Sota on peliä-ainakin tulevaisuudessa

Ender’s Game on uusin Netrflix-elokuva löytöni. Päätin katsoa sen hetken mielijohdosta. Nyt kerron mielipiteeni elokuvasta.

Formikkit, eräänlaiset jättihyönteiset hyökkäsivät maapallolle. Ne voitettiin, kiitos Ben Kingsleyn esittämän amiraali Mazer Rackhamin. Ihmiset kuitenkin pelkäävät, että ne tulevat takaisin. Uusia sotilaita koulutetaankin tiuhaan. Koska nuoret aivot pystyvät paremmin käsittelemään monimutkaista tietoa ja kokeilemaan uusia ratkaisuja, sotilaiksi valikoituukin lapsia.

Yksi lapsista on elokuvan päähenkilö, harvinaisen kyvykäs Ender Wiggin (Asa Butterfield), joka valitaan kovaan taistelukouluun ja josta Harrison Fordin näyttelemä Eversti Hyrum Graff näkee ihmiskunnan toivon. Lapset puolestaan pitävät Enderiä uhkana ja eristävätkin tämän melkein heti joukostaan. 

Enter's Game perustuu Orson Scott Cardin samannimiseen kirjaan. Joskin vapauksia on kulemma otettu. En tiedä varmasti, koska on jäänyt minulta lukematta. Itse kirjailijasta voi olla montaa mieltä. Hän on äärioikeistoaktivisti, joka vihaa homoja ja arvostelee kärkkäästi Barack Obamaa. Hänen mielipiteensä ei kuitenkaan näy elokuvassa, joka on päinvstoin erittäin kiusaamis-vastainen.

Niinpä kirjailijan mielipiteet eivät estä minua katsomasta elokuvaa. Varsinkin kuin Card ei saa siitä eds provikoita. Tai hänen kehuttujen kirjojen lukemista. Itseasiassa ajattelin laittaa ne omalle lukulistalleni. Joitakin asia voi häiritä ja heillä on siihen oikeus. Ymmärränkin vielä näkökulman erittäin hyvin.

Ender’s Gamen kantava idea on mielenkiintoinen ja varmasti sci-fi-, ja pelinörteille mieleen: nörtit pelastavat maailman pahoilta avaruusolennoilta. Toteutuskin onnistuu. Pidän erityisesti loppuratkaisusta. En kuitenkaan paljasta, mikä se on. Älykkäästä ideasta huolimatta elokuva ei olekaan mitenkään syvällisestä päästä. Onhan teinipojat sen pääkohderyhmä.

Ender’s Gamen erikoistehosteet ovat näyttäviä. Luonnollisesti. Teknologia on edennyt vasta nyt riittävän pitkälle laadukkaiden erikoistehosteiden luomiseksi, minkä vuoksi elokuvaa ei olisi voitu tehdä aikaisemmin. Ns. tyhjiökohtaukset ovat erityisen hienoja, vaikka ne alkavatkin toistaa itseään. Tarinan pääosassa ovat kuitenkin ihmiset ja hyvä niin.

Valitettavasti liian pitkät harjoittelukohtaukset vievät kohtuuttoman paljon aikaa hahmokehitykseltä. Lisäksi suurin osa hahmoista jää kliseen asteelle. Päähenkilö on kuitenkin pidettävä, joskin epäuskottavan virheetön. Lisäksi hänen sisaruksistaan olisi kiva tietää lisää. Itse alkuperäisteos on noin 30 vuotta vanha, joten sukupuoleen liittyviltä stereotypeilta ei vältytä.

Ender's Game on kohtuullisen onnistunut lajityyppinsä edustaja. Siinä on myös heikkoutensa, mutta vahvuuksia on enemmän. Kolme ja puoli tähteä. Uskon, että ainakin kirjan lukijat nauttivat siitä.

Kätyrit pomoa etsimässä

En ajatellut katsoa Kätyrit elokuvaa. Lähinnä siksi, että Itse ilkimys-leffat on katsomatta. Menin kuitenkin mukaan, kuin isäni ja pikkusiskoni menivät katsomaan sen, koska miksipä ei.

Kätyrit, englanniksi Minions, on jatko-osa tai pikemminkin esiosa Itse Ilkimys elokuville. Kätyreillä on vain yksi tehtävä: palvella historian kunnianhimoisimpia pahiksia. Valitettavasti heidän toistaitoisuutensa tuhoaa vuoron perään jokaisen isännän ja niinpä kätyrit jäävät isännättömäksi. He päätyvätkin aloittamaan uuden elämän Antarktikselle. 

He elävät siellä jonkin aikaa. Elämä ilman isäntää ei kuitenkaan maistu kätyreille. Niinpä he masentuvat. Ei auta muu kuin uuden isännän etsiminen. Tähän tehtävään valikoituu Kevin, Stuart ja Bob. He löytävätkin pahismessuilta pahisten pahiksen, Scarlet Overkillin. Olisiko uusi isäntä sittenkin emäntä?

Ei ehkä uskoisi, mutta siitä voi löytää myös syvällisen puolen. Löysin hesarista esseen, jossa kätyreitä verrataan paitsi muihin piirrettyjen, tai animaatioitijen, kätyreiden, myös oikeaan elämään, kuten Hitleriin auttajiin. Toisin sanoen siihen, että tavallisetkin ihmiset tekevät pahoja asioita kun ha heillä on karismaattinen johtaja. Ensisijaisesti kätyrit on kutenkin harmiton koko perheen animaatio. 

Sellaisena jopa erittäin hyvä. Ainakin tarpeeksi hyvä viihdyttämään kohderyhmäänsä eli lapsia ja lapsenmielisiä. Parasta elokuvassa oli ehdottomasti alkujakso, joka kertoo keltaisten keppostelijoiden vaiheet aikojen alusta 1960-luvulle. Katsoin elokuvan 2D:nä. Se riitti hyvin. En ainakaan itse jänyt kaipaamaan 3D:tä.

Tarinassa olisi parantamisen varaa näin aikuiskatsojan silmin, mutta en kuulukaan kohderyhmään. Näin elokuvan dupattuna, joten en osaa sanoa alkuperäisistä äänistä mitään. Suomalaiset olivat ihan peruskauraa. Niin hyvässä kuin pahassakin. Poikkeuksena kertojaäni Veikko Honkanen, joka onnistui elokuvassa erityisen hyvin. 

Kevin, Stuart ja Bob ovat ensisijaisesti hauskoja. Mitään kovin syvällistä heistä ei löydy, mikä ei kai ole tarkoituskaan. He kuitenkin riittävät haukuuta etsiville lapsille. Tarinan keskeiset pahikset jäävät yhdentekeviksi ja tylsiksi. Harmi, sillä maailman ensimmäisessä naisroistossa olisi kyllä potentiaalia. Scarletin mies Herb oli hahmona aika turha. Lukuunottamatta kidutusväline-kohtausta.

Kätyrit on kaikkea mitä koko perheen komedialta voi odottaa. Se ei kuitenkaan ylity ihan Strekin tasolle, vaikka minua naurattikin monessa kohdassa. Neljä tähteä. Jos arvostelisin kätyrit aikuisten elokuvien standardeilla se voisi saada vähemmän.

Avaruusrobottit täyttävät maapallon- Jo neljättä kertaa

En tiedä, mikä sai minut katsomaan Michael Bayn Transformers: Tuhon aikakausi-elokuvan. Syytän hetkellistä mielenhäiriötä. Arvostelen kuitenkin elokuvan tapani mukaan.

Transformers: Tuhon aikakausi on elokuvasarjan neljäs osa. Edellisten elokuvien tapahtumien vuoksi ihmiset vastustavat kaikkia avaruusolentoja tasapuolisesti. Eikä ihme, sillä onko sillä kumpi sen omaisuuden tuhoaa, autobotit vai decepticonit. Omaisuutta tuhouituukin tässäkin elokuvassa enemmän kuin teräsmiehellä Man of Steelissä. 

Elokuva alkaa köyhän keksijän, Cade Yeagerin (Mark Wahlberg), ostaessa vanhan, parhaan päivänsä nähneen, rekan, joka paljastuukin itse Optimus Primeksi, autobottien johtajaksi. Itsekin mystisen avarruusrobon kanssa työskentelevä C.S.I paikantaa nopeasti. Niinpä Yeager perheineen vedetään mukaan C.S.I:n ja avariisrobojen väliseen kamppailuun.

Transformerssit ovat minulle aika vieraita. Elokuvista olen nähnyt kaksi, ykkösen ja kakkosen. Lelumuodossa en ole niillä koskaan leikkinyt, joskin ymmärrän kyllä, miksi ne saattavat vedota, erityisesti pikkupoikiin. Niinpä tämä arvostelu ei ole ns. fanitytön silmin, joka taas voisi nauttia elokuvasta ihan eri lailla. JUONIPALJASTUS VAARA.

Itse tarina on valitettavasti hajanainen, ennalta-arvattava ja lapsellinen. Siitä kertoo jo sekin, että CinemaSins on listannut elokuvan syntejä kahdessa osassa. Lisäksi elokuva on liian pitkä. Se kestää noin kaksi tuntia ja kolme varttia. Niin pitkässä elokuvassa pitäisi ola joku juonikin. Pelkkä silmäkarkki ei riitä.

Sitä elokuvassa sentään on ja paljon. Niin hienojen autojen, maisemien kuin kauniiden ja komeiden ihmisten muodossa. Niin kuin tämän tyyppisissä elokuvassa pitää ollakin. Erikoistehosteryhmä ansaitseekin kiitosta. Erityisesti robodinot onnistuivat. Myös erinäiset taistelukohtaukset tarjoavat silmäniloa riittämiin.

Henkilöhahmot puolestaan karikatyyrejä, ilman omaa persoonallisuuttaan. Varsinkin tyypillinen neito pulassa eli sankarin tytär Tessa (Nicola Peltz) ja tämän ralliautoilija poikaystävä (Jack Reynor), josta ei ole juuri hyötyä. Alun takaa-ajokohtausta lukuunottamatta. Pahikset ovat hieman mielenkiintoisempia, mutta vain hieman.

Ihmiset eivät tosin olekaan elokuvan pääasia, vaan transformerit. He tekevät lähes kaiken taistelemisen. Oprimus Prime on ihan mukiinmenevä päähenkilö, vaikka hänessäkin on tarttumapintaa vähemmän kuin kierrätyspahvissa. Muut autobotot olivat lähinnä mukahauskoja sivuhahmoja. 

Elokuvan päärobopahis, Decepticon-palkkionmetsästäjä Lockdown oli aika perus tämän tyyppisille elokuville. Hän sentään muuttuu tyylikkääksi Lamborghiniksi ja tarjoaakin siten edes jonkinlaista silmäniloa. Toinen robopahis on ihmisten Decepticonin-osista rakentama Galvatron, eli edellisen leffan pahiksen Megatronin uusi olomuoto.

Viimeiseksi otan esiin elokuvaan olennaisesti liittyvän seikan, nimittäin tuotesijoittelun. Tuhon aikakausi piilomainostaa jopa 55:tä eri tuotetta. Katsojalle tuskin jää epäselväksi, ketkä ovat elokuvan sponsoreita.Uskon, että päätös on tuottajien, eikä ohjaajien. Minulla ei ole mitään piilomainontaa vastaa. Se on nykyään osa elokuvia. Liika on kuitenkin aina liikaa.

Millaiseksi kuvittelisit Michael Bayn elokuvan? Toiminnantäyteiseksi, räjähdyksiä, kauniita tyttöjä ja autoja sisältäväksi, kökköjuoniseksi, hahmokehityksen unohtaneeksi eli tiivistettynä ADHD-sukupolvelle sopivaksi. ja pinnalliseksi. Sitä elokuva juuri onkin. Jos tykkäsity edellisistä Fransfromereista, tämäkin kannattaa katsoa. Itselläni on vähän niin ja näin. Kaksi tähteä.

Kuningas Arthurin tarinaa saa päätöksensä

Nyt se on tehty! Nimittäin katsottu Merlin-sarjan viimeinen eli viides tuotantokausi. Tässä tekstissä arvostelen kyseessä olevan tuotantokauden ja ehkä vähän sarjaa yleisestikin. 

Kolme vuotta on kulunut edellisen kauden tapahtumista. Arthur on nyt kuningas ja naimisissa Guineveren kanssa. Arthuria Camelotin suojelemisessa auttaa legendaariset pyöreän pöydän ritarit. Morgana on elossa, mutta hän piileskelee ainakin toistaiseksi. Taikuus on edelleen kiellettyä. Sen vuoksi Merlinin pitää jatkaa kykyjensä salaamista jopa lähimmäisiltään.

Viides kausi oli koko jakson aikuismaisin. Merlin sai eteensä vaikeampia ongelmia, jopa moraalisia. Arthur puolestaan sai paljon aikaisempaa enemmän vastuuta. Muutos oli tarpeelinen. Sarja ei kuitenkaan menettänyt viehätystään viimeisellä kaudellansakaan. Se ei ole muuttunut yhtä'äkkiä Game of Thronesista. Suorastaan rakastan sarjaa, mutta Merliniin sen sävy ei sovi.

Perusasiat toimivat yhtä hyvin kuin ennenkin, kuten Merlinin ja Arthurin ystävyys, josta on kirjoitettu läjä slash-fanfictionia. Huumori on edelleen hyvää. Taistelua ja taikuutta on luvassa pilvin pimein, tarpeeksi tyydyttämämään vähän nälkäisemmänkin fantasia-fanin. Kausi ei siis ollut missään tapauksessa huono, vaikka siinä jokunen heikkous olikin.

Merlin olisi voinut kestää vielä tuotatokauden tai pari. Siis jos konseptia olisi hieman muutettu. Esimerkiksi siten, että taikuus ei olisi enää kiellettyä tai ainakin niin, että Arthur tietää Merlinin voimista. Olisi ollut kiva katsoa heitä taistelemassa yhdessä, rinta rinnan, uhkaavaa pahaa vastaan. Koska kyseisiä muutoksia ei kuitenkaan tapahtunut, viisi kautta riitti varsin hyvin.

Alkukausi meni samoja latuja kuin koko sarja yleensäkin. Liiaksikin. Vaikka siinä ei olekaan valittelemista, teemaa Merlin pelastaa hänen voimistaan tietämättömän Arthurin on käytetty liian monta kertaa. Loppukausi olikin alkukausta parempi. Se oli yllättävämpi, aikuismaisempi ja nosti tarpeeksi panoksia finaalia varten. Alkukausikaan ei ollut toki huono. Taattua Merlin-laatua sekin.

Morganan juonet alkoivat jo kyllästyttää, vaikka herkullinen pahis hän kyllä on. Ne toistavat itseään liikaa. Jatkuvat tappiot tekevät hänestä hampaattoman roiston. Sen sijaan valkoinen Aithusa-lohikäärme oli hyvä lisä hänen tarinaansa. Sääliksi käy toista. Kohtalo ei tosiaankaan ole ollut lohikäärmeelle ystävällinen. Toisin kuin Morgana.

Sarjan loppu ei ollut niin hyvä, kuin se olisi voinut olla. Se oli liian äkkiä tehty. Monta asiaa käytiin vain hätäisesti läpi, niitäkin joita ollaan odotettu koko sarjan tai ainakin koko kauden ajan. Siitä puuttui mm. eeppinen taistelu Morganan ja Merlinin välillä. Muuten siinä ei ollut juuri vikaa. Pidin jopa siitä, että loppu ei ollut kliseisen onnellinen, vaan myös menetyksiä tapahtui, tärkeitäkin.

JUONIPALJASTUKSIA. Lue omalla vastuullasi.

Olin pettynyt siitä, että sarjan tekijät päättivät tappaa Gwenin veljen Elyanin. Se ei ollut tarkoituksen mukainen toisin kuin melkein kaiki muut sarjan kuolemat. Etninen monipuolisuuskin rajoittuu nyt Gweniin. Lisäksi se ei saanut ansaitsemansa huomion. Kukaan ei tunnu muistavan Elyania, edes Gwen. Toisin kuin vaikka Lancelotin kohdalla, jota muistettiin omalla jaksollakin.

Ehdottomasti yllättävin ja järkyttävin tapahtuma viimeisessä jaksossa on ehdottomasti Kuningas Arthurin kuolema. Monet fanit ovat siitä hyvin pettyneitä. Eikä suotta, sillä eiväthän he ehtineet rakentamaan sitä myyttistä ja paratiisimaista Albiota. Ainakaan vielä. Sarja loppui Merlinin ollessa jo vanha mies. Nykyaikana, missä hän odottaa ystävänsä paluuta.

Omat tunnelmani ovat kaksijakoisia. Toisaalta käänne oli juuri sopivan yllättävä ja olihan se uskollinen itse legendallekin. Sitä paitsi Arthurin kuolemaahan povattiin jo kauden alussa, ennustuksen muodossa. Sitä paitsi lopusta olisi voinut tulla muuten vähään turhan ennalta-arvattava ja siten tylsä. Nyt kaikki eivät eläneetkään elämäänsä onnellisena loppuuna asti.

Toisaalta Merlinin voisi sanoa epäonnistuneen, eikä katsojat saaneet sitä, mitä ovat odottaneet. Minäkin. Kaiken lisäksi Albionista puhuttiin niin paljon sarjan aikana, että sitä piti melkein jo itsestään selviänä. Kaiken kaikkiaan loppu oli koskettava, aikuismainen, mutta jätti osat katsojista kaipaamaan jonkinlaista täyttymistä. Lopun voidaankin sanoa olevan anti-kliimaksinen.

JUONIPALJASTUKSET LOPPUI TÄHÄN!


Joistakin huonoista ratkaisuista huolimatta Merlin on hyvä sarja. Olenkin iloinen, että löysin sen uudestaan. Siksi tietyt asiat tuottivat pettymystä. Annan sille kuitenkin neljä tähteä. Sarja on ne ansainnut.

Tyttö- ja poikakloonit kilpasilla

Netflix näytti tuoreltaan yhden maailman parhaista scifisarjoista, Orphan Blacin, kolmannen tuotantokauden. Sillä nähdään myös poikaklooneja.

Orphan Black kertoo laittoman kloonamisen tuloksena syntyneistä naisista. Pääosassa häärii pikkurikollinen Sarah Manning, mutta myös muut saavat ruutuaikaa riittämiin. Muut keskuskloonit ovat tiukkapipoinen kotiäiti Alison ja rento evoluutisen biologian opiskelija Cosima. Jokaista kloonia näyttelee taas erittäin taitava Tatiana Maslany.

Kolmannella kaudella klooneja uhkaa salaperäiset poikakloonit, jotka pyrkivät tavoitteeseensa keinoja kaihtamatta. Tavoite selviää kauden aikana. Aikaisempien kausien tapaan jokaisella kloonilla on omat ongemansa. Sarahin tehtäväksi jää viimekaudella kidnapatun Helenan pelastaminen. Tehtävä ei ole helppo, sillä häntä vartioi kovan luokan sotilaat.

Cosima kärsii monet muut kloonit tappaneesta sairaudesta ja yrittää keksiä itselleen parannuskeinoa. Samalla hän miettii suhdettaan Delphineen, josta on tullut uusi “Rachel”. Voiko naiseen luottaa? Alison puolestaan haluaa voittaa vanhempainyhdistyksen vaalit, hinnalla millä hyvänsä. Hän jopa tutustuu huumekaupan ihmeelliseen maailmaan. Nainen on kuitenkin sivussa melkein koko kauden.

Racheliakin nähdään. Hän kamppailee myös terveytensä kanssa. Viime kaudellahan klooni sai kynän silmäänsä, kiitos Cosiman ja kumppaneiden. Nyt hän on puoliksi sokea. Lisäksi hän vahingoitti aivonsa tavalla, joten puhe ei oikein kulje. Kaudella nähdään myös Sarahin adoptioveli, kunnia-klooni Felix, joka tuo siihen tarvittavaa keveyttä. Valitettavasti miehellä oli tällä kaudella vain vähän tehtävää.

Sivuhahmoja tällä kaudella riitti, sekä vanhoja, että uusia. Minulla oli kaksi suosikkia. Ensimmäinen on jo vanha tuttu Scott, Cosiman hauska tieteilijäkaveri. Hän on hahmona hyvin sympaattinen. Toinen on myös Cosiman storylinesta. Hän on cosiman nettideitti Shay (Lost Girlin Ksenia Solo). Osittain siksi, että pidin näyttelijän hahmosta Lost Girlissä.

Sarja onkin aiheestaan huolimatta erittäin hauka, varsinkin kloonin yrittäessä esittää toista kloonia. Onhan aihe aika ilmiselvä ja sarjassa hieman kulutettukin, mutta entäs sitten. Tämän kauden lempparini oli cosima Allisonina. En ole varma, onko Cosima esittänyt muita klooneja vielä kertaakaan. Tuskin, sillä niin huonosti se meni. Hauskalla tavalla tosin.

Tatiana Maslany loistaa tyttöklooneina, jälleen kerran. Antakaa hänelle Emmy! Poikaklooneja esittävä Ari Millen onnistui myös hyvin. Sarjan hyvyys ei ole kuitenkaan pelkästään Tatianan tai kenenkään muun näyttelijätyön varassa. Kiinostavat samaistuttavat henkilöhahmot, hyvä tarina ja ammattitaitoinen tekijätiimi tekivät myös osansa. Kaikki toimi.

Orphan Black on pitänyt tasonsa. Se on edelleen hauska, koskettava, jännittävä ja ennen kaikkea koukuttava. Odotankin jo malttamattomana neljättä tuotantokautta. Sarja ansaitseekin täydet viisi tähteä.

Merlin- Kuningas Arthurin legenda koko perheelle sopivana

Aikoja sitten katsoin Merlin-nimistä sarjaa. Nyt löysin sen uudestaan Netflixista. Arvostelen sarjan neljännen tuotantokauden. Viidennen kauden arvostelu tulee heti kun saan sen katsottua. 

Merlin (Colin Morgan) on nuori ja lupaava velho, joka auttaa prinssi Arthuria (Bradley James) palvelijan ominaiuudessa. Camelotissa taikuus on kuitenkin kiellettyä, joten Merlinin pitää salata todelliset lahjansa kaikilta. Poikkeuksen tekee kuitenkin hovin parantaja Gaius (Richard Wilson), joka on ottanut Merlinin siipiensä suojaan. Merlin perustuu löyhästi Kuningas Arthurin legendaan.

Neljännellä kaudella Paha velhotar Morgaise on kuollut, mutta hänen siskopuolensa ja samalla kuningas Arthurin siskopuoli, Morgana elää. Hän hautookin kostoa. Camelotissa Kuningas Uther ei voi hyvin. Hänen sydämensä särkyi Morganan petturuudesta. Niinpä Arthuria autaa tämäm eno Agravaine (Nathaniel Parker), joka ei kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää.

Merlin on harmitonta, huumorilla höystettyä viihdettä. Ja sellaisena varsin laadukasta. Niin myös neljäs kausi, vaikka siinä mennäänkin jo vähän aikuisempaan suuntaan. Siitäkin huolimatta sarja on edelleen perheystävällinen, ehkäpä liiankin. Maailma kun on melkein niin mustavalkoinen kuin vain voi olla. Hyvikset ja pahikset erottaa helposti. Kai lapset ja lapsenmieliset haluavat juuri sitä.

Poikkeusiakin on. Camelot ja erityisesti kuningas Uther on hyvin taikuusvihamielinen. Osittain jopa hyvästä syystä, onhan taikuutta käytetty Camelotia vastaan monet kerrat. Utherin taikuusfobia voidaan rinnastaan nykyajan rasismiin tai homofobiaan. Ei kuitenkaan kannata, sillä sarjaa ei ole tarkoitettu ylianalisoitavaksi.

Neljäs kausi keskittyi Arthuriin ja hänen kehitykseensä aikaisempaa enemmän. Merlinin hahmokehityksen kustannuksella. Lisäksi se, että Arttu ei vieläkään tiedä Merlinin taikavoimista alkaa turhauttaa. Liian käytetty. Miten hän onnistuu aina olevan tajuttomana yms. Merlinin käyttäessä niitä. Se ei enää ole kovin uskottavaa.

Merlinin taikavoimista puheenollen. Ne ovat kiinnostavia, koko sarjan kiinnostavin osa, mutta välillä voimat taantuvat pelkäksi telekinesiaksi. Merlin siirtelee milloin mitäkin paikasta toiseen. Pieni monipuolisuus olisi suotavaa. Vaikka pieni hiominen olisi voinut tehdä sarjasta paremman, pidän siitä noinkin. 

Merlin on päähahmoksi harvinaisen koominen. Tämä sopiikin loistavasti sarjaan. Neljännellä kaudella hän joutuu aikuistuimaan ja paljon. Muita onnistuneita hahmoja on Morgana, jonka muutos hyväsydämillisestä, mutta hemmotellusta ladystä pahaksi velhottareksi oli sarjan mielenkiintoisen. Sarjan naishahmoista myös Guinevere on erittäin onnistunut hahmo.

Pidän myös siitä, että on näyttelijä on tummaihoinen. Se ei ehkä ole historiallisesti uskottavaa, mutta se ei haittaa. Ei sarja muutenkaan ole. Onhan kyseessä fantasiasarja, ei historian dokumentti. Myös Gaius kuuluu lempihahmojeni joukkoon. Arthur on sarjassa liian ylimielinen, mikä ei vetoa minuun. Sitäpaitsi mies hokee liiankin kanssa kuinka hyvä ja kunniallinen on. Siitä menee uskottavuus. 

Kuningas Utheria taas on kiva vihata. Toisin kuin Agravaine, joka on se perinteinen mies sisällä-hahmo. Hän jäi hahmona liian pinnalliseksi. Joku motivaatio olisi ollut kiva. En saanut selville, miksi hän on uskolinen juuri Morganalle. Muut sivuhahmot ovat tarkoituksellisen yksiulotteisia. Siitä sarja ansatsee miinusta.

Erikoistehosteet ovat paikoittain naurettavia. Esimerkiksi lohikäärmeen kohdalla olisi voitu onnistua paljon paremminkin. Niihin kuitenkin tottuu mopeasti ja onhan sarja 2000-luvun alusta. Budjektikin on voinut tulla vastaan. Joten en laita sitä viaksi. Muuten Camelot on kaunis. Samoin hahmojen puvut, joten en valita. Sitäpaitsi se on sisältö joka ratkaisee.

Vaikka nykyään etsinkin hivenen monimutkaisempaa ja aikuismaisempaa fantasiaa, aina välillä on kiva palata yksinkertaiseen hyvä vastaan paha-fantasiaan ja nähdä niin taikuutta kuin miekkataistelujakin. Niitä merlin tarjoaakin mielin määrin. Neljä tähteä.

Nörtit sankareina

Scorpion on yksi nistä sarjoista, jota seurasin ihan Suomen televisiosta. Sarjaa kertoo nörttijoukosta, jotka selvittävät erillaisia rikoksia älynsä avulla. 

Walter O'Brienilla (Elyes Gabel) on unelma. Hän haluaa auttaa ihmisiä älynsä avulla. Tämä on mahdollista eri tavalla älykkäiden ihmisten avulla. Näitä ihmisiä ovat "ihmislaskukone" Sylvester Dodd (Ari Stidham), käyttäytymistieteilijä Toby Curtis (Eddie Kaye Thomas) sekä mekaanikko Happy Quinn (Jadyn Wong).

He saavat apua liittovaltion agentti Gabe Callolta (Robert Patrick), joka on ottanut Walterin siipiensä suojaan. Koska nerojen kommunikointi tavallisten ihmisten kanssa ei oikein suju, heitä tulkkaa tavistarjoilija Paigea ryhmääänsä. Vastalahjaksi ryhmä auttaa Paigea (Katharine McPhee) ymmärtämään neroa poikaansa. 

Scorpionia liittää Rillit Huurusta-sarjan tapaiset nörtit (nörtti-termiä ei ole tarkoitettu loukkaavaksi) perinteiseen rikossarjaan. Sarja keskittyy tieteeseen ja ongelmien ratkomiseen. Ongelmat, jotka ratkaistaisiin perinteisesti tutkinnan ja takaa-ajon merkeisssä, selvitetään nyt tietotekniikkaa sun muuta vastaavaa hyväksikäyttämällä. 

Perinteistä toimintaa ja katsojia liikuttavaa draamaakaan ei ole unohdettu. Walterin ja Paigen välillä kipinöi, joten romantiikkakin saa sarjassa osansa, joskin se jää hyvin pieneksi. Valitettavasti sarja kuvaa nörttejä paikoittain vähän turhan stereotypisesti. Onneksi sarjan edetessä hahmoista kuitenkin kasvaa omia persooniaan.

Muutenkaan stereoptypioilta ei ole vältytty, mutta kannattaa muistaa, että tv-sarjat välttyvät stereotypioilta vain harvoin, jos silloinkaan. Tämä on harvinaisen totta rikossarjojen kohdalla. Sarjalla on myös toinen huono puoli. Teemastaan huolimatta sarja ei ole kovinkaan älykäs. Tosinörtit ovatkin löytänyt siitä kaikkenlaisia virheitä.

Scorpionilta ei kannata odottaa liikoja. Sarja on puhdasta viihdettä ja sellaisena onnistunutta. Ainakin tarpeeksi hyvää viihdyyttääkseen kerran viikossa noin 45 minuuutin ajan. Se on paikoittain hauska ja jännittäväkin. Rikosten ratkaisu menetelmät puolestaan tarjoavat vaihtelua. Katson sarjasta toisenkin kauden, jos se ylipäätään tehdään ja näytetään Suomessa.

Scorpion on kohtuullisen hyvää viihdettä, jos sitä ei ota turhan vakavasti tai jos siltä ei odota liian suuria. Kolme tähteä.