Koulukiusatun telekineetikon kosto

En ole lukenut Stephen Kingin kirjaa Carrie tai katsonut siitä tehtyä ensimmäistä elokuvaa. Siksi arvostelenkin siitä tehdyn uusinta version omana elokuvanaan. 

Carrie White (Kick-Assin Hit Girllinäkin tunnettu Grace Moretz) kärsii. Koulukaverit kiusaavat häntä ja äidinkin (Julianne Moore) himouskovaisuus tuottaa ongelmia. Yllätyksekseen Carrie huomaa omaavansa telekineettisia voimia eli suomeksi hän osaa liikuttaa esineitä ajatuksen voimalla. Niinpä kukaan ei ole turvassa, kun kiusaajat menevät liian pitkälle.

Vaikka elokuvan voisi luokitella kauhuksi, se ei ole mitenkään erikoisen pelottava. Ahdistava kylläkin. Nautin elokuvasta. Niinkin paljon, että se Elokuva sai minut suunnitelemaan alkuperäisteoksen eli Stephen Kingin samannimisen kirjan lukemista tai edes siitä tehdyn kovasti kehutun ensimmäisen elokuvan katsomista.

Elokuvan tärkein ja varmasti odotetuin kohtaus on varmasti legendaarinen tanssiais-kohtaus. Se ei ole kohtauksista viimeinen, mutta ainakin verisin. Monessakin mielessä. Kohtaus olisi ehkä ollut arempi, jos Carrie olisi vähemmän kylmäpäinen kostaja ja enemmän mielensä menettänyt. Nyt hän esimerkiksi säästi alkuperäsiteoksesta poiketen yhden hänelle aikaisemmin kiltin hahmon. 

Koulukiusaamisteemastaan huolimatta elokuvassa on paikoittain supersankarielokuvien tuntu. Telekineettisia voimia kuin esitellään kohtuullisen alusta alkaen, modernien erikoistehosteiden muodossa. Tämä ei taida olla tarpeen. Muuten kuin nykykatsojan mielenkiinnon pitämisen kannalta. Teknisesti elokuva onnistuikin loistavasti.

Chloë Grace Moretz on taitava näyttelijä ja siten sopiva Carrienkin osaan. Hän pääsee vielä pitkälle. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että ulkonäkönsä puolesta Mortetz olisi voinut näytellä myös yhtä niistä kiusaajista. Se vie osan tarinan ja erityisesti hahmon uskottavuudesta. Toinen elokuvan onnistuja oli Julianne Moore, joka näytteli osansa vakaalla ammattitaidolla. 

Myös elokuvan pahis eli koulukiusaaja ja muutenkin kusipää Chris (Portia Doubleday) oli sopivan vihattava, joskin muuten helposti unohdettava. Katsoja voi tuntea suurta mielihyvää Carrien tappaessa hänet. Sue Snell (Gabriella Wilde) oli sivuhahmoista sympaattisin ja uskottavin. Muut hahmot jäivät vähemmälle huomiolla.

Tiivistetysti Carrie oli ainakin minusta katsomisen arvoinen elokuva, lähinnä sympaattisen päähahmon ja ajankohtaisen teemansa ansiota. Moretzin Carrie olisi valitettavasgti vain sopinut paremmin johonkin X-Man-elokuvaan. Neljä tähteä.

Noitia ja muutakin yliluonnollista pikkukaupungissa

Katsoin ensimmäisen kauden Witches of East End- sarjaa ja pidinkin siitä. Niinpä katsoin myös sen toisen, viimeiseksi jäävän, kauden.

Witches of East End perustuu samannimiseen Melissa de la Cruzin kirjaan. Se kertoo East Endin pikkukaupungissa asuvasta noitaperheestä, johon kuuluu perheenpää Johanna (Julia Osmond), hänen kissaksi muuttuva siskonsa Wendy (Mädchen Amick) sekä Johannan jo aikuiset tyttäret Ingrid (Rachel Boston) ja Freya (Jenna Dewan-Tatum).

Toinen kausi jatkoi suoraan siitä, mistä edellinen jäi. Johannan poika ja samalla myös siskojen veli Frederick (Christian Cooke) pääsi pois pahan isoisänsä valtakunnasta, mutta samalla meidän maailmaamme pääsi myös jotain muuta. Kaiken lisäksi kukaan ei ole voi olla varma, onko Frederickilläkään puhtaita jauhoja pussissaan.

Toisen kauden sävy on huomattavasti ensimmäistä tummempi. Se sopiikin sarjalle hyvin. Itseasiassa toinen kausi taisi olla muuten hieman edellistä parempi. Ero on kuitenkin vain hiuksen hieno. Huumorin ystävienkään ei kannata huolehtia. Sarjasta löytyy kyllä sitäkin. Ei vain yhtä paljon kuin ensimmäisellä kaudella. 

Kaudella on yksi kohtuullisen yhtenäinen juoni. Vaikka noidat kohtaavatkin joka jaksossa vähän erilaisia ongelmia, ne kaikki liittyvät tiivisti pääjuoneen. Ainakin jotenkin. Jokainen noita sai myös oman sivujuonensa. He seikkailivatkin suurimmanosan kaudesta suhteellisen erillään. Kaiki eivät olleet edes minun mieleeni olevissa aikamatkustus jaksoissa. Naiset seikkailivat niissä 1800-luvulla.

Lempihahmoni on Wendy sekä Ingrid. Kaudella keskityttiin enemmän vanhempaan sisaruspariin, mikä oli hyvä veto. He ovatkin niitä mielenkintoisempia. Niin kuin nyt voimansa saaneet Dash (Eric Winter) ja Killian (Daniel DiTomasso). Frederickistä on vaikea olla oikein mitään mieltä. Hahmo oli ihan ok, mutta vähän tylsä. 

James Masterssinin hahmo Tarkoff oli lupaavan alun jälkeen pienoinen pettymys. Samoin se pelätty Joannan ja Wendyn mukamas niin pelottava kuningas-isä. Sen sijaan Bianca Lawsonsonin hahmosta Evasta tuli vaisun alun jälkeen oikeasti mielenkiintoinen. Muut sivuhahmot, niin vanhat kuin uudetkin, tekivät tehtävänsä jäämättä erityisesti mieleen.

Varoitus: Sarja loppui cliffhangeriin eli suomeksi sanottuna koukuun. Tarina jäikin pahasti kesken. Ilmiselvästi tekijät luottivat siihen, että sarja saa jatkoa ainakin vielä tuotantokauden verran. No, ei saanut. Kaiken lisäksi loppua olisi ollut helppo muuttaa heti lopettamisesta kuulemisen jäkeen, mitä ei tehnyt. Toinen huono puoli oli erikoistehosteet, erityisesti animoitu kissa.

En väitä, että Witches of East End olisi mikään mestariteos, itseasiassa se ei kuulu minun top kymppiini. Tai että se olisi ansainnyt Emmyn, jos toisenkin. Jos haluaa kevyttä katsottavaa, joka sisältää yliluonnollisia voimia, sarjaa kannattaa vilkaista. Tai jos olet Siskoni on noidan ystävä. Neljä tähteä.

Parallels - Kun Tv-pilottista tehdään elokuva

Joku aika sitten suunnitteilla oli scifi-sarja Paralles. Sarja ei kuitenkaan päässyt tuotantoon, joten sen tekijät päättivät tehdä sen pilotista elokuvan, jonka katsoin joku aika sitten Netflixistä.

Mies katoaa. Hänen lapsensa Ronan ja Beatrix Carver (Mark Hapka ja Jessica Rothe), nyt jo aikuiset etsivät häntä hylätystä rakennuksesta. Mukaan lähtee myös siskoon ihastunut naapurin poika Harry (Eric Jungmann). He eivät tiedä, että rakennukseen liittyy salaisuus: Se vie kaikki siellä olevat yhteen lukuisista ja toistensa kanssa hyvinkin erilaisesta rinnakkaistodellisuuksista.

Tv-sarjan pilotin muuttaminen tuo omat ongelmansa, varsinkin kuin tekijät eivät valitettavasti ole lisännyt siihen mitään. Hahmot toteuttavat tyypillistä tv-sarja formaattia. He ovat aluksi hyvin stereotypisia, mutta muutumat omaksi persoonakseen ajan kanssa. Nyt sitä aikaa ei annettu. Lisäkksi loppu jäi avonaiseksi, niin kuin pilotin kuuluukin. Elokuvaan se ei vain sovi.

Muuten elokuva upposi minuun. Idea oli hyvä, vieläpä jonkin verran tavallista tuoreempi. Toteutuskin oli huippuluokkaa. Taattua Hollywood-laatua. Erityisesti erikoistehostetiimi osasi hommansa. Elokuva oli kaunis kuin... No, kuva. Olisin kyllä seurannut sitä sarjamuodossakin. Ehdottomasti.

Matkattavat maailmat olivat semi mielenkiintoisia. Maailmoista toinen oli hieman edellistä kiinnostavampi. Ensimmäinen kuin sijoittuu aika perus ydintuhon jälkeiseen maahan. Toinen taas mahdolliseen lähitulevaisuuteen. En voi olla harmittelematta, että sarjamuoto olisi voinut näyttää niin paljon erilaisia ja mielenkiintoisia maailmoja, mutta tämä potentiaali menee kuitenkin hukkaan.

Hahmoista ehdoton suosikkini oli Polly (Constance Wu), todellisuuden matkaamisen veteraani ja pomottava Baddass-lady. Lopun yllätys häneen liittyen oli elokuvan parasta antia. Muuten hahmot olivat peruskauraa. En ihmonnut yhtään hahmoa, varsinkaan päähahmoa, mikä oli plussaa. Tai ehkä yhtä, nimittäin toisen todellisuuden Harrya. Hän oli kusipää, mutta onneksi vain pienessä roolissa.

Parallels on laadukasta scifiä, jollaista voisi katsoa enenmmänkin. Annan sarjalle, jota ei koskaan tullutkaan täydet viisi tähteä. Elokuva saa tyytyä kolmeen.

Bonesista ja Sleepy Hollowsta sekoittava jakso

Eilen kuulin kummia. erittäin kummia. Bonesista ja Sleepy Hollowsta on tulossa ns. crossover-jaksoja. Kumpikin sarja saa omansa. Miten tämä toimii? Onhan kyseessä kaksi täysin erilaista sarjaa. Sitä en tiedä. veikkaan, että Bonesissa Brennan tai Booth näkevät mahdollisesti näkyjä tai pääsevät työskentelemään Sleepy Hollown kuvauspaikalla. Sleepy Hollow:n kohdalla sejkoittaminen on luiontevampaa. Voivathan hyvpyn bonesin maailmaan perustella vaikka ovella rinnakkaistodellisuuteen.

Lapset ja nuoret aidan takana

Netflix-sarjoille ei loppua näy. Katsoin vähän aikaa sitten kaikki yli 21-vuotiaat tappavasta epidemiasta ja sen vuoksi eristetyistä nuorista kertovan Between-sarjan.

Pretty laken kaupunki on pulassa. Kaikkli aikuiset alkavat kuolla mystiseen sairauteen jättäen nuoret eli alle 22-vuotiaat omilleen. Hallitus luonnollisesti eristää paikan, joten klukaan nuorista ei pääse sisään, eikä ulos. Keskiössä on mm. raskaana oleva papin tytär Wiley (Jennette McCurdy) sekä tieteellisesti suuntautunut Adam (Jesse Carere).

Sarja tai ehkä oikeammin minisarja, ensimmäisellä tuotantokausella on vain kuusi jaksoa, keskittyy myös sairauden syyn selvittämiseen, mutta ihmissuhteet ovat kuitenkin tärkeämmässä osassa. Se, miten nuoret selviytyvät keskenään. Vähän joskus aikoja sitten Ylen esittämän klaanin tyyliin. Juoni on ajankohtainenkin. Nyt, kun lintuinfluenssa ja muut epidemiat uhkaavat maailmaa.

Sarja on ihan hyvä, enemmän kuin katsottava. Minun ei tarvinnut miettiä rupeanko katsomaan sarjaa viikoittaan vai en, mutta en nyt varsinaisesti odottanut seuraavaa jaksoa intopiukkana. Sarjan perusidea jaksoi vedota minuun. Se olikin sarjan parasta antia. Toteutus taas. Hmm. Se ei ollut huonoa, vain tylsää. Tapahtumat eivät siksi kiinnostaneet niin paljon kuin olisi pitänyt.

Hahmoista pidin eniten Adamista ja maanviljelijän pojasta Gord (Ryan Allen) ja vähiten puolestaan rikkaan perheen vesaa Chuck (Justin Kelly), josta loppukausi sai vähän paremman. Muut hahmot täyttävät kaikki teinikliseet. Onko sarjan tekijät edes nähneet teini-ikäistä? Onneksi hahmoihin kiintyy, joten heidän edesottamuksensa jaksaa kiinnostaa.

Between tuli Netflixiin, yllättävän perinteisesti, jakso kerrallaan. Syy siihen on tuntematon. Ehkä Netflix halusi näyttää sarjan tuoreeltaan. Nyt sarjan voi tietystä katsoa putkeenkin. Vinkiksi niille, jotka kiinnostivat siitä. Jos perusjuoni kuulostaa hyvältä, niin kuin minusta, kannattaa katsoa ainakin sarjan pilotti. Miten sitä muuten tietää, onko sarja hyvä vai ei?

Between jatkuu vielä ainakin tuotantokauden. Toisin kuin ehkä tästä arvostelusta voisi päätellä. Sarjalla on kuitenkin myös oma viehätyksensä, minkä vuoksi annan sille jopa kolme tähteä.

Ruusujen sota jakaa Englanin aatelissuvut toisiaan vastaan

Conn Iggulden on yksi parhaista historiaallisen fiktion kirjoittajista. Hänen Ruusujen sota-sarjaan on tulut jatkoa, Kolmen liitto-nimisen kirjan muodossa. Nyt se on luettu.

Kolmen liiton tarina jatkaa siitä, mihin sarjan edellinen osa, Myrskylintu, jäi. Vuosi 1454. Englannin kuningas Henri VI on mieleltään hyvin sairas, minkä vuoksi hän makaakin tiedottomana vuoteellaan. Koska kuninkaan poika Edward vielä lapsi, eikä Keskiajalla nainen kelvannut hallitsijaksi, maahan on syntynyt valtatyhjiö. Sille riittääkin täyttäjiä.

Yksi niistä on sijaishallitsijaksi nimetty Richard York. Kuningatar haluaa kuitenkin pitää vallan miehellään ja samalla itsellään ja pojallaan. Lopulta valtakunta ajautuu sotaan, jossa palkintona on valtaistuin. Jotkin suvut käyttävät tilaisuutta hyväkseen maksamaan vanhoja kalavelkoja. Näistä suurin on sarjassa enen näkemätön suku, Percyt, jotka liittyvätkin kamppailuun Yorkin riveihin. 

Olen kuullut, että Tulen ja jään laulu-sarja, jonka jotkin tetävät siitä tehdystä Game of Thrones-sarjasta, on saanut innotteita juuri tästä aikaudesta. Uskon sen. Aikakausi on erittäin kiinnostava. Vaikka siitä voikin saada helposti romanttisen kuvan, todellisuus on karu. Varsinkin jos satut olemaan tavan tallaaja. Siksi kirjoissa, niin kuin tässäkin, kuvataan usein hallitsevaa kansanosaa.

Igguldenin kirja on siitä hieno teos, että se onnistuu melko tasapuolisesti kuvaamaan sisällissodan molempia puolia. Lukija ei kannata kumpaakaan puolta tai kannattaa vahän molempia. Muutenkin henkilöt ovat aina olleet Conn Igguldenin vahvuus. Ne ovat tässäkin kirjassa sopivan moniulotteisia. Suurin osa hahmoista ei ole hyvä tai paha, vain inhimilinen.

Hahmoista lempparini on tässä kirjassa liian vähän huomiota saanut ja puhtaasti kuvitteellinen hahmo vakoojamestari Derry Brewer. Myös toistensa vastustajat York ja kuingas Henrik ovat pidettäviä hahmoja, lähinnä heidän helposti ymmärrettävien motivaatioiden ansiosta. Inhokkini on ehdottomasti vanhempi Percy. Hänen poikansa on paljon isänsä siedettävämpi.

Pakko sanoa, että itse olin Yorkin puolella, ainakin kirjassa. Lähinnä siksi, että Henrik on liian sairas hallitsemaan yhtään mitään. Fyysinen sairaus ei olisi haitannut tai edes päätöksen tekoon vaikuttamattomat mielenterveydelliset ongelmat. Henrik ei kuitenkaan ollut suurimman osan aikaa edes henkisesti läsnä. Valitettavasti, sillä terveenä olleessaan hän vaikutti hyvältä mieheltä.

Toisaalta kait Margaretasta olisi voinut tulla hyvä hallitsija, jos se olisi ollut mahdolista naisille. Valkoisessa kuningattaressa hänet kuvattiin enemmän tai vähemmän kylmä verisenä narttuna. Suoraan sanoen. Kolmen liitossa hän on paljon sympaattisempi. En tiedä, millainen hahmo hän oikeasti oli, mutta pidän enemmän tämän kirjan versiosta.

Englantilaisten nimeämisperinteen mukaan useat henkilöt ovat nimetty samannimisiksi. Edwardeja, Richardeja sun muita kirjasta löytyy riittämiin. Se voi tehdä nimien muistamisesta vaikeaa. Onneksi avuksi kirjan alkuun on laitettu sukutaulukot, jotka selventävät asiaa. Lisäksi hahmoja kutsutaan kirjassa myös hänen hallitsemansa alueen mukaan.

Oheinen kuva on Valkoinen kuningatar-sarjasta

Ruusujen Sota: kolmas liitto on täynnä hurjia taisteluita, ovelaa juonittelua, draamaa ja historian siipien havinaa. Siis kaikkia niitä piirteitä, jotka vetoavat minuun erityisen paljon. Itse näen taistelut kirjan parhaana antina. Suurimmaksi osaksi onnistuneen kuvailun vuoksi. Niissä kirjailija pysähtyy usein kuvailemaan suhteellisen tarkkaan kaikkea mahdollista.

Lukijat voisivat kuvitella olevansa itse paikalla. Pääseensä jännitykseen kiinni turvallisesti, kotisohvalta käsin. Sen verran uskottavasti maailma ja sen tapahtumat on kuvattu. Muutenkin pidän Conn Igguldenin kirjoitustyylistä. Se on parempi kuin mm. Valkoisen kuningattaren kirjoittanut Philippa Gregory, vaikka hänkään ei ihan huono ole.

Kolmen liitto osoittaa jälleen, että Conn Iggulden on yksi historiallisen fiktion mestareista. Minuun teos ainakin uppoaa. Viisi tähteä.

Jack Reacher vs. USA:n taitavin tarkka-ampuja

Lee Childin Jack Reacher-kirjat kuuluvat suosikkeihin, varsinkin lajityyppinsä joukossa. Niinpä ei ole mikään ihme, että luin myös sarjan uusimman kirjan, Korkein panoksin (Personal).

Ranskan presidentti yritettään murhata. Yritys epäonnistuu, muta yksi asia on varmaa. Sen suoritti hyvin taitava henkilö. Niin taitava, että sellaisia ei löydy montaa. Itseasiassa alibien tarkistamisen jälkeen jäljelle jäi vain neljä epäiltyä. Yksi niistä on amerikkalainen John Kott. Kottin kouluttaja eli Yhdysvaltain armeijatahtoo luonnollisesti puuttua asiaan.

Varsinkin kuin pelätään, että tarkka-ampuja hyökkää toisen tärkeän kohteen kimppuun, samaan aikaan pidettävän G8-kokouksen. Niinpä apuun kutsutaan, kukapas muu kuin entinen sotilaspoliisi ja nykuinen kulkuri Jack Reacher. Tehtävä on vieläpä reacherille erittäin henkilökohtainen. Hän toimitti Kottin aikoinaan, noin 16 vuotta sitten, telkien taaksi.

Korkein panoksin antaa minulle juuri sen, mitä Jack Reacher -kirjasta haluankin eli ottessaan pitävää jännitystä, korkeaoktaavista toimintaa sekä sankarin, jota on ilo kannustaa. Vieläpä aiheen huomioon ottaen harvinaisen uskottavaan muotoon. Uskottavuutta lisää se, että kirjoihin on upotettu paljon faktatietoa.

Kirja on kerrottu tavanomaisesta poiketen ensimmäisessä persoonassa ja se toimii. Joissakin sarjan kirjoissa, itseasiaas suurimmassa osassa käytetään kaikki tietävää-kertojaa. Minä-kertoja sopii minusta parhaiten juuri näille kirjoille, vaikka kaikki tietävällä-kertojallakin on puolensa. Siksi olekaan ihme, että suurin osa kirjailijoista käyttää juuri sitä. 

Sitten hahmoihin. Reacher on Reacher. Hyvä niin. Reacher selvittää ongelmia ensisijaisesti älynsä ansiosta, vaikka hän hallitseekin väkivallan jalon, tai vähemmän jalon, taidon. Reacheriä kuvattiinkin kirjassa Sherlock Homelessiksi. Lisäksi hän pitää kahvista, niin kuin minäkin. Se on aina plussaa. Muutenkin reacher on yksinkertainen mies, joka yrittää tehdä puolustaa niitä, jotka itse eivät siihen pysty.

Hänen “side-kickiknsä” Casey Nice oli perus nuori ja kaunis sivuhahmo, joka kuitenkaan ei ole tyhmemmästä päästä. Ylipäätään ihmiset tässä sarjassa ovat poikkeuksellisen älykkäitä ja muutenkin kyvykkäitä, eikä naiset tee poikkeusta. Muut sivuhahmot olivat ihan jees. Pääpahis jotenkin blaah. Hän ei yllättänyt missään kohtaa.

Korkein panoksin on vähän erilainen Jack Reacher-kirja. Esimerkiksi siinä matkustetaan maailmalla eli Pariisissa ja Lontoossa tavanomaisen hämäräperäisen pikukaupungin sijaan. Reacher on myös aikaisempaa enemmän osana tiimiä. Toki hän tekee asiat omalla tavallaan, niin kuin aina. Sen vuoksi teos jakaa faneja. 

Itse pidin kirjasta ja sen erilaisuudesta muohin sarjan kirjoihin nähden. Se pitää sarjan tuoreena. Sitä paitsi kirjan maine erilaisena Reacher-kirjana on usein liioittelua. Suurimmaksi osaksi kirja on aika samanlainen kuin muutkin. Muutamaa, aikaisemmin mainitsemaani yksityiskohtaa, lukuunottamatta. Kirjasarjan fanien ei siis kannata huolestua.

Itse nautin kirjasta suuresta. Sarjan teoksien kärkikaartin se ei kuitenkaan yllä. Enkä suosittele kenenkään aloittamaan Jack Reacher-kirjoja tästä teoksesta, sillä siitä ei saa kattavaa kuvaa muista sarjan kirjoista. Lukeminen kannattaa aloittaa aloittaa ensimmäisestä osasta. Jos sitä ei ole luettavaksi, muut alkuosat käyvät hyvin.

Korkein panoksin osoittaa, että Lee Child ei ole menettänyt otettaan. Siitäkään huolimatta, että kirja on sarjan yhdeksästoista. Minä arvostelen kirjan kuitenkin sarjan standardeilla, siksi ihan viittä tähteä en voi sille antaa. Neljä ja puoli tähteä.