keskiviikko 26. marraskuuta 2014

It's raining sharks

Oletteko nähnyt elokuvaa, joka on jo niin huono, että se on jo hyvä? Minulle ensimmäinen tälläinen elokuva oli Troll 2. Toinen on nyt arvostelemani Haihurrikaani.


Los Angeles kohtaa odottamattoman vaaran. Raju hurrikaani tuo mukanaan kutsumattomia vieraita, erittäin agressiivisia haita. Kyllä, luit oikein. Haita. Eikä, mitä tahansa haita vaan ylisuuria, huvikseen ihmisiä tappavia sellaisia. Kaiken lisäksi niiltä on melkein mahdoton piiloutua. Haihurrikaanin on tuottanut B-luokan elokuvia tehtaileja Asulym-tuotantoyhtiö. Sille on myös jatko-osa Haihurrikaani 2. 

Elokuvan päähenkilö on baaria pitävä entinen surffari Finley "Fin" Shepherd ja hänen ystävänsä australiainen “hauskan tyyppi” Bazin, itsenäisen Nova ja kantajuoppo George. Lyhyen hahmoesittelyn jälkeen tapahtumat lähtevät vyörymään nopeassa tahdissa. Finin ei auta muuta, kuin pyrkiä sisämaahan ystäviensa kanssa. Hänen pitää kuitenkin vielä hakea mukaan itsestään vieraantuneen perheensä. Juoni on vain sivuseikka, joten siihen ei kannata paneutua liikaa.

Mitä hyvä elokuva tarvitsee? Luultavasti ainakin ammattitaitoisia näyttelijöitä, laadukkaan käsikirjoituksen, edes jotenkin älykkään juonen, koko elokuvan ajan mielellään katsottavan ympäristön, samaistuttavia tai edes mielenkinntoisia hahmoja sekä uskottavia erikoistehosteita. Hyvin tehty toimintakin on plussaa. Tietenkin makuja on monia ja se, mikä on joistakin mestariteos, on joistakin pelkkää kuraa.

Ehkä paremmin Sharknadona tunnetussa Haihurrikaanissa ei löydy mitään näistä. Sen sijaan se tarjoaa puolentoistatunnin ajan on haiden tappamista muun muassa moottorisahaa apuna käyttäen, aivotonta toimintaa, onnettomia tehosteita, huonoa näyttelijöitä, loogisia virheitä ja tahatonta huumoria. Elokuva tietää olevansa huono, eikä yritä peitellä sitä mitenkään. Päinvastoin. Siinä piileekiin elokuvan suurin vahvuus. 


Haihurrikaani on elokuva, josta voi nauttia tietyssä mielentilassa, vaikka se onkin umpisurkeaa roskaa. En maksaisi elokuvan näkemisestä, mutta onneksi ei tarvitsekaan. Anna puolitoista tähteä sen komedia-arvon takia ja koska hait. Edellä mainituista syistä, olisin voinut antaa sille jopa kaksikin.

Ihmistietokoneen seikkailut

Agenttisarja Intelligence loppui Foxilta noin viiko sitten. Sarja kesti harmillisesti vain yhden kauden. Kysessä oli kuitenkinenemmän tai vähemmän seurattava sarja.



Haluaisitko mikrosirun aivoihisi ? Voisit ottaa yhteyden nettiin, päästä käsiksi puhelin- ja satelliittitietoihin sekä hakkeroitua mihin tahansa datakeskukseen miloin haluat. Pääsisit aina askeleen edelle vihollistasi. Gabriel Vaughnille tämä on todellisuutta. Hän käyttää kykyään vaarallisten, edistynyttä teknologiaa hyväksikäyttävien, rikollisten nappaamiseen. Apunaan hänellä on entinen Salaisen palvelun agentti Riley Neal ja työpaikkansa Yhdysvaltain kyperturvallisuuskeskuksen asiantunteja tiimi. 

Intelligence on ennen kaikkea poliisisarja, vaikka siinä scifielementteja onkin. Itse sarjassa ei ole kovinkaan paljon uutta ja ihmeellistä, vaikka tuotanto onkin laadukasta ja Vaughnin kyvyt tuova juoneen tarvittavaa erikoisuutta. Jotkin voisivat arvostella sitä, että siinä on ns. Monster of the week-jaksoa suurin osa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jakosjen väliin jättäminen ei haittaa. Pysyy hyvin mukana. Onko se sitten hyvä vai huono asia? Tiedä häntä. Itseäni se ei haittaa, mutta eriäviäkin mielipiteitä löytyy.

Voisin verrata Intelligenceä moniin muihin sarjoihin, kuten Chuckiin tai Kohteeseen. Mutta en viitsi. Nykyään melkein joka sarjaa voi verrata toiseen. Se ei tarkoita, että kyseessä olisi huono sarja. Liian suuret odotukset kannattaa kuitenkin unohtaa. Ei sillä. Josh Hollowayn näyttelemä päähenkilö on tarpeeksi karismaattinen, eikä Megan Orykaan jää huonommaksi. Heidän kemiansa toimii loistavasti. Mikään kovin syvällinen se ei kuitenkaan ole.

Intelligenceen seurassa voi hyvin viettää aikaa ilman, että tuntee tuhlanneensa tunnin elämästään. Ainakin minusta. Kolme tähteä.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Selviytyjät Maassa

Aloitin vähän aikaa sitten uunituoreen scifisarjan nimeltä Elonjääneet, englanniksi The 100, joka kertoo ydintuhosta selviytyneiden ihmisten jälkeläisistä. 


Elonjääneet perustuu Kass Morganin samannimiseen kirjaan, joita en ole itse lukenut. Kuulemani mukaan sarja on yllättävän erilainen ja suurimmaksi osaksi hyvällä tavalla. Kirja kuin keskittyy lähinnä romansseihin ja jättää selviytymisen toissijaiseksi. En ole kuitenkaan paras arvioimaan asiaa, vaan jätän sen suosiolla jollekin kirjan lukeneelle. 

Sitten itse juoneen. 97 vuotta sitten meidän rakas maapallomme kärsi totaalisesta ydintuhosta. Nyt ihmiset asuvat Arkissa, maan yläpuuolella leijuvasta avaruusasemasta, jonka vähäisen elintilan takia kaikki rikolliset tuomitaan kuolemaan. Poikkeuksena on kaikki alle 18-vuotiaat. Valitettavasti aluksen elämää ylläpitävät laitteet eivät, kaikista väestöä rajoittamaan pyrkivistä toimista huolimatta, kestä ihmisten määrää. Niinpä katseet käännetään taas toipuvaan maahan.

Kukaan ei kuitenkaan tiedä, onko se enää asumiskelpoinen. Ratkaisuksi maahan lähetetään 100 nuorta rikollista selvittämään asiaa. Maassa nuoria odottaa nälän ja kylmyyden lisäksi myös inhimillinen uhka: Maan päällisen asukkaat, Grounderit, jotka eivät suhtaudu tulokkaisiin hyvin. Nuoret joutuvat selviämään uhkasta yksin, sillä yhteydet Maan ja Arkin välillä ei toimi. Sarjassa seurataan Maan tapahtumien lisäksi myös Arkissa odottavia aikuisia, jotka yrittävät miettiä ratkaisua aluksensa ongelmiin.

Sarja on yllättävän koukuttava. Sarjaa arvioidessa kannattaa muistaa, että se on suunnattu nuoremmille katsojille, joten mitään kovin syvällistä ei kananta odottaa. Itse asetelma on hyvin mielenkiintoinen. Samoin sen pääasiallinen ympäristö eli ydintuhon jälkeinen Maa. Arkkiosuudetkin ovat oikein onnistuneita. Onhan Arkki lastattu kohtuullisen tunnetuilla tv-tähdillä, kuten Jean Paige Turco, Henry Ian Cusick ja Isaiah Washington. Silti maa osuudet olivat kiinnostavampia. 

Hahmot ovat ainakin jokseenkin mielenkiintoisia, joskin ajoittain stereotyyppisiä. Päähenkilö Clarke vaikuttaa tyypilliselta “kiltiltä tyttöltä” ja sitä hän aluksi onkin. Hänestä kuitenkin kasvaa kelpo johtaja. Hän onkin yksi ainuista järjen äänistä. Toinen järjen ääni on rauhan puolesta puhuva uskalikko Finn. Lempihahmoni on kovapäinen teknikko Raven. Bellamystä opin pitämään vasta puolessa välissä. Hyviä hahmoja ovat myös koko ikänsä piilotellut Octavia ja Grounders Lincolm.

Hahmoihin liittyy toki myös muutamia, tälläiselle tv-sarjalle valitettavan yleisiä puutteita. Valkoihoiset ovat yliedustettuina. Vaikka muita etnisia taustoja omaavia ihmisiä onkin ja jotkin heistä pysyvät vielä elossa, ovat he usein stereotyyppisiä. Sivuhahmot jäivät yksiulotteiseksi, mikä toki oli odotettua. Lisäksi hahmot epäluonnollisen kauniita, mutta niinhän suurimmassa osassa yhdysvaltalaisia tv-sarjoja.

Sarja tarjoaa hyvää viihdettä, vauhdikasta toimintaa, kauniita ihmisiä ja mielenkiintoisen, vielä suurelta osin tutkimattoman, maailman. Enenmmän kuin katsottava sarja, vaikka mikään fani minusta ei tullutkaan. Neljä tähteä.





maanantai 24. marraskuuta 2014

Huomautus: Tällä viikolla ei tullut Olipa kerran-sarjaa

Olen ottanut tavakseni kirjoittaa arvostelun joka Olipa kerran-sarjan jaksosta. Tällä viikolla arvostelu puuttuu, koska kyseistä sarjaa ei tullut, mikä selittää viime viikkoisen kaksoisjakson. Seuraavalla viikolla sitten.


Nuori nainen kapinan symbolina

Maailman tunnetuimman nuorten dystopian, Nälkäpelin, kolmas osa tuli vasta vähän aikaa sitten teattereihin. Kävin tietenkin katsomassa sen heti kuin vain ehdin.


Matkijanärhi: Osa 1 perustuu perustuu Suzanne Collinsin samannimiseen romaaniin ja se on omistettu jokin aikaa sitten kuolleelle Philip Seymour Hoffmanille. Toinen osa saa ensi-iltansa Yhdysvalloissa 20. marraskuuta 2015. Pieni varoituksen sana: Jos kaipaat kevyttä aivot narikkaan-vihdettä, elokuva ei ole sinulle. Se oli hyvin vakava ja synkkä, ahdistavakin. Siksi elokuvalla onkin K13 ikäraja. 

Tarina jatkuu siitä, mihin edellisessä osassa, Vihan liekeissä, jäätiin. Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) on taistellut kahdessa nälkäpelissa ja samalla tullut aiheuttaneeksi tulevaisuuden kapinan pahaa tyrannia, presidentti Snow'ta (Donald Sutherland), vastaan. Tämä ei kuitenkaan riitä. Nyt hänen pitäisi vielä asettua itselleen suunniteltuun rooliin kyseisien kapinan keulakuvana. Valitettavasti myös vastustajilla on oma keulakuvansa, vangiksi jäänyt ja aivopesty Peeta Mellark, joka tuomitsee yksiselitteisesti kapinallisten teot. Elokuva onnistuikin kuvaamaan loistavasti sodan väkivallatonta puolta.

Fanien riemuksi Matkijanärhi. Osa 1 on hyvin uskolinen kirjalle. Joitakin muutoksia kuitenkin esiintyy, joista paras oli Effie Trinketin lisääminen elokuvaan. Tarinan lisäksi myös visuaalinen ilme on onnistunut vangiksemaan kirjan maailman. Mieleenpainuvia kohtauksia löytyi, kuten elokuvan valopilkun oli Primin kissan taskulamppuleikit, Hirsipuulaulu – kohtaus, sairaalakohtaus sekä Katnisisin vierailu tuhoutuneessa koti vyöhykkeellään painuivat mieleen.

Olen aina pitänyt Nälkäpelien päähenkilöstä, Katniss Everdeestä, sillä hän ei ole tyypillinen sankari. Hänessä on haavoittavuutta perustoimintahahmoja enemmän. Uskottavuutta lisää vielä loistava Jennifer Lawrence, joka oli rooliin osuva valinta. Suurimmassa osassa sivuhenkilöitäkään ei ole valittamista. Esimerkiksi Gale olisi voinut olla elokuvan toinen päähenkilö. Sitä hän olisi ollutkin vielä jokin aikaa sitten, kun naissankarit olivat pieni vähemmistö, varsinkin scifissä.

Muista hahmoista pidin eniten uuteen, askeettisempaan, elämään totuttelevasta Effiestä ja kapinan lankoja vetävästä Plutarchista. Myös Natalie Dormerin Cressida ansaitsee maininnan. Valitettavasti sivuhahmoista kylmäkiskoinen presidentti Alma Coin, Peeta ja Finnick jäivät etäiseksi. Peetan kohdalla se on vielä ymmärrettävää, olihan hän kidnapattuna melkein koko elokuvan ajan. Presidentti Snow puolestaan kuvattiin turhan kliseisenä pahiksena. Toki hän tarjosi sopivan rinnastuksen todellisiin diktaattoreihin, kuten Staliniin.

Tiivistetysti: Matkijanärhi: Osa 1 on tyypillinen väliosa, joten siinä ei ole yhtä selkeää tarinakokonaisuutta, kuin aikaisimmissa osissa. Kuitenkin se jätti kaipaamaan lisää, niin kuin hyvän väliosan kuuluukin. Matkijanärhi oli hyvä lisä Nälkäpeli-elokuvien sarjaan. Neljä tähteä.





torstai 20. marraskuuta 2014

Pikkukaupungin selviytymistaistelu

Vuonna 2006 alkanut Jericko on tullut jo aikoja sitten Suomen televiosta, mutta onnistuin missaamaan sen kokonaan. Kiitos Netflixin, asia on tullut korjattua. 


Jerickosta tehtiin neljä tuotantokautta, joista toinen on tynkä, mutta viimeiset kaksi ovat sarjakuvamuodossa. Itse olen katsonut vain kaksi ensimmäistä, joista toisessa oli vain seitsemän jaksoa. Sarjassa on ydintuhoa, perhedraama, pikkukaupungin tunnelmaa ja selviytymistä vaikeissa olosuhteissa. Varoitus jo näin aluksi. Jericko on hyvin hidastempoinen sarja, jos kaipaat enemmän toimintaa, katso jotakin muuta. Itsekin olin vähän kahden vaiheilla. Jäin katsomaan sarjaa, koska kiinnyin hahmoihin.

Jericko kertoo Jake Greenistä, Jerickon pormestari Johnston Greenin poika, joka palaa kaupunkiin monen vuoden jälkeen. Nopeaksi aiottu vierailu muuttuu kuitenkin pysyvämmäksi, kun kyläläiset huomaavat Denverin suunnasta tulevan sienipilven. Myöhemmin selviää, että yli kahdessakymmenessä Yhdysvaltain suurissa kaupungeissa on räjäytetty ydinpommeja. Kylälaisillä ei ole muuta vaihtuehtoja kuin yrittää selvitä vaikeassa tilanteessa.

Jake
Jericko painottaan vahvasti draamaan. Jopa liiaksi. Joskus hahmot keskittyvät enemmän omiin ihmissuhdeongelmiinsa kuin selviytymiseen. Sarjassa käsitellään myös vahvasti moraalia. Mitään kovinkaan uutta ja erikoista ei kuitenkaan aiheeseen saada. Se sortuu turhan usein mustavalkoiseen ajatteluun. Päähenkilö sekä muut hänen ystävänsä ja liittolaisensa ovat hyviksiä, heitä vastustavat pahiksia.

Jerickon suurin vahvuus on sen uskottavuudessa. Ydiniskut voisivat tapahtua oikeastikin. Siihen löytyy kuitenkin poikkeuksia. Hahmot nimittäin näyttävät yllätävän siisteiltä pitkänkin ajan jälkeen. Lisäksi Jos ruoasta on pulaa, miksi kukaan järjestäisi Halloweenin tai Itsenäisyyspäivän pidot. Sarja painottaan vahvasti draamaan. Jopa liiaksi. Joskus hahmot keskittyvät enemmän omiin ihmissuhdeongelmiinsa kuin selviytymiseen.

Toinen vahvuus on helposti samaistuttavat hahmot, vaikka samoja arkkityyppejä löytyykin melkein jokaisesta Yhdysvaltalaisesta pikkukaupungista kertovasta sarjasta. Lempihahmoni on Robert Hawkins, jonka motiiveista ei aluksi tiedetä mitään. Pidin eniten Jaken vanhasta kaverista Stanleystä ja hänen kuurosta siskostaan Bonniesta. Itse päähenkilö kovin stereotyyppinen sankari. Jake olisi voitu yhtä hyvin korvata jollain muulla samanlaisella hahmolla ja kukaan ei huomaisi eroa.

Omalla kohdallani Jericko ei ollut niitä sarjoja, joihin jäi koukkuun. Toisin kuin vaikka uunituore 100-sarja, jota aloin juuri katsomaan Netflixistä. Se ei kuitenkaan tarkoita sarjan olevan huono. Myönnän, että annan usein tähteä tunnepohjalta. Tämä sarja oli hyvä, mutta ei saanut toivomaan lisää. Kolme tähteä.


keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Ihmissuhteet koetuksella - Satuhahmoillakin

Tällä viikolla Olipa kerran-sarjasta pitäville tarjotaan harvinaista herkkuakahden jakson, Smash the Mirrorin osien 1 ja 2, muodossa.



Aikaisemmin tapahtunutta: Arendellesssa Anna palasi kotiin retkeltään, mutta Ingrid vangitsi hänet. Nykyaikana puolestaan Emma menetti taikuutensa hallinnan. Reginan ja Robinin suhde jatkui, huolimatta siitä, että Robinin vaimo makaa jäätyneenä ties missä. Ingrid jatkoi juonimistaan storybrookilaisten päänmenoksi. Hänellä on edelleen epäsopua kylvävä peili ja viime jaksossa saamamsa “ystävyysrannekkeet, joilla on jonkinlaisia voimia. 

Tavalliseen tyyliini, menen takaumiin ensimmäiseksi. Kauan sitten. Ei tarkkaa vuotta. Yritäpä nyt löytää tarinasta loogisia aukkoja. Vai onko tekijät itsekin ihan pihalla sarjan aikajanasta? Voi olla. Näin aluksi minulla on tekijöille ehdotus: Täydentäkää tarinaa välillä sivuhahmojen avulla. Siitä tulee vähemmän monimutkainen ja menee enemmän järkeen, kun se, että samoille ihmisille tapahtuu kaikkea. Sitä paitsi suurinta osaa sivuhahmoista ei ole näkynyt hetkeen.

Nyt kuitenkin itse juoneen. Ingrid tapaa veljon oppipojan. Hänellä tarjoaa velholle tämän hattuaan takaisin, ei tietenkän ilmaiseksi. Velhon pitää auttaa häntä samaan onnellisen loppunsa, mikä tarkoittaa kolmannen siskon löytämistä. Elsa on se toinen. Velholla ei ole atpana tehdä sopimuksia, toisin kuin eräällä meidän kaikkien tuntemalla Pimeyden olennolla, mutta josko nyt hän tekisi poikkeuksen. 

Sitä ei vielä paljasteta, vaan mennään Arendellen palatsiin, jossa Elsa haluaa yllättää siskonsa kokonaan suklaata sisältävällä aterialla. Ingrid kuitenkin keskeyttää Elsan toimet ja kertoo Annan olevan vangittuna. Hän valehtelee Anna hyökänneen kimppuunsa ja että, siksi Anna piti vangita. Minun ja varmasti monen muunkin katsoja onneksi Elsa ei kuitenkaan usko sitä, vaan pästää Annan vapaaksi. Hänellä on suunitelma: Etsiä se uurna, jonne Ingrid vangittiin alunperinkin ja vangita hänet sinne uudestaan. 

Siskokset löytävät uurnan pienen etsinnän jälkeen ja suunnitelman toinen osa, Ingridin sinne huijaaminen voi alkaa. Ensin Annan pitää palata selliinsä, jotta Ingrid voitaisiin yllättää. Eikö olisi helpompaa vain etsiä Ingrid ja vangita hänet sitten? No, kuka näistä satuhahmoista tietää. Tietenkin suunnitelma ei mene niin kuin Strömsöissä. Ingrid yllättääkin Annan saapumalla tämän selliin ja käyttämällä vanhaa kunnon lumikuningattaren peiliä. Hän taikoo peilin sirpaleet Annan silmään, jossa ne saavat Annan näkemään vain pahan puolen lähemmäisistään.

Aivopesty Anna etsii Elsan ja syyttää siskoaan hänen hylkäämisestään. Lopulta hän päätyy vangitsemaan Elsan uurnaan. Ingrid ei siis valehdellut kertoessaan Elsalle tämän siskon vanginneen hänet. Hän vain jätti joitakin “pieniä” yksityiskohtia mainitsematta. Näin itsekin isosiskona toivon todella, ettei isosiskojen uurnaan vangitsemisesta tule vallitseva trendi. Isosiskot ovat ihmisiä myös!

Takauman viimeinen vaihe liittyy velhoon, joka tekee poikkeuksen sääntöön ja tekee sopimuksen Ingridin kansa. Viestiä tuonut velhon oppipoika kertoo, että Emma on niin sanottu “Perfect match” Ingridin siskoksi. Ingridin pitää kuitenkin olla kärsivällinen, sillä Emma ei ole vielä syntynyt. Velho siis teki poikkeuksen. Ingrid pääsee vuoteen 1982 maagisen oven kautta. Merkillepantavaa on, että kukaan ei kiinnittänyt satumaailman tyyliin pukeutuvaan Ingridiin mitään huomiota. Kunnia Ingridille kuuluu siitä, että hän tuli maailmaamme vain vaatteet päällään ja päätyi menestyvän jäätelökaupan omistajaksi. Tosin Ingridin ulkonäkö ja jäätaikuus olivat varmasti suureksi avuksi.

Storybrook. Nykypäivä. Emma kamppailee voimiensa kanssa. Henry tulee suostuttelemaan hänet kotiin. Emman taikuus toimii kuitenkin edelleen hallitsemattomasti, minkä seurauksena Emma tulee vahingossa satuttaneeksi poikaa. Emma päättää, että jotakin on tehtävä. Niinpä hän kääntyy Rumplen puoleen. 

Rumple lupaakin auttaa poistamalla Emman taikuuden kokonaan. Se pitää vain tehdä hylätystä kartanossa, kaukana muista. Emma suostuu. Valitettavasti Emman kannalta Rumple ei suunnittele vain poistavansa Emman takuutta vaan imeä hänet Mikin hattuun. Ilmeisesti Emma liittyy siihen, miten hän saisi Mikin hatun voimat itselleen. Minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan ei näe, että Rumple on paljon vaarallisempi kuin yksikään tähän asti esiintynyt pahis. 


Toisaalla Regina ja Robin Hood nauttivat seksin jälkeisestä aamusta Lisäksi Regina kertoo Robinille pyrkimyksistään löytää satukirjan kirjoittaja. En pidä siitä, mihin Reginaa ollaan menossa. Ensinnäkin hän on jäänyt sivuosaan. Toiseksi, miksi naisen onnellinen loppu liittyy aina miehen saamiseen. Ymmärrän kyllä, ettei Robinin ja Reginan tilanne ole mustavalkoinen, joten en moralisoi siitä.

Emmaa tuloksetta etsineet David ja Lumikki saavat puhelun tyttäreltään, joka kertoo suunnitelmansa taikutensa poistamiseksi. Heille se käy. Heidän mielestään normaalina olo, siis ilman taikavoimia, olo on parasta Emmalle. Elsa on kanssani eri mieltä, minkä vuoksi hän ottaa seurantaloitsun ja menee kertomaan Emmalle muutaman elämän tosiasian. Oman lusikkaansa soppaan tuo myös Koukku, joka arvaa, ettei Rumplella ole puhtaat jauhot pussissa. Hän päättäkin toimia ja lähtee etsimään Emmaa itsekseen. Hän löytääkin kartan, jossa on ympyröity kartano. Vihje siitä, mihin Emma ja Rumple ovat menossa. 


Emmaa taivuttelemaan menevät myös Lumikki, David ja Regina, sillä Regina on saanut taottua vähänjärkeä päähän edellä mainittuihin. Joskin Regina jättää ryhmän Robinin soitettuja löytäneensä jotakin mielenkiintoista. Sarjassamme minun logiikkani ei petä. Minusta Emman pelastaminen on kuitenkin paljon tärkeämpää. Varsinkin kuin tietää, mitä Robin on löytänyt: Taikakirjan sivun, jossa hän ja Regina suutelevat keskenään. Vaikka kohtausta ei tapahtunutkaan sivun viittamana aikana, huomio on tärkeä, koska se kertoo, että Reginan kohtalo voi muuttua. Tämäkö ei voinut odottaa?

Emma on hylätyssä talossa kävelemässä suoraan Rumplen ansaan. Koukku yrittää auttaa häntä, mutta turhaan. Rumple estää hänen aikeensa. Elsalla menee huomattavasti paremmin. Hän saa taivuteltua Emman pitämään voimansa. Se vaati vain pinen puheen itsensä hyväksymisestä. Loppuryhmä miinus Regina saapuu paikalle ja Emma taikoo nyt hallitsimiensa voimien avulla ilotulituksen.

Toivottavasti hahmot ehtivät hengähtää, sillä ilo jäi lyhytaikaiseksi. Nimittäin Ingrid laittaa suunnitelmansa käytäntöön. Hän taikoo ne aikaisemmin mainitut ystävyysrannekkeet Elsan ja Emman käteen. Lisäksi Storybrookea kohtaa vakavampikin ongelma, sillä Ingrid rikkoo peiliään ja taikoo sirut ympäri kaupunkia. Kausi jäi siis jännittävään tilanteeseen. Lisää saakin odottaa, sillä sarjaa ei tule ensi viikolla.

Pidin eniten Frozen-takaumista, vähiten Reginan storylinesta. Joskin Reginan ja Lumikin sekä Reginan ja Henryn keskustelut olivat tarpeellinen lisä. Vaikka voisin haukkua Rumplea oikein kunnolla, hän toimi loppujenlopuksi juuri niin kuin Pimeyden olennolta sopii odottaakin. Emman storyline oli mielenkiintoinen, mutta pakotettu. Voi Koukkua! Toivoisin enemmän Williä ja muita sivuhahmoja, mutta kaikkea ei voi saada.

Kaikenkaikkiaan hyvä ja kerrankin tarpeeksi pitkä jakso, jossa lisäksi selvisi enemmän kuin yksi kauden aikana mietityttänyt seikka. Joitakin asioita olisin kuitenkin muuttanut, kerroin niistä tämän arvostelun aikana. Neljä tähteä.