Dumbledoren salaisuudetkaan kantavat edellistä osaa parempaan elokuvaan, mutta ei juuri muuhun

 Kohuista kärsinyt Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet  saapui elokuvateattereihinvähän aikaa sitten . Kävin katsomassa sen ja voinkin kertoa, osoittautuiko se sarjan edellistä osaa parempi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia kaikista Ihmeotukset-sarjan elokuvista ja vähän myös kaikista Harry Potterin maailmaan kuuluvasta. Yritän kuitenkin pitää ne vähäisenä.

Kun viimeksi näimme Albus Dumbledoren (Jude Law), Newt Scamanderin (Eddie Redmayne) ja kumppanit he epäonnistuivat pahan Grindelwaldin (Johnny Debbiltä roolin saanut Mads Mikkelsen), kiinnisaamisessa. Lisäksi paha velho opnnistui saamaan kannattajikseen myös Queenie Goldsteinin (Alison Sudol) ja Credencen (Ezra Miller). Niinpä heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää uudestaan.

Tilannetta kuitenkin mutkistaa niin Dumbledoren ja Grindewaldin verivala, joka estää kaksikon taistelemasta toisiaan vastaan. Onneksi kaksikolla on apunaan niin vanhoja tuttuja kuten hyväsydemisen jästi Jacob Kowalski (Dan Fogler)  ja Newtin Theseus-veli (Callum Turner), kuin uutta vertakin, kuten loitsujen opettaja Eulalie "Lally" Hicks (Jessica Williams).Toisaalla sekä Queenie, että Credence miettivät, valitsivatko he sittenkään oikean puolen.  

Pakko sanoa, että mietin jonkin aikaa sitä, että käynkö katsomassa Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuuksia ollenkaan elokuvateattereissa. Sen edellinen osa,  Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset, ei ollut kummoinen, eikä J.K. Rowlingiakaan haluaisi tukea hänen transkommettiensa takia. Enkä voi sanoa olleenni väärässä. Elokuvaan ei kannata tuhlata elokuvalipun vertaa. Paitsi, jos sattuu olemaan Harry Potterin superfani. 

Ei Dumbledoren salaisuuksia  kuitenkaan huono ollut. Siitä löytyi paljon hyvää, enemmän kuin edeltäjässään koskaan. Juonta kantava ihmeotus oli harvinaisen suloinen ja  Mads Mikkelsen paljon Johnny Deppia parempi pääpahiksen roolissa. Karismaattinen Eulalie Hicks n ousi heti yhdeksi sen parhaimmista hahmoista. Lisäksi elokuva nosti Dumbledoren ja Grindelwaldin rakkaussuhteen esille mitä onnistuneemmalla tavalla. 

Elokuvan toinen pääosa kuului, yllätys, yllätys, Dumbledorelle. Täysin ansaitusti. Hahmo on syystäkin legendaarinen. Valitettavasti hänen salaisuutensa eivät ehkä omaperäisyydessään loista, mutta kyseessä on silti harvinaisen legendaarinen hahmo. Jude Lawkin sopii rooliin melkein täydellisesti.Siksi toivonkin, että hänen roolinsa kasvaa vielä sarjan muissa osissa. 

Kaikesta elokuvan hyvistä puolista huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että tarina ei riitä kantamaan viisiosaista elokuvasarjaa, tai edes trilogiaa. Tämäkin tuntui enemmän tai vähemmän ajan tappamiselta ennen loppuhuipennusta. Voisikin sanoa, että elokuvan lopussa oltiin melkein samassa pisteessä kun sen alussa. Ja ne asiat, joilla olisi vaikutusta eivät todellakaan olisi tarvinnut kokonaista elokuvaa.

Newt on ja pysyy huonona ajatuksen tämän kaltaisen elokuvan pääosaan. Hän ei ole huono hahmo, ei missään tapauksessa. Pidän kyllä hänestä ja paljonkin. Toimintasankaruus ei vain miehelle sovi. Hänen paikkansa olisikin vain ja ainoastaan ihmeotusksista kertovaan elokuvaan, ehkäpä loogisesti enemmän koko perheelle suunnattuun. 

Tällä elokuvalla olisikin kieltämättä potentiaalia. Ainakin itse pidän taikaeläimistä jo ihan heidän söpöytensä ja persoonansa ansiosta. Lisäksi ne tarjosivat tämänkin elokuvan isommat naurut ja vieläpä tarkoituksella. Varsinkin rapumaisia otuksia sisältävä kohtaus oli elokuvan parhaita. Ne onnistuivat herättämään muita tunteita, varsinkin uutena esitellyt Qilinit. 

Dumbledoren salaisuudet jätti Credencen melkein täysin syrjään. Häntä kyllä nähtiin  elokuvassa, mutta vain hyvin pienessä roolissa. Tämä ei minua paljon haittaa, sillä en ole koskaan pitänyt hahmoa mitenkään erityisen kiinnostavana sitten ensimmäisen elokuvan. Syy ei ole Ezra Millerin. Hänen hahmonsa vaan ei elokuvassa muuta tehnyt kuin synkisteli. 

Queenie puolestaan sai paljon  isomman roolin. Valitettavasti elokuva ei onnistunut korjaamaan Grindewaldin rikoksessa hänelle tekemiään vahinkoa. Käyttihän hän mielenhallintaloitsua muka rakastamaansa mieheen ja vaihtoi hyvin epäloogisesti puolta. Tämä on harmi, sillä Queenie oli ensimmäisessä elokuvassa suosikkihahmoni.

Elokuva sisälsi myös joitakin jo ,mainittuja pienempiä kritisoimisen aiheita. Ensinnäkin Grindewalin ulkonäön muutosta ei yritetty selittää millään, mikä puolestaan söi sen uskottavuutta. Uskon nimittäin vahvasti, että vaikka fantasiaelokuvien ei tarvitse olla vähimmässäkään määrin realistisia, niin uskottavuutta siinä täytyy sentään olla. 

Toiseksi siinä esiintyi Pottereista tuttu Minerva McGonagall (Fiona Glascott), vaikka hänen ei pitänyt olla sen tapahtumahetkellä edes syntynyt. Lisäys tuntui kummalta myös siksi, että hahmolla oli elokuvassa vain hyvin pieni, melkein merkityksetön rooli. Lisäksi Harry Pottereissa loitsut piti aina lausua ääneen, jopa kokeineiden taikojie, mutta Dumbledoren salaisuudessa näyttänyt olevan tarvetta.

Tiivistetysti Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuuksilta puuttui Grindelwaldin rikokset tavoin Harry Potterin taika, vaikka se soittautui paljon edeltäjäänsä viihdyttävämmäksi. Kolme ja puoli tähteä!

Batmanin ensimmäinen ristiretki

Batman, sai vasta tänä vuona, 2022, uuden, lyhyeksi ja ytimekkäästi The Batmaniksi-nimetyn, elokuvansa. Oliko elokuva vuosikymmenen odottamisen arvoinen?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Batman-elokuvan juonesta!

Bruce Wayne/Batman (Robert Pattinson) on toiminut Gothamin viittakostajana pari vuotta. Hänen taitonsa supersankarina joutuvat tähän asti suurimman haasteen eteen kun salaperäinen naamiomies tappaa Gothamin pitkäaikaisen pormestarin (Rupert Penry-Jones) ja jättää rikospaikalle hänelle osoitetun kirjeen.

Hyvin pian supersankarille ja hänen liittolaiselleen, poliisiluutnantti James Gordonille (Westwordin Jeffrey Wright) selviää, että murha on vasta alkua ja lisäkauhut estääkseen heidän pitää löytää murhaaja mahdollisemman pian. Tässä heitä auttaa Selina Kyle/Catwoman (Zoë Kravitz). The Batman ei kuulu DCEU:hun, vaan ihan omaan jatkumoonsa.

Maailman legendaarisimpiin supersankareihin kuuluvana Batman tai suomalaisemmin  Lepakkomies on saanut lukuisia tulkintoja eri medioissa. Nämä tulkinnat ovat olleet tyyliltään toistensa kanssa hyvin erilaisia ja niiden laatukin on vaihdellut laidasta laitaan. Ilokseni sanoa, että The Batman kuuluu näistä tulkinnoista laadukkaampiin, vaikka mielestäni ihan paras olekaan. 

The Batmanistä on tärkeintä tietää vain yksi asia, sen synkkyys. Se saa jopa Yön ritarin paluun näyttämään hilpeältä. Jopa huumorikin on elokuvassa synkkää. Tyyli toki sopii itsessäänkin synkälle hahmolle enemmän kuin hyvin. Joku jopa voisi sanoa, että se on ainoa oikea. Kuitenkin juuri sen takia elokuva ei ole kaikkien mieleen.

Iloinen pupu ei ole elokuvan päähenkilökään

The Batman ei puolestaan edes maininnut laajempaa universumia tai edes Justice Leguen jäseniä, vaan keskittyi vain ja ainoastaan Gothamissa tapahtuneisiin rikoksiin. Tämä antoi Batmanin käyttää sarjakuvista hyvinkin tunnettuja etsivän taitojaan. Tämä vaikuttaa varmasti itsestään selvyydellä, mutta valitettavasti monet Batmanin tulkinnat ovat unohtaneet, että hän on ennen kaikkea etsivä.

Elokuvan oli jopa nykyajan mittapuulla pitkä, noin kolme tuntia. Lyhentämiseen olisikin ollut varaa ja tarvetta. Siitäkin huolimatta, että juoni oli suhteellisen tiivis. Toki elokuvan, tai Batmanin, fanielle lisäaika elokuvan parissa on pelkkää plussaa ja esimerkiksi Avengers Endgame on saman pituisia, mutta siinä keskityttiinkin paljon useimpaan hahmoon ja laajempaan tarinaan. 

Robert Pattinson osoittautui loistavaksi valinnaksi Batmanin rooliin Hän esitti synkistelevää hahmoaan paljon ennakko-odotuksia paremmaksi. Parasta elokuvassa oli kuitenkin Catwoman. Näkisinkin mielelläni hahmon tämän version kissoineen myös omassa elokuvassaan. Ja voi olla, että näenkin, sillä en ole näkemykseni kanssa yksin. 

Elokuvassa riitti legendaarisia Batman-roistoja. Tärkein niistä on Arvuuttaja (Paul Dano). Asia selviää elokuvan alussa, ainakin suhteellisen, joten asiaa ei voi pitää juonipaljastuksena. Lisäksi Batmanin rogue-gallerissa ei ole montaa, jotka tapaavat jättää arvoituksia rikollispaikalle. Ruutuaikaa sai myös rikollispomo Carmine Falcone (John Turturro) ja Pingviini  Colin Farrell).

Koska The Batman on saanut sekä paljon katsojia, ja heidän myötään tietenkin myös tuottoja, että hyviä arvosteluja, on todennäköistä, että se saa myös jatkoa. Sekä suoran toisen ja ehkä kolmannen osan että mahdollisen spin offin-muodossa. Jos ja kun niin käy, katson ne varmasti. Erityisesti jos kyseinen spin off kertoo Catwomanista. 

Elokuvan loppuun ei oltu laitettu lopputekstikohtausta, toisin kuin useassa muussa supersankarielokuvassa. Yksi pieni juttu, tekstimuotoinen, siitä kuitenkin löytyy. Se, kannattaako sen takia jäädä, on jokaisen oma asia. Omasta mielestäni sen voi kuitenkin jättää väliin, et menetä mitään tärkeää, elokuvan mahdollisen jatko-osan tai muunkaan kannalta.

Tiivistetysti The Batmania kannatti odottaa, varsinkin hahmon fanien. Se  ylitti silti odotukset mennen ja tullen. Täydet viisi tähteä.

Joulu Haukansilmän seurassa

Marvelin elokuvaniversumi ja Disney? ovat todella panostaneet elokuvien lisäksi sarjoihin. Nyt arvostelussa on niistä viides, Avengerin aliarvostetuimmasta jäsenestä kertova Hawkeye.

Varoitus: Juonipaljastuksia on taas luvassa! Lue siis omalla vastuullasi!

On joulun aika ja Hawkeye/Clint Barton (Jeremy Renner) haluaisi viettää sen vasta takaisin saamansa perheensä kanssa. Miehen suunnitelmat kuitekin menevät uusiksi hänen huomattuaan jollakin olevan hänen vanha puhunsa ajalta, jolloinhän oli rikollisia tappava Ronin. Puvun uudeksi omistajaksi paljastuu Kate Bishop (Hailee Steinfeld), Hawkeye ihaileva jousiampuja,- ja taistelulajilahjakkuus. 

Tytöllä on valitettavasti erikoislahjoja myös pulaan joutumisen saralla. Pistämällä päälleensä ronin-puvun hän houkuttelim peräänsä New Yorkin alamaailmaan kuuluvan Tracksuit Mafian. Clint ei tietenkään voi jättää viatonta nuorta naista pulaan, joten hänen ei auta muuta kuin auttaa tätä. Siitäkin huolimatta, että mies tietääkin, ettei ehkä ehdi jouluksi kotiin.

Olen aina pitänyt Hawkeyeya Avengereista tylsimpänä, enkä ole suinkaan asian kanssa yksin. Siksi minulla ei ollut sarjan suhteen kovin suuria odotuksia, vaikka tiesinkin MCU:n tekevän tasaisen hyviä elokuvia, ja nyt myös tv-sarjoja. Yllätyiksin siksi iloiseksi. Paras sarja ei ole, se kunnia kuuluu WandaVisionille, mutta Falconin ja Winter Soldierin ja ehkä jopa What Ifin edellä kuitenkin.

Tähän on muutama syy. Ensinnäkin sarjan yllättävän kevyt asenne. Huumoria siitä ei todellakaan puuttunut. Toiseksi Kate Bishop, sarjassa myös nähdyn Yelenan (Florence Pugh) jälkeen MCU:n toiseksi paras uusi tuttavuus. Hänen ja Clintin oppilas ja mentoori-suhde olikin koko sarjan parasta antia. Heidänm persoonansa vaan pelasivat hyvin yhteen.

Myös Tracksuit Mafian omasta, yllättävänkin ymmärrettävästä, syystä Roninia jahtaava pomo Maya Lopez (uusi tulokas Alaqua Cox) kuuluu sarjan positiivisiin yllättäjiin, vaikka viimeiset jaksot antoivatkin hänelle vain vähän tekemistä, eikä hänen johtamansa rikollisorganiisaationsakaan juuri vakuuttanut. Olenkin tyytyväinen siitä, että hän tulee saamaan oman sarjansa.

Hahmoista huomionarvoisempia on myös fanisuosikki Lucky The Pizza Dog. Valitettavasti hänelle annettiin liian vähän ruutuaikaa. Toiminta oli upeaa katsottavaa jopa MCU:n mittapuulla, varsinkin kolmannessa jaksossa sekä finaalissa. Eikä vähiten siksi, että sarja esitteli koko joukon erilaisia temppunuolia.

Sarja kuitenkin myös yritti tehdä liikaa. Varsinkin kuin ottaa huomioon, että sillä oli jaksoja vain kuusi. En edes maininnut sarjan loppupuolella melkeinpä hylätty murhamysteeriä, jonka keskiössä on Katen isäpuoli Jack (Tony Dalton). Tai Tracksuit Mafian vasta finaalissa nähtävää, ja siinäkin pääpahiksen roolistaan huolimatta alikäytettyä, isoa pomoa.

Tiivistetysti Hawkeye ei ihan napakymppiin osunut, mutta odotukseni sen suhteen huomioiden yllättävän lähelle kuitenkin. Meljä ja puoli tähteä!

Hämähäkkimiehen koti hukassa

Tämä vuosi on ollut täynnä MCU:n elokuvia. Niistä uusin on nyt arvostelemani Spider-Man: No Way Home, joka ei jäänyt millään mittapuulla edellisiä MCU:n Spider-Man-elokuvia huonommaksi. 

Varoitus: Tämä arvostelun sisältää paljastuksia Spider-Man: No Way Homen juonesta! Viittaan tässä arvostelussa myös muiden MCU-elöokuvien tapahtumiin, erityisesti edellisten Spider-Man-elokuvien ja Avengers: Endgamen.

Spider-Manilla/Peter Parkerin´lla (Tom Holland) riittää huolia. Paha Mysterio (Jake Gyllenhaal) paljasti hänen henkilöllisyytensä maailmalle ja vielä kaupan päälle lavasti hänet tekemistään rikoksista tehden hänessä hetkessä kansa viholoisen numero 1. Osansa negatiivisesta huomiosta saavat myös hänen tyttöystävänsä MJ Zendaya), paras kaverinsa Ned (Jacob Batalon) ja tätinsä May (Marisa Tomei).

Muiden vaihtoehtojen  puuttuessa sankari pyytää apua taikuri Stephen Strangelta (Benedict Cumberbatch). Mies lupaakin auttaa, mutta hänen loitsunsa menee pahasti pieleen. Sen seurauksena Peterin huoleksi tulee kasa hänelle enne tuntemattomia vihollisia, kuten Doctor Octopus/Otto Octavius  (Alfredo Molina) ja The Green Goblin/Norman Osborn (Willem Dafoe). Apua löytyy onneksi yllättävältä taholta.

Marvelin elokuvauniversumin elokuvilla on tapana palkita pitkäaikasia fanejaan. Spider-Man: No Way Home palkitsi heidän lisäksi myös pitkäaikaisa Spider-Man-elokuvien faneja. Jo pitkään on ollut tiedossa, että elokuvassa esiintyvät sekä edelliset Spider-Manit Andrew Garfield ja Tobey Maguire, että koko joukko heidän pahiksiaan. Minä nautin ajatuksesta, joskin uskon, että se minua isommat hahmon fanit saavat siitä irti.

Pelkkä niin sanottu fanservice ei kuitenkaan riitä, vaan toteutuksen pitää onnistua muiltakin osillta ja sitä se tosiaan teki. Spider-Man liittyykin Captain American kanssa niinhin, joiden kaikki kolme elokuvaa olivat harvinaisen hyviä jopa elokuvauniversuminsa mittapuulla. Toivon ja uskon kuitenkin siihen, että hahmot saavat vielä seuraa. Veikkaan, että ainakin Doctor Strangesta.

No Way Homessa löytyi kaikki, mikä tekee hyvän MCU-, ja Spidermanfilmin. Huumori. Check. Näyttävät erikoistehosteet check. Tajunnan räjähtävää toimintaa. Check. Erikoistehosteiden ja huumorin välistä löytyvää sydäntä check. Viittauksia muihin MCU-elokuviin. Check. Ja paljon cameoita muista MCU-tuotoksista. Check.

En väitä, ylistävistä sanoistani huolimatta, että No Way Home olisi täydellinen, mutta kuitenkin suurin siitä nauttimisen este ovat ihan jotain muuta kuin sen tapahtumat. Fanit nimittäin arvasivat elokuvan kulun niin pitkälle oikein jo ennen trailerin tuloa, että faniteorioita seuranneet tiesi, aika tarkalleen sen, mitä elokuvassa tulee tapahtumaan.

Myös No Wayn Homen pienoiset loogiset aukot voivat vähentää elokuvasta nauttimista, mutta ainakaan minun tapauksessa näin ei käynnyt, varsinkin kuin niitä ehti miettiä vasta hyvän aikaa elokuvan jälkeen. Sitä paitsi toistaiseksi vielä paras Spider-Man-elokuva, jos ei jopa supersankari, Spider-Man: Into the Spider-Verse ei täysin juonen epäloogisuuksilta välttynyt.

Elokuvassa parasta ei kuitenkaan ollut mikään muihin Spider-Maneihin liittyvät, vaan sen keskiössä oleva Spider-Manin ja Doctor Strangen välinen vuorovaikutus. Hahmot kuuluvat MCU:n parhaimpiin. Asiaa auttaa myöskin se, että Tom Holland on edelleen kuin syntynyt Peter Parkerin rooliin ja Benedict Cumberbatch puolestaan on Doctor Strange.

Elokuva teki kunniaa myös muille Peter Parkereilla, tai jos minulta kysytään. Olen kuullut vastakkaisiakin mielipiteitä. Ne voivat olla enemmän oikeassa, sillä minulta on edellisten Spider-Manien katsomisesta on sen verran aikaa, että en muista niiden kuvausta päähahmostaan kovinkaan yksityiskohtaiseksi. Lisäksi niistä yksi, Amazing Spider-Man 2, on jäänyt minulta vieläkin katsomatta.

MJ:stä ja Nedistä ei ole juuri sanottavaa. Paitsi, että pidin siitä, että kaksikolle annettiin selkeä rooli Spider-Manin apulaisena. Se, missä No Way loistaa, on kuitenkin roistot. Erityisesti syystäkin fanisuosikit Doctor Octopus ja The Green Goblin esiityivät edukseen. Muut, kuten Jamie Foxxin Electro, eivät hekään huonoja ollut, mutta ei legendaarisen kaksikon tasoisia kuitenkaan.

Toivoa sopii, ettei No Way Home jää Spider-Manin viimeiseksi MCU-elokuvaksi. Näin voi kuitenkin käydä, sillä Disneyn ja Sonyn sopimus päättyi juuri ja uuden sopimuksen teko on vasta alkuvaiheessa, olettaen, että sitä edes tehdään, joten hahmon jatko MCU:ssa on vaakalaudalla. Kyllä hahmosta vielä elokuvia tedään, se on varmaa, mutta kukaan ei vielä tiedä, tekeekö niin Disney vai Sony ja kuka hahmoja esittää.

Tiivistetysti Spider-Man: No Way Home tarjoaa todellisen katselunautinnon kaikille hahmon faneille ja viihdyttävää katsottavaa myös muille. Täydet viisi tähteä!

Ikiaikaiset kokoontuvat jälleen

 Kovasti odottamani Marvelin Eternals sai huonomman arvosanan kuin tunnetusti MCU:n heikoin elokuva, Thor: The Dark Word. Oliko tuo arvosana ansaittu? 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää hieman juonipaljastuksia The Eternals-elokuvista ja samalla myös muista MCU:n elokuvista! Mitään ratkaisevaa en kuitenkaan paljasta.

7000 vuotta sitten. Jumaloloentojen luoma kuolematon avaruusolentorotu The Eternalssit, johon kuuluu  juun muassa  porukkaa johtava Ajak (Salma Hayek), ainetta manipuloiva Sersi (Gemma Chan), supermanlainen Ikarus (Richard Madden), ikuisesti lapsen ruumiiseen kirottu illuusioiden luoja Sprite (Lia McHugh) sekä kosmista energiaa ampuva KIngo (Kumail Nanjiani) tulivat Maapallolle lyömään pahat Devianssit. 

Heidät voitettuaan he ovat pysytelleet piilossa ihmisten keskuudesa, jakautuneina kukin omiin tahoihinsa.. Tuo voitto ei kuitenkaan ollut lähelläkään lopullista ja nyt Devianssit ovat palanneet entistä parempana versiona. Heidät voittaakseen ryhmän pitää taas yhdistää voimansa- Tämä osoittautuu vuosituhansia toisistaan erossa pysytelleelle ryhmälle vielä odotettuakin vaikeammaksi.

Jos olet vähänkin seurannut elokuvauutisia, niin tiedät, että Eternalsin saamat arvostelut ovat olleet kaikkea muuta kuin hyviä. Itseasiassa sen tulon Rotten Tomatoessa on jäänyt MCU:n alhaisemmaksi. Kyllä, kriitikot antoivat sille vielä huonomman arvosanan kuin susihuonolle Thor: The Dark Worldille. Katsottuani elokuvan en ymmärrä miksi.

Eternalssin suurin kompastuskivi oli se, että sen piti esitellä monta sankaria ja ihan uusi mytologia, mutta minusta elokuva onnistui tekemään senkin juuri niin hyvin kuin vain siltä voi vaatiakin. Toki aika moni sankari jäi jokseenkin taka-alalle, mutta ei läheskään samaan malliin kuin lukemieni arvostelujen perusteella oletin. Kaikkiin eternalsseihins sai edes jonkinlaisen otteen. 

Sen lisäksi elokuvalla oli vain yksi suuri heikkous ja se oli sama kuin MCU:n elokuvilla yleensäkin, muutamaa hyvin tunnettua poikkeusta lukuun ottamatta tietenkin, eli pahiksit. Devianssit eivät missään vaiheessa osoittautuneet millään muotoa kiinnostaviksi. Elokuva korjasi kuitenkin tätä roistoasiaa loppua kohden, mutta siitä en voi sanoa enempää paljastamatta ihan liikaa.

Muuten kaikki elokuvasta meni ehdottomasti plussan puolelle. Mtologia kiinnostaa minua, joten elokuvan hypyt historiallisilla ajoilla ja paikoilla kiinnosti minua erityisesti. Eternalssin alkua on myös syytetty liian hitaaksi, mutta en tiedä miksi. Elokuvasta löytyi toimintaa alusta loppuun. Ja vieläpä aivan yhtä silmiä hivelevää kuin MCU: elokuvalta voi odottaakin.

Eternals on MCU:n monimuotoisempia elokuvia, ehkä jopa monimuotoisen. Ryhmästä suurin osa on ei-valkoisia, huippukeksijä Phastos (Brian Tyree Henry) on naimisissa miehen kanssa ja Makkari on kuuro, kuten näyttelijänsäkin, kuuro. Tuo monimuotoisuus ei kuitenkin tuntunut päälle liimatulta tai itsetarkoitukselta, vaan hahmoilla oli elokuvalle tarjottavana paljon muutakin kuin vähemmistöön kuuluminen.

Jokainen  eternals jaksoi kiinnostaa, jopa heistä, joiden kanssa vietettiin vähemmin aikaa. Selkeää suosikkia minulla ei ole, mutta edukseen nousi Sersi, Kingo, supernopea Makkari (Lauren Ridloff) sekä leppoisa voimamies Gilgamesh (Don Lee). Sen sijaan Ikarus ei iskenyt minuun samalla tavalla kuin muihin, vaikka periaatteessa hän olikin hahmoista vahvimpia.

Ryhmän ulkopuolella paras hahmo oli sitä seuraava Bollywood-uralle lähteneen Kingon manageri Karun (Harish Patel). Kit Haringtonin esittämä Sersin ihmispoikaystävä Dane Whitman jäi hyvästä syystä sivuun. En kuitenkaan malta odottaa sitä, että hänestä tulee sarjakuvista tuttu Black Knight. Tämä nimittäin vaikuttaa kuulemani perusteella hyvin kiinnostavalta hahmolta.

Loppussa pohjustettiin jo Eternalssin jatko-osaa hyvin lupaavalla tavalla. Se milloin tai missä muodossa tarna saa jatkoa on kuitenkin toinen kysymys.  Sen verran huonot arvostelut ja niiden mukana lipputulot leffa on kuitenkin saanut. Sitä ennen on jokatapauksessa vielä monen monta MCU-elokuvaa, ensimmäisenä Spider-Man: No Way Home.

Tiivistetysti Eternals on paljon mainettaan parempi elokuva. Jo se vain yhtään kiinnostaa, niin kehotankin katsomaan sen huonoista arvosteluista huolimatta. Neljä ja puoli tähteä!

Luciferin viimeiset koitokset

Huippuhyvä Lucifer sai vähän aikaa sitten kuudennen, ja samalla viimeisen tuotantokautensa. Sain sen juuri katsottua ja nyt kerron saiko sarja arvoisensa päätöksen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Luciferin-sarjasta! 

Enkelten välinen sota teki Luciferista (Ton Ellis) Jumalan. Kuitenkin miehen vietettyä viimeistä iltaa maanpäällä taikashown merkeissä hän ja hänen rakastettunsa Chloe Decker (Lauren German) törmäävät vielä yhteen murhatutkimukseen ja päätyvätkin selvittää sitä. Samalla Lucifer tajuaa, että hänellä on vielä selvitettäviä asioita ennen kuin hänestä on Jumalaksi.

Lisäksi Luciferia uhkaa hänen murhaamista tavoitteleva uusi enkeli (Deadpoolin Brianna Hildebrand). Samaan aikaan Maze (Lesley-Ann Brandt) ja Eva (Inbar Lavi) päättää mennä naimisiin. Dan (Kevin Alejandro) on kuollut ja haluais nyt päästä Helvetistä Taivaaseen. Ella (Aimee Garcia) puolestaan ei tiedä,  luottaisiko uuteen kollegansa ja ihastuksen kohteensa etsivä Caroliin (Scott Porter).

Suhtaudun Luciferin loppumiseen hyvin ristiriitaisella tavalla. Näin fanina se tietenkin harmittaa. Noin hyvästä, jopa loistavasta, sarjasta on vaikea luopua. Kuitenkin osa minusta ei voi olla pitämättä sitä hyvänäkin asiana. Joskus hyviäkin sarjoja venytetään liian pitkään ja lopulta siitä tulee vain varjo itsestään (katson sinuun Supernatural). Parempi siis lopettaa huipulla.

Sen Lucifer totta totisesti tekikin. Voisi jopa sanoa, että kuudes kausi oli kaiken kaikkiaan melkeinpä parempi kuin sitä edeltänyt viides tuotantokausi. Syy siihen löytyi erityisesti viimeisistä jaksoissa, jotka herättivät nauruhermojen lisäksi myös paljon syvällisempiä tunteita. Sarjan hyvästelyyn kuului paljon haikeutta ja jopa kyyneliä. Ei tosin minulle, roska se vain meni silmään.

Kauden ensimmäiset jaksot keskittyivät lähinnä Luciferin pyrkimyksiin tulla parhaaksi mahdolliseksi Jumalaksi, muta loppukaudella juoneen liittyi uusi mahdollinen maailmanloppu, viime kaudelta tuttu pahis ja hiemna yllättäen kyllä aikamatkailu. Varsinaista pääpahista kaudella ei voi sanoa kuitenkaan olleen, mutta se ei kyllä sellaista olisi tarvinnutkaan.

Kaudella voisi sanoa olleen kaksi selkeää teemaa, isyys ja kohtalo. Teemoista ensimmäistä käytiin myös hyvin yllättävällä tavalla kun, nyt tulee iso juonipaljastus, alkujaksojen mystinen enkeli paljastui Luciferin tulevaisuudesta matkanneeksi tyttäreksi, Roryksi. Hänen tekemien paljastusten toteutumisen välttely-yritykset puolestaan toivat sen kohtalo-aspektin. 

Kausi sisälsi myös hyvin ajankohtaisen Amerikan vähemmän ihanteelliseen poliisijärjestelmään liittyvän jakson,"A Lot Dirtier Than That" . Se olikin kauden parhaita. Muita tasaisen loistavasta kaudesta edukseen erottavia jaksoja olivat Mazen ja Evan häihin keskittyvä "My Best Fiend's Wedding" sekä eräänlainen hyvästelyjakso, "Goodbye, Lucifer".  Kauden erikoisen jakso oli kuitenkin animaatio-jakso "Yabba Dabba Do Me". Se ei kuitenkaan kuulunut suosikkeihini.

Kaudesta löytyi vain vähän valittamisen aiheita. mutta niitä löytyi kuitenkin. Olisin toivonut näkeväni enemmän Trixietä (Scarlett Estevez) ja erityisesti häntä ja Mazea yhdessä. He kuin tekevöt yhdessä yhden sarjan viihdyttävimmistä kaksikoista, jos ei jopa viihdyttävimmän. Lisäksi kaudelle uutena tulevan Roryn paikoittain turhankin agstinen persoona sopisi paremmin teinille kuin nuorelle aikuiselle.

Jokainen hahmo sai itselleen sopivan päätöksen, erityisesti Lucifer, Chloe ja Amenadielille (B. D. Woodside). Enkä ole todellakaan yksin mielipiteeni kanssa. Sarjan loppu tuntuu olevan melkein universaalisti rakastettu. Lopun katkeransulloisui kuitenkin jakaa varmasti mielipiteitä, mutta eriävät mielipiteet oli odotettavissa. Kaikkia ei voi tyydyttää.

Tiivistetysti Luciferin kuudes kausi antoi sarjalleen melkein täydelisen päätöksen ja osoitti, miksi sarjojen lopetukseen kannattaa antaa aikaa. Täydet viisi tähteä!

Kymmenen sormuksen voimalla

Koska Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings kuuluu Marvelin elokuvauniversumiin, tai lyhyemmin MCU:n se ei voi olla muta kuin hyvä. Kysymys on vain siitä, kuinka hyvä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings-elokuvista ja mahdollisesti myös muista MCU:n tuotoksista!

Sotaherra Xu Wenwu (Tony Leung Chiu-wai) on jo tuhannen vuoden ajan hankkinut itselleen rikkauksia voimakkaiden kymmenen renkaan, ja niiden mukaan nimetön rikollisjärjestönsä, avulla.Tämä kaikki tulee kuitenkin päätökseensä hänen löydettyään elämänsä rakkauden soturitar Ying Lin (Fala Chen) ja perustettua perheen hänen kanssaan. Tuo onni ei kuitenkaan kestänyt kauan.

Vuosia myöhemmin Wenwun poika Shang-Chi (Simu Liu) on katkaissut välinsä isänsä kanssa. Mies asuukin nyt Yhdysvalloissa, jossa hän parkkeeraa työkseen autoa parhaan kaverinsa Katyn (Awkwafina) kanssa.Wenwun uudelleen kokoaman Ten Rings-järjestön hyökkäys pakottaa Shaun kuitenkin jättämään huolettoman elämänsä ja kohtaamaan menneisyytensä haamut.

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings ei kuulunut odottamaani elokuviin. Tiesin sen olevan katsomisen arvoinen elokuva, ehhä jopa hyvä, kuuluhan se tasaisesti korkealaatuisia elokuvia tuottamaan MCU:n. Syy tähän löytyy aihepiirista, joka ei ollut lähellä sydäntäni. odottaminen olisi kuitenkin kannattanut, sillä elokuva oli vielä paljon parempi kuin ajattelinkaan.

Tähän löytyy monta syytä, joista tärkeimmät liittyvät Marvelin elokuville tyypilliseen huumoriin sekä taistelukohtauksiin, jotka ovat jopa MCU:n mittapuulla harvinaisen loistavia, ehhkä jopa koko elokuvasarjan parhaita. Myös Wenwu toimi pahiksena paljon keskimääräistä kolleegaansa paremmin. Lähinnä ymmärrettävän motivaationsa ansiosta.

Pidin myös siitä, että elokuva kertoi oman tarinansa. Siinä esiintyi kyllä jonkin verran viittauksia muuhun MCU:n, muun muassa elokuvassa vierailevan Doctor Strangesta tutun Wongin (Benedict Wong) tai Iron Man 3:sen Trevor Slatteryn (Ben Kingsley) muodossa, mutta viitauksia oli juuri sopivasti. Ei liian paljon tai vähän. Pääosin kaikki elokuvassa nähtävä oli uutta ja virkistävän erilaista.

Shang-Chi ei elokuvauniversumninsa mielenkiintoisempiin sankareihin kuulu, mutta hänestäkin katsoisi mielellään sen kolme elokuvaa. Katy ei ehkä omaa supervoimia, mutta oli hänkin hahmona tärkeä. Tarjosihan hän suuren osan elokuvan huumorista ja sen niin sanotun normaalin ihmisen näkökulman, joka ei ole ehkä supersankarielokuvissa tarpeellinen, mutta hyödyllinen kumminkin.

Shang-Chin Xu Xialing-sisko (Meng'er Zhang) jäi puolestaan vähän etäiseksi, mutta pidän sitä ymmärrettävänä. Elokuvan mitta on ei kaikkeen riitä. Kaksikon täti kärsi samasta ongelmasta. Se on harmi, sillä häntä näytteli aina loistava Michelle Yeoh. Katyn ohella hahmosuosikikseni nousi kasvoton Morris-otus (äänenä Dee Baker). 

Sen sijaan elokuvan suurin pettymys liittyi sen Sielunsyöjä-loppuvastukseen, joka jäi hyvin geneeriseksi hirviöksi. Tämä on ehkä elokuvan vika, mutta eio kovin auuri sellainen. Hhamo nimittäin esiintyy vasta elokuvan lopussa ja silloinkin hänen tehtävänsä on vain järjestää sankareillemme jotain, mitä vastaa aistella.

Tiivistetysti Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings nousu MCU-leffojen parhaimmistoon hauskuutensa ja taiten tehtyjen taistelukohtauksen ansiosta. Täydet viisi tähteä!