Ihmenelikko tulee taas – Yleisön pyynnöstä huolimatta

Kävin katsomassa supersankarielokuvien ystävänä luonnollisesti myös uunituoreen Fantastic Fourin. Siitäkin huolimatta, että se on saanut paljon haukkuja. Onko se tosiaan niin huono?

Neljä nuorta, saavat käymästään toisen ulottuvuuden planeetta Zeroksi kutsutusta planeetasta supervoimia. Reed Richards (Miles Teller) pystyy venyttämään itseään loputtomiin, Ben(jamie Bell) saa mahtavat voimat, mutta näyttää kivihirviöltä, Sue (Kate Mara) osaa muuttua näkymättömäksi ja Johnny (Michael B. Jordan) muuttuu ihmissuihduksi.

Fantastic Four kertoo siis Marvelin suositun supersankariryhmän syntytarinan. Sarjakuvafilmatisoinnissa käytetyn aiheen. Vastaan nyt näin aluksi ylläolevaan kysymykseen. Ei ole. Ihan. Fantastic Four on elokuvana jopa ihan katsottavakin. Olen kuitenkin nähnyt parempia sankareiden syntytarinoita enemmän kuin laki sallii. Huonompia en yhtään.

Mikä sitten tekee elokuvasta niin huono? Vastoin yleistä mielipidettä en usko syyn löytyvän mäyttelijöistä, varsinkaan Johnnyn tummaihoisuus ei häirinnyt minua lainkaan. Uskon, että he tekivät parhaansa annetuilla materiaaleilla. Ei ole heidän vikansa, ettei materiaali ollut kummoinen. Käsikirjoitus kuin oli puiseva, eikä visuaalinen toteutuskaan ollut mitenkään ihmeellinen.

Elokuvan heikkoudet eivät lopu käsikirjoitukseen tai visuaaliseen ilmeeseen. Ne eivät edes ole elokuvan suurimpia heikkouksia. Niitä on elokuvassa kaksi: Hidas käynnistyminen ja se, että ryhmän väliset suhteet jäivät vaihtopenkille. Aikahypyt eivät parantanut elokuvaa. Päinvastoin. Nyt elokuvassa jäi auki monia kysymyksiä.

En tiedä teistä, mutta supersankarielokuvia katsoessani odotan supervoimia tai edes muuta toimintaa. Fantastic Four tarjosi niitä säästeliäästi, aivan turhaan. Esimerkiksi supervoimia nähtiin vasta elokuvan puolivälissä. Toimintakin alkoi vasta kymmenen minuuttia ennen loppua eli auttamatta liian myöhään. Uskon, etten ole näkemykseni kanssa yksin.

Mikä sitten korvaa toiminnan? Tiede. En ihmettele asiaa, sillä se on kuulemma yksi Fantastic Four-sarjakuvien kiehtovimmista elementeistä. Niin tai näin, elokuvassa tuo elementti ei onnistunut alkuunkaan, sillä se tarjotaan katsojille lähinnä ähinnä kohtauksissa, joissa hahmot tuijottavat tietokoneiden näyttöjä, mikä taas on harvinaisen tylsää katseltavaa.

Sitten hahmoihin. Kaksi suosikkiani eivät kummatkaan kuulu Fantastic Fouriin. Ensimmäinen näistä on miellyttävä-ääninen Suen ja Johnnyn isä Tohtori Franklin Storm. Hän oli hahmoista samaistuttavan, mikä ei elokuvan kohdalla kerro vielä paljon. Toinen on elokuvan pahis, Tohtori Doom, jonka voimat ovat elokuvan parhaat. Tätäkin ehdin elokuvan aikana miettiä. 

On elokuvassa jotain hyvääkin. Esimerkiksi koko sen alkupuoli, varsinkin talonräjäytyskohta oli hauska. Muutakin hauskaa elokuivasta löytyy, jokunen jopa ihan tarkoituksella. Supervoimatkin olivat ihan cooleja, vaikka itsensä venyttäminen onkin hyvin komediallista. Myös lopputaistelu oli hyvä myös, vaikka se loppuikin turhan nopeasti.

Fantastic Fourin katsomisen jälkeenkään en ole varma, miksi kyseinen elokuva oli pakko tehdä. Kyllä sen kuitenkin katsoi, ennen kuin selkänsä otti. Setäni sanontaa mukaillen. Kaksi tähteä. Se nyt vaan jäi vähemmän fantastiseksi. Sori, en voinnut vastustaa.

Jumala antaa ihmiskunnalle vetisen lopun - Ei kuitenkaan kaikille

En juurikaan katso Raamattuun perustuvia elokuva. Tein kuitenkin poikkeuksen Darren Aronofskyn Noah-elokuvan kohdalla. Onhan se saanut jonkin verran huomiota maailmalla.

Noahin tarina on tuttu jo pyhäkouluakoista. Jumala on lopen kyllästynyt ihmiskuntaan ja syystäkin. Niinpä hän päättää tuhota koko maailman tulvan alle. Hän antaa kuitenkin maailmalle toisen mahdollisuuden lähettämällä Noah-nimiselle miehelle (Russell Crowe) näyn. Miehen pitää rakentaa arkki, johon hän kerää perheensä ja kaksi jokaista eläinlajia.

Jos tämä ei kuulosta houkuttelevalta, en ihmettele. Tarina kun on kuultu jo niin moneen kertaan, monena eri versiona. Uskonolinen lähde tuokin elokuvaan oman haasteensa. Paikoin tuntuu, kuin katsoisi pyhäkoulua varten laadittua opetuselokuvaa. Varsinkin takaumissa, jossa tuttuja Raamatun tarinoita kerrataan. Visuaalisesti hienolla tavalla tosin.

Ilokseni voin kuitenkin luvata, että elokuva ei pelkää lisätä tarinaan jotain uutta. Se ei tosiaankaan pysy uskollisena raamatun tarinalle, vaikka tietyt elementit on sieltä otettukin. Se onkin suututtanut sekä fundamentalistikristityt että muslimit. Nooa kuin kuluu myös islamin uskon profeettoihin. Jumala läsnä, joten elokuva ei ole suunnattu ateisteillekaan.

Noah:ia voisikin pitää tutkielmana ihmisten pahuudesta ja siitä, miten heidän itsekkyys aiheuttaa. Sekä siitä, onko ihmisten oikeus käyttää luontoa, miten haluaa. Nykyään, ilmastonmuutoksen alla, ajankohtaisesta aiheesta. Noahin mielestä ihminen on osa luontoa eikä sellaisena eläimiä arvokkaampi. Hän on jopa kasvissyöjä. Ihmisten tappamista tämä ei kuitenkaan estä.

Elokuvan tulkinta Nooasta on hyvin erillainen erilainen. Hän on ihmisiä vihaava, kyyninen ja hyvin toimintasankarimainen. Hän on myös täynnä uskonnollista kunniantuntoa. Liiaksikin. Häntä voisikin pitää totuutta itseoikeutetukseen pitäväksi uskonnolliseksi kiihkoilijaksi. Ihmistyypiksi, jota niin maltillisten uskovaisten kuin ateistienkin on vaikea sietää.

Valitettavasti muut hahmot jäävät hänen varjonsa. Siitäkin huolimatta, että näyttelijöinä toimii sellaiset nimet kuin Anthony Hopkins, Jennifer Connelly ja Emma Watson. Se tuskin on näyttelijöiden syytä. Hahmot vaan on kirjoitettu liian yksiulotteisesti. Pienemmistä rooleista nyt puhumattakaan. Siksi kukaan ei jaksa välittää ihmiskunnan kohtalosta.

Sen sijaan elokuvan pahis Tubla-Kain (Ray Winstone) on toista laatua. Hän uskoo, että eläinkunta on luotu yksinomaan ihmisten ravinnoksi ja ihmiset saavat hyödyntää luontoa, miten haluavat. Minusta pahis oli hyvä lisä, mutta olisin tehnyt hänestä piirun verran mustavalkoisemman. Vastuuhan hän sentään ihmisten joukkotuhoa. Itsekkäistä syistä, mutta silti. 

Elokuva on visuaalisesti erittäin näyttävä. Varsinkin suuri Taru Sormuksen Herrasta tyylinen taistelukohtaus. Ihan tosi. Siinä on “enttejäkin”, ennen enkeleitä olleita kivi-jättiläisiä. Myös vedenpaisumus näyttivät hienoilta. Katsoin elokuvaa kotisohvalta, joten voin vaan kuvitella, miltä se näyttäisi 3D lasit päässä. Tuskin se olisi kuitenkaan tuonnut siihen mitään kauhean olennaista.

Nykyajan mittapuulla elokuva ei ollut pitkä, jonkin verran oli kaksi tuntia, mutta elokuvasta olisi saannut helposti myös lyhyemmänkin ilman minkään tärkeän pois jättämistä. Elokuva esimerkiksi lähtee käyntiin turhan hitaasti. Varsinkin kuin melkein kaikki katsojat tietävät, miten siinä tulee käymään. Toista puoliskoakin olisi voinut pätkiä vähentämällä arkisssa kökkäämistä.

Noah tuo raikkaan tuulahduksen vanhaan tarinaan, tai historialliseen tapahtumaan. Riippuu vähän, mihin uskoo. Se on myös elokuvana viihdyttävä. Se on kuitenkin kaukana täydellisestä. Kolme tähteä.

Hemlock Grovessa hirviöt mekastavat ja tyttöjä kuolee

Jokaisessa asuu hirviö. Ainakin Netflixin oman kauhusarjan, Hemlock Groven mukaan. Katsoin juuri sarjan ensimmäisen tuotantokauden ja nyt on arvostelun aika. JUONIPALJASTUKSIA!

Hemlock Grove perustuu McGreevyn samannnimiseen romaaniin. Hemlock Groven, pinnalta katsottuna idyllisen pikkukaupungin, rauha rikkoontuu. Kun kaupungin leikkikentältä löytyy ruumis, joka kuuluu lukioikäiselle cheerleaderille. Tyttö on revitty kappaleiksi hyvin brutaalilla tavalla. Onko se tappaja eläin vai jotain tyystin muuta?

Kaupunkilaisten katseen kääntyvät mustalaisperheeseen tai tarkemin sanottua perheen ihmissudeksi huhuttuun poikaan Peteriin. (Landon Liboroin). Niin myös rikkaan perheen vesa Roman (Bill Skarsgård). Ensin epäiltynä, sitten ystävänä. Myös Romanin suvulla riittää salaisuuksia, joita vartioi perheen timantinkova matriarkka Olivia (Famke Janssen).

Peter on kuin onkin ihmissusi, mutta ei syyllinen murhaan. Niinpä pojat päättävät Peterin maineen ja mahdollisten muiden uhrin pelastamiseksi etsiä tappajan käsiinsä. Juoni tiivistyy, kun kaupungista löydetään toinenkin ruumis.Loppu onkin sitten lievästi kummallisia juonenkäänteitä, kauhua, vähän romanssiakin, ihmiskokeita, kuolemaa, mysteerejä sekä hyytävää tunnelmaa.

Hemlock Groveen ei pääse sisään ihan heti, mutta sarja paranee muutaman jakson jälkeen. Yritin katsoa sarjaa joskus aikaisemminkin, mutta se jäi kesken. Ajattelin kuitenkin antaa sille toisen mahdollisuuden ja se kannatti. Kun hahmoihin ja erikoiseen huumoriin pääsi sisään, niin sarja pitää otteessaan loppuun asti, vaikka olenkin nähnyt parempia lajityypin edustajia.

Sarja on omituinen, lähinnä hyvällä tavalla. Se ei kuitenkaan tarjoa genreen mitään uutta. Se oikein pursuaa kauhuelokuvien sun muiden kliseitä, eikä siten myöskään onnistu yllättämään. Ei kyllä pelottamaankaan. Valitettavasti. Itse olisin kyllä kaivannut kauhupuolta enemmän. Draamaa sarjasta löytyy sitten riittävästi, vaikka romantiikka jäikin vähemmälle.

Sarja näyttää ja kuulostaa siltä, miltä tämän tyylisen sarjan pitääkin. Erikoistehosteita on tämänkaltaisille sarjalle epätyypillisen vähän. Tottakai niitäkään ei ole unohdettu. Esimerkiksi sarjan ihmissusimuodonmuutos on yksi kaikien aikojen vaikuttavampia ja kekseliäimpiä. Samalla myös järkyttävämpiä. Herkkohermoiselle se ei siis sovi.

Hahmoihin ei pääse kyllästymään, mikä on jo jotakin. Kovin miellyttäviä he eivät kuitenkaan olleet. Minulla oli kolme suosikkihahmoa: Peter, Romanin sisko Shelley (Nicole Boivin) ja ammattimainen hirviönmetsästäjä Tohtori Clementine Chasseur (Kandyse McClure). Pidin myös Peterin taikavoimia omaavasta serkusta Destinystä (Kaniehtiio Horn).

Hemlock Grove on hyvä yliluonnollinen sarja ja niitä ei ole koskaan liikaa. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan. Kolme ja puoli tähteä.

Kuolemattomuuden tavoittelijat

Joku aika sitten päätin mennä pitkästä aikaa dokumenttien maailmaan. Netflixiin kuin oli tullut vanhenemisen pysäyttämistä tavoittelevista tutkijoista kertova The Immortalists.

Cure ageing... or die trying, älyvapaasti suomennettuna paranna ikääntyminen tai kuole sitä yrittäessäsi. Näin ajattelee toinen dokumentin päähenkilöistä, kuusikymppinen maratoonari ja biologian asiantuntija Bill Andrews. Hän ei ole ajatuksensa kanssa yksin. Ne jakaa myös hänen kollegansa olutta lipittävä partaveikko Aubrey de Grey.

Kuolemattomuus on mielenkiintoinen aihe, yksi mielenkiintoisimmista. Miten se vaikuttaisi yhteiskuntaan? Kannattaako ihmisille edes antaa iankaikkista elämää? Dokumentti olikin parhaimmillaan, kun tieteilijöiden piti perustella epäilijöilleen juuri näitä asioita. Epäilijöitä heilä riittääkin. Ala on yllättävänkin epäarvostettu. Niin nyt kuin menneisyydessäkin.

Dokumentin kohteiden tutkimukset, samoin näkökulmat asiaan poikkeavat toisitaan kovasti. Valitettavasti se ei näytä juuri dokumentin tekijöitä kiinnostavan, vaan tutkijoiden oma persoonallisuus, joka taas ei jaksa kiinnostaa minua juuri ollenkaan. Ihan susi tylsä dokumentti ei kuitenkaan ole ja jaksoin jopa katsoa sen loppuun. 

Tutkijoiden rakkauselämä sai kohtuuttoman paljon huomiota. Bill Andrew on kihloissa hänen rakkautensa maratooneihin jakavan Mollyn kanssa. De Grey puolestaan on naimisissa itseään huomattavasti vanhemman geneetikon Adelaiden kanssa, joskin hänellä on myös pari nuorempaa tyttäystävää. Hänen mukaasa kuolemattomuus muuttaisi ihmisten käsitystä avioliitosta.

Myös kummankin motivaatiot tulivat hyvin esille. Kuolemattomuus olisi paitsi palvelus yhteiskunnalle, niin myös heille itselleen. Kukapa haluaisi kuolla tai nähdä perheenjäsenensä vanhenevan. Kummankin vanhemmat ovat jo vanhoja, yli kasikymppisiä, eikä heillä ole enää paljon aikaa. Asia, johon monet voivat varmasti samaistua.

Opin siis jonkin verran vanhenemista parantamista yrittävistä meihistä, en läheskään tarpeeksi siitä, miten siihen pyritään tai miten se vaikuttaisi ihmisiin ja maailmaan yleensä. Dokumentti oli kuitenkin katsomisen arvoinen. Kolme tähteä.

Kostotarina keskiaikaisella mausteilla

Kosto oli suloinen myös keskiajalla, ainakin mikäli uskotaan Netflixistä katsomaani Sword of Vengeance -elokuvaa. Ja miksipä ei, yleensä siitä saa ainakin katsottavaa viihdettä.

Sword of Vengeance sijoittuu vuonna 1066 tapahtuneen Hastingsin taistelun jäkeiseen aikaan. Paha kuningas Earl (Karl Roden) hallitsee nyt maata kahden sosiopaattisen poikansa (Gianna Giardinelli ja Edward Akrout) kanssa. Maa kaipaa pelastajaa. Olisiko se Shadow Walker (Stanley Weber), kostoa vannova prinssi. Kuningas kuin tappoi hänen isänsä ja myi hänet orjaksi. 

Apua löytyykin kaikkensa menettäneestä kylästä, kuin kadonnut prinssi pelastaa kuvankauniin Annan (Annabelle Wallis) raiskaukselta. Anna itse on leski, joka on saanut tarpeekseen kuninkaan itsevallasta, muun kylänsä tavoin. Kyläläiset tarvitsevat kuitenkin itseleleen vahvan johtajan. He nimittäin tietävät, että kuningasta vastaan noustessa uhkana on kaiken menettäminen.

Sword of Vengeance on katsottava elokuva. Ei siis niin huono, kuin esimerkiksi Rotten Tomatoesin arvostelut voisivat antaa ymmärtää. Toki aikansa voi käyttää paremminkin. Jopa silloin, jos sattuu olemaan lajityypin ystävä. Toisaalta, voisi ajan käyttää myös paljon huonomminkin. Varsinkin, kuin elokuva on loppuen lopuksi aika lyhyt.

Juoni ei ole kummoinen. Hahmotkin ovat niin kaksiulotteisia, että heidän voisi luulla olevan revitty jonkun paremman elokuvan extroista. Päähenkilöllä ei ole nimeä, mikä kertinee kaiken tarpeelisen. Kostonhimo on hänen ainut persoonallinen piirteensä. Anna ei ole sen parempi. Hän on olevinaan ns. vahva nainen siinä kuitenkaan onnistumatta.

On Sword of Vengeancessa jotain hyvääkin. Nimittäin toiminta. Sitä elokuvassa riittääkin. Se vieläpä näyttää hyvältä, ainakin budjetin huomioiden. Onneksi, sillä elokuva ei tarjoa juuri muuta. Elokuva näyttää mutenkin hienolta, joskin siihen kyllästyy nopeasti. Elokuva kuin on melkein mustavalkoinen. Jos elokuvaa uskotaan keskiajan Englanti on pimeä paikka.

En nyt varsinaisesti suosittele elokuvaa kellekään. Yksinäinen samurai-tyyppisten elokuvan ystävät tai keskiaikaan hullaantuneet voisivat pitää elokuvasta. Kaksi tähteä.

Söpöt avaruusoliot kaukana kotoa

Minulle suositeltiin Home-nimistä animaatiota. Esiintyyhän siinä liuta tähtiä ja yksi söpö kissakin, joten ajattelin katsoa, millaisesta elokuvasta on oikein kyse. 

Boovit ovat työtätekeviä, söpöjä ja harvinaisen pelkurimaisia avaruusolijoita. Kun sanon pelkurimaisia, tarkoitan sitä. Heidän mottonsa on: Koskaan ei ole liian myöhäistä juosta karkuun. Näin uskoo erityisesti Boovien kapteeni Smek (Steve Martin). Smek ei ole kuitenkaan elokuvan päähenkilö. Se kunnia kuuluu sosiaalisesti kömpelölle Oh:ille (Jim Parssons).

Oh joutuu omiensa jahdattavaksi kutsuttuaan kaikki, myös Booveja jahtaavat Grodit, tervetuliaisjuhliinsa. Boovien puhelimessakin Lähetä-nappi on turhan lähellä Lähetä kaikille-nappulaa. Selvä suunnitteluvirhe. Tästä muut Boovit eivät tietenkään tykkää, joten Oh joutuu kaltaistensa taka-ajamaksi.

Hänen ei kuitenkaan tarvitse matkata yksin. Hän saa avukseen äitiään Lucya (Jennifer Lopez), etsivän esiteinin Gratuity “Tip” Tuccin (Rihanna). Mukana roikkuu myös Tipin kilpikonnakuvioinen kissa Pig. Hauska fakta: Alkuperäisteoksessa eli Adam Rexin True Meaning of Smekday-lastenkirjassa Oh:in nimi on J.Lo eli Jennifer Lopezin kutsumanimi.

Animaatio sei tarjoa mitään uutta auringon alla. Varsinkin ihmislapsi-avaruusolio tiimejä ovat jo tuttua huttua animaatioiden ystäville. Siitäkin huolimatta elokuva onnistuu viihdyttämään katsojia, niin lapsia kuin lapsenmielisiäkin koko kestonsa ajan. Se on hurmaava, hauska ja eläväinen animaatio, jossa on mukana aimo annos sydäntä. Haukaa ja kevyttä katseltavaa siis.

Elokuvan tyyli on juuri lapsille ja lapsenmielisille sopiva. Kaikki on pastellinväristä, selkeää, mutta ei mitenkään erityisen näyttävää. 3D-lasit olisivat menneet hukkaan. Sen sijaan elokuva kannattaa katsoa alkuperäisillä äänillä. Tietenkin vain siinä tapauksessa, että sitä ei katso lapsen kanssa. Elokuva kuin on täynnä tähtiä.

Oh on vähän kuin animoitu versio Jim Parssonin menestysroolista, Rillit Huurussa-sarjan Sheldonista. Uskonkin vakaasti, että ilman näyttelijää elokuva ei olisi olut läheskään yhtä viihdyttävä. Myös Booveilla on oma viehätysvoimansa. Jos joidenkin avaruusolioiden täytyy valloittaa maa, olisipa he Boovien kaltaisia. 

Eikä vähiten siksi, että heidän maailmanvalloittamisensa sujui verettömästi. Kaikki ihmiset pääsivät turvaan “Happy Humantown”-nimiseen kommuuniin. Boovit tuovat elokuvaan myös aimo annoksen komediaan, joka on melkeinpä pakollista tämän tyyppisille elokuville. Onhan heidän tietämättömyys maapallosta ja sen asukkaista helppo, mutta pohjaton huumorin lähde.

Tip puolestaan on värillisyyttään lukuunottamatta animaatioiden peruspäähenkilö, hyvällä tavalla. Hän on rohkea, itsenäinen ja helpostui samaistuttava, hauska ja vielä älykäskin. Lisäksi hänen ruumiinrakenteensa on harvinaisen realistinen elokuvan päähenkilöksi, erityisesti naispäähenkilöksi. Tip on hyvä roolimalli nuorille tytöille ja miksei pojillekin.

Home on malliesimerkki hyvänmielen animaatiosta. Niinpä arvostelenkin sen lajityyppinsä standardeilla. Luonnollisesti. Neljä ja puoli tähteä. Puoli pistettä meni kliseisyydestä.

Skandaalit eivät ikinä lopu - Onneksi Olivia Pope auttaa

Otsikon väittämä on totta ainakin neljännelle kaudelle edenneessä Scandal-sarjassa. Sarjan päähenkilö Olivia Pope selvittää niin omia kuin asiakkaidensa ongelma.

Kolmannen kauden loppuessa Olivia Pope (Kerry Washington) jätti tutut kuviot ja lähti viettämään lokoisia päiviä unelmiensa saarella Jaken (Scott Foley). Hänen ystävänsä Harrison (Columbus Short) kuitenkin kuolee, joten Pope matkustaa takaisin washingtoniin hautaamaan miehen. Siellä Pope huomaa muiden elämän jatkuneen ilman häntä.

Abby (Darby Stanchfield) työskentelee Valkoisessa talossa lehdistösihteerinä. Huck (Guillermo Díaz) korjaa tietokoneita geneerisessä tekniikkakaupassa Randy-salanimellä. Quinn (Katie Quinn Lowe) on ainut, joka käytti aikansa Oliviaa etsien. Minusta heidän avuttomuus ilman Oliviaa on hieman epäuskottavaa. Kaiki ovat aikuisia kuminkin, mutta menköön nyt. 

Valkoisessa talossa Fitz (Tony Goldwyn) ja Mellie (Bellamy Young) puolestaan surevat poikansa kuolemaa. Kumpikin omalla tavallaan. Fitz uppoutuu töihin, mutta Mellie ei jaksa enää välittää mistään. Hän juo paljon, pitää pyjamaa ja syö muroja suoraan laatikosta. Nyt näin esimerkkinä. Mistään välittämätön-Mellie on paras Mellie tähän asti. En ole koskaan ollut hahmon suurin ystävä.

Olivia jatkaa kaudella myös sitä, mihin hän viime kaudella jäi. Eli isänsä Rowanin (Joe Morton) muun muassa salamurhia tehtailevan B613:n tuhoaamista. Ansaitusti. Rowan osoittautuukin varteenotettavaksi vastustajaksi. Juoni olikin kauden kiinnostavin, vaikka sarjassa käsitellään myös muita teemoja. Jotkin niistä ovat jopa ajankohtaisia, kuten poliisiväkivalta.

Scandal ei ole sarja, jota yleensä katson. Siinä on suhteellisen vähän toimintaa, eikä minkäänlaisia fantasian elementtejä. Se jo kuvastaa, ettei sarja ole huonommasta päästä. Se tarjoaa paitsi vaihtelua tavalliseen, niin inhimillisiä ja samaistuttavia hahmoja, purevaa dialogia, mielenkiintoisen näkökulman poliitiikan maailmaan, joskin fiktiivisen sekä myös sitä kaipaamaani actionia.

Valitettavasti sarjan pääparin eli Fitzin ja Olivian rakkaustarina alka mennä jo vanhaksi. Se on sarjalle suuri miinus. Lähinnä siksi, että niin hehkutettu kuin hahmo on, hän ei ole saanut presidenttinä juuri mitään aikaan. Mitään hyvää ainakaan. Se paha taas oli jotain niin käsittämätöntä, että oksat pois. En spoilaa enempää.

Muutkin Scandalin hahmot ovat aina olleet epätäydellisiä, inhimillisiä niin sanoakseni. He tekevät pahoa asioita, ehdottomasti. Jokaisella on kuitenkin niihin syynsä. Huck on siitä kouluesimerkki. Entinen salamurhaaja pystyy tekemään kauheita asioita, mutta samalla hän pysyy edes jokseenkiin sympattavana. Joskin tällä kaudella hän meni astetta liian pitkälle.

Sarjaa katsotaankin juuri hahmojen takia. Esimerkiksi uusi hahmo, Elizabeth North (Portia De Rossi) yllätti vielä kauden lopulla. Kuitenkin juuri sen takia, sarja ei kaikille sovi. Jotki kuin haluavat hahmonsa vähän puhtaampana. Toinen syy sarjan suosioon liittyy sen huonenkäänteisiin. Koskaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan tai tarkemmin, mitä jokin tietty hahmo tekee.

Neljännen kauden loppu ei ole huonoimmasta päästä, mutta siinä oli yksi merkittävä ongelma: Se ei jättänyt juuri minkäänlaista koukkua viidettä kautta ajatelen. Sarja olisi voinut loppua, eikä kukaan ajattelisi sen jääneen kesken. En tietenkään toivo sarjan lopuvan. Päinvastoin. Katson silti varmasti viidennen kauden ja olen iloinen siitä, että sarja jatkuu.

Scandalin neljäs kausi oli hyvä. Parantamisen varaakin olisi löytynyt. Toivon, että se otetaan huomioon viidennelle kaudelle mentäessä. Neljä tähteä kumminkin eli ei huono.