Hulktar tuhoaa - oikeussalissa

Disney+:n viimeisin MCU-sarja, She.Hulk, sai heti paikan niistä haukutuimpana. Olen katsonut sarjan ensimmäisen kauden ja nyt kerron mielipiteeni siitä, onko se haukkunsa ansainnut.

 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Jennifer Waltersin (loistava Tatiana Maslany) elämä monimutkaistuu kun hän sattumalta saa serkkunsa Bruce Bannerin/Hulkin (Mark Ruffalo) verta ja, koska genetiikka tai ainakin MCU:n versio sellaisesta, muuttuu itsekin Hulkiksi. Hulkina olemista taas on vaikea sovittaa yhteen hänen nousujohteiseen uraansa asianajajana. Eikä se tee treffailustakaan helpompaa. Mahdotonta muutos ei kuitenkaan ole, niin kuin Jennifer tulee onnekseen huomaamaan. 

Se onkin hyvä, sillä hän päätti jo aikaisessa vaiheessa, että supersankariksi hän ei ryhdy. Valitettavasti maailma näyttää olevan tästä täysin toista mieltä. Uuteen normaaliin häntä auttaa Brucen lisäksi myös ystävä ja työkaveri Nikki Ramos (Ginger Gonzaga). Kapuloita hänen rattaisiinsa puolestaan laittaa muun muassa superpahis Mary MacPherran/Titania (The Good Placen Jameela Jamil).

Sanon sen heti, She-Hulk ei ole läheskään niin huono kuin sen saamasta hyvin negatiivisestä julkisuudesta voisi päätellä. Mikä ei ole yllätys, sillä vaikka suurin osa sarjan saamasta arvostelusta on taatusti aitoa, niin se kerää väistämättä myös poliittisista syistä saatua kritiikkiä. Jotkut eivät vain pidä naissupersankareista, ainakaan pääosassa olevista..

Se ei valitettavasti ole myöskään  niin hyvä kuin voisi olla, vaan siitä löytyy potentiaalia paljon parempaankin kuin mihin se yltää. Esimerkiksi Titania olisi voinut, ja pitänyt, käyttää enemmänkin. Markkinoinnista voisi superpahiksen päätellä olevan She-Hulkin arkkivihollinen, mutta nyt hän esiintyi vain muutamassa jaksossa. Olisin myös toivonut ensimmäiselle kaudelle parempaa päätöstä.

Tyylilajltaan She-Hulk on perinteinen puolen tunnin komedia, jollaista ei MCU:ssa olekaan vielä nähty, vaikka komedia ei elokuvauniversumissa mikään vieras käsite olekaan. Näin vähätellen sanottuna. Se, kuinka hauskana sarjaa pitää on tietenkin makuasia. Minä pidin sitä varsin hauskana, mutta kieltämättä sarjan huumori ei sovi kaikille. Eikä sen tietenkään tarvitsekaan.

Erikoista sarjassa, siis muihin MCU-tuotoksiin verrattuna, oli hyvin Deadpoolmainen neljännen seinän rikkominen. Tai voisi paremminkin sanoa sen olevan She-Hulkin juttu, varsinkin kuin tekihän hahmo sitä jo omassa, Deadpoolia edeltäneessä, sarjakuvassaan. Niin käytetty kuin se tehokeinona onkin nykyään, niin tässä tapauksessa se toimi enemmän kuin hyvin. 

Valitettavasti se asianajon keskittyvä puoli ontui enemmän. Mikä oli suuri harmi, sillä se sai suhteellisen suuressa asemassa. Sarjan tekijät ovatkin sanoneet, että kokivat juuri sen vaativaksi. Se, miksi he eivät palkanneet käsikirjoittajaksi sellaista, jolla ei kyseistä ongelmaa ole, on minulle mysteeri. Onneksi asianajaja-sarjat eivät ole koskaan pahemmin minua kiinnostanut, joten minua asia ei pahemmin haitannut.

Sarjan erikoistehosteet eivät yltäneet Marvelin elokuvauniversumilta odotettuun tasoon, erityisesti She-Hulkin itsensä kohdalta mutta siitä kannattaa syyttää ylityöllistettyjä työntekijöitä, vaan Disneyn kohtuuttomia vaatimuksia heitä kohtaan. Disneyn työolot, varsinkin erikoistehosteiden tekijöiden osalta, on tunnetusti hyvin huonot. Ei sillä, että ammattiryhmää muutkaan isot studiot paljon paremmin kohtele.

She-Hulkissa esiintyi paljon cameoita, epätyypillisen paljon jopa MCU:n tuotoksille. Niistä tunnetuin, ja spoilatuin, oli tietenkin Daredevil (Charlie Cox). Hahmoa käytettiinkin harvinaisen hyvin. Pidin myös Wongin ((Benedict Wong)) osuuksista. Sen sijaan tärkein julkiscameo, jätti minut kylmäksi. Parhaan, ja juonen kannalta tärkeimmän cameon teki kuitenkin Emil Blonsky/the Abomination (Tom Roth).

Tiivistetysti She-Hulkin ensimmäinen kausi jäi epätasaiseksi, joskin katsomisen arvoiseksi. Siihen sisältyi paljon hyvää tai edes välttävää, mutta myös aivan liikaa huonoa. Kolme ja puoli tähteä!

Ihmissusia MCU:n yössä

Marvelin elokuvauniversumi (MCU) ja Disney+ päätti tehdä, luonteensa vastaisesti jotain ennen näkemätöntä, halloweed-speciaali Werewolf by Night:in. Hyvin tuloksin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää yksityiskohtia Werewolf by Night:in juonesta!

Hirviönmetsästäjien johtaja Ulysses Bloodstone (äänenä Richard Dixon) on kuollut. Mies on päättänyt, että uusi johtaja on se metsästäjä, joka löytää ensimmäiseksi hänen sukukkalleuksiinsa kuuluvan Bloodstonen. Siksi mukaan kutsutaan vain parhaat. Heihin kuuluvat myös Jack Russell (Gael Garcia Bernal) sekä entisen johtajan vieraantanut tytär Elsa Bloodstone (Laura Donnelly). Jackillä on kuitenkin vaarallinen salaisuus: Hän on ihmissusi.

En tiedä, miksi, mutta Werewolf by Night meinasi jäädä minulta kokonaan ohi. Onneksi kuitenkin satuin huomaamaan sen selatessani Disney+:aa, koska kyseessä on MCU-tuotos ja kaiken lisäksi kehuttu sellainen, päätin katsoa speciaalin. Enkä todellakaan katunut päätöstä. Werewolf by Night kuuluu nimittäin neljänteen vaiheen, tai jopa koko elokuvauniversumin parhaisiin tuotoksiin. 

Ei kuitenkaan tarvitse olla MCU-fani pitääkseen speciaalista. Sillä on nimittäin enemmän yhteistä vanhanaikaisten hirviöelokuvien kuin Marvelin elokuvauniversumin muiden tuotosten kanssa, niin tarinallisesti kuin tyylillisestikin. Toki tällä on kääntöpuolensa, jos hirviöelokuvat eivät kiinnosta, niin tuskin tämä speciaalikaan. Varsinkin kuin isomman kuvion osalta sen voi jättää kokonaan välistä. 

Werewolf by Night oli juuri sopivan pituinen, 53 minuuttia, saadakseen tarinan kerrottua ilman, venyttämättä sitä kuitenkaan turhaan. Speciaali myös näytti hyvältä ja perusMCU-sarjaa persoonallisemmalta. Eikä vähiten erikoistehosteiden kohdalla, varsinkin väistämätön ihmissusimuutos oli viihdyttävää katsottavaa. Tämä ei toki liene yllätys kun Marvelista ja Disneystä puhutaan.

Speciaalin pituudesta löytyi myös sen heikkous. Hahmoista jäi vielä paljon kerrottavaa. Toivonkin, ja uskon, että Jackia ja Elisaa vielä nähdään MCU:ssa. Varsinkin kuin heidän näyttelijänsä, Gael Garcia Bernal ja Laura Donnelly, suorastaan varastivat ruudun. Eikä tarinassa keskeisen roolin saaneen Man-Thingin/Daven esittäjä Carey Jones jäänyt heistä kauas. 

Muut sivuosahahmot olivat sitten paljon unohduttavampia, mutta koska heitä tuskin nähdään niin eipä tuo juuri haitannut. Mitä tulee tarinan roistoon, niin sitä onkin vähän vaikeampi hahmottaa. Tai sanoa, ilman, että paljastaa liikaa. Sanotaan vaikka näin, että speciaalissa ihminen on ihmisille isompi susi kuin siinä esiintynyt ihmissusi konsanaan.

Tiicistetysti on vaikea uskoa, että speciaalin ohjaaja Michael Giacchino teki uraa säveltäjänä, niin hyvästä speciaalista on oikein kyse. Täydet viisi tähteä!

Neiti Ihmeen ensiaskeleet

En ole muilta kiireiltäni muistanut arvostella Marvelin elokuvauniversumin ja Disney+:n  uusimman sarjan, Ms. Marvelin, ensimmäisen kauden. Niinpä korjaan nyt tilanteen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Ne jäävät kuitenkin suhteellisen vähäisiksi. 

Teini Kamala Khan (Iman Vellani) rakastaa supersankareita, erityisesti Captain Marvelia (Brie Larsson). Tyttö ei voisikaan olla iloisempi kuin isoäidin (Samina Ahmad) lahjoittama rannekoru antaa hänelle ihan omia supervoimia. Supersankaruus osoittautuu kuitenkin yllättävän vaativaksi hommaksi, varsinkin kuin voimat pitää salata ylihuolehtivilta vanhemmilta (Zenobia Shroff ja Mohan Kapur).

Kaiken lisäksi Kamala voimat herättävät supervoimien väärinkäyttöä tutkivanThe United States Department of Damage Controlin (tai lyhyemmin DODC) huomion. Eikä virasto suinkaan ole ainoita, joita tyttön uudet voimat kiinnostavat. Niin hyvässä kuin pahassakin. Häntä auttaa hänen teknologianero lapsuuden ystävänsä, Bruno (Matthew Lintz).

Ms. Marvel on erittäin hyvä sarja. Se tarjosi varsinkin teiniksi harvinaisen pidettävän pääosan, sydäntälämmittävän perhedynamiikan, kiinnostavia supervoimia ja sopivassa määrin myös pienen luennon pakistanilaisesta kulttuurista ja maan historiastakin. Parasta sarjasta oli kuitenkin itse pääosanesittäjä Iman Vellani. Ei uskoisi, että kyseessä on tytön ensimmäinen rooli. 

Siksi en voikaan kuin ihmetellä sarjan saamia, muihin MCU-sarjoihin verrattuna, suhteellisen vähäisiä katsojalukua. Lieneekö syynä tuntematon päähahmo, ja hänen esittäjänsä vai kenties se, että sarja tuli samaan aikaan Obi-Wan Kenobin ja Stranger Thingssin neljännen kauden kanssa? Joka tapauksessa valitettava asia. Voi myös olla, että kaikki MCU-fanit eivät pidä pakistanilaisteiniä tarpeeksi samaistuttavana.

Kamala oli hahmoista paras, mutta pidin myös muistakin. Bruno oli hyvällä tavalla perus paras kaveri. Pidin hänestä ja sarja keksi hänelle kivasti tekemistakin, erityisesti sarjan alkupuoliskolla. Olisin kuitenkin toivonut, että, hänen ihastus Kamalaan olisi jätetty väliin. Tytöllä kuin olisi ollut ilman häntäkin jopa kaksi vaihtoehtoa mielitietyksi.

Itse pidin erityisesti myös Kamalan Muneeba-äidistä, jolle annettiin  juuri sopivasti syvyyttä sarjan edetessä. Pidin myös siitä kuinka aikanaan hänkin oli kapinallinen. Muukin perhe oli erittäin sympaattinen, varsinkin paljon vaimoaan rennompi isä Yusuf. Kamalan toinen paras ystävä Nakia (Yasmeen Fletcher) jäi hieman sivuun, vaikka kyllä hänkin sai oman juonensa.

Ms. Marvelin taiteellinen tyylikin kuuluu erityisesti sen vahvuuksiin. Pidin erityisesti sarjan tavasta laittaa hahmojen saamat tekstiviestit yms. seiniin, mikä toi sarjalle oman persoonansa, vaikka sarja ei olekaan ensimmäinen, joka tyyliä käyttää. Valitettavasti tästä luovuttiin sarjan edetessä ja lopulta se alkoi muistuttaa enemmän muista MCU-tuotoksia.

Mainitsin jo sarjassä näkyvän paljon pakistanilaista kulttuuria, mutta en sitä, millä tavalla. Moskeija on esillä hyvin paljon, sarjassa näytettiin pakistanilaiset häät ja jopa itse Pakistanissa käytiin muutaman jakson verran. Myös perhedynamiikasta osutiin sen kulttuurin ytimeen, tai niin olen kuullut. Opinkin paljon, mutta viihdyttävästi. Sarjan katsominen ei ikinä tuntunut työltä.

Intian jako

Ei sillä, etteikö sarjasta löytyisi myös heikkouksia. Joskus teinidraamana keskityttiin liiankin kanssa. Se on ymmärrettävää teiniin keskittyvältä sarjalta, mutta silti. Odotin myös enemmän Intian jakoon keskittyvältä jaksolta, niin viihdyttävä kuin se sellaisenaan olikin. Kamalan ihastuksen kohteetkin olisivat hyötyneet enemmästä persoonasta.

Sarjan pääpahis, jos sillä sellaista edes varsinaisesti on, jäi aika kaksiulotteisesti. En pitänyt myöskään tavasta, jolla hänet voitettiin. Tai tarkemmin, kuinka hän melkeinpä antoi sankareiden voittaa. Hyvästä syytä, mutta silti. Kun nyt pahiksista puhutaan, niin DODC osoittautui tylsäksi sellaiseksi. Se kun oli taas yksi pukutyyppien organisaatio.

En tiedä, saako sarja vielä toisen tuotantokauden, saatika enemmän. Kamala Khan/Ms.Marvel kuitenkin nähdään Captain Marvelin kanssa The Marvels-elokuvassa. En voij sanoa odotavani sitä innolla, mutta joka tapauksessa tulen katsomaan elokuvan ihan elokuvateatterissa asti, ainakaan jos mitään ihmeempiä ei tapahtu. Uskon jopa nauttivani siitä.

Tiivistetysti Ms.Marveil ei ehkä kuulu MCU:n parhaisiin tuotoksiin, mutta ei se kovin kauas jäänyt. Neljä ja puoli tähteä!

Rakkautta ja ukkosta MCU:n tapaan

Kävin juuri katsomassa vasta äskettäin ensi-iltansa saaneen, monelle vuoden odotetummaksi elokuvaksi lukeutuvan, Thor: Love and Thunderin. Se kannatti, mutta tämä ei tainnut yllättää ketään.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Thor-elokuvista, Avenger-elokuvista ja vähän muistakin MCU-tuotoksista! 

Thorilla (Chris Hemsworth) on ollut erityisen rankkaa viime aikoina ja niinpä hän haluaisikin tällöin lyödä pahiksia pataan Guardians of Galaxy-ryhmän kanssa. Tämän estää kuitenkin jumalia tappava Gorr (aina yhtä loistava Christian Bale), jonka ristiretki on päätynyt Asgardiin asti ja onnistuu kidnappaa ryhmän lapsia.

Valkyria (Tessa Thompson) puolestaan tylsistyy uudessa roolissaan turistirysäksi muuttuneen Asgardin kuninkaana. Niinpä hän ilmoittautuu heti mukaan Gorrin tappohommiin. Kaksikoa auttaa Mjölniriä käsittelevä Thorin entinen rakkaus Jane Foster (Natalie Portman) tai supersankarinimeltään Mighty Thor. Miksi hän näyttää kuitenkin salaavan jotain?

Taika Waititi ohjasi ainoan todella hyvän MCU:n Thor-elokuvan, Thor: Ragnarokin. Siksi minulla olikin korkeat odotukset miehen toisen Thor-elokuvan, Thor: Love and Thunderin suhteen. Vastasiko elokuva odotuksia? Melkein. Se oli erittäin hyvä, jopa loistava. Elokuva ei kuitenkaan ihan edeltäjänsä tasolle yltänyt. Hyvä kuitenkin voitti selkeästi pahan.

Elokuvan huumori oli edelleen kohdallaan. Tämä ei ole kuitenkaan ihme, sillä huumori on Taika Waititin erikoisuus. Pidin erityisesti Stormbreakerin mustaisuuteen liittyvästä huumorista. Ja kukapa osaisi olla nauramatta Thorin saamille vuohille tai Ragnarokista tutulle, muunassa Matt Damonin ja Luke Hemsworth tähdittämälle, Thor-näytelmälle. 

Hyvään kuului myös Thor pysyi pidettävänä päähahmona. Jane Foster sai ensimmäistä kertaa koko MCU-uransa aikana tärkeän rooliin ja hahmo esiintyikin edukseen. Elokuva kuitenkin luotti liikaa siihen, että katsojat välittävät Thorin ja Janen välisestä suhteesta, joka ei valitettavasti suhde ei ole ikinä kiinnostanut minua millään tavalla. Siksi myös se osa elokuvasta jättikin minut kylmäksi.

Valkyriaakin oli kiva tavata, vaikka hän jäikin sivuhahmoksi. Samoin teki elokuvan kevennys Kong (ohjaaja Taika Waititi itse), mutta se nyt on aina ollut hahmon rooli. Hän on hauska, muttei mitenkään muuten erityisen kiinostava. Kaksikko toi leffaan kuitenkin LGBT+-edustusta, joskin vain hit ja miss-kohtausten myöstä. Nykyaikana kyseiset kohtaukset olivat kuitenkin täysin riittämättömiä.

Gorr kuului parhaimpiin MCU-pahiksiin, lähinnä jopa harvinaisenkin sympaattisen motivaationsa ansiosta, ja viime aikoina se kategoria on saanut jopa kilpailua. Lähinnä toimintarooleistaan tunnettu Russell Crowe oli yllättävä, mutta erittäin osuva valinta ylijumala Zeuksen rooliin. Niin pinessä roolissa kuin hahmo olikin.

Love and Thunderin  oli MCU:n lyhyin, vain vähän yli kaksi tuntia. Tämä on minusta yleisesti ottaen neutraali asia, mutta tässä tapauksessa olisin kaivannut kuitenkin pitempää elokuvaa, sillä moni elementti, kuten Gorr ja hänen erittäin hyvä ponttinsa jumaliin liittyen sekä yllättävänkin sivuun jääneet Jane ja Valkyria, olisivat ansanneet enemmän ruutuaikaa.

Elokuvaan oli sisälletty paljon enemmän herrkkyytä kuin Thor-Ragnarokiin. Tämä meni kuitenkin enemmän kuin hieman ylikompensoinnin puolelle, mikä näkyi erityisesti elokuvan loppupuolella. Inhosin erityisesti tapaa, jolla pahis voitettiin. En paljasta, mikä se tapa on, mutta sen sanon, että se kuuluu inhokkeihini, jos ei jopa ole kaikkein inhokein.

Love and Thunder petaa tulevaa, jo järjestyksessään viidettä Thor-leffaa. Lopputekstikohtausten perusteella se vaikuttaakin lupaavalta, ainakin perusjuoneltaan. Lopussa kuitenkin tapahtuu myös jotain, mikä syö innostusta jonkin verran. Vinkki: se liittyy melkein joka MCU-elokuvat, ja tv-sarjat, valtaaviin, lapsiin.

Tiivistetysti Taika Waititi osui jälleen napakymppiin Thor: Love and Thunder-elokuvan myötä. Tai ainakin melkein. Neljä tähteä.

Tohtori Outo multiversumeiden pyörteissä

Marvelin elokuvauniversumin järjestyksessäään CU:n 28. elokuva, Doctor Strange in the Multiverse of Madness, saapui teattereihin lähiaikoina. Kuinka hyvästä elokuvasta on oikein kyse.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia, enemmän kuin virallisimmissa arvosteluissa! Lue siis omalla vastuullasi.

Taistellessaan yksisilmäistä hirviötä vastaan Doctor Stephen Strange (Benedict Cumberbatch) kohtaa universumien välillä matkaavan pystyvän America Chavezin (Xochitl Gomez). Tytön harvinaisen ja voimakkaan kykynsä takia häntä jahtaavat monet hirviöt, sekä tässä universumissa, että toisissa. Koska supersankareita kuitenkin ollaan, Strange lupautuukin auttamaan tyttöä. 

Se onnistuu parhaiten löytämällä voimakas taikakirja. Tämä ei kuitenkaan ole helppo homma, sillä kirja löytyy muusta universumista, eikä America Chavez vielä hallitse voimiaan. Lisäksi uudet universumitkin tarjovat heille monia usein epämiellyttöviä ylläytyksiä.  Kuvioon liittyy vahvasti myös Wanda Maximoff (Elizabeth Olsen) sekä ylivelho Wong (Benedict Wong).

Aluksi muutama varoituksen sana. Doctor Strange in the Multiverse of Madness ei toimi itsenäisenä teoksia, vaan sitä ennen kannattaa katsoa ainakin ensimmäinen Doctor Strange, Infinity War, Endgame, WhatIf:in ja WandaVision. Toki suurin osa ei menisikään katsomaan hahmon toista elokuvaa ja elokuvasuniversumin 28. elokuvaa, joten en tiedä kuinka paljon se katsojia haittaa tai edes yllättää.

Lisäksi se oli paljon keskivertaista MCU-elokuvaa pelottavampi ja väkivaltaisempi. Se alkoi paikka pailoin olla liian pelottava siskolleni, vaikka elokuva ei kauhun puolelle ihan mennytkään. En osannut odottaa vetoa perheystävälliseltä Disneyltä, mutta sopii hahmolle enemmän kuin hyvin. Sam Raini tunnetaan 2000-luvun Spide-Manien lisäksi kauhuohjaajana, joten tämä ei ole kuitenkaan mikään ihme. 

Se myös kuuluu kummallisimpien MCU-elokuvien joukkoon, jos ei ole jopa kummallisin, joten kaikille elokuva ei sovi sitten millään. Jos se ei ole sinun palasi kakkua, niin elokuvan voi hyvin jättää väliin, sillä sillä on loppuen lopuksi yllättävänkin pieni vaikutus MCU:hun kokonaisuudessaan. Kuitenkin veikkaukseni asian vaikuttamiseen lippuluukulla osui harhaan, sillä Doctor Strange in the Multiverse of Madness on menestynyt erittäin hyvin.

Multiuniversumit kuuluvat supersankarimedian aiheista mielenkiintoisempiin, joskin ainakin omalla kohdallani siihen tulee raja vastaan, kuinka monta sarjaa ja elokuvaa haluaa aiheesta nähdä. Riippumatta siitä kuinka hyvin tuon tarinan kertoo. Raja ei ole vielä tullut vastaan, mutta pelkään sen olevan vain ajan kysymys. Toivonkin aiheen jäävän vain tämän, tai korkeintaan vielä seuraavan, vaiheen jutuksi.

Doctor Strange on ottanut menestyksekkäästi Tony Starkin/Iron Manin rooliin yli-itsevarmana ja viisastelevana sankarina ja nuorempiensa mentorina. Niin tässä kuin Spider-Man: No Way Homesakin. Elokuvan ehdottomasti paras hahmo oli kuitenkin Wanda Maximoff. Elisabeth Olsen tuntee hahmonsa jo täysin ja se näkyi. Valitettavasti America Chavez jäi tyypilliseksi lapsi side-kickiksi. 

Wong jäi sivuhahmoksi hänkin, mutta suoriutui roolista paljon paremmin. Pidän hänen ja Doctor Strangen vuorovaikutuksestaan. Kolmanneksi tärkein sivuhahmo oli edellisessäkin Doctor Strangessa esiintynyt Christine Palmer (Rachel McAdams), mutta valitettavasti en vakuuttunut, että heidän tunteistaan toisiaan kohtaan, sillä heiltä puuttui kemia täysin.

En paljastanut elokuvan suurinta paljastanut vielä juonitiivistyksessä, mutta teen sen nyt. Jos halua välttyä juonipaljastukselta hyppää pari kappaletta yli. 

America Chavezia jahtaavia hirviöitä ei johtanut kukaan muu kuin meille tutuista tutuin Wanda, joka haluaa tytön kyvyn voidakseen mennä toisten maailmojen versioiden hänen lapsistaan Billystä (Julian Hilliard) ja Tommysta (Jett Klyne) luokse menetettyään heidät WandaVisionin finaalissa. Tai ainakin Darkholdista korruptoitunut versio hänestä.

Ratkaisu on ymmärrettävästi jakanut ihmisiä. Osa piti sitä loogisena seuraavan askeleena hahmolle, toisten mielestä se puolestaan pilasi hänet. Itse olen vähän siinä puolivälissä. Wandan motivaatio, ja kieltämättä merkittävät voimat, tekivät hänestä kiinnostavan roiston, mutta en minäkään näe hänen käytöksen olevan yhtenäistä aikaisemmissa MCU-tuotannoissa näkevämme Wandan kanssa.

Doctor Strangen on saamassa vielä kolmannen elokuvan tai mahdollisesti sarjan. En tiedä siitä vielä muuta kuin, että siinäkin vieraillaan multiversumien pyörteissä. Seuraava MCU-leffa on kuitenkin tämän kesän Thor: Love and Thunder. Menen katsomaan sen ihan varmasti ja luonnollisesti teen siitä myös arvostelun. Ainakin trailerin perusteella siltä voi odottaa paljon.

Tiivistetysti PerusMCU-elokuvaa raaempi ja oudompi Doctor Strange in the Multiverse of Madness ei kaikille sovi, mutta onneksi kuuluun niihin, joille se sopii enemmän kuin hyvin. Neljä ja puoli tähteä!

Kuuritari keskellä egyptiläisten jumalien ongelmia

Marvelin elokuvauniversumi on siirtynyt jo neljänteen vaiheeseen, mutta sen ja Disney +:san yhteiset sarjat ovat vasta alkutaipaleellaan. Nyt arvostelen niistä kuudennen, Moon Knightin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Moon Knightin juonesta! Jos haluat katsoa Moon Knightin ilman ennakkokäsityksia, mikä onkin erittäin hyvä tapa katsoa sarjaa, kehotankin jättämään tämän arvostelun suosiolla väliin.

British Museonin lahjatavarakaupan työntekijällä Steven Grant (Oscar Isaac) on päällisin puolin, mitä tavallisin. Hän kuitenkin kärsii muistikatkoksista ja uneksii usein elävänsä jonkun toisen elämää. Lisäksi kumma, linnunnokkainen, hahmokin tuntuu seuraavan häntä. Tuo salaperäinen hahmo on egyptiläinen kuun jumala Khonsu (F. Murray Abraham). 

Hänen menettämälleen ajallekin löytyy selitys hänen kanssa ruumiin jakavassa palkkasotilas Marc Spectorista (Myöskin Oscar Isaac). Marc puolestaan palvelee Khonsua, joka onkin antanut hänelle tehtäväkseen tappaa väärintekijöitä sekä supervoimia auttamaan tehtävässä. Juuri nyt hänen silmiinsä päätyi paljon vielä Khonsuakin ehdottomampi syntisten tuhoaja Ammitin palvelija Arthur Harrow (Ethan Hawke).

Kun ryhdyin katsomaan Moon Knightia en tiennyt, millaisen sarjan tulen näkemään. Hahmo ei ole minulle ennestään tuttu sarjakuvien tai minkään muunkaan median muodossa ja siksi olinkin iloisesti yllättynyt kuinka viihdyttävä sarja oikein oli. En sanoisi sitä parhaaksi MCU-sarjaksi, se titteli kuuluu edelleenkin Wandavisionille, mutta lähelle sarja pääsi kuitenkin.

Moon Knight lupasi jo trailereissaan tarjoavansa jotain omaperäistä ja niin se tekikin. Ainakin osaksi. Ensimmäisen ja toiseksi viimeisen jakson tyyli poikkesi paljoinkin totutusta, eikä mielenterveyttäkään ole aiheena elokuvauniversumissa vielä turhan paljon käsitelty. Egyptiläistä jumaltarustoa vielä vähemmän.

Jos kuitenkin odotat täysin omanlaistaan sarjaa, niin tulet pettymään. Sarjalle nimittäin kävi vähän niin kuin WandaVisionille, virlä nopeammin vaan, ja erikoinen alku vaihtui nopeasti aika tyypilliseksi MCU-seikkailuksi. Jos kuitenkin sattuu pitämään tyylistä, niin kuin minä, niin pettymys ei ole kovin suurta.

Moen mielestä tarina olisi sopinut paremmin elokuvan muotoon ja näen sen pointin hyvin. Sarjan verran ei jiuonen läpikäyntiin olisi tarvinut. Pidän kuitenkin sarjaa tarpeellisena, sillä elokuvassa ei olisi millään ehditty paneutumaan Marcin/Stevenin mielentilaan samalla lailla kuin nyt ja juuri päähahmonsa horjuva mielenterveys olivat yksi sarjan suurimmista vahvuuksista.

Noita vahvuuksia löytyi tietenkin muitakin. Pidin siitä, että sarja käsittili Muinaisen Egyptin jumalia, sillä olen aina pitänyt aikautta hyvin mielenkiintoisena.Marcin ex-vaimo Layla El-Faouly (May Calamawy) osoittautui melkein päähahmon veroiseksi hahmoksi. Lisäksi sarjan päävihollinen oli roolissaan hyvä, joskaan MCU:n parhaimpien pahisten liigaan hän ei pääsekään.

Todennäkyisesti Moon Knight ei saa toista osaa. Olen kuitenkin varma, että hahmoa nähdään vielä MCU:ssa, mitä luultavimmin elokuvien puolella, mutta voihän jonkun sarjassakin pyörähtää. Erityisesti, jos Layla saa sellaisen, mikä on hyvin mahdollista. MCU:sta on kuitenkin tulossa sarjoja ja elokuvia enemmänin. Viimeisin niistä on Doctor Strange in the Multiverse of Madness, jonka arvostelun teen seuraavaksi.

Tiivistetysti Egyptiläiset jumalat taitavat olla Marvelin elokuvastudion puolella, sillä Moon Knight kuului sen menestysten joukkoon. Neljä ja puoli tähteä!

Dumbledoren salaisuudetkaan kantavat edellistä osaa parempaan elokuvaan, mutta ei juuri muuhun

 Kohuista kärsinyt Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet  saapui elokuvateattereihinvähän aikaa sitten . Kävin katsomassa sen ja voinkin kertoa, osoittautuiko se sarjan edellistä osaa parempi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia kaikista Ihmeotukset-sarjan elokuvista ja vähän myös kaikista Harry Potterin maailmaan kuuluvasta. Yritän kuitenkin pitää ne vähäisenä.

Kun viimeksi näimme Albus Dumbledoren (Jude Law), Newt Scamanderin (Eddie Redmayne) ja kumppanit he epäonnistuivat pahan Grindelwaldin (Johnny Debbiltä roolin saanut Mads Mikkelsen), kiinnisaamisessa. Lisäksi paha velho opnnistui saamaan kannattajikseen myös Queenie Goldsteinin (Alison Sudol) ja Credencen (Ezra Miller). Niinpä heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää uudestaan.

Tilannetta kuitenkin mutkistaa niin Dumbledoren ja Grindewaldin verivala, joka estää kaksikon taistelemasta toisiaan vastaan. Onneksi kaksikolla on apunaan niin vanhoja tuttuja kuten hyväsydemisen jästi Jacob Kowalski (Dan Fogler)  ja Newtin Theseus-veli (Callum Turner), kuin uutta vertakin, kuten loitsujen opettaja Eulalie "Lally" Hicks (Jessica Williams).Toisaalla sekä Queenie, että Credence miettivät, valitsivatko he sittenkään oikean puolen.  

Pakko sanoa, että mietin jonkin aikaa sitä, että käynkö katsomassa Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuuksia ollenkaan elokuvateattereissa. Sen edellinen osa,  Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset, ei ollut kummoinen, eikä J.K. Rowlingiakaan haluaisi tukea hänen transkommettiensa takia. Enkä voi sanoa olleenni väärässä. Elokuvaan ei kannata tuhlata elokuvalipun vertaa. Paitsi, jos sattuu olemaan Harry Potterin superfani. 

Ei Dumbledoren salaisuuksia  kuitenkaan huono ollut. Siitä löytyi paljon hyvää, enemmän kuin edeltäjässään koskaan. Juonta kantava ihmeotus oli harvinaisen suloinen ja  Mads Mikkelsen paljon Johnny Deppia parempi pääpahiksen roolissa. Karismaattinen Eulalie Hicks n ousi heti yhdeksi sen parhaimmista hahmoista. Lisäksi elokuva nosti Dumbledoren ja Grindelwaldin rakkaussuhteen esille mitä onnistuneemmalla tavalla. 

Elokuvan toinen pääosa kuului, yllätys, yllätys, Dumbledorelle. Täysin ansaitusti. Hahmo on syystäkin legendaarinen. Valitettavasti hänen salaisuutensa eivät ehkä omaperäisyydessään loista, mutta kyseessä on silti harvinaisen legendaarinen hahmo. Jude Lawkin sopii rooliin melkein täydellisesti.Siksi toivonkin, että hänen roolinsa kasvaa vielä sarjan muissa osissa. 

Kaikesta elokuvan hyvistä puolista huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että tarina ei riitä kantamaan viisiosaista elokuvasarjaa, tai edes trilogiaa. Tämäkin tuntui enemmän tai vähemmän ajan tappamiselta ennen loppuhuipennusta. Voisikin sanoa, että elokuvan lopussa oltiin melkein samassa pisteessä kun sen alussa. Ja ne asiat, joilla olisi vaikutusta eivät todellakaan olisi tarvinnut kokonaista elokuvaa.

Newt on ja pysyy huonona ajatuksen tämän kaltaisen elokuvan pääosaan. Hän ei ole huono hahmo, ei missään tapauksessa. Pidän kyllä hänestä ja paljonkin. Toimintasankaruus ei vain miehelle sovi. Hänen paikkansa olisikin vain ja ainoastaan ihmeotusksista kertovaan elokuvaan, ehkäpä loogisesti enemmän koko perheelle suunnattuun. 

Tällä elokuvalla olisikin kieltämättä potentiaalia. Ainakin itse pidän taikaeläimistä jo ihan heidän söpöytensä ja persoonansa ansiosta. Lisäksi ne tarjosivat tämänkin elokuvan isommat naurut ja vieläpä tarkoituksella. Varsinkin rapumaisia otuksia sisältävä kohtaus oli elokuvan parhaita. Ne onnistuivat herättämään muita tunteita, varsinkin uutena esitellyt Qilinit. 

Dumbledoren salaisuudet jätti Credencen melkein täysin syrjään. Häntä kyllä nähtiin  elokuvassa, mutta vain hyvin pienessä roolissa. Tämä ei minua paljon haittaa, sillä en ole koskaan pitänyt hahmoa mitenkään erityisen kiinnostavana sitten ensimmäisen elokuvan. Syy ei ole Ezra Millerin. Hänen hahmonsa vaan ei elokuvassa muuta tehnyt kuin synkisteli. 

Queenie puolestaan sai paljon  isomman roolin. Valitettavasti elokuva ei onnistunut korjaamaan Grindewaldin rikoksessa hänelle tekemiään vahinkoa. Käyttihän hän mielenhallintaloitsua muka rakastamaansa mieheen ja vaihtoi hyvin epäloogisesti puolta. Tämä on harmi, sillä Queenie oli ensimmäisessä elokuvassa suosikkihahmoni.

Elokuva sisälsi myös joitakin jo ,mainittuja pienempiä kritisoimisen aiheita. Ensinnäkin Grindewalin ulkonäön muutosta ei yritetty selittää millään, mikä puolestaan söi sen uskottavuutta. Uskon nimittäin vahvasti, että vaikka fantasiaelokuvien ei tarvitse olla vähimmässäkään määrin realistisia, niin uskottavuutta siinä täytyy sentään olla. 

Toiseksi siinä esiintyi Pottereista tuttu Minerva McGonagall (Fiona Glascott), vaikka hänen ei pitänyt olla sen tapahtumahetkellä edes syntynyt. Lisäys tuntui kummalta myös siksi, että hahmolla oli elokuvassa vain hyvin pieni, melkein merkityksetön rooli. Lisäksi Harry Pottereissa loitsut piti aina lausua ääneen, jopa kokeineiden taikojie, mutta Dumbledoren salaisuudessa näyttänyt olevan tarvetta.

Tiivistetysti Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuuksilta puuttui Grindelwaldin rikokset tavoin Harry Potterin taika, vaikka se soittautui paljon edeltäjäänsä viihdyttävämmäksi. Kolme ja puoli tähteä!