Sarjaesittely: Marvel's Agent Carter

Vihdoin odotukseni palkittiin. Nimittäin paljon hehkutusta osakseen saanut S.H.I.E:L.D:in agenttien spin off, Marvel's Agent Carter, alkoi vähän aikaa sitten. Kannattiko odotus?

Vuosi 1946. New York. Toinen maailmansota on juuri käyty ja natsit voitettu. Kapteeni Amerikkaa luullaan kuolleeksi. Maailmaa pelastamaan jää häntä suremaan jäänyt tyttöystävä agentti Peggy Carter (loistava Hayley Atwell), joka työskentelee S.H.I.E.L.D:iä edeltäneessä tiedustelupalvelu S.S.R:ssä. Kirjaimet tulevat englannin kielen sanoista Strategic Scientific Reserve.

S.S.R:ssä työskentelee lähinnä sovinisteja. Niinpä Carterin työtehtävänsä sisältävät lähinnä kahvinkeittoa, ruokatilausten ottamista ja arkistointia. Carterin tylsä elämä saa päätöksensä vanhan ystävän, Howard Starkin (Dominic Cooper) muodossa. Starkin vaarallisempia keksintöjä myydään mustassa pörssissä, joten luonnolisesti häntä syytetään maanpetoksesta. 

Carter ei joudu suorittamaan tehtäväänsä yksin. Apunaan hänellä on Howard Starkin hovimestari Edwin Jarvis (James D’Arcy). Heidän yhteistyötä on mukava seurata. Varsinkin, kun sarja jätti pakotetun romanssin lisäämättä. Periaatteessa riemuni voi olla ennenaikaista. En kuitenkaan usko siihen. Onhan Jarvsilla vaimo ja Carter suree puolestaa Kapteeni Amerikkaa.

Sarjan ensimmäistä, toivottavasti ei viimeistä, kautta on tehty vain 8 jaksoa. Juuri tarpeeksi täyttääkseen S.H.E.L.D:in agenttien täyttämän kolon. Olen katsonut siitä vasta neljä jaksoa. Määrä ei ole paljon, minkä vuoksi jätän suuremmat arvostelut myöhemmäksi. Nyt voin kuitenkin kertoa lyhyesti ensitunnelmat sarjastasta.

Marvel's Agent Carter ei ole yhtään sisarsarjaansa huonompi. Itse asiassa se voisi jopa yltää paremmaksi, ainakin joidenkin yksittäisten jaksojen kohdalla. Vuosi 1946 tuo oman lisänsä sarjaan. Se onkin kuvattu upeasti. Ymmärrän kyllä, miksi Carterin työkaverit voivat ärsyttää. Niin minuakin. Valitettavasti he perustuvat todellisuuteen. Silloin oltiin juuri niin sovinistisia, ainakin jotkut.

Pidän sarjan huumorista. Se saa minut nauramaan ja tekee sarjasta erittäin viihdyttävää katsottavaa. Varsinkin, kun siihen lisää tuon aikaisen tyylin puhua. Toimintaakin on sopivassa suhteessa, niin kuin muissakin saman tyyppisissä sarjassa. Kummankin piirteen ansiosta sarjasta ei juurikaan löydy tylsiä hetkiä.

Päähenkilöä on helppo kannustaa. Hän muistuttaakin Sydney Bristolia enemmän kuin yhdellä tavalla. Minusta tämä on vain ja ainoastaan hyvä asia. Agentti Carter on juuri sitä, mitä naissankari tarvitsee. Paitsi, että hän lyö roistolta luulot pois erittäin “badass”-tyyliin, hänellä riittää myös älyä ja nokkeluutta riittämiin, kauneudesta nyt puhumattakaan. Ei siis ihme, että hän on saanut ensimmäisenä Marvelin naissankarina oman sarjansa.

Hahmoista mainitsemin arvoinen on myös Carterin työkaveri, se ainoa ei-sovinisti, Daniel Sousa (Enver Gjokaj). Sekä Carterin ystäväksi lukeutuva tarjoilija Angie (Lyndsy Fonseca). Valitettavasti hänen osansa on jäänyt vähäiseksi. Lyndsy Fonseca näyttelee myös Nikitassa. Hyvin erilaisessa roolissa. Hänen hahmostaan voi toki löytyä jotain uuttakin. Vielä on jaksoja jäljellä.

Sarja uppoaa minuun, ainakin neljän jakson peruustella. Toivottavasti sitä tulee vielä lisääkin. Suosittelen! Lopulliset tähdet annan vasta kauden loputtua. Katsomieni jaksojen perusteella antaisin sille täydet viisi tähteä.

Vampyyri, ihmissusi ja aave kämppiksinä- jo toista kertaa

Being Human US on uusin Netflix löytöni. Arvostelin viimeksi sen 1. tuotantokauden, joten nyt on toisen vuoro. Niin kuin viime tekstissä lupasin. JUONIPALJASTUKSIA!

Being Humanin toinen tuotantokausi alkoi siitä, mihin edellinen jäi. Aidan jäi hallitsemaan Bostonia ja miettimään, mitä tekee edellisen johtajan muuttamien uusien vampyyrien kanssa. Josh muutti tyttöystävänsä vahingossa ihmissudeksi ja nyt hänen pitää opettaa tälle kirouksen kanssa elämistä. Sally puolestaan missasi ovensa, joten hän ei pääse toiselle puolelle. Miten se vaikuttaa meidän lempiaaveesemme?

Henkilökohtaisten ongelmien lisäksi porukan pitää selvitä myös monesta ulkopuolisesta uhasta. Niihin kuuluu mm. vampyyrikuninkaalliset, vallattomat ihmissusikaksoset, itse Viikatemies sekä sekalainen joukko muita uusia, aikaisempia vaarallisempia, tuttavuuksia. Myös niitä vaarattomiakin löytyy, mutta niihin menen toisessa kappaleessa.

Ensimmäisellä kaudella sarja seurasi brittiversiota vähän liiankin tarkasti, mutta toisella kaudella se meni vihdoin omaan suuntaansa. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Tulos oli oikein nautittava, vaikkei se ole vieläkään alkuperäisen veroinen. Onneksi en odottanutkaan sitä. Niinpä arvostelen sarjan omana itsenään, kuten ensimmäisen tuotantokauden kohdallakin.

Sarja meni tällä kaudella aikuisempaan suuntaan, mikä valitettavasti vähensi sen hauskuutta huomattavasti. Huumorin sijaan kausi lisäsi tarinaan lisää syvyyttä ja samalla synkkyyttäkin.
Siinä otettiin syvempi silmäys sarjan maailmaan ja hahmojen taustoihin. Synkkyyttä lisäsi puolestaan hahmojen vähemmän moraaliset teot, esimerkiksi Aidanin “dinner party” kahden viattoman tytön kanssa. 

Hahmojen välillä ei vieläkään tarpeeksi kemiaa. En ole nähnyt näin epäyhtenäistä ystävysporukkaa kovinkaan usein televisiosta. Hahmot viettivät aika paljon aikaa erillään tällä kaudella, mitä voi pitääkin suurimpana syynä hahmojen vähäiseen yhtenäisyyteen. Asia vaikuttaa juoneen erittäin paljon, sillä aika monelta olisi vältytty, jos hahmot olisivat pelanneet yhteen hiileen. Heidän itseriittoisuutensa jaksoikin siksi ärsyttää minua.

Aidan alkoi muistuttaa yhä enemmän Buffy-sarjasta tuttua Angelia: Epäilyttävän menneisyyden omaava, tumma ja synkkä. Siis enemmän kuin ensimmäisellä kaudella, jolloin yhteittä ei myöskään voinut olla huomaamatta. Silti häntä oli mielenkiintoisin seurata. Tai juuri sen takia. Hänen tarinansa sisälti kuitenkin liikaa vampyyripolitiikka, joka jäi pahasti true Bloodin vastaavan varjoon.

Joshin tarina meni hyvään suuntaan, mutta hänen jatkua valitus tilastaan ja paikoittainen tekopyhyytensä häiritsi minua. Siitäkin huolimatta, että hänellä on kolmikon, jos ei koko sarjan, vakain moraalinen kompassi. Tällä kaudella mukaan saatiin myös Nora. Vaikka Nora esiintyi heti sarjan alussa, nyt hän pääsi loistamaan. Hän teki Joshin hahmosta ja koko ihmissusitouhusta paljon mielenkiintoisemman.

Sally pysyi erinomaisena hahmona. Hänenkin tarinaa oli viihdyttävä seurata. Hahmon suunta muuttui eniten. Sallyn tarina sai kauden pelottavimman, mutta mahdollisesti kovimman hahmon. Itse viikatemiehen. Vihasin häntä, mutta hahmo on luullakseni tehty vihattavaksi, viime vuonna esiintyneen Dannyn tilalle.

Sarja toi ruutuun myös uusia hahmoja. Yksi niistä Zoe. Äitinsä hyväksyntää hakeva vampyyriprinsessä Suren oli mielenkiintoinen lisä sarjaan, vaikka hahmosta oli vaikea pitää. Yksikään hahmo ei erottunut edukseen. Sen sijaan Aidanin vampyyripoika Henry ei kiinnostanut minua alkuunkaan.

Being Humanin loppu oli parempi kuin viime kaudella. Se oli yllätyksellinen, järkyttävä ja antoi toiselle kaudelle ansaitsemansa päätöksen. Se myös loi melkoisen koukun, kolmekin sellaista, seuraavalle kaudelle. Minä aloitinkin sarjan kolmannen kauden heti finaalin päätyttä. Tämä oli mahdollista, kiiton Netflixin.

Being Humanin toisesta kaudesta minulle jäi lähinnä hyvä maku suuhun. Siitäkin huolimatta, että joitakin valittamisen aiheita löytyi. Pysyn päätöksessäni katsoa myös muut tuotantokaudet. Neljä tähtejä.

Hirviöitä Bostonissa

Katsoin jo jonkin aikaa sitten brittiläisen Being Human- sarjan. Pidin siitä, joten päätin katsoa myös siitä tehdyn amerikkalaisen version.

Being Human UK:ssa on neljä tuotatokautta, joista olen nyt katsonut ensimmäisen ja toisen kauden. Tässä arvostelen ensimmäistä ja kerron muutenkin sarjasta vähän yleisemmin. Seuraavaksi kirjoitan toisesta. Kolmas- ja neljäs tulee sitä mukaa kuin ehdin ne katsottua. Teksti voi sisältää juonipaljastuksia.

Being Human kertoo Yhdysvaltain sisällissodassa taistelleesta vampyyri Aidanista, Joshista, joka menetti niin mahdollisuutensa haluamaansa lääkärin työhän kuin ihanaan kihlattunsa Juliaankin jouduttuaan ihmissuden puremaksi sekä entisessä kodissaan kummittelevasta Sallystä. He elävät kämppäkavereina Bostonissa, ja yrittävät elää tavallista elämää. Pojat jopa työskentelevät sairaalassa.

Tavallinen elämä uhkaa kuitenkin jäädä pelkäski unelmaksi, sillä heitä kun uhkaa niin toiset lajitoverit kuin omat poikkeavuutensakin. On vaikea olla normaali, jos tarvitsee verta eläkseen, muuttuu sudeksi kerran kuussa tai on kuollut. Kyseessä ei ole mikään tyypillinen teinivampyyrisarja, kuten Vampyyrin päiväkirjat. Toisin kuin juonesta voisi luulla. 

Alkuperäinen

Rehellisesti sanottuna pelkäsin, että amerikkalaiset onnistuisivat pilaamaan hyvän sarja. Onneksi pelko ei ollut aiheellinen, vaikka alkuperäinen olikin parempi. Lukuunottamatta erikoistehosteita. Ne on ehdottomasti amerikkalaisten vahvuus. Ihmettelen silti jenkkiversion tarpeellisuutta. Eikö amerikkalaiset muka voi katsoa brittisarjoja.

Sarjassa, niin yhdysvaltalaisessa kuin brittiversiossakin, parasta on uskottavuus. Se ei esittele päähenkilöitään minkäänlaisina yli-ihimisinä, vaikka he ovatkin yliluonnollisia olentoja. Hahmot eivät tee läheskään aina oikeita ratkaisuja ja menevät joskus turhankin pitkälle. Traagisin seurauksin. Yliluonnollisen sijaan pääosa siirtyykin draamallisemmalle puolelle.

Toimintaa haluavat eivät silti joudu pettymään. Sarjassa riittää myös verta ja suolenpätkiä riittämiin.
Sarjaan on käytetty muutenkin rahaa, mikä näkyy. Raha ei kuitenkaan tee sarjasta automaattisesti parempaa. Yksi Being humanin ongelmista onkin hahmonkehityksen korvaaminen erikoistehosteilla. Sarja kyllä näyttää hyvältä, niin erikoistehosteiden kuin muidenkin kuvallisten tekijöiden ansiosta.

Kaiken kaikkiaan sarja on tarpeeksi kiinnostava, jotta jaksan katsoa sen loppuun asti. Se kuitenkin kärsii vertailusta alkuperäisen kanssa. Neljä tähteä.

Joulu Doctor Who:n tapaan

Kukapa ei pitäsi Doctor whosta tai joulusta. Joka vuosi katsojat saavat nähdä niistä kumpaakin, Doctor whon:n jouluspesiaalin muodossa. Juonipaljastuksia luvassa!

Jouluspesiaalit ovat Doctor Who-sarjalle vuositainen tapahtuma. Tämän vuotisen (2014) nimi on Last Christmas, suomeksi Viimeinen joulu, joka lopettaa ansioikkaasti 8. tuotantokauden. Tai aloittaa seuraavan. Miten sen nyt ottaa. Jakso alkaa, kun Clara ja kuulee katoltaan kolinaa. Hn menee katsomaan äänen lähdettä. Lähde on kukapas muu kuin Joulupukki.

Last Chrismas kuitenkin sijoittuu pääsääntöisesti arktiselle tutkimusasemalle, jota uhkaa erittäin vaaralliset, ihmisten ajatuksia lukevat, hirviöt. Miksi? Se on pitkä tarina. Niitä vastassa on neljä aseman työntekijää, jotka saavat apua Tohtorilta, Claralta ja lopulta jopa Joulupukiltakin. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään tavallinen virus/avaruusolio valtaa sivistyksen ulottumattomassa olevan jääaseman-tapainen juoni, vaikka niin voisikin luulla.

En ole joulujaksojen suurin ystävä, vaikka Joulussa itsessän ei ole mitään vikaa. Aiheesta kertovia teemajaksoja on vain pilvin pimein, eikä siitä siksi löydykään mitään uutta. Sillouin tällöin joku yksittäinen jakso tekee siihen poikkeuksen. Esimerkiksi Warehouse 13:n kohdalla. Myös Last Chrismas on siitä erittäin hyvä esimerkki. 

Jakso oli hauska, surullinen, pelottava ja yllättäväkin. Jouluisuutta unohtamatta. Ideaan oli lisätty sopivasti uuttta ja vanhaa. Juoneen oli lisätty myös yllätyksiä, jotka olivat liian helppoja. Laiskat kirjoittajat voisivat lopettaa tarinansa juuri sillä tavalla. En nyt kerro siitä enempää. Toteutus nimittäin pelasti jakson. Lisäksi yksityiskohdat tekivät lopusta mielenkiintoisen ja jännittävän.

Jaksossa oli omat juonelliset aukkonsa ja aina välillä pitää miettiä käsikirjoittajien logiikkaa. Päänsääntöisesti tämä ei kuitenkaan haitannut. Ainakaan minua. Doctor Who nyt ei muutenkaan ole mikään loogisuuden multihuipentuma, mutta siitä sarjasta ei olekaan kyse. Jakso tarjosikin sitä ihan muuta kiitettävästi. Syvällisyyttä haluavat joutuvat kuitenkin pettymään.

Nyt hahmoihin. Alan pitämään uudesta Tohtorista, vaikka paras se ei siltikään ole. Ilokseni voin sanoa, ettei Clara lähdekään sarjasta. Jakso olisi kyllä antanut hänen matkalleen tyydyttävän lopun. Liikkeellä onkin huhu, jonka mukaan hahmon suunniteltiin poistuvan sarjasta. Näyttelijä tuli kuitenkin katumapäälle, joten loppu kuvattiin uudestaan. Onko huhusta jotakin perää? Sitä en tiedä.

Joulupukki oli yllättävän inhimillinen, mutta samalla helposti tunnistettava. Toinen huomioarvoinen, ainakin toistaiseksi vain yhdessä jaksossa esiintyvä hahmo, on Shona, joka nousi omaksi suosikikseni Jääaseman työntekijöistä. Hän olisi sopint Claran tilalle. Muut työntekijät eivät herättänyt erityisiä tunteita puolesta tai vastaan, mikä teki heistä sopivia juuri jakson mittaiseen sivurooliin.

Jakson pahiksia kutsutaan nimellä "dream crabs". He eivät ole oikeastaan pahoja, vain olentoja, jotka tekevät sitä, mihin heidät on tehty: Vievät uhrinsa uneen, josta he eivät enää herää. Siitäkin huolimatta ne ovat oikeasti pelottavia. Ovathan olennot telepaattisia. Onneksi heillä on yksi heikkous: He eivät huomaa uhriaan, jos tämä ei ajattele heitä. Toivoa siis on. Dream crabsejä on kritisoitu omaperäisyyden puutteesta, eikä suotta. Onhan samannäköisiä mm. Alienissa.

Kokonaisuudessaan jakso oli erinomainen, ainakin joulujaksoksi. Taattua Doctor Who-viihdettä. Neljä ja puoli tähteä. En tiedä vielä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sen kuitenkin tiedän, etä 9. kausi alkaa jaksolla nimeltä The Magician's Apprentice. Mitä nimen takana on? Tarkoittaako taikuri kenties Tohtoria? Sen saamme selville vasta syksyllä, jolloin uusi tuotantokausi alkaa.

Uutinen: Black Sails jatkuu

Starz-kanavan merirosvosarja Black Sails jatkui viime lauantaina eli 24.1.2015 uusin, toisen tuotantokauden, jaksoin. Arvostelen jakson mahdollisesti myöhemmin. Nyt vain suosittelen merirosvoista tai muuten historiasta kiinnostuneille. Ensimmäinen kausi kannattaa katsoa tietenkin ensin.

Alphas - yli-ihmiset rikollisuutta (ja toisia yli-ihmisiä) pysäyttämässä

Katsoin Alphoista ensimmäisen jakson ja luovutin. Päätin kuitenkin antaa sarjalle toisen mahdollisuuden. Kannattiko se?

Varoitus: Teksti sisätää juonipaljastuksia, vaikka yritänkin pitää ne minimissä. Sarjaa katsomaan aikovan on hyvä tietää, että juoni jäi pahasti kesken. Ilmeisesti sarjan tekijät luulivat sarjan pääsevän kolmannelle kaudelle. Jos se häiritsee, sarjaa ei kannata edes aloittaa. Ymmärrän kyllä sen, itsekin olisin halunnut selvän lopun. 

Alphas kertoo yliluonnollisia voimia omaavista ihmisistä, jotka metsästävät muita samanlaisia kykyjä saaneita, mutta niitä väärinkäyttäviä, ihmisiä. Alphojen kyvyt ovat paljon realistisempia kuin perussupersankareilla, minkä lisäksi niihin liittyy aina varjopuoli. Sarjan ideassa ei ole mitään uutta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että nykyään kaikki sarjat muistuttavat jotain toista, tai ainakin melkein kaikki, joten mitään muuta ei kannata odottaakaan. 

Tiimiä johtaa Alphoihin erikoistunut psykiatri, itse kuitenkin tavallinen ihminen, tohtori Rosen. Muita jäseniä ovat: voimamies Bill, yliliikunnallinen Cameron, lähetyksiä nappaava autisti Gary, ihmisiä manipuloiva Nina ja superaistit omaava Rachel. Toisella kaudella siihen tulee myös superoppija Kat, joka pystyy kuitenkin muistamaan vain kuukauden taaksepäin. Myös tekniikkanero Skylar auttaa tiimiä silloin tällöin. 

Sarja sijoittuu samaan universumiin kuin Eureka ja Warehouse 13. Sarjojen yhteys näkyy lähinnä ajoittain vierailevina tähtinä. Alphasissa vierailee vain yksi, Warehouse 13:sta tuttu Vanessa Calder (Lindsay Wagner). Minusta muita sarjoja ei osattu hyödyntää tarpeeksi. Minusta olisi ollut mukava nähdä Warehouse 13:n porukkaa myös Alphoissa. No, kaikkea ei voi saada.

Paperilla sarja kuulostaa erittäin lupaavalta. Siinä on supervoimia, rikoksia ja hivenen massasta poikkeava ideakin. Toteutus jäi kuitenkin keskinkertaiseksi. Realistisuuden takia kyvyt jäävät kuitenkin hieman tylsäksi. Ne eivät olleet edes visuaallisesti mitenkään ihmeellisiä. Ainakaan sukupolvelle, joka on kasvanut huimien erikoistehosteiden parissa. Muut aiheesta tehdyt sarjat, kuten Heroes, Arrow, Gotham ja S.H.IE.LD:in agentit onnistuivat siinä paremmin.

Sarja kuuluu enemmän scifin kuin fantasian piiriin, mikä näkyy. Minusta se ylti parhaimpaansa ensimmäisellä kaudella, jossa sarja oli vain poliisisarja, jolle supervoimat antoivat oman mausteensa. Toisella kaudella mentiin liikaa perustarinan ehdoilla. Silloin sarja yritti olla vakavasti otettava scifishow. Siinä kuitenkaan onnistumatta. Kuitenkin kokonaisuus on paljon yksityiskohtia parempaa. Siksi jokaiseen yksityiskohtaan ei pidä heti tarttua.

Paras hahmo on superaistit omaava Rachel (Azita Ghanizada). Jo muiden hahmojen tavanomaisuuden takia.Voimamies ja erittäin suostuttelutaitoinen nainen on niin nähty. Suurimmaksi osaksi kuitenkin siksi, että yksinkertaisesti pidän Rachelin luontteesta. Toinen mielenkiintoinen hahmo on autisti Gary, en kyllä tiedä kuinka todenmukaisesti hänet on kuvattu.Vähiten pidän Billistä, entisestä FBI-agentista, jolla on vihanhallintaongelmia.

David Strathairnin tulkitsema Tohtori Rosen taas on ryhmän isähahmo, joka osaa tarvittaessa olla erittäin manipoloinutkin. Hänen tarinansa onkin toisen kauden mielenkiintoisempia. Muut hahmot ovat ihan ok. Tarpeeksi kiinnostavia, mutta tarvitsevat muita hamoja tuekseen. Kukapa ei pitäisi kovasta ihmisiä miten tahtoo komentavasta Ninasta tai salaperäisestä Cameronista? 

Riippumatta siitä, mitä mieltä on yksittäisestä hahmosta, ryhmäkemiaa ei heilta puutu. Se onkin Alphasin ehdoton vahvuus, eikä se toimisi ilman sitä. Syitä ryhmäkemiaan on, paitsi toisiaan täydentävät taidot, myös tietty samaistuttavuus. Hahmot vaikuttavat aidoilta, kyvyistään huolimatta. Niinpä hahmojebn keskinäiset suhteet vaikutavat aidoilta.Tämä näkyy erityisesti ensimmäisellä kaudella, jossa hahmot mm. kamppailevat videon kanssa tai kiistelevät siitä, kuka söi taas kenenkin eväät.


Entäs alussa esitetty kysymys: Kannattiko sarjalle antaa uusi mahdollisuus? Kyllä kannatti, vaikka sarja ei supersankari-sarjojen mittapuulla kovin kummoinen olekaan. Siis kunhan hahmoihin ehtii kiintymään. Kolme ja puoli tähteä. Hyvänä päivänä sille voisi antaa jopa neljä.

Jack Ryanin nuoruusvuodet

Tom Clancyn luoma sankari Jack Ryanei kuollut kirjailijan mukana, vaan hän tähdittää Hollywoodin muodin mukaista esiosaa, Jack Ryan: Shadow Recruittia.

Jack Ryan: Shadow Recruit perustuu Tom Clancyn luomiin romaanihahmoihin, mutta tarina on täysin uusi. Siinä Afganistanin sodan veteraani Jack Ryan (Chris Pine) rekrytoidaan CIA:n palvelukseen. Hän saa tehtäväkseen toimia peitetehtävässä pankkimaailman huipulla. Niin kuin arvata saattaa, Ryanin rauhallinen elämä tulee mullistumaan. Hän saa nimittäin yllättäen selville venäläisten juonen kaataa Yhdysvaltojen talouden kaatamiseksi.

Olen lukenut muutamia Jack Ryan-kirjoja, mutta muuten kokemukseni kyseisestä sankarista on jäänyt melko vähälle. En ole esimerkiksi nähnyt muita samaisesta hahmosta kertovia elokuvia. Siksi en ole paras henkilö vertaamaan elokuvaa aikaisempiin Jack Ryan-tuotantoihin. Keskitynkin enemmän yksittäiseen elokuvaan. Varoitus: Tämä arvostelu saattaa sisältää juonipaljastuksia!

Jack Ryan: Shadow Recruit on varsin viihdyttävä, joskaan ei kovin omaperäinen, vakoilutrilleri. Juuri tavanomaisuus tekee elokuvasta värittämän, hajuttoman ja mauttoman. Siitäkin huolimatta, että samanlaisille elokuvilla riittää tarjontaa, niin nyt kun luultavasti tulevaisuudessakin. Jack Ryan-faneille elokuva voi kuitenkin olla pettymys. Itse en onneksi kuulu niihin.

Elokuvassa on paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta myös agenttielokuvista tuttua hiippailua ja puisevaa dialogia. Tarinassa on pommeja ja takaa-ajoja, kaksintaisteluja ja tappoja eli perustoimintakamaa. Toimintakohtaukset eivät ole ehkä mieleenpainuvimmasta päästä, mutta niiden tekemiseen on panostettu kiitettävästi.

Elokuva näyttää hyvältä. Ei kuitenkaan paremmalta kuin muut samanlaiset elokuvat. Samaa voisi sanoa musiikin, näyttelijöiden ja kaiken muunkin vastaavan kohdalla. Ei sen parempaa tai huonompaa kuin tuhansissa muissa vastaavissa elokuvissa. En nyt sano tätä mitenkään pahana asiana, totean vain faktan. Katsoja voi ihan itse päättää, mitä mieltä on asiasta. 

Itse päähenkilöllä on enemmän kauneutta kuin karismaa. Keira Knighteillä on valitettavasti toimintaelokuvan naisen perinteinen rooli: neito pulassa. Siitä huolimatta hahmoista välittää, ainakin jonkin verran. Siis tarpeeksi toivoakseen heidän jäävän eloon, mutta ei tarpeeksi jaksaakseen katsella heidän ihmissuhdekuvioitaan.

Elokuvan pahis on ehkä stereotyyppisin vähään aikaan. Hän täyttääkin kaikki action-pahiksen tuntomerkit, eikä pelkästään pahalla tavalla. Muista hahmoista mainitsemisen arvoisia on vain yksi: Ryanin CIA-kontakti Harper (Kevin Costner). Loput palvelivat osansa, mutta eivät jääneet mieleen sen kummemmin.

Kaiken kaikkiaan Jack Rya: Shadow Recruit on tiivis ja napakka jännäri, jonka klatseluarvo riittää valitettavasti vain yhdeksi kerraksi. Sopii toimintaelokuvien ystäville, jotka eivät vaadi elokuvilta turhia. Kolme ja puoli tähteä.