Huumorin kautta Euroviisuihin

Tänä vuonna ei koronatilanteen vuoksi Euroviisuja järjestetä. Viisuhuumasta voi kuitenkin nauttia yllättävän hauskan, Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga-leffan muodossa.

Varoitus: Tämä arvostelu saattaa sisältää juonipaljastuksia!



Islantilaisessa pikkukylässä elävällä Lars Erickssong (Will Ferrell) ja hänen ystävällään Sigridillä (Rachel McAdams) on yhteinen unelma, päästä esiintymään Euroviisuihin. Ositain siksi, että he rakastavat kilpailua, ovat rakastaneet jo lapsesta asti, mutta osittain myös siksi, että he haluavat tehdä kylänsä ja Larssin tapauksessa myös tuomitsevan Erick-isänsä (Pierce Brosnan) ylpeäksi.
Omituisten sattumusten kautta heidän Fire Saga-bändinsä pääseekin Islannin edustajaksi

Euroviisuihin. Heidän romanttisiksi muuttuvat tunteensa toisiaan kohtaan tuovat kuitenkin kilpailuun omat haasteensa, joita ei suinkaan auta se, että kumpikin pääsee kanssakilpailijan milenkiinnon kohteeksi. Venäjää edustava hurmuri Alexander Lemtov (Dan Stevens) on pistänyt silmänsä Sigridiin ja kreikkalainen kaunotar  Mita (Melissanthi Mahut) Larssiin.



Ensikuulemalta sanat amerikkailainen Euroviisu-elokuva ei kuulosta hyvältä. Jos jotain maata koko kilpailu ei juuri kiinnosta, niin Amerikkaa. Eihän maa edes pääse koko kisoihin. Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga kuitenkin yllätti iloisesti viihdyttävyydellään  Lisäksi sen kuvaus kilpailusta oli yllättävän tarkka, vaikka siitä löytyikin myös muutamia virheitä.

Elokuva oli ennen kaikkea myös hauska, joskin sen huumori tuskin on kaikkien mieleen. Minun onneksi oli, ainakin jollain tasolla. Siitäkin huolimatta, että minun ja Will Ferrellin huumori ei osu useinkaan yhteen. En väitä hänen elokuviaan huonoiksi, joillekin ne sopivat varmasti hyvin. Itse en vain kuulu heihin yleisesti.



Suurimman pilan kohteeksi joutui luonollisesti itse Euroviisut, mutta kyseinen pila ei missään vaiheessa tuntunut ilkeämieliseltä. Oli kyse sitten kieltämättä toistensa kaltaisista esityksistä, Lordi-kopiosta (Suomi melkein mainittu! Nettitorille), kilpailun homoerottisuudesta tai mistään muustakaan.

Elokuvassa esiintyi myös muutama ihan oikea Euroviisuvoittaja, esimerksiksi Alexander Rybak, Netta ja Conchita Wurst tekivät cameon. Muutenkin elokuvan kuvaus nimessäänkin olevasta kilpailusta oli varsin osuva. Tämä ei ole ihme. Kuuluuhan Will Ferrell kilpailun faneihin. Lisäksi olen kuullut, että Euroviisuihmisiä on ollut mukana elokuvan teossa.


Kuitenkin siitä löytyikin myös virheitä ja epätarkkuuksia, esimerkiksi liittyen pisteiden laskuun tai esityksiin liittyviin pikkusääntöihin. Enkä tarkoita suinkaan pelkästään elokuvassa esiintyviä haltioita tai haamuja. En kuitenkaan nyt rupea listaamaan niitä erikseen. Jos Euroviisut kiinnostavat, niistä löytyy googlettamalla paljon lisätietoa.

Story of Fire Sagan Juoni ei juuri yllätyksiä tarjonnut, edes sisältämänsä murhamysteerin osalta, vaan elokuvan kaava oli jopa minulle erittäin tuttu. Elokuvassa nimittäin oli sellainenkin, joskin se sivuutettiin suurimman osan elokuvaa. Syystäkin, sillä katsojia se kiinnosti melkein yhtä vähän kuin elokuvaakin eli ei juuri lainkaan.



Lisäksi Lars oli lapsellisuudessaan hivenen ärsyttävä, eikä siten hänen ja Sigritin rakkaustarinakaan  toiminut ihan niin hyvin kuin pitäisi. Sen sijaan Sigrid ja Alexander Lemotov nousivat elokuvan hahmoista suosikeikseni.  Tästä kiitos kuuluu ainakin isittain heitä näytteleville Rackel McAdamsille ja Dan Stevenssille. Erityisesti McAdams osoitti jälleen kerran taitavansa komedian.

Tiivistetysti Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga oli juuri sellainen hullunhauska komedia, jollaista 2020-luku tarvitsee. Ja Euroviisu-fani. Neljä ja puoli tähteä!

Liikkuvia kaupunkeja stampunk-maailmassa

Mortal Enginesin harvinaisen kiinnostava konsepti olisi ansainnut paljon paremman elokuvan, mutta ei se sentään ihan niin huono ollut, että olisi ansainnut jäädä tappiolliseksi. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Mortal Engines-elokuvaan ja sen lähdeteokseen, Philip Reeven samannimisee kirjaan.


Tulevaisuuden steampunk-maailmstaa ei juuri tasaista paikkaa löydä. Niinpä kaupungit ovat ottaneet pyörät alleen, kirjaimellisesti. Ne ovatkin kokoajan liikeellä. Resursseista on pula, joten niin sanotut  "saalistajakaupungit"jahtaavat pienempiä kaupunkeja saadakseen niiden resusrssit itselleen. Tätä kaikkea vastustaa "Anti-Traction League".

Tässä maailmassa asuu myöskin historiaa harjoitteleva Tom Natsworthy (Robert Sheehan). Tosin ei kauaa, jos kysytään vaikutusvaltaselta Thaddeus Valentinelta (Hugo Weaving). Murhayritys kuitenkin epäonnistuu ja kyseisen pahiksen vastaisella kostoretkellä oleva Hester Shaw (Hera Hilmar) pelastaa pojan. He päättävätkin yhdistää voimansa yhteistä vihollista vastaan. Mortal Engines perustuu Philip Reeven, Kävelevät koneet-kirjasarjan aloittavaan, samannnimiseen kirjaan.


Jätin Mortal Enginesin katsomatta, koska olen kuullut siitä paljon huonoa, enkä suinkaan ollut ainoa. Floppasihan elokuva pahasti. Kuitenkin sen  tultua Netflixiin päätin katsoa, onko se nyt ihan niin huono kuin miksi sitä väitetään. Vastaus on selkeä, ei. Vaikka en nyt menisi elokuvaa erinomaiseksikaan sanoa,  niin se ei  susihuonokaan ollut.

Menen ensin elokuvan positiivisiin puoliin. Se näytti hyvältä. Visuaalisiin tehosteisiin oli selvästi käytetty paljon aikaa ja amattitaitoa. Oli kyse sitten jostain liikkuvasta kaupungista, luurankomaisesta epäkuolleesta,  lentokoneista tai muustakaan teknologiasta. Toimintakohtaukset olivatkin ilo silmälle ja ne tarjosivatkin elokuvan parasta antia.



Maailman perusideakin oli erittäin kiinnostava ja, vaikka maailmanlopun aikaisiin maailmaan sijoittuvia elokuvia löytyykin se kuuluisa kaksitoista tusinaan, niin myös erilainen ja tuore. Tuoreuden lisäksi se oli vielä kekseliäskin. Lisäksi Jihaella oli yllättävän paljon karismaa, eikä näyttelijöissä muutenkaan ole hirveästi valittamista, joskaan ei kehujakaan.

Ehdottomasti plussan puolella oli myös se, että elokuvan tarina oli kokonainen. Siinä oli selkeä alku, keskikohta ja loppu. Se petasi kyllä jatko-osille, kuuluuhan sen lähdeteos kirjasarjaan, mutta tarina ei suinkaan tuntunut kesken jääneeltä. Se olikin hyvä, sillä elokuva tuskin toista osaa saa. Ja kun pian, kun menen niihin huonoihin puoliin, saatte tietää, miksi se ei sellaista kyllä ansainnutkaan.



Valitettavati elokuvan huonot puolet olivat myös ne melkein minkä tahansa elokuvan tärkeimmät. Hahmoista yksikään ei noussut kiinnostavaksi, mikä oli erityisen huono asia pääroolin saaneiden Hesterin ja Tomin kohdalla. Myöskään pahis Thaddeus Valentine ei vakuuttanut, vaikka veteraaninäyttelijä Hugo Weaving tekikin roolissa parhaansa.

Elokuvan kiinnostavimmiksi hahmoiksi nousikin rock-muusikko Jihaen kapinallisjohtaja Anna Fangn ja yllättävän sympaattinen epäkuollut Shrike (Stephen Lang), mutta erityisen muistettavia eivät hekän olleet. Muista sivihahmoista mainitsemisen arvoinen oli vain Thaddeuksen tytär Katherine (Leila George). Hänen kanssaan ei kuitenkaan tehty juuri mitään.


Käsikirjoituskin oli hyvin perussettiä. Siinä ei ollut juuri mielikuvitusta käytetty ja se näkyy. Elokuvan juonikin oli aika tavanomainen. Olisin odottanut muun muassa Taru Sormusten Herrasta-trilogian tiimiltä, Peter Jackson mukaan lukien parempaa, mutta toisaalta ehkäpä jo Hobitti osoitti, että tarinan luonti ei ole miehen ominta lajia.

Tiivistetysti Mortal Enginesistä löytyi selkeitä vahvuuksia, mutta se olisi voinut olla paljon parempi. Huono se ei kuitenkaan missään tapauksessa ole. Kolme tähteä!

Vuoden 2020 kesällä ja syksyllä tulevista sarjoista-Ja vähän elokuvistakin

Tv-kauden vaihtuessa kohta puoliin moni hyvä tv-sarja saa jatkoa. Listaankin tähän tekstiin niistä kaikki mainitsemisen arvoiset. Ja pari uutta sarjaakin.

Huomio: Korona vaikuttaa hyvin paljon siihen, voidaanko saadaanko jatkuvia tai uusia tv-sarjoja valmiiksi. Siksi niiden jo mainitsemi aloituspäivämäärä voi muuttua. Esimerksiksi tälle syksylle tarkoitettu The Falcon and the Winter Soldier on siirtymässä tuonemmaksi.


Jatkuvat tv-sarjat

26.7.2020-Wynonna Earp, 4. kausi (tosin koronatilanteen takia vain kauden ensimmäinen puolisko)
31.7.2020-The Umbrella Academy, 2. kausi
21.8.2020-Lucifer, 5.kausi
4.9.2020-The Boys, 2. kausi
4.10.2020-Britannia, 3. kausi
lokakuu (tärkempi aika ei tiedossa)-The Mandalorian, 2. kausi

Uudet tv-sarjat



6.9.2020-Hitmen
Synkkä komedia kertoo kahdesta salamurhaajaparina toimivasta ystävyksestä. Heitä näyttelee Sue Perkins ja Mel Giedroyc.

16.9.2020-Lovecraft Country
1950-luvulle sijoittuva sarja kertoo mustan Atticus Freemanin (Jonathan Majors) halki Amerikan vievästä isän etsintämatkasta, jonka aikana hän kohtaa niin rasistiset kanssaihmiset kuin suoraan Lovecraftin kirjan sivulta repäissyiltä vaikuttavat hirviötkin. Sarjan tuottajana toimii muun muassa Get Out-leffasta tunnettu Jordan Peele.

Enkeli ja demoni maailmanloppua estämässä: The Book

Olen halunnut lukea Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin Hyviä enteitä-kirjan heti kun kuulin kyseisen teoksen olevan olemassa. Enkä turhaan. Kirja oli nimittäin vielä parempi kuin odotin sen olevan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran  juonipaljastuksia Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset-romaanista ja luonnollisesti myös siitä tehdystä tv-sarjasta.



Antikristus on syntynyt ja hänet pitäisi antaa tavallisten ihmisten kasvatettavaksi siihen asti, kunes hän 11-vuotta muohemmin aiheuttaa maailmanlopun. Tehtävä annetaan demoni Crowleylle, mutta pitkään maanpinnalla oleillut demoni ei halua sen tuhoutuvan. Siksi hän pyytääkin apua samanlaisia tunteita omaavalta viholliseltaan ja joskus liittolaiseltaan enkeli Aziraphalelta.

Kaksikon tilannetta mutkistaa vielä se, että inhimillisen erehdyksen seurauksena poika päätyy väärille vanhemmilla, joten he ei tiedä hänen olinpaikkaansa. Sen lisäksi soppaa sekoittaa ilmestyskirjan ratsastajat, noidan metsästäjä sekä paljon muuta. Onneksi heidän lisäkseen maailman pelastamista yrittää myös noita Anathema Device, jolla on apunaan esivanhempansa Agnes Nutterin tarkat, mutta valitettavasti myös vaikeasti tulkittavat, ennustukset.

Mitä saadaan kun yhdistetään kaksi brittiläistä fantasian ja huumorin mestaria, Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin? No, ratkiriemukkain pitkään aikaan lukemistani kirjoista, Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset. Huumorin lisäksi pidin kirjailijoiden tyylistä muutenkin, kuten myös kirjan pääsääntöisesti hyvistä hahmoista.



En voi sanoa tämän tulleen yllätyksenä, sillä olen toistaiseksi pitänyt  kaikista lukemistani kummankin kirjailijan teoksista. Minun onkin tullut luettua melkein kaikki jo edesmenneen Terry Pratchettin kirjat ja Neil Gaimaniltakin hänen oman televisiosarjansa myöskin saaneen Unohdetut Jumalat-teoksen, alkuperäiseltä nimeltään American God ,sekä sen kanssa samaan maailmaan sijoittuvan Anansi Boys-kirjan.

Kirjailijoiden kirjoitustyylit sulautuivat hyvin yhteen, niin hyvin, että kummankin kirjailijan kirjoituksia oli vaikea erottaa toisissaan. Paitsi yhdessä suhteessa. Terry Pratchettilla oli tapana (kirjailija on valitettavasti jo kuollut) aina välillä lisätä sivun alakulmaan erilaisia huomautuksia juoneen liittymättömistä, mutta silti luettavan kirjan maailmaan liittyvistä täysin fiktiivisistä asioista. Niitä löytyi myös Hyvistä enteistä.



Kirja sijoittui 90-luvulle, olihan se kirjoitettu samalla vuosikymmenellä. Se toikin siihen omaa persoonaa. Luonnollisesti iso osa tekniikasta on siis jo nykyajan näkökulmasta vanhentuneita, mutta, jossain tapauksessa jopa valitettavasti, teemat tai viittaukset eivät. Varsinkin, mitä tulee sellaisiin asioihin kuin ilmastonmuutokseen, diettikulttuuriin tai kirjan, varsin osuvaan, näkemykseen ihmisyydestä.

Luin kirjan suomeksi. Suomentaja oli jättänyt nimet suomentamatta, mitä pidän yleisesti hyvänä asiana, tai ainakin neutraalina. Minusta nimiä ei tarvitsekaan suomentaa. Hyviä Enteitä tapauksessa se kuitenkin myös tarkoitti sitä, että  nimiin liittyvät vitsit piti selittää vielä erikseen. Onneksi se ei minun lukukokemustani juuri haitannut.

Kuva on Good Omen-minisarjasta. 

Hyviä enteitä antoi näkökulman useammalle hahmolle, niin isoimmille kuin vähemmän tärkeille. Tämä toimikin suuremmaksi osaksi, varsinkin kuin kirjasta löytyi useampi seuraamisen arvoinen hahmo. Siitäkin huolimatta, että useat, lähinnä pienemmille hahmoille kuuluvat, näkökulmat eivät vieneet tarinaa eteenpäin, joten ne tuntuivat aika turhilta ja olisin voinut hyvin jättää pois.

Suosikkihahmonani olivat Crowley ja Anathema, mutta myös antikristus Adamia ja hänen porukkaansa olisi jaksanut mukava seurata. Aziraphale, puolestaan ei missään vaiheessa päässyt Crowleyn kiinnostavuustasolle, vaikka hänestä pidinkin. Häntä tylsempi oli kuitenkin innoton noidanmetsästäjä Newt, vaikka hän kieltämättä olikin kirjan samaistuttavin hahmo.

Kuva esittää minisarjan versiota ilmestyskirjan ratsastajista.

Kirja seurasi myös ilmestyskirjan ratsastajia, mutta vaikka heihin liittyi muutama hyvä tvisti, kuten se, että Rutto oli siirtynyt eläkkeelle heti penisiliinin keksimisen jälkeen ja korvattu yhdellä nykyajalle tyypillisellä isolla ongelmalla, Saastumisella, niin heidän osuutensa tuntui useimpien pienenpien hahmojen tavoin hieman turhilta.

Kirjasta on tehty myös minisarja. Olen katsonut sen jo aikaa sitten, mutta vasta nyt voin kertoa sen olevan hyvin uskollinen lähdemateriaaleilleen ja laadultaankin melkein kirjan veroinen, mikä on harvinaista kirjoista tehtyjen elokuvien tai tv-sarjojen kohdalla. Se ei ole kuitenkaan mikään ihme, sillä Neil Gaiman on kirjoittanut kaikki minisarjan kuusi jaksoa itse.

Tiivistetysti Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset oli juuri niin hyvä kuin kahden huippukirjailijan yhteiseltä teokselta voi odottaakin. Täydet viisi tähteä!

Järven neito satukansan selviytymiskamppailun keskipisteessä

Netflixin kuningas Arthurin legendan uusiksi tehneeseen Cursed-sarjaan on ladattu paljon odotuksia. Se ei ehkä ollut ihan niiden arvoinen, mutta varsin hyvä sarja kuitenkin. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältääjonkin verran paljastuksia Cursed-sarjan ensmmäisen kauden juonesta, vaikka olenkin yrittänyt laittaa ne minimiin, ja luonnollisesti myös sitä inspiroineesta kuningas Artturin legendasta!



Kaiken pakanallisen tuhoamiseen pyrkivät uskonnolliset fanaatikot Punaiset paladiinit hyökkäävät mystiseen keijukaiskansaan kuuluvan Nimuen (13 reason Whyn Katherine Langford) kylään. Heidän tappamaksi joutuu myös Nimuen äiti (Catherine Wilson), mutta ei kuitenkaan ennen kuin tämä ehtii antaa tyttärelle tehtävän, viedä hänen omistuksessaan oleva taikamiekka kuninkaan neuvontaja Merlinille (Vikingin Gustaf Skarsgård).

Nimue ottaakin tehtävän vastaan. Apunaan hänellä on muun muassa synnynnäiset taikavoimansa, tapaamansa palkkasotilas Arthur (Devon Terrell) sekä Arthurin keijukaiskansan sortoa vastaan taisteleva sisko Igraine (Shalom Brune-Franklin). Cursed perustuu Frank Millerin ja Tom Wheerelin samannnimiseen sarjakuvaan, joka puolestaan perustuu kuningas Arhurin legendaan.



Kuningas Arthurin legenda kuuluu legendoista eniten kerrottuhin ja siitä löytyykin versio, jos toinenkin. Missään niissä naiset eivät kuitenkaan ole saaneet valokeilaan. Toisin on Netflixin uudessa Cursed-sarjassa. Tämä, Netflixin paksun tuotantobudjetin lisäksi, saikin sarjan erottumaan edukseen tarinasta kerrottujen tarinoiden joukosta.

Tietenkin Cursedista löytyy  "girl powerin" lisäksi muutakin katsomisen arvoista. Sen pääosa on pidettävä, sekä hahmo, että näyttelijä, samoin sivuhahmot. Sarja ansaitsee kiitosta myös monimuotoisuudestaan. Sivuhahmot ovat täynnä eri etnistä alkuperää olevia ihmisiä. Muutenkin sarjan tekijät osasivat asiansa, kameran molemmin puolin.



Niin hyvä kuin Cursed olikin, niin paras kuningas Arthurin legendasta tehty tv-sarja on kuitenkin edelleen BBC:n Merlin. Siitä ei pääse mihinkään. Tämä ei tarkota, että Cursed olisi ollut huono sarja. Itseasiassa siinä  ei  ollut muuta vikaa kuin se sama, joka vaivasi Netflixin toista vähän aikaa sitten tehtyä Warrior Nunniakin. Se ei ole tarpeeksi omaperäinen.

Alkukausi kulki suhteellisen hitaasti, palojen asetellessa niiden oikeille paikoilleen. Suurimmat paukut olivat selvästi jätetty paljon nopeatempoisemmalle ja tapahtumarikkaalle loppukaudelle. Ja seuraavalle kaudelle. Sarja nimittäin jätti tarinan kesken. Se oli riski, toivottavasti kannattava, sillä koskaan ei ole varma, tuleeko toista kautta vai ei.



Sarja ei ujostellut näyttää graafista väkivaltaa. Tämä tuskin tulee yllätyksenä kaikille, jotka ovat Frank Millerin edellisiä töitä, kuten Sin City tai 300, nähneet tai niistä edes kuulleet. Itse pidin käänteestä, varsinkin kuin verellä ei kuitenkaan mässäilty. Sarjassa ei myösköön nähty, toisin kuin useassa lajityyppinsä tuotoksessa, raiskauksia tai muuta vastaavaa.

Päähahmo Nimuen puolelle oli helppo asettua ja hänestä oli helppo pitää. Eikä vähiten siksi, että Katherine Langford oli oiva valinta päärooliin. Niin hyvä, että minua ei edes haitannut, vaikka nuori nainen kärsikin pienoisesta  oman persoonan puutteesta ja jopa ärsyttävyyteen asti viedystä taipumuksesta tehdä impulssiivisia ratkaisuja.



Sivuhahmoista paras oli helposti pidettävä jayhden sarjan kiiinnostavimmista storylineista omaava Igraine. Siitäkin huolimatta, että heti kun sai tietää hänen oikean nimensä eli melko alkukaudesta. Nimuen paras kaveri Pym (Lily Newmark oli koko sarjan samaistuttavin hahmo ja pidin hänestä muutenkin, vaikka hänen storylinensa tuntuikin lähinnä filleriltä.

Arthur oli hyvä hahmo kanssa ja olen kuullut itseäni romanttisimmilta, että yleisesti häntä Nimueta pidetään harvinaisen hyvänä parina. Viimeisissa jaksoissa tarinallaan yllättä myös sankareitamme lähes koko kauden ajan jahtaava Itkevä Munkki (Daniel Sharman). Merlin toimi kanssa, vaikka hän muistuttikin paljon näyttelijänsä toista roolia, Viikinkien Flokia.


Sarjassa myös nähtävä kuningas Uther Pendragon (Sebastian Armesto) ei itse yritä tuhota keijukaiskansaa, toisin kuin Merlinin vastaava, mutta toisaalta hänestä ei myöskään löydy inhimillistä puolta. Isä Garden oli pääpahiksena aika tavanomainen tapaus. Sen sijaan hahmoista vihattavin, reippaalla marginaalilla, oli Punaiseksi Paladiiniksi pyrkivä Iris (Emily Coates).

Tiivistetysti Cursedin ensimmäisestä kausi tarjosi fantasiafaneille paljon nauttimisen arvoista. Eikä olekaan ihme, että se nosti sarjan katsotuimpien Netflixi-sarjojen joukkoon. Neljä tähteä!

Nunnat laittavat demoneita lakoon oikein urakalla

Netflixin Warrior Nun on juuri sellainen kuin voisi odottaakin, niin hyvässä kuin pahassa. Enemmän kuitenkin hyvässä. Sarjasta on nimittäin helppo löytää paljon pidettävääkin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Order of the Cruciform Swordin, tai lyhyemmin OCS, nunnat ovat taistelleet Helvetin olentoja vastaan kaukaisista ajoista alkaen. Heidän johtajanaan toimii "sädekehästä" yliluonnollisia voimia saava warrior nun, soturinunna. Aina warrior nunnin kuoltua sädekehä valitsee uuden emännän, sen kantajat ovat nimittäin aina naisia. Niin myös nyt, sen edellinen kantajan koetessa sankarillisen kuoleman.

Tilalle valikoitui kaikkien yllätykseksi lapsesta asti orpokodissa, onnettomuuden seurauksena halvantuneena, olleen Avan (Alba Baptista). Tämä ottaakin uudet yliluonnolliset voimansa ja palautuneen kävelykykynsä enemmän kuin mielellään vastaan. Valitettavasti se velvollisuus-osuus onkin sitten vasta 19-vuotiaalta tytöltä vaikeampi pala niellä. Warrior Nun perustuu Ben Dunnin Warrior Nun Areala-mangaan.


Warrior Nun on hyvä sarja, ei keskimääräistä parempi, mutta kuitenkin paljon parempi kuin mitä sen nimestä voisi päätellä. Se ei ole mikään Buffy Vampyyrintappaja tai Wynonna Earp, mutta katsomisen arvoinen joka tapauksessa. Aikanin jos lajityyppi kiinnostaa. Siitäkin huolimatta, että kovin omaperäinen se ei ole oikein missään suhteessa.

Sarjan pari ensimmäistä jaksoa oli sen huonoimmat. Muutenkin kauden ensimäinen puolisko meni seuratessa varsin tylsää sivujuonta, johon kuului muun muassa ryhmä talonvaltaajia. Varsinkin kuin heistä yksikään, edes Avan ihastuksenkohde JC (Emilio Sakraya), eivät ollut millään mittapuulla kiinnostavia tai edes moniulotteisia.



Sarja kuitenkin paranikin huimasti  sitä mukaan, mitä pitemmälle kaudessa mennään. Parin viimeisen jakson aikana siitä muodostui jopa keskimääräistä parempikin. Taktiikka ei ole hyvä, sillä olen kuullut monen luovuttavan sen suhteen jo parin, kolmen, jakson jälkeen. Päätös, mitä ymmärrän kyllä. Nykyään on niin helppo löytää hyvää katsottavaa.

Valitettavasti sarjan maailmaa ei missään vaiheessa tullut tutuksi. Epäselväksi jäi muun muassa se, että tietääkö maailman ihmiset yliluonnollisista asioista vai ei. Sarjan mytologiaan päästiin kuitenkin tutustumaan sitäkin enemmän ja se jopa jaksoi kiinnostaa. Varsinkin aiemmista sädekehän kantajista olisi kiva tietää lisääkin.



Juoni oli loppuen lopuksi aika perushuttua. Se sekoitti Buffy vampyyrintappajaa ja Da Vinci koodia salaisine kristillisine organisaatioineen, skeptisine tiedemiehineen (Thekla Reuten) ja supervoimaisine Valittuineen. Sarja kuitenkin osasi pelata lajityyppinsä kliseillä, joten se ei tuntunut kummankaan esikuvansa kopiolta tai ollut läheskään niin ennalta-arvattava kuin voisi olla.

Sarja sisälsi paljon toimintaa, joskaan ei niin paljon kuin olisin tahtonut. Se antoikin Avalle ja muille niin sanotun OCS:n nunnille mahdollisuusden näyttää badassminsä. Tilaisuus, josta he ottivatkin vaarin. Toiminta myös näytti upealta ja olikin yksi osa-alueista, josta sarja pärjäsi keskinkertaista paremmin tai vois jopa sanoa, että suorastaan loisti.



Erikoistehosteetkin olivat hienoja, lukuunottamatta demoneja, jotka muutenkin olisivat kaivanneet hieman persoonaa. Olen nimittäin nähnyt samantyyppisiä demoneita jo niin monessa sarjassa. Pidin myös nunnien taistelupuvuista. Ne olivat kaukana lähdeteoksena kannen tripparin asua. Muuten toteutuksessa ei ollut mitään valitettavaa.

Sarjan paras hahmo olikin sisko Beatrice (Kristina Tonteri-Young) ja toiseksi paras ei ihan nunna, mutta heidän puolellaan taisteleva, Shotgun Mary (Toya Turner). Pidin myös Avasta , vaikka hän kieltämättä äityi välillä ärsyttävyyden puolelle. Sivuhahmoista suurin osa jäi, niin kuin tämän kaltaisilla sarjoilla on tapana, pelkiksi stereotyyppiksi.


Pieni varoituksen sana. Jos luet tätä arvostelua sen jälkeen kuin sarjan on ilmoitettu loppuvan vain kauden jälkeen, sinun ei kannata sitä edes aloittaa. Kausi nimittäin loppui cliffhangeriin. Liekö siksi, että sarja yrittää sillä tavalla kiristää Netflixiltä vielä ainakin kauden. Olen nimittäin nähnyt taktiikkaa käytettävän ennenkin. En ymmärrä miksi, sillä en ole nähnyt sen vielä koskaan toimivan.

Tiivistetysti Warrior Nunnin ensimmäinen kausi osoittautui enemmän kuin katsomisen arvoiseksi, joskin se olisi kaivannut jotain, joka erottaisi sen massasta. Kolme ja puoli tähteä!

Maailma on jässä, mutta juna se kulkee vaan

Netflixin uusi cifisarja Snowpiercer-sarja tarjoaa ihan ok scifiä. Maailmaa sarja ei mullista, katsojan tai muutenkaan, mutta kyllä se laijtyypin faneille sopii.

Varoitus: Tämä teksti sisältää paljastuksia Snowpiercer-sarjan, ja samalla samannnimisen elokuvan, juonesta. Lue siis omalla vastuullasi!



Maapallolle oli tullut uusi jääkausi, mistä kiitos kuuluu pieleen menelle yritykselle hillitä ilmastonmuutosta. Maailman viimeiset ihmiset ovat pakkautuneet Snowpiercer-junaan, kukin omiin luokkiinsa. Ylimmässä kastissa ovat junan tekemisen rahoittaneet, ykkösluokkalaiset, alimmassa junaan sen lähtiessä väkisin tunkeutuneet Tailies, suomalaisittain kai peräläiset.

Junassa asiat lähes muuttumattomana, kunnes murha pakottaa henkilöstön johtaja Melanie Calvinin (Jennifer Connelly) kutsumaan apuun junan ainoan poliisin, peräläisen nimeltä André Layton (Daveed Diggs). Pian murhamysteeri kuitenkin muuttuu joksikin aivan muuksi ja pelissä on junan, ja samalla koko ihmiskunnan tulevaisuus. Sarja perustuu Jacques Loben, Benjamin Legrandin ja Jean-Marc Rochetten Le Transperceneige-sarjakuvaan sekä Bong Joon-hon vuonna 2013 tekemään Snowpiercer-elokuvaan.



Maailman viimeisiä elonjääneitä kuljettavasta junasta ja siellä tapahtuneesta epätasa-arvosta kertova Snowpiercer-elokuva menestyi aikoinaan hyvin. Ja koska omaperäisyys on kuollut, niin Netflix päätti muuttaa elokuvan sarjamuotoon. Snowpiercer sarja olikin ihan mukiinmenevä, vaikkei se ihan elokuvan veroiseksi päässytkään.

Juna erilaisine vaunuineen näytti visuaalisesti kauniilta ja  Jennifer Connelly teki erinomaisen roolisuorituksen sarjan moniulotteisempana ja siten parhaimpana hahmona Melaniena. Lisäksi sarjalla oli vertauskuvallisessa hihassaan pari ihan hyvääkin tvistiä, vaikka varsinkin suutin niistä oli aika ilmiselväkin. Siksi olikin hyvä, ettei sen paljastumista edes yritetty pitkittää.



Niin kuin elokuvassakin, Snowpiercerin pääteema oli eriarvoisuus. Teema, jota ei käsitelty mitenkään hienivaraisesti tai josta elokuva ei juuri sanonut mitään uutta. Erona elokuvaan löytyi vai se, että tällä kertaa peräläisen huonolle asemalle sekä yläluokan erityiskohtelolle oli annettu edes jonkinlainen syy, niin huono kuin se olikin.

Sarja kuitenkin alkaa murhamysteerinä. Outo ratkaisu, mutta onneksi se saatiin päätökseen hyvissä ajoin ennen loppua. Murhamysteeri ei ollutkaan itsessään tärkeä, vaan sen ainut trakoitus oli asettaa palikoita sopivasti kauden lopettaa luokkasota ajatellen sekä tutustuttaa katsoja sarjan hahmoihin ja maailmaan.



Siksi loppuen lopuksi rikoksenselvittämisosuus ei minua haittaakaan. Siitäkin huolimatta, että juuri sen, ja muutaman pienemmän juonikuvion, takia sarja pääsi käyntiin hivenen turhan hitaasti. Sarjan toisella puoliskolla alkoikin sitten tapahtua ja kauden viimeiset jaksot olikin sitten toimintaa täynnä.

Sarjan  ainut iso ongelma olikin siinä, että Melanie Cavillia, André Laytonia ja Mickey Sumnerin junassa eräänlaisena järjestysmiehenä toimivaa Bess Tilliä lukuunottamatta sarhan hahmot jäivät hyvin yksiulotteiseksi ja siten tylsiksi. Tuntui kuin jokaisella oli vain yksi tai kaksi tai tunnistettavaa ominaisuutta, eikä juuri muuta.



Tästä hyvänä esimerkkinä toimii se, että sen ensimmäisellä kaudella nimittäin kuoli muutama tärkeähkö hahmo, mutta huomaisin, ettei kuolemat aiheuttaneet juuri mitään tunteita. Toki sarjan puolesta on sanottava, että joka hahmoon, edes tärkeähköön, ei millään ehdi tutustua yhden, 10-jaksoa sisältävän, kauden puitteissa.

Snowpiercer on saamassa toisen kauden, jonka ensimmäinen traileri löytyy jopa Youtubesta. Tämä ei yllätä, onhan sen ensimmäinen kausi saanut ihan kivasti katsojia, eivätkä arvostelijatkaan ole sitä varsinaisesti inhonneet. Lisäksi sarja pääättyi cliffhangeriin ja isoon selllaiseen vielä. Luultavasti katson senkin, ei yllätystä siinä.

Tiivistetysti Snowpiercer on loistavasta ideasta tehty hyvä sarja, vaikka se ei ihan lähdemateriaalinsa tasolle päässytkään. Kolme tähteä!