelun Snow:n kanssa sekä yritti muutenkin tulla sinuiksi tunteidensa kanssa. Hän myös yritti löytää kyseisen höyhenen etsintätaialla, siinä pahemmin onnistumatta.

Kerroin sen nopeasti, sillä Regina ei jaksa kiinnostaa minua edelliseen tapaan. Ei sitten sen jälkeen, kuin Paha Kuningatar erotettiin hänestä. Juuri Reginan sisäinen konflikti teki hahmosta niin mielenkiintoisen. Toivonkin todella, että Reginat palaavat taas yhteen. Paitsi, että se tekee Reginasta kiehtovamman, se myös antaisi hyvän opetuksen. Sen, että myös pahat puolet kuuluvat ihmiseen yhtä paljon kuin hyvätkin.

 Toisaalta Paha Kuningatar voi olla viihdyttävä kauden roisto. Nyt kun hänellä ei ole edes pienoista inhimillisyyttä ristinään. Hän ilmestyikin kuvioihin jo tämän jakson lopussa. Nähtäväksi jää, saako hän avukseen Reginalle loukkaantuneen Zelenan. Toivon niin, sillä hänkin on paljon mielenkiintoisenkin roistona kuin hyviksenä. Muutenkin sarja tekee yleensä roistoista paljon sankareita kiehtovamman.

Kaupunki otti lämmöllä vastaan Hyden kutsumat Kertomattomien tarinoiden maan asukkaat. Mielenkiinnolla seuraan, keitä joukossa oikein on mukana. Tai, mitä he oikein suunnittelevat. He liittyivät Hyden suunnitelmaan, joten mitenkään viattomia he eivät voi olla, ainakaan ihan kaikki. Sarjan tuntien, joku heistä voi olla jopa jonkun hahmon kauan kadoksissa ollut sukulainen.

Loppu jakso keskittyi kuitenkin Rumpleen ja hänen yritykseensä herättää Belle. Hän sai apua itse Morpheukselta, kreikkalaiseen mytologiaan kuuluvalta unien herralta, joka vei hänet Bellen uneen. Uni sijoittui aikaan, jolloin Belle oli vasta Pahan olennon palvelija. Koska tosirakkauden suudella on ainut keino pelastaa Belle, Rumplen pitää voittaa hänen sydämensä, uudestaan.

Jakso kertasikin hyvin paljon parin huippuhetkiä, esimerkiksi kuulun tanssimiskohtauksen. Lopussa selvisi kuitenkin käänne. Morpheus onkin Rumplen ja Bellen aikuiseksi kasvanut poika. Hän herätti Bellen suudelmallaan, mutta vasta sen jälkeen kuin nainen oli torjunut Rumplen lähentymisyritykset. Hän varoitti myös Belleä koskaan luottamasta isäänsä. Näköjään isäongelmat alkavat aina vain aikaisemmin.

Kokonaisuudessaan jakso ei tarjonnut minulle mitään uutta. Kaikki edellä lueteltu on jo nähty, vähän eri muodossa vaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö viihtynyt jakson parissa. Viihdyin kyllä. En kuitenkaan niin paljon kuin ensimmäisellä kaudella. Se ei tarkoita, ettenkö odottaisi kautta. kaudella onkin paljon odotettavaa, kuten lapsena Disney suosikkeihini kulunut Aladdin-storyline.

Odotan myös näkeväni Bellen itsenäisenä naisena, jos siis sitä ylipäätään päästään näkemään. Sarjan tuntien epäilen sitä vahvasti. Reginan ja Zelenan ystävyys tapahtui epäuskottavan nopeasti, mutta siitä voisi saada jotain hyvää aikaan. Nyt tosin Zelena näyttää tulevan paremmin toimeen Pahan kuningattaren kuin Reginan kanssa. Heidänkin yhteistyötä voisi seurata ihan mielellään.

Jo viime kaudella mietin, jättääkö jakso kesken. Päätin kuitenkin jatkaa sarjan katsomista. Siitäkin huolimatta, että sarjan taso on laskenut tasaiseen tahtiin. Samaa mietin myös tämän kauden kohdalla. Voit vapaasti kutsua minua masokistiksi, mutta katson kuitenkin vielä ainakin pari jaksoa ja katson. Sitten päätän, viitsinkö kuluttaa siihen vielä aikaani. 

Charmingit jatkavat sarjan tylsimpänä hahmona olemista ja tällä tarkoitan niin Emmaa, Snow:ta, Davidia kuin Henryakin. En edelleenkään ole noussut CaptainSwan-laivaan. En vihaa hahmoja tai heidän suhdettaan. Se vain on yhtä tylsä kuin sarjan päähenkilötkin. En ole tuomitsemassa kaikkia heidän suhdettaan fanittavia. Jokaisella on oma makunsa ja se on ihan sallittua.

Arvostelun lopuksi sorrun spekuloimaan tulevaan kauteen liittyviä tapahtumia. Olen lukenut huhuista, jonka mukaan ”Oraakkeli” olisi Jafar valepuvussa. Niinpä hän ja Hyde huijaisivat Emmaa koko ajan. En tiedä, onko tämä totta, mutta teoria kuulostaa silti uskottavalta. Ja mahdollisesti paljon kiinnostavammalta kuin, mitä asia todellisuudessa on. Olettaen, että teoria ei pidäkään paikkaansa.

Teoriointia voi jatkaa myös huppupäisen hahmon kohdalla. Onko hän Paha Kuningatar, Hyde, Jafar, Rumple, joku Kertomattoman maan asukki, Koukku vai kenties Emma itse? Tai kenties joku, jota emme ole vielä nähneet. Vaikka jaksosta voi sanoa paljon pahaa ja olen jo sanonutkin, niin ainakin se herätti kysymyksiä. Ihan niin kuin kauden ensimmäisen jakson pitääkin.

Tiivistetysti jakso teki sen, mitä sen pitikin eli sai katsojat innostumaan kuudennesta kaudesta. Mitään uutta ja ihmeellistä jakso ei kuitenkaan tarjoa. Neljä tähteä.

Sherlock Holmes palaa kuolleista

Matkani Sherlock Holmesin seurassa sai päätöksensä, ainakin toistaiseksi, katsottuani Uuden Sherlockin kolmannen tuotantokauden. Tervetuloa arvostelun pariin!

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia. Niinpä ehdotan, että katsot uuden Sherlockin pari ensimmäistä tuotantokautta ennen sen lukemista. Lukeminen on kuitenkin, niin kuin aina, pelkästään lukijan omalla vastuulla.

Kolmannella kaudella on jälleen vain kolme, puolitoista tuntia kestävää, jaksoa. Netflix kuitenkin lisäsi kauden kohdalle myös erillisen, kolmannen ja neljännen kauden välissä olevan, ”The Abominable Briden”. Erikoisjakson, joka sijoittui sarjalle poikkeuksellisesti 1880-luvulle. Niinpä otan sen mukaan arvosteluun. Ensin kuitenkin kerron jotain varsinaisista kolmannen kauden jaksoista.

Toisen kauden traagisista tapahtumista oli kulunut jo kaksi vuotta. Tohtori John Watson (Martin Freeman) on mennyt eteenpäin elämässään ja seurustelee nyt unelmiensa naisen Mary Morstanin (Freeman aito tyttöystävä Amanda Abbington) kanssa. Sherlock Holmes puolestaan on saanut vihdoin ja viimein tuhottua Moriartyn organisaation viimeisetkin rippeet. Niinpä hän voi palata takaisin Baker Streetille.

Kauden ensimmäinen, "The Empty Hearse", jakso keskittyi suurimmaksi osaksi Sherlockin ja Watsonin jälleen näkemiseen. Paljon oli kuitenkin muuttunut. Oli siinä rikosjuonikin, joka käsitteli terroristiorganisaatiota, mutta se jäi pahasti sivuosaan. Niin rikosjuonelle tuppaa Uudessa Sherlockissa yleensäkin käydä, tämä jakso, ja itseasiassa koko kausi, vei sen liian pitkälle.

Toinen jakso, "The Sign of Three", sijoittui lähes kokonaan Johnin ja Maryn häihin, jossa Sherlock toimi bestmaninä. Olihan hän Watsonin paras kaveri. Rokosta selvitettiin takaumien keinoin. Selvitettävä rikos oli klassinen suljetun huoneen tapaus. Jakso kuului sarjan parhaimpiin ja kieltämättä myös hauskimpiin. Esimerkiksi Sherlockin puheesta voisi tehdä puoli tuntisen sitcomin.

Kolmas jakso, "His Last Vow", osoittautui kauden parhaaksi. Siinä selvitettävänä oli vaikutusvaltaisiin ihmisiin suuntautuva kiristyssarja, jonka tekijänä toimi koko sarjan toiseksi paras roisto, ”kiristysten Napoleon” Charles Augustus Magnussen (Lars Mikkelsen). Loppu ratkaisu olisi voinut olla parempikin. Se ei käyttänyt päähahmon älyä läheskään tarpeeksi hyödykseen.

Toisaalta en kavahda Sherlockin teon kylmäverisyyttä, toisin kuin jotkut. Sherlock on kylmäverinen mies. Hän sanoo itseäänkin ”toimintakykyiseksi sosiopaatiksi”. Jakso myös teki Marystä kiinnostavan hahmon. Pidin hahmosta muutenkin. Varsinkin kuin hän auttoi korjaamaan sarjan pitkäaikaista ongelmaa: Se ei tiedä, miten naishahmoja pitäisi oikein kohdella.

Sherlock pysyi kolmannella kaudellaankin erinomaisena tv-sarjana. Sain kaiken, mitä osasin siltä odottaakin eli edelleen sarjan vahvuuksiin kuuluvan pääkaksikon välisen vuorovaikutuksen, huumoria, taitavasti kirjoitettua dialogia, sarjalle ominainen tyyli, huippuluokan näyttelytyötä, vaikeita tapauksia ja kaikki tämä vielä hyvin toteutettuna. Lisäksi sarjaan oli sisällytetty myös aimo annos niin sanottua fan-servicea.

Tapauksista ensimmäinen oli tylsin, muut korvasivat sen kuitenkin kiistattomasti. Roistoista vain viimeinen ole jotenkin muistettava. Tämä ei haittaa, sillä Sherlockissa kuitenkin aina ratkaiseminen on ratkaisua tärkeämpi. Ja se ratkaisemisvaihe tarjosikin viihdyttävää katsottavaa. Niin viihdyttävää, että sarja kuuluu nyt lempirikossarjoihini. Lempisarjaksi en sitä kuitenkaan sanoisi, niin hyvä kuin se onkin.

Valitettavasti kausi ei ollut pelkkää kultaa, vaan siinä oli myös omat vikansa. Homovitsit voisi lopettaa, sillä ne menivät vanhaksi jo ensimmäisellä kaudella. Draama ja ratkaistavat rikokset eivät olleet enää yhtä tasapainossa kuin aikaisemmilla kausilla. Lisäksi väliin jääneiden kahden vuoden tapahtumia ei käsitelty tarpeeksi. Watsonkin meni Sherlockin kelkkaan vähän turhan helposti.

Arvostelen ”The Abominable Briden” vasta nyt, sillä se ei oikeastaan kuulunut uuden Sherlockin kolmanteen kauteen. Siinä hääpukuun pukeutunut nainen ampui itsensä erittäin näyttävästi. Selvältä vaikuttanut tapaus sai uuden käänteen, kun samainen nainen murhasi oman miehensä. Mistä oikein oli kysymys? Onko naisella kenties identtinen kaksonen, niin kuin Watson ehdotti?

Jakso liittyi myös nykyaikaan. Paljastuihan, että ei suinkaan olla menneisyydessä, vaan Sherlockin ”Mielen palatsissa”. Hän yritti selvittää tapausta, koska Moriarty kuoli myös erittäin näyttävästi, mutta nyt hän on tullut takaisin. Paljastus sopi sarjan henkeen, mutta se myös teki jakson toisesta puoliskosta auttamatta sekavan. Eikä vain siksi, että siinä kuljetaan peräti kahdessa eri todellisuudessa.

Sherlock saikin asiaan jonkinlaisen ratkaisun. Hänestä Moriarty ei ole palannut, joku vain otti hänen henkilöllisyytensä. Vain aika näyttää, oliko hän oikeassa. Onneksi joudun odottamaan seuraavaa kautta kohtuullisen vähän aikaa. Se alkaa 1.1.2017. Sitä odotellessa voi katsoa Youtubeenkin laitettuja lisämateriaaleja aikaisemmilta kausilta sekä toisen ja kolmannen kaudelle sijoittuvan web-episodin.

Jakso oli sarjan kaikkien aikojen hehkutetuin ja hyvästä syystä. Tarina oli mielenkiintoinen, eikä ollenkaan sopiva nykyaikaan. Muutenkin jakso onnistui hyvin. Näyttelijät olivat vedossa ja huumoriakaan ei oltu unohdettu. Käsikirjoituskin oli jälleen huippuluokkaa, muusta toteutuksesta puhumattakaan. Siitä onkin hyvä jatkaa seuraavaan, eli järjestyksessään neljänteen, kauteen.

Kokonaisuudessaan Uuden Sherlockin kolmas kausi ansaitsee kiitosta. Annan sille täydet viisi tähteä, vaikkei sarja ylläkään parhaimpiinsa.

Sherlock Holmes kadonneen pojan, ja taideteoksen, jäljillä

Olen katsonut Netflixistä viime aikoina innokkaasti Uutta Sherlockia, kuten arvosteluistani on helppo päätellä. Niinpä yllätyin iloisesti huomattuani hahmosta tehdyn uuden kirjan, Veren taiteen. 

Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia kirjan tapahtumista. Se ei kuitenkaan paljasta mitään muista Sherlock Holmesista kertovista kirjoista, tv-sarjoista tai elokuvista. Lue kuitenkin omalla vastuulla.

Hahmon keksijä, kirjailija, Arthur Conan Doyle, on ollut kuolleena jo hyvän aikaa. Niinpä alkuperäisversiota on turha odottaa. Kirjan versio on hahmon faniksi tunnustautuneen ja Hollywoodissa kunniakkaan uran tehneen yhdysvaltalaisen Bonnie MacBirdin käsialaa.

Vuosi 1888. Tylsistynyt ja kokaiiniin sortunut Sherlock Holmes saa näkymättömällä musteella kirjoitetun viestin. Siinä kuuluisa ranskalainen laulajatar, mademoiselle La Victoire, pyytää mestarietsivän apua kadonneen poikansa etsimisessä. Pian hän huomaa kuitenkin pojan olevan vain jäävuoren huippu rikosten sarjassa, johon kuuluu niin orjuutetut orpopojat kuin kadonnut taideteoskin.

Toisen kirjailijan hahmon lainaaminen ei ole kovin hyvä idea, sillä hahmosta ei yleensä saada alkuperäisen veroista. Varsinkin jos kyseinen hahmo on yhtä suosittu kuin Sherlock Holmes. Niin ei käynyt tässäkään tapauksessa. Veren taide oli keskinkertaista luettavaa. Se ollut erityisen hyvä, muttei huonokaan. Kirjaa kuvaakin parhaiten yksi ainoa, erittäin lyhyt, sana: meh.

En kadu Veren taiteen lukemista, sen keskinkertaisuudesta ja minulle vieraasta aiheesta huolimatta. Itseasiassa jopa viihdyin sen parissa. Kirja oli täynnä henkeäsalpaavaa toimintaa, suuria tunteita ja kiinnostava mysteeri. Lisäksi historiallinen aikakausi ja pääkaksikon suhde oli kuvattu hyvin. Loppuratkaisussakaan ei ollut mitään vikaa. Se jopa onnistui yllättämään minut parissa kohdassa. 

Sherlock itsessään oli ok, melkein oma itsensä, mutta ei aivan. Se huomaa jo tavasta, kuinka hän antoi tunteidensa vaikuttaa itseensä. Tätä alkuperäinen ei ikinä tekisi. Hän myös teki vakavia virhelaskelmia epäuskottavan paljon neroksi kuvatulle hahmolle. Toki hahmolla oli myös hetkensä, mutta alkuperäisen veroiseksi häntä ei voi sanoa. Niin kuin ei kirjankaan kohdalla.

Tohtori Watson puolestaan osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Yleensä hänet kuvataan lähes idiootiksi, jonka ainoa funktio on tehdä, mitä ikinä Sherlock vaan käskee. Ei kuitenkaan tässä kirjassa. Hänellä oli siinä jopa oma tahto ja oma roolinsa tapauksen ratkaisemisessa. Pidin itse Mademoiselle La Victoiresta. Sen sijaan inhosin naisen rakastettua ja Holmesin kilpailijaa, ranskalaista etsivää Vidocqia.

Sherlockin Valtolla työskentelevä isoveli Mycroft oli mukana samanlaisena kuin aina ennenkin, ainakin melkein. Muista hahmoista ei ole paljon sanottavaa. Käsitykseni muutamasta heistä muuttui kirjan edetessä, mutta siinä ei ole mitään uutta, varsinkaan dekkari-genressä. Niin kuin ei sekään, ettei suurimmalla osalla hahmoista ei juuri ollut persoonaa, josta muodostaisi mielipiteensä. 

Kirjailijan kirjoitustyyli ei ollut huono. Ei mitenkään mestarillinenkaan, mutta ei huono. Ainut suoranainen valituksen aihe oli kuitenkin tyylin liika modernisyys, toisin sanoen nykyaikaisuus. Se ei toiminut kirjan sijoittuessa 1880-luvun loppupuolelle. Ongelman olisi voinut ratkaista helposti: sijoittamalla tarinan nykyaikaan. Takaan, että tarina olisi jopa toiminut niinkin. Pienin muutoksin tietysti.

Muutama kohta oli erittäin epäuskottavia. Jopa niin paljon, että se häiritsi lukukokemusta. En kyllä odottanutkaan täysin realistista tarinaa, mutta liika on liikaa. Niistä huomionarvoisin oli verensiirtokohtaus, joka ei olisi mitenkään onnistunut sen ajan välineillä ja tietotasolla. Ei missään tapauksessa, vaikka toinen päähenkilö olisin lääkäri ja vielä sotilas sellainen.

Tiivistetysti Veren taide on kevyttä kesäluettavaa. Ei mikään maailmaa mullistavia kirjoja, mutta kyllä sen parissa pari iltaa viihtyy, ehkä jopa enemmän. Kolme tähteä.