tiistai 8. maaliskuuta 2016

Olipa Kerrassa mennään päin helvettiä-Hyvän asian puolesta

Olipa kerran-sarja palasi taas takaisin uusin jaksoin. Uusi jakso kantaa nimeä, “Souls of the Departed”. Jakso on samalla sarjan sadas. Arvostelen joka jakson erikseen jälleen kerran. JUONIPALJASTUKSIA!


Viidennen kauden toisella puolen teema on Ratkaisemattomat ongelmat. Niitä löytyykin tässä sarjassa yhdeltä, jos toiselta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että samalla ratkaistaan kaikki Olipa kertaan liittyvä. Meneehän sarja vielä kuudennelle tuotantokaudelle. Siitä en osaa sanoa enempää. En tiedä edes sitä, mihin Disneyn elokuvaan se liittyy. Ainakin Atlantis on vielä käyttämättä.

Päätin jatkaa vähän lyhyempää linjaa. Kerron kyllä tapahtumista, pääpiirteissään. Jokaiseen yksityiskohtaan ei kuitenkaan kiinnitä huomiota. Päähuomio onkin ansaitusti arvostelu-osuudella, toisin sanoen minun mielipiteelläni. Kaikkea en kuitenkaan aio muuttaa. Esimerkiksi kerron taas takaumat ensin ja laitan arvostelun loppuun lyhyen yhteenvedon jaksosta. Arvosanaakaan en aio unohtaa.

Aikaisemmin tapahtunutta: Kapteeni Koukusta tuli Pimeän olento ja hän ehtikin tehdä paljon pahaa. Korjatakseen tekemänsä vääryyden Koukku päätyi lopulta uhraamaan itsensä. Niinpä Emma ja kumppanit lähtevät pelastamaan häntä Alamaailmasta. Vastalauseistani huolimatta. Siellä heitä odottaa koko joukko entisiä ystäviä ja vihollisia, kuten Reginan kovasydäminen äiti Cora.

Lumottu metsä. Pahan kuningattaren syntymäpäivä. Kauan aikaa sitten. Pahalla kuningatar tavoittelee vielä Snow:n sydäntä, isänsä vastustuksesta huolimatta. Prinssi Henryllä on kuitenkin ässä hihassaan. Cora, Reginan niin kuvaannollisesti kuin kirjaimellisesti sydämettömän äiti, voisi neuvoa tytärtään peilin avulla. Cora ei kuitenkaan tyydy puhumaan peilin kautta. Hän tulee siitä läpi auttamaan tytärtään.

Cora saakin itselleen Snow:n sydämen yllättävän helposti. Tai ehkä niinkään yllättävän. Cora on ollut aina Reginaa tehokkaampi pahis. käyttää mahdollisuuden hyväkseen. Henry kuitenkin onnistui vaihtamaan prinsessan sydämen Reginan yhden vartijan sydämeen. On turvallista sanoa, että ne synttärit ovat pilalla. Siitä suivaantunut Regina taikookin isänsä pieneksi ja laittaa hänet laatikkoon.

Cora puolestaan saa paluulipun Ihmemaahan. Cora ottaa kuitenkin Henryn mukaansa. Näin takaumat kertoivat, miten Henry oikein joutui Ihmemaahan. Se olikin kiva tietää, vaikkei se kovin tärkeä juonenkäänne olekaan, ainakaan päätarinan kannalta. Kiva tietää, vaikka tarinan kannalta ei mitenkään tärkeää. Varsinkin kuin Reginan suunnitelmat Snow:n sydämen menoksi on jo niin nähty.

Yksi asia meni yli ymmärryksen. Miksi juuri Snow:n tappaminen olisi niin hirveän paha, kun taas kenenkään jaksossa nähtävän sivuhahmon, kuten sen vartijan, ei niinkään. Siis Henry pelasti Snow:n, koska hän ei halua Reginan tulevan yhtä pahaksi kuin äitinsä. Mutta eikö Snow:ta etsiessään hän on tappanut yhden, jos toisenkin. Miettiä voi myös, miksi Regina ei tappanut Snow:ta kylässä, kun hänellä oli siihen mahdollisuus.

Löytyi takaumista paljon hyvääkin. Esimerkiksi piirakka-kohtaus. Myös Pahaa kuningatarta on kuitenkin virkistävä nähdä. Samoin hänen vanhempiaan. Sitä paitsi Regina sai taas jakson parhaimmat vuorosana, kuten aina. Kaiken kaikkiaan siis pidin takaumista, vaikka vähempikin olisi riittänyt. Sijoittuuhan pääjuoni Alamaailmaan, meille kaikille tuntemattomaan paikkaan. Sinne menemmekin seuraavaksi.

Nyt Alamaailmaan. Nykyaika. Sankarimme saapuvat onnistuneesti Alamaailmaan, joka näyttää erehdyttävästi Storybrookea. Siis jos sitä katsoisi oranssin linssin läpi. Unessa Emmalle ilmestyneen Nealin vastustuksesta huolimatta. Alamaailma Nyt he miettivät seuraavaa siirtoaan. Siellä johtavassa asemassa oleva Cora saa päättää asian ainakin Reginan puolesta.

Hän kutsuu tyttärensä luokseen ja pyytää häntä ajattelemaan lähtemään Alamaailmasta Henry ja Robin mukanaan. Ja pyytämällä tarkoitan, uhkaa taikoa Reginan isän paljon Alamaailmaa pahempaan paikkaan. Alamaailmasta oman lapsensa pois haluaa toinenkin vanhempi, nimittäin Peter Pan. Itsekkäämmästä syystä tosin. Hän haluaa käydä kauppaa elävien maailman kanssa.

Panilla oli tarinan kannalta vielä tärkeämpi rooli, kun hän antoi Rumplelle kuolleille puhumisen mahdollistavaa taikajuomaa. Vieläpä ihan noin vain. Heidän pitää vain mennä hautausmaalle, jossa jokaisella asukkaalla on oma hautansa (Kyllä, luitte oikein.) ja ripotella juomaa halutun henkilön haudan päälle. Älkää kysykö, en minkään tiedä.

He saavatkin yhteyden Koukuun, joskin hän näyttää olevan katvuu alueella. Kuva katkeilee, eikä Koukku saa sanotuksi mitään. He kuitenkin näkevät kapteenin ja huomaavat, että tämä on armottoman kidutuksen kohteena. Juoma toimii kuitenkin toiseen kuolleeseen, nimittäin Reginan isään. Henry antaakin tyttärelleen heti anteeksi ja sanoo, ettei tämä saa antaa Coralle periksi. Muuten hänestä tulee äitinsä kaltainen.

Henry uhrautuukin Reginan puolesta. Hän saa kuitenkin vielä nähdä tyttärenpoikansa, Henry Juniorin. Häntä voi lohduttaa, että Corallakaan ei mene hyvin. Harvinaisen tökerön erikoistehostetukan omaava Hades nimittäin kiroaa hänet pahimmalla mahdollisella tavalla. Cora joutuu elämään niin kuin ennen Henry seniorin naimista, köyhänä myllärin tyttärenä. Se tarinasta tällä erää.

Jakso oli hyvä, ei kuitenkaan niin hyvä, kuin ennakkoon voisi olettaa. Tätä, sadatta jaksoa, nimittäin hehkutettiin hurjasti. Toki siksi vanhojen hahmojen kierrätys sopi teemaan täysin. Jaksosta löytyikin jo luettelemieni lisäksi: Sidney, sokea noita, Druellan auto ja Davidin paha kaksoisveli James esiintyivät jaksossa. Pakko kuitenkin sanoa, että en pidä siitä, että sarja kierrättää vanhaa.

Toivon kuitenkin, että he löytävät Koukun nopeasti. Se ei kuitenkaan näytä todennäköiseltä, varsinkin kuin porukka päätti pelastaa myös muut välitilaan joutuneet. Homma on suunnaton, joskin jalo. Eikä vähiten siksi, että suurin osa alamaailmalaiset on siellä jonkin ryhmän jäsenen takia. Huomioitavaa on, että hades haluaa juuri Reginan ulos. Onko hän jonkinlainen Alamaailman pelastaja?
Hades ei vakuuttanut, mutta asia voi muuttua. Näinhän häntä vielä vähään aikaa. Muista uusista hahmoista en oikein osaa sanoa vielä mitään. Lähinnä siksi, että niitä ei jaksossa näkynyt. Olen innoissani Hercules-storylinesta. kreikkalaiset jumaltarustot ovat kiinnostaneet minua ja pidin Disneyn Herkuleksestakin paljon. Toivottavasti sarja onnistuu tekemään sille oikeutta paremmin kuin kuningas Artturin legendalle.

Olen vähän pettynyt Alamaailmaan. Miksi sen pitää näyttää Storybrookelta? Syitä voi olla kaksi: alhaiset tuotantokustannukset ja kirjoittajien mielikuvituksen puute. En ole innoissani kauden pääjuonestakaan. Miksi koko porukka menee Koukkua pelastamaan? Hänhän yritti lähettää heidät kaikki Alamaailmaan. Lisäksi kaikilla muilla riittää varmasti tekemistä Storybrookesta, jossa ei näytä olevan nyt johtajaa.

Tämän kertaisessa jaksosa oli enemmän hyvää kuin pahaa. Siksi annankin sille neljä ja puoli tähteä. Seuraavan jakson nimi on” Labor of Love”. Promon perustella siinä tutustutaan Herkulekseen ja voitettavana on Hadeksen kolmipäinen koira Kerberos. Arvostelen sen taas niin pian kuin voin.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Syrjityn noitapojan kasvutarina


Satuin huomaamaan kirjaston hyllyssä Sally Greenin Puoliksi paha-romaanin. Koska olen kuullut siitä jonkin verran, lähinnä hyvää, päätin itsekin lukea sen. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA! 

Puoliksi pahan maailma on yllättävän väkivaltainen, noitateemastaan ja päähenkilön nuoruudesta huolimatta. En siis suosittele kirjaa heikkohermoisille tai lapsille. Siitäkin huolimatta, että kirjaa on verrattu useaan otteeseen Harry Pottereihin ja ymmärrän kyllä miksi. Onhan jo sen päähenkilö kuin nuori-Kalkaros. Kehotan kuitenkin lukemaan kirjan sen suuremmin vertaamatta. Niin siitä saa enemmän irti.

Puoliksi paha aloittaa Half Bad –trilogian. Siinä noitayhteisö on jaettu kahteen, toisiinsa vihaavaan puoleen: mustaan ja valkoiseen. Mutta mihin kuuluu mustan ja valkoisen noidan jälkeläinen, ja samalla Puoliksi Pahan päähenkilö, Nathan? Valkoisten noitien mielestä ei ainakaan heille, onhan hänen isänsä noitamaailman pahamaineisin rikollinen, Marcus. Niinpä he vangitsevat pojan. Se on kuitenkin vasta alkua.

Pidän kirjan ideasta, vaikkei se olekaan mitenkään uniikki. Yleensä vaan lukija/katsoja on ns. hyvisten, tässä tapauksessa valkoisten noitien puolella. Tässä kirjassa heitä haluaisi lyödä käkättimeen. Niin raivostuttavia he ovat. Siis muutamaa hahmoa lukuun ottamatta. Siksi en suosittelekaan kirjaa hyvin selvän hyvän ja pahan välisen rajan ystäville. Puoliksi pahassa se raja on harvinaisen ohut.

Vaikka varoitin kirjan väkivaltaisuudesta jo etukäteen, se sisältää toki muutakin kuin väkivaltaa, varsinkin sen alkuosa. Siinä selitettiin tilanne ja tutustuttiin hahmoon ja selitettiin taustatilanne. Miksi asiat ovat niin kuin ovat? Kirjan maailma onkin tutustumisen arvoinen. Kirja ei kuitenkaan paljastanut kaikkia. jotain jäi siis trilogian toiseen osaan. Esimerkiksi epäselväksi jäi, minkä kyvyn Nathan saa.

Kirjalla on omanlaisensa tyyli, mikä onkin yksi syy siihen, miksi se jakaa niin paljon mielipiteitä. Kerronta eteni pääsääntöisesti selkeästi ja minäkertojan avulla. Ensimmäinen osio oli ikään kuin napattu keskeltä. Se voi hämmentää joitain lukijoita. ei kuitenkaan minua. Ratkaisu oli yhtä hyvä kuin joku muukin. En kuitenkaan koukuttunut kirjaan erityisen paljon, vaikka toisen osan luenkin.

Kirjan kansi ansaitsee erikoismaininnan. Se on harvinaisen tyylikkäästi tehty. Sen sijaan kannessa lukeva uusi nälkäpeli-mainosta ei kannata uskoa. Näillä kirjoilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Muutenkin hypetys voi asettaa odotukset kirjan suhteen liian korkealle, niin on ainakin käynyt joillekin arvostelijoille. Kyllä kirja joillekin uppoaa. Onhan siitä tulossa elokuvakin.

Sitten hahmoihin. Ymmärrän kyllä, miksi osa lukioista ei pidä Nathanista. Hän osaa olla raivostuttava. Kuitenkin häntä kohtaan on helppoa tuntea myös myötätuntoa. Muista hahmoista lemppareita oli kaksi: Nathania auttava Gabriel ja lempeä veli Arran. Vihasin useampaakin hahmoa. Kaikkia neuvoston jäsenten lisäksi niihin kului mm. Nathanin siskopuoli Jessica ja hänen rakkauden kohteensa kusipäiset veljet.

Yksi kirjaan liittyvä asia hämmästyttää minua. Noidista kertovaksi kirjaksi, Puoliksi pahassa oli hämmästyksen vähän taikuutta. Pidän sitä isona miinuksena. Tosin taikuuden periaatteet ovat hyvin erilaisia kuin muissa noitia sisältävissä kertomuksissa. Jokainen noita saa vain yhden kyvyn eli eikö kyseessä oli enemmänkin jonkinlaiset sarjakuvissa ja niistä tehdyistä sovituksista tutut superihmiset.

Kirja oli mieleeni, ainakin joltain osin. Ymmärrän kyllä, miksi kaikki eivät ole samaa mieltä. Ei millään pahalla Sally Greeniä kohtaan. Kyllä kirja julkaisunsa on ansainnut. Annan kirjalle kolme ja puoli tähteä eli kirja oli hyvä, muttei ehkä toisen lukukerran arvoinen. Nyt vuorossa on kirjasarjan toinen osa, Puoliksi villi, jonka arvostelen heti kuin saan sen luettua.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Mies ilman rajoja – Ainakin melkein

Vähän aikaa sitten katsoin Netflixistä Rajaton-nimisen jännityselokuvan. Lähinnä siksi, että siitä on tehty nyt Suomessa alkanut sarja ja halusin tutustua elokuvaan ennen sitä. JUONIPALJASTUKSIA!


Rajaton perustuu brittiläisen Alan Glynnin kirjaan The Dark Fields. En ole lukenut kyseistä kirjaa, joten en voi sanoa, kuinka uskollinen elokuva on sille. En voi myöskään sanoa mitään kirjan hyvyydestä. Arvostelen toki kirjan, jos tulen sen joskus lukeneeksi. saatan etsiä sen kirjastosta, mutta mitään suurta innostusta sitä kohtaan minulle ei ole syntynyt. Tarina nimittäin oli ok, muttei mitenkään maailmaamullistava.

Ennen tarkempaa arvostele, käyn elokuvan juonen nopeasti läpi. Eddie Morran (Bradley Cooper) elämä polkee paikallaan. Hän erosi juuri tyttöystävästään, eikä kirjailijan työtkään ota sujuakseen. Siihen on kuitenkin lääke, kirjaimellisesti. Eddie saa nimittäin käsiinsä aivokapasiteettia parantavan NZT-pillerin, jonka avulla vain taivas on rajana. Eddie pääseekin nopeasti maailman huipulle.

Aineella on kuitenkin myös haittapuolensa, sillä kun sen makuun on päässyt, lopettaminen on monin tavoin melkein mahdotonta. Lisäksi aineelle on muitakin ottajia. Rajaton perustuu siis siihen vanhaa ja virheelliseen oletukseen, että ihminen käyttää vain 10-20 prosenttia aivokapasiteetistaan. Väitteen on kumonnut tieteilijä, jos toinenkin. Ajatus on toki mielenkiintoinen. 

Vaikka NZT:n vaikutuksen kuvailemiseen käytettiin hyvin paljon aikaa, itse elokuvan juoni kertoo kaiken muun edelle menevästä riippuvuudesta. Pillerin huonot vaikutukset uhkaavat mennä paljon hyvien edelle. Eikä mikään ihme. Onhan käyttäjän kuolema yksi näistä haittavaikutuksista. Joko huumetta haluavan psykopaatin tai itse pillerin vaikutuksesta. Kumpikin on yhtä tappava vaihtoehto.

Noin puoleentoista tuntiin tiivistäminen olisi tehnyt kokonaisuudelle hyvää. Esimerkiksi erästä murhaa käsittelevä sivujuoni on aika turhan oloinen ja loppupuoli ennen viimeistä kliimaksia tuntuu pakotetulta. Lisäksi elokuva lähtee käyntiin hitaammin laisesti, eikä onnistu juuri yllättämään katsojiaan. Siksi voinkin sanoa pitäväni sarjasta enemmän. Minä tosin olen alun perinkin tv-sarjamuodon ystävä.

Elokuvan visuaalinen tyyli on omintakeinen. Maailma näyttää erilaiselta NZT:n kanssa kuin ilman sitä. NZT saa kaiken näyttämään kirkkaammalta, selkeämmältä ja värikkäämmältä, kun taas normaali elämä näytetään nuhjaantuneemmissa sävyissä. Itse pidin tyylistä. Valitettavasti sarjassa, jota olen katsonut vain parin jakson verran, sitä ei ole käytetty lainkaan samalla lailla.

Rajaton on mukiinmenevä jännityselokuva. Miksikään faniksi en itseäni kuitenkaan voisi sanoa. Katsoin elokuvan kerran ja se riittää minulle. En kuitenkaan kadu elokuvan katsomista. Siihen perustuvasta sarjasta kiinnostuneiden kannattaakin katsoa elokuva ensin, ehdottomasti. Ilman vaikuttavan roolisuorituksen tehnyttä Bradley Cooperia olisi ollut paljon huonompi.

Itse hahmokaan ei ole huonommasta päästä. Elokuvassa ei olla sorruttu tyypilliseen hyvis-pahis asetelmaan, vaan Morra on ihminen, joka tekee virheitä, mutta myös oppii niistä. Toinen elokuvan onnistuja on Eddien uusia taitoja hyväksikäyttävää finanssigurua näyttelevä Robert De Niro. Hän tosin on jo sen verran veteraani, että näyttelisi hahmoa kuin hahmoa, vaikka unissaan.

Muissa näyttelijöissä, saatika hahmoissa ei ole mitään valitettavaa, joskaan he eivät olleet mitenkään erikoisen mieleenpainuviakaan. Ei sillä, että heidän tarvitsisikaan. Kyseessä on kuitenkin varsin lyhyt elokuva, joka kerrotaan melkein vain ja ainoastaan Eddien näkökulmasta. Vain melkein, koska myös Eddien ex-tyttöystävä Lindy (Abbie Cornish) sai jonkin verran ruutuaikaa

Aiheesta on tehty parempikin elokuva, Lucy. Siitä huolimatta Rajaton ei ole elokuva huonommastakaan päästä. itseasiassa se on varsin viihdyttävä katsomiskokemus. Jos elokuva kiinnostaa vähänkin, sille siis kannattaa antaa mahdollisuus. Kolme ja puoli tähteä.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Viimeinen kaupunki kohtaa karmean totuuden

Katsoin jokin aika sitten Waynard Pines-nimisen minisarjan. Voit lukea arvostelun blogistani. Nyt luin myös kirjat, joihin kyseinen sarja perustuu. Nyt arvostelen kirjasarjan finaalin: Viimeisen kaupungin.

Aluksi lienee tarpeellista varoittaa, että tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, niin kirjasarjasta kuin siihen perustuvasta minisarjastakin. Lue siis omalla vastuulla.

Blake Crouchin Waynard Pines-kirjasarja kertoo saman nimisestä idylisestä pikkukaupungista joka pitää sisällään harvinaisen suuren ja synkän salaisuuden. Kaupunki nimittäin sijaitsee tulevaisuudessa, 4000-luvulle. Silloin ei enää muita ihmisiä ole, vaan he ovat kehittyneet hurjiksi abreiksi. Ainoat ihmiset ovat kaupungin entisen johtajan, ihmisten tuhon ennustaneen David Pilcherin sinne tuomia.

Aikaisempi osa, Waynard Pines-Salaisuus, päättyi Ethan Burken aikaisemmin pimennossa pidetyille kaupunkilaisille kylmän totuuden. Pilcher reagoi täyttämällä Waynard Pinesin murhanhimoisilla abroilla. Kolmas osa kertookin pääosin siitä, kuinka kaupunkilaiset taistelevat abrojen hyökkäystä vastaan. Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joiden näkökulma vaihtelee luvuittain. Muista kirjoista poiketen.

Aluksi vertaan kirjasarjaa ja siitä tehtyä minisarjaa. Luonnollisesti kirjasarja oli tv-minisarjaa parempi. Paljon oli jätetty pois ja muutettu tv-sarjaa tehtäessä. Tv-sarjankin katsojat voivat siis yllättyä kirjaa lukiessaan. Minusta tarinan kannalta minisarja-muoto oli liian lyhyt, kerrottavaa riittäisi täyspitkän sarjan pituuden verran. Enemmänkin. Sarjahan kuvaili koko kirjasarjan tapahtumia.

Nyt itse kirjaan. Viimeinen kaupunki sisältää silkkaa toimintaa alusta, melkein loppuun asti. Tylsiä kohtauksia ei kirjasta juuri löytynyt. Niin kuin juonesta voi päätelläkin. Vauhti ja vaaralliset tilanteet eivät kuitenkaan riitä tekemään kirjasta hyvän. Siihen tarvitaan jotain muutakin, jotain millä lukijat saadaan investoimaan henkisellä tasolla kirjaan. Tässä onkin Waynard Pinesin-kirjasarjan suurin vahvuus.

Päästiinhän eri näkökulmiin takaumien muodossa. He toivatkin lukijalle pienen hengähdystauon kaiken sen toiminnan lomassa. Itse päätarinankin jotkin luvut käsittelivät vieraampia henkilöitä. Ne olivatkin hyvä lisä, vaikkei suurin osa niistä juuri mitään uutta tarinaan tuonutkaan. Vaihtelu kuitenkin virkistää, varsinkin kuin minulla kun on vaikeuksia samaistua Ethan Burkeen, kirjasarjan päähenkilöön. En tiedä miksi.

Suurin osa kirjan hahmoista olivat paperinohuita, varsinkin sarjan pääpahis David Pilscher. Hänen kakkosmiehensä, tai oikeammin naisensa, ei juuri ollut se parempi. Poikkeuksen tähän toi sentään kirjasarjan päähenkilö, Ethan Burke. Hänen perheensä puolestaan jäi sivuun, vaikka Theresan hahmoon päästiinkin sisään aikaisempaa paremmin.

Kirjasarjan heikoin lenkki oli sen sisältämät kolmiodraamat. Kyllä, niitä löytyi kirjasta yhden sijasta peräti kaksi. Minusta yksikin oli liikaa. Ne ärsyttävät minua jo nuorten kirjoissa. Waynard Pines-sarja taas on suunnattu aikuisille. Miksi kukaan miettisi ihmissuhdeasioita kuin abreja tulee edestä ja takaa. Ovatko ne teinejä, vieläpä harvinaisen epäkypsiä sellaisia?

Lopussa oli sekä hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta se taisi olla ainut mahdollinen, toisaalta se jäi vähän kesken. Minua ainakin jäi kiinnostamaan, mitä seuraavaksi tapahtui. Ymmärrätte kun luette. Lopusta olisi saanut paremmankin, jos kirjasta olisi tehty vähän pitempi. Nyt se oli, jostain Jumalan hylkäämästä syystä, sarjan lyhyin. Toisaalta minisarjan loppu oli vielä huonompi. Enempää en paljasta lopusta.



Tiivistetysti Viimeinen kaupunki antoi hyvälle, joskaan ei loistavalle, kirjasarjalle sen ansaitseman lopun. Pidin, mutta en rakastanut. Kirjailijan kirjoja toki voisi lukea enemmänkin. Neljä tähteä.

maanantai 29. helmikuuta 2016

Totuus on vieläkin tuolla jossain

X-Filesin, suomeksi Salaisten kansioiden, minisarja on saanut vähän samankaltaisen hypetyksen kuin Deadpool tai uusin Star Warskin. Niinpä arvostelen sen seuraavaksi. JUONIPALJASTUKSIA!


Suurin osa varmaan tietää, mistä on kyse. Kertaan sen kuitenkin lyhyesti. FBI-agentti Fox Mulderin (David Duchovny) sisko on kadonnut avaruusolentojen sieppaavana, tai niin mies ainakin väittää. FBI lähettää hänen parikseen skeptisen tiedenaisen Dana Scullyn (Gillian Anderson) ja loppu onkin ufojen, sarjamurhaajien ja kaikenlaisen enemmän jos vähemmän yliluonnollisen täyttämää historiaa.

Alkuperäinen sarja kuitenkin loppui jo vuonna 2002, fanien suureksi harmiksi. Sarjasta on kuitenkin tehty pari, melko huonosti menestynyttä, elokuvaa. Nyt minun ja muiden sarjasta pitävien onneksi Fox päätti palata vielä kerran sarjan maailmaan kuusiosainen minisarjan muodossa. Minisarja on samalla myös sarjan kymmenes kausi, vaikka se hyppääkin nykyaikaan, 2016-luvulle.

Maailma on muuttunut, mutta salaliitot ovat ja pysyvät. Niihin FBI:stä ja toisitaan eronneet sankarimme Mulderin ja Scullyn johdattaa Youtubessa supersuosittu oikeistolainen vloggari Tad O’Malley (Joel McHale). Hän on päässyt suuren salaliiton jäljille, mutta sen paljastamiseen hän tarvitsee aiheesta jotain tietävien apua. Niinpä kaksikko pääsee taas toiminnan keskipisteeseen. 

En ole vakuuttunut, että X-Filesia tarvitsi tehdä uudelleen. Siitäkään huolimatta, että se sopiikin nykyaikaan enemmän kuin hyvin, jopa paremmin kuin alkuperäisen sarjan aikaan eli 90-luvulle. maailmassa kun on jo niin monia hyviä sarjoja, joten miksi potkia jo kuollutta hevosta. Olen kuitenkin iloinen, että niin tehtiin, sillä sarjan maailmaan oli kieltämättä mukava palata.

Yksi asia pitää tehdä heti selväksi. Jos haluat tosifanin arvostelua, sinun täytyy etsiä se muualta. Olen nähnyt sarjasta vain vähän yli ensimmäisen tuotantokauden. Uudemmat sarjat vievät kaikki aikani. Lisäksi avaruusolennot eivät ole koskaan juuri kiinnostanut minua. Siitä on kuitenkin myös hyvät puolensa. En katso minisarjaa tiukasti fani-lasien läpi, vaan huomaan myös sen huonot puolet.

Niistä suurin on se, että itse päätarinaan käytettiin vain kaksi jaksoa. Se on aivan liian vähän, varsinkin kuin se on kohtuullisen monimutkainen ja mahdollisesti kiinnostavakin. Siinä olikin hirveästi potentiaalia, joista osa täyttyi, mutta osa ei. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin. Mytologia-jaksotkin, erityisesti aloitusjakso olivat ihan katsomisen arvoisia.

Viimeinen jakso oli ehdottomasti kauden huonoin. Vihasin erityisesti jakson cliffhanger-loppua. Se olisi ollut ok, jos lisäjaksoja olisi luvassa, mutta niin ei tässä tapauksessa ole. Ainakaan näillä näkymin. Sarjan maailmaan kyllä päästään vielä, ainakin nuorten kirjojen muodossa, mutta ne keskittyvät Mulderin ja Scullyn nuoruuteen. 

Muut jaksot olivat perinteisiä ns. monster of the week-episodeja. Se on hyvä, sillä yllättäen ne osoittautuivat mytologia-jaksoa paremmiksi, kieltämättä ajankohtaista terrorismi-jaksoa lukuun ottamatta. Lempijaksoni oli ihmislisko-jakso. Pidin erityisesti jakson lopusta, joka onnistui yllättämään ainakin minut. Myös roskakusi- ja hullu tiedemies-jaksot jaksoivat kiinnostaa alusta loppuun asti. Eli minisarjasta löyti myös paljon hyvää, eikä pelkästään nostalgia-näkökulmasta.

Parasta sarjassa on kuitenkin sarjassa se, mikä on aina ollutkin eli Murderin ja Scullyn kemia. Se ei ole mennyt minnekään. Siitäkin huolimatta, että he ovat eronneet ja joutuneet luopumaan pojastaan. Sarja olikin parhaimmillaan, kun he toimivat yhdessä. Sen näyttää sarjan tekijätkin tiedostavat. Jos siis jotain voi päättyä Mulderin ja Scullyn nuoremmista kopioista, Milleristä ja Einsteinistä.

Kaiken kaikkiaan kausi oli pienoinen pettymys, joskin kyllä siitä hyviäkin hetkiä löytyi. Kolme tähteä. Sarjan tosifanin ei kuitenkaan kannata jättää minisarjaa väliin.

torstai 25. helmikuuta 2016

Etsikää Luke Skywalker!

Erinäisistä syistä johtuen tämä Star Wars: Force Awakens-arvostelu antoi odottaa itseään. Olen nähnyt elokuvan jo aikaa sitten, kaksikin kertaa. Nyt se kuitenkin tulee. Juonipaljastuksia luvassa!

Star Wars: Force Awakens hyppää 30 vuotta alkuperäisen sarjan tapahtumista. Nyt maailmankaikkeutta uhkaa imperiumin perillinen, Ritarikunta. Heitä voittamaan tarvitaan legendaarinen Luke Skywalker (Mark Hamill, mutta hän on kadonnut tielle tietämättömille. Etsintäretkelle päätyy erinäisten sattumusten kautta entinen iskusotilas Finn (John Boyega) ja aavikkoplaneetalla asuva nuori romunkerääjä Rey (Daysi Ridley).

Ilokseni voin ilmoittaa, että Disney ei, fanien peloista huolimatta, pilannut sitä, vaan onnistui antamaan katsojille varsin onnistuneen elokuvaelämyksen. He näyttävät tietävän, miksi Star Wars on menestynyt niin hyvin kuin se menestyi. Toisin kuin syystäkin parjatut elokuvasarjan esiosat. Force Awakensillä onkin enemmän yhteistä alkuperäisen trilogian kuin tuoreempien Star Wars tekeleiden kanssa. Hyvä niin.

Siinä onkin elokuvan suurin vahvuus, mutta myös suurin heikkous. Elokuvalla on niin paljon yhteistä edeltäjiensä kanssa, että se tuntuu paikoittain uudelleenfilmatisoinnilta. Erityisesti elokuvan loppupuolella. Elokuva ei ollutkaan läheskään niin yllätyksellinen kuin olisin toivonut. Toisaalta en usko, että mikään muu ratkaisu olisi tyydyttänyt elokuvasarjan hard core-faneja, joten pidän ratkaisua onnistuneena.

Uudet hahmot, Finn ja Rey, astuvat luontevasti vanhojen saappaisiin, mutta tuovat toki saagaan jotain omaansakin. Siis muutakin kuin sukupuolensa ja ihonvärinsä. BB-8 puolestaan lunastaa hyvin RD-D2:n paikan suloisena robottina. Sellaisen kuin saisi. Hahmoista heikoin lenkki on Dart Vader-wannade Kylo Ren, mutta hänkin on hahmona kehittämiskelpoinen

Elokuvassa nähdään toki myös vanhoja hahmoja, kuten Leia (Carrie Fishe) ja Han Solo (Harrison Ford) ja he tekevätkin vakuuttavan paluun sarjaan. Kuitenkin elokuvaa johtavat nuoret, vanhojen jäädessä auttamatta sivurooliin. Tämä ei välttämättä ole paha asia, itseasiassa päinvastoin. Uudet kasvot tuovat elokuvasarjaan kaivattua tuoreutta, vanhojen tarjotessa yleisölle aimon annoksen nostalgiaa.

Sivuhahmoista maininnan ansaitsee vain muutama. Heistä legendaarisin on Han Solon paras kaveri, Chewbacca, jos nyt häntä voi edes sivuhahmoksi sanoa. Joka tapauksesta karvaturri näytti jälleen kerran, miksi hän on niin monen suosikki. Toinen onnistunut sivuhahmo on Lupita Nyong’n Maz Kanata. Valitettavasti Gwendoline Christien Captain Phasma jäi latteaksi. odotuksistani huolimatta.

Tarina ei ole yhtään hullumpi ja sille onkin annettu viisaasti tilaa. Kyseesä ei siis ole tavallinen erikoistehostemättö. Elokuvasarjan maailma on aina ollut harvinaisen uskottava, mikä taitaa olla yksi suurimmista yksittäisistä syistä sen menestykseen. Maailman luominen onnistui nytkin. Tosin Disneyn ei tarvinnut aloittaa sitä tyhjästä, joten asia lienee itsestäänselvyys.

Elokuva myös näytti hyvältä. Mitä muuta voisikin siltä odottaa. Siinä käytettiin suhteellisen vähän tietokoneella tuotettuja erikoistehosteita. Tehosteet tehtiin pääasiassa vanhanaikaisesti, mutta toimivasti, käsin. Tyyli toimi, sillä erikoistehosteet näyttivät megaluokan elokuvalle sopivan tason mukaisilta. Niin kuuluu ollakin. Taistelukohtaukset näyttivät joka tapauksessa hienoilta. Samoin lavasteet.

Kaiken kaikkiaan Star Wars: Force Awakens on juuri sitä, mitä saattoi toivoakin. Kyseessä on tyylipuhdas Star Wars-elokuva, josta ei juuri heikkouksia löydy. Viisi tähteä. Star Wars-fanien on ehdottomasti nähtävä tämä elokuva. Se lienee sanomattakin selvää. Itseasiassa he lienevät sen jo nähnytkin, mahdollisesti moneen kertaan. Niin kuin minäkin.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Palkkasoturin tarina hullun hauskaksi punapukuiseksi antisankariksi

Yksi tämän vuoden odotetuimpia tapauksia, ainakin omalta kohdalta, oli vähän erilainen supersankarielokuva Deadpool. Nyt kerron, vastasiko elokuva paikoittain koviakin odotuksiani.


Arvostelun alussa on hyvä varoittaa, että Deadpool ei ole kaikkien elokuva. Se on saanut K-16 ikärajan ja syystä. Elokuva sisältää reippaasti väkivaltaa, alapäähuumoria. Katsokaa siis omalla vastuulla.

Deadpool kertoo entisestä ammattisotilaasta, Wade Wilsonista (Ryan Reynolds), joka suostuu syöpään sairastuttuaan uudenlaiseen, kidutusta sisältävään, hoitoon. Hoidon seurauksena hän saa vertaansa vailla olevan paranemiskyvyn, mutta hoito myös turmelee Waden ulkonäön täysin. Niinpä Wade lähtee, Deadpooliksi muuttuneena, kostamaan miehelle, joka melkein tuhosi hänen elämänsä.


Vastauksena alun kysymykseen, kyllä se vastasi. Hirveästi aikaisemmin en elokuvaa olisi kuitenkaan halunnut nähdä, minun ja muun maailman odotuksista huolimatta. Miksi? Koska ensin muiden Marvelin supersankarielokuvia piti vakauttaa asemansa populaarikulttuurissa. Tuntemattomia elokuvia on vähän vaikeampi parodisoida. Onneksi Deadpoolilla ei nyt ole tosiaankaan aineistosta pulaa.

Erityisesti huumori iski minuun kuin metrinen halko. Se onkin elokuvan parasta antia. Pilkkakirveeltä ei välttynyt supersankarigenren lisäksi myöskään Wolverine, Ikea tai elokuvan tekijätiimikään. Hauskuus alkaa jo alkutesteistä ja päättyy vasta elokuvan loputtua siihen perinteiseen lopputekstien jälkeiseen kohtaukseen. Deadpool onkiin Marvelin hauskin elokuva, ainakin tähän mennessä.

Komedian lisäksi elokuvassa nähdään runsaasti toimintaa, joka on supersankarielokuvien mittapuulla varsin raakaa. Deadpoolia ei ihmisten tappaminen vaivaa, toisin kuin esimerkiksi Kapteeni Amerikkaa. Kapu ei tosin esiinny edes samassa universumissa Deadpoolin kanssa. Tämä voi olla sekavaa, varsinkin kuin kumpikin on Marvelin sankareita. Heidät kuitenkin omistaa eri tuotantoyhtiö.

Entäs ne hahmot? Deadpool oli tietenkin muistettavin. Ryan Reyniors oli oikea valinta rooliin. Hänen tyttöystävänsä Vanessa (Monica Baccarin) ei ole se perinteinen nainen pulassa-hahmo, vaikka hän siihen rooliinikin joutuu. Heidän rakkaustarinansa onkin harvinaisen helppo uskottava, eikä turhan siirappinen tai kliseinen, kuten useassa muussa supersanakarielokuvassa. Still a Better Love Story than Twilight.



Elokuvassa nähdään myös pari vähän tuntemattomampaa ryhmä X:n jäsentä, Kolossi (Stefan Kapičić) ja Negasonic Teenage Warhead (Brianna Hildebrand), jotka olivatkin ihan mukiin meneviä sivuhahmoja. Samoin kuin muut, pienemmän roolin saaneet sivuhahmot. Varsinkin Deadpoolin naapuri, Blin Al (Leslie Uggams) ja Deadpoolin baarimikkona toimiva paras kaveri Weasel (T. J. Miller).


Pahikset eli Ajax (Ed Skrein) ja Angel Dust (Gina Carano) eivät puolestaan ole mitenkään mieleenpainuvia, mutta tällaisessa elokuvassa heidän ei tarvitsekaan. Elokuva kuin on puhdas The Deadpool Show. Sitä paitsi eivät ne mitenkään huonojakaan pahiksia ollut, vaikka heitä tuskin tullaan näkemään muissa Marvelin supersankarirymistelyissä. Toivottavasti en tullut paljastaneeksi liikaa.

Elokuva ei kuitenkaan ole täydellinen ja tämän sanon jonkinlaisena fanina. Juoni on nimittäin loppuen lopuksi aika kliseinen ja uskon, että elokuvakin tiedostaa sen. se, että kyseessä on syntytarina ei varsinaisesti auta ongelmaan. Kovin monimutkaiseksikaan ei juonta voi haukkua. Katsoja kuitenkin viihtyy sitä katsoessa ja jopa yllättyy kerran tai pari, joten se on elokuvalle ehdotonta plussaa.

Kokonaisuudessaan Deadpool on supersankarielokuvien aatelia. Siitä pitävät hurtti huumori ja väkivaltaiset taistelukohtaukset huolen. Täydellisyyttä elokuva ei kuitenkaan tavoita. Neljä ja puoli tähteä.