Veriviholliset pahisjahdissa

Uusintafilmatisoinnit ovat nyt kuuminta hottia. Sen huomasi myös 60-luvulla esitettyyn tv-sarjaan perustuva, Koodinimi U.N.C.L.E (englanniksi The Man from U.N.G.L.E).

 
Huomioita: En ole katsonut 60-luvun sarjaa, johon elokuva perustuu. En siis vertaile sitä ja elokuvaa keskenään. Luonnollisesti. Ennen arvostelua varoitan myös tavalliseen tapaan juonipaljastuksia, joita tähän arvosteluun sisältyy. Lue omalla vastuulla.

Vielä lisähuomio: Sinua saattaa kiinnostaa, että U.N.C.L.E. on lyhennys United Network Command for Law and Enforcement:ista eli organisaatiosta, johon elokuvan päähenkilöt lopulta päätyvät. 

Koodinimi U.N.C.L.E sijoittuu kylmän sodan aikaan. Nuoren itäsaksalaisen teknikon Gaby Tellerin (Alicia Vikander) Hitlerille aikoinaan ydinaseita suunnitellut isä (Christian Berkel) on kidnapattu salaperäisen, italialaisen, rikollisjärjestön toimesta, jonka johtajana toimii Victoria Vinciguerra (loistava Elizabeth Debickin). Uhka on erittäin todellinen ja ennen kaikkea maailmanlaajuinen.

Niinpä toistensa peri viholliset, C.I.A ja K.B.G, päättävät tehdä yhteistyötä sen poistamiseksi. He yhdistävätkin naistenkaatajan maineessa oleva entinen varkaan ja nykyinen CIA-agentti Napoleon Solon (Myös Teräsmiehenä tunnettu Henry Cavill) voimakaan, mutta helposti suuttuvan KGB-agentti Illya Kuryakin (Armie Hammer) kanssa. Miesten yhteistyö toimii vaihtelevien tuloksen.

Kyseessä oli jonkinlainen esiosa, vaikka lähdeteoksen ystävien mielestä näillä kahdella oli yllättävän vähän tekemistä toistensa kanssa. Siihen en ota kantaa. Kuitenkin ratkaisu toimi näin tv-sarjaa näkemättömän kannalta loistavasti, sillä Francinen maailma oli minulle tuntematon. Toki genre on tuttu lukuisista sarjoista ja elokuvista, joten turhan vieraalta sarja ei missään tapauksessa tuntunut. 

Oliko uusintafilmatisointi tarpeen? Nostan heti sen kissan pöydälle. Vastaus on yksinkertainen: Ei ollut. Elokuva kun ei tarjonnut mitään uutta tai ihmeellistä. Paitsi tieto siitä, että elokuvan lähdemateriaalina toimiva sarja on ollut olemassa. Kaiken ei tietenkään tarvitse tarpeellista ollakseen viihdyttävää ja sitä tämä elokuva oli, ainakaan elokuvaa katsoessa ei päässyt tylsistymään.

Jos tyyli iskee, suosittelen lämpimästi Koodinimi U.N.C.L.E.:n katsomista. Itsekin pidin elokuvaa katsomisen arvoisena, vaikka en tyylin faneihin kuulukaan. Mitään suurta vaikutusta elokuva ei kuitenkaan tehnyt. Se kuitenkin sopi täydellisesti perjantai-illan kevennykseksi. Eli kuin katsojan ei tee mieli mitään vakavaa. Odotuksia ei kuitenkaan kannata pitää liian isoina, niin ei pety.

Juoni ei tarjonnut mitään uutta ja ihmeellistä. Siinä oli paha rikollisorganisaatio, kovia miehiä, kauniita naisia, toimintaa ja kaverikomedioille tyypillistä huumoria. Se tarjoaakin hyvin Bond-maisen elokuvanautinnon. Siis nimenomaan sen uusimpia Bondeja perinteisemmän. Tämä ei ollut sattumaa, olihan aikanaan Napoleon Solon hahmoa kehittämässä itse Ian Fleming, James Bondin isä.

Tekijät olivat selkeästi keskittyneet pääosakaksikkonsa väliseen kemiaan. Valinta ei ole huono, sillä se olikin yksi elokuvan suurimmista vahvuuksista. Toinen elokuvan vahvuus oli sen sijoittuminen 60-luvulle, Kylmän sodan aikaan. Siitä ei vain saatu käytetty kaikkea potentiaalia, hyvästä yrityksestä huolimatta. Se kuitenkin erotti elokuvan perusagenttijännäreistä ja tarjosi elokuvalle mielin määrin silmäkarkkia.

Elokuva näyttikin hyvältä, kaikin puolin. Niin lavastus, puvustus ja kauniit naiset sekä komeat miehet hivelivät silmää Samoin taistelukohtaukset, joita elokuvassa riittikin mielin määrin. Tosin se äityi joskus vähän turhankin kesyksi. Samoin muu elokuva. Siinä oli kyllä kidutuskohtaus, mutta sekin kuvattiin mahdollisimman tylsästi. Ikärajan nosto olisi ratkaissut ongelman.

Toinen valituksen aihe onkin se, että melkein kaikki muu jäi sivuosaan. Erityisesti elokuvan jopa genrelleen harvinaisen unohdettavat pahikset, jotka olivatkin elokuvan suurimpia heikkouksia. Kylmää sotaakin kylmempi pääpahis oli elokuvan ehdoton valopilkku, vaikka saikin liian vähän ruutuaikaa. Saamaa voisi sanoa Gabysta. Pidin hahmosta, sivuun hänkin kieltämättä joutui.

Muut hahmot vaikuttivat kliseisiltä, jopa elokuvan päähahmo Napoleon Solo. Ongelmia tietenkin korostui sivuhahmojen, kuten kahden tiedustelupalvelun johtajien tai pahisten kätyreiden, kohdalla. En tiedä, oliko syy alkuperäisissä hahmoissa vai vaan elokuvasovituksesta. Luultavasti molemmista. Toki 60-luvulla hahmotyypit saattoivat ollakin vielä tuoreita. Mene ja tiedä.

Kaiken kaikkiaan Koodinimi U.N.C.L.E oli lajityyppinsä keskinkertaista parempi tuote. Siinä olisi kuitenkin ollut myös paljon parantamisen varaa. Kolme ja puoli tähteä.

Monsterikauhua 80-luvun hengessä

Netflixin uusin oma sarja, Stranger Thing, on rakkauskirje 80-luvun yliluonnollisille elokuville. Sellaisille kuin vaikkapa E.T tai Kolmanteen asteen yhteys. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

Hawkins, Indiana. Pikkukaupungin rauha järkkyy, kun 13-vuotias Will (Noah Schnnapp) katoaa jäljettömiin, äitinsä Joycen (Winona Ryder) ja veljensä Jonathanin (Charlie Heaton) suureksi kauhuksi. Samaan aikaan Hawkinsin labotariosta karkaa jotain pelottavaa. Asiat liittyvät toisiinsa, mutta miten. Ja miksi muitakin ihmisiä alkaa kadota kuin savuna ilmaan?

Asian tutkiminen ei jää pelkästään viinaanmenevän poliisipäällikkö Hopper (David Harbour), sillä Willin kaverit eli Mike (Finn Wolfhard), Lucas (Caleb McLaughlin) ja Dustin (Gaten Matarazzo) tekevät omaa tutkimustaan. He löytävätkin kaverinsa katoamispaikalta oudon, kummallisia voimia omaavan, tytön (Millie Bobby Brown). Tytöllä ei ole nimeä, vain numero, yksitoista.

Stranger Things sekoitti scifiä, kauhua ja draamaa ja lainailee turhia häpeämättä genrensä vähän jo vanhemmilta mestariteoksilta. Sarjan tekijät markkinoivatkin sitä juuri rakkauskirjeenä kyseisille teoksille. Se muistuttaa myös erästä toista sarjaa, Waynard Pinesia. Hyvästä syystä, olihan Stranger Thingssin tekijäkaartiin kuuluvat Matt ja Ross Duffer eli Dufferin veljekset tekemässä myös sitä.

Sarja ei tuntunut halvalta mestariteoksien kopiolta, vaikka siinä olikin paljon lainattua. Toisin kuin voisi etukäteen luulla. Sarjan laatu ei kuitenkaan ole aina idean tuoreudesta kiinni. Toteutus vaikuttaa myös. Tämä sarja oli toteutettu erinomaisesti, mikä sai sen vaikuttamaan enemmänkin kunnianosoitukselta kuin kopiolta. Se tekee siitä myös yhden parhaista uusista sarjalöydöistäni.

En ole paras ihminen sanomaan, kuinka osuva sarjan ajankuvaus oikein oli. Kaikki ainakin näytti ja tuntui oikealta. Joka tapauksessa juuri tuohon aikakauteen keskittyminen toimi hyvin, sillä se loi sarjalle oman, ainutlaatuisen tunnelmansa. Kuitenkin nykyaikaan sijoittuminen ei olisi huonontanut sarjaa merkittävästi. Paitsi vähentämällä sen nostalgia-arvoa, jota ei toki pidä väheksyä.

Sarjan tarina oli suoraviivainen. Sivujuonia ei juuri ollut, vaan kaikki tapahtumat liittyivät toisiinsa, vaikutti se aluksi kuinka turhalta tahansa. Sarja sisälsi vain kahdeksan jaksoa, joten sen oli vähän pakkokin olla. Pituus oli tarinalle juuri sopiva, vaikka olisi hyvyytensä puolesta enemmän jaksoja ansainnutkin. Kuka tietää, ehkä siitä tulee vielä toinen tuotantokausi. Peukut pystyyn!

Stranger Things oli vahvimmillaan, kun se keskittyi tarinan yliluonnollisimpiin elementteihin. Niitä olisi voinut olla melkeinpä enemmänkin. Olisin myös halunnut tietää enemmän siitä, mitä ”Ylösalas maailmassa” oli oikein tapahtunut. Siellä näkyi autoja yms. kaupunkiin sopivaa, mutta miksi ja miten ihmiset olivat kadonneet. Toki maailmasta tullut hirviö antoi siitä hyviä viitteitä.

Se tarjosi kuitenkin paljon hyvää myös draamaan puolella. Hirviöiden ja yliluonnollisten voimien alla oli suuri sydän. Hahmojen väliset suhteet saivat syystäkin keskipisteen tarinassa. Ihmiset eivät yrittäneet pelastaa maailmaa, vaan vain heille läheisiä ihmisiä. Muutenkin ihmisten väliset suhteet vaikuttivat autenttisilta. Siitä kunnia kuului täysin uskottaville hahmoille.

Tarinaa kerrottiin kolmesta näkökannasta, aikuisten, lasten ja nuorten. Nuorten joukkoon kuului Miken sisko Nancy (Natalia Dyer), joka joutui tapahtuman keskipisteeseen hänen parhaan ystävänsä Barbin kadottua myös mystisesti. Hän sai avukseen Jonathanin. Nuorten tarina sai tylsän alun, mutta se parani loppua kohden. Siis silloin, kun sillä alkoi olla merkitystä päätarinan kannalta.

Pidin kuitenkin eniten lasten, eli Willin kavereiden, näkökulmasta. Lapsinäyttelijät olivatkin sarjan parasta antia, erityisesti Yhtätoista näyttelevä Millie Bobby Brown. Yksitoista olikin sarjan paras hahmo, vieläpä selkeällä erolla. Siitäkin huolimatta, että muutkaan, varsikaan lapsihahmot, eivät olleet missään tapauksessa huonoja. Hänessä nyt vaan oli sitä jotain.

Joskus kun lapset toimivat elokuvan tai sarjan päähenkilöinä, aikuiset eivät saa itse mitään aikaan. Onneksi Stranger Things teki asiaan mukavan poikkeuksen. Hyvänä esimerkkinä siitä oli poliisipäällikkö Hopper, kaikessa kliseisyydessään. Juomiin menevät poliisit eivät ole mitään uutta auringon alla. erinomainen, joskin vähän turhan kliseinen hahmo. Hän sai kuitenkin paljon aikaan, ilman lapsihahmojakin.

Pidin vähiten Joycen tarinasta, koska hahmolle ei annettu tarpeeksi mielekästä tekemistä. Puhelimien rikkomista ei lasketa. Syy ei kuitenkaan ollut 80- ja 90-luvulla suuren suosion saaneen, mutta sittemmin varastamiskohussa ryvettyneen, Winona Ryderin. Hän teki parhaansa. Muut aikuiset saivat vähäisemmän roolin. Harmi sinällään, sillä Nancyn ja Miken äidistä olisi voinut saada kiinnostavan hahmon.

Tarinassa riitti myös pahiksia. Niistä tuhoisin oli ehkä toisesta todellisuudesta tullut hirviö, tappoihan hän ihmisiä ja eläimiäkin. R.I.P. viaton kauris ja muut metsän eläimet. Otusta ei kuitenkaan voi oikein pahaksi sanoa, toteuttihan se vain luontoaan. Toisin on tarinan keskiössä olevan salaperäisen Hawkinsin laboratorion laita. He olivatkin paljon otusta pelottavampi uhka.

Ihmisten luomalle pahuudelle kasvot antaa mahdollisesti vielä laboratoriotaankin hämäräperäisempi Tohtori Martin Brenner (Matthew Modine). En tiedä, mikä saa hänet tekemään ihmiskokeita viattomalle pikkutytölle, sillä sarja ei kertonut hänen tarinaansa. Ei sillä, että olisin kaivannutkaan hänestä lisää tietoa. Tiedon vähyys teki hahmosta paljon mystisemmän. Ja siten myös pelottavimman.

Stranger Things oli parasta netflixiä, enkä suinkaan ole yksin näkemykseni kanssa. Sarja sai muun muassa IMBD:stä 9,2 pistettä kymmenestä mahdollisesta. Täydet viisi tähteä. Suosittelen lämpimästi.

Salem noitien ja ruton vallassa

Salem on yksi mielenkiintoisemmista Netflix-tuttavuuksistani. Sen uudella, toisella kaudella, Salemi: Witch War uhkaa noitien aiheuttama rutto. Kun vielä sisällissota uhkaa, saavat kaikista viattomammatkin kärsiä.

Juonipaljastuksia on taas luvassa, joten lue omalla vastuulla. Pyrin pitämään ne kuitenkin suhteellisen pieninä, joten uskoakseni tätä arvostelua voi lukea ennen Salemin toisen kauden katsomista.

Vaikka Salem ottaakin vaikutteita hyvin tunnetuista Salemin noitaoikeudenkäynneistä, sarjalla on hyvin vähän tekemistä todellisten tapahtumien kanssa. Jotkin nimet ovat samat kuin tapahtumaan liittyvillä henkilöillä, mutta siihen yhdyskohdat todellisuuteen loppuvatkin. Sarja kannattaakin ottaa pelkkänä viihteenä, ei toisena versiona historiallisista tapahtumista.

Aikaisemmi tapahtunutta: Mary Sibley (Janet Montgomery) sai aikaan erittäin tuhoisan ruton, joka on vain ensimmäinen askel kohti lopullista päämäärää, Luciferin kutsumista maan päälle. Anne Hale (Tamzin Merchant sai tietää olevansa noita erittäin karmimalla tavalla, tappamalla vahingossa omat vanhempansa. Ongelmia tuotti myös Maryn entinen holhokki Mercy Lewis (Elise Eberle). 

Toiseen kauteen mentäessä Salemilla siis menee huonosti. Toivo ei ole kuitenkaan vielä menetetty. Cotton Mather (Seth Gabel) tietää nyt noidista ja heidän juonistaan. Kukaan vaan ei tunnu uskovan häntä. Kuoleman kieliin jäänyt John Alden (Shane West) jäi henkiin, mielessään vain yksi tavoite: tappaa kaikki löytämänsä noidat. Tämä ei kuitenkaan ole helppo tehtävä hänen uusista kyvyistään huolimatta.

Mukaan joukkoon tummaan tulee myös salaperäinen Kreivitär Marburg (Lucy Lawless), poikansa Sebastian von Marburgin (Joe Doyle kanssa). Hän ja Mary huomaavat pian joutuvansa napit vastakkain, samoista pyrkimyksistään huolimatta. Heidän pelinappuloinaan toimivat vanhojen hahmojen lisäksi puritaaneista puritaanein Wendell Hathorne (Jeremy Crutchley).

Salemin ensimmäinen kausi oli minulle erittäin positiivinen yllätys. Lähinnä sarjaa huonosti kuvastavan trailerin, mutta myös vaihtelevien arvosteluiden takia. odotin jotain romanttispainotteista, mutta sainkin viihdyttävän, synkähkön ja visuaalisesti kauniin sarjan, joka ei tosiaankaan sovi heikkohermoisille. Olinkin myyty. Sarjan ensimmäinen kausi saikin minulta hyvät arvostelut.

Toinen kausi oli vieläkin parempi, jos se vain on mahdollista. Se muisti edellisen kauden suurimmat vahvuudet ja poisti osia sen heikkouksista. Esimerkiksi vahvojen naisten rooli pysyi samana. Kreivitär Marburgin myötä niitä tuli jopa yksi lisää. Sarjan suurin heikkous oli huipputylsä John Aldin. Hänen rooliaan kuitenkin pienennettiin tällä kaudella. Olen erittäin iloinen muutoksesta.

Sarjaa on kritisoitu paljon, lähinnä sen historiallisesta epätarkkuudesta. Sen on jopa sanottu loukkaavan sekä noitia, että kaikkia Salemin noitaoikeudenkäynnin uhreja. En menisi niin pitkälle, sillä kyseessä on viihteellinen sarja, joka ei väitäkään kuvaavansa oikeita tapahtumia. Ymmärrän kyllä arvostelijoitakin, varsinkin kuin noidiksi luultuja syrjitään vieläkin jossain päin maailmaa.

Siitä, miten taide vaikuttaa todellisuuteen, voi olla montaa mieltä. Siitä voisikin kirjoittaa ihan oman artikkelin. Sitä en kuitenkaan nyt tee. Oma mielipiteeni on, että tottakai taide vaikuttaa ihmisten tapaan nähdä maailmaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Loppuen lopuksi vastuu on kuitenkin katsojalla. Heidän pitää ymmärtää faktan ja fiktion ero.

Mikään iloinen tarina se ei siis ole. Eikä ihme, sen aihe, Salemin noitaoikeudenkäynnit, ei ole mikään naurun asia. Sitä ei myöskään vaivaa turha mustavalkoisuus. Juonesta voisi kuvitella sarjan olevan puritaanien puolella. Tämä ei ole totta. Itseasiassa jopa noidat saivat enemmän sympatiaa osakseen. Päähenkilöt tietenkin saivat siitäkin karhun osan, sillä heidän tarinaa seurattiin eniten. 

Toteutus oli tälläkin kaudella huippuluokkaa, kaikilla osa-alueilla. Pidin erityisesti sarjan synkähköstä tunnelmasta. Tuollainen goottiromantiikka uppoaa minuun. Sitä edusti myös sarjan tunnussävel, joka piti kuunnella joka kerta. Silmäkarkkiakin tarjottiin niin miesten, naisten, puvustuksen kuin maisemienkin näkökulmasta. Myös taikuuden käyttö tarjosi monenlaisia visuaalisia ihmeitä.

Mary kuului lempihahmoihini sarjassa. Jos jotain hahmoa kannattaa sarjassa kannustaa, niin juuri häntä. Tai ennen niin viatonta Annea, joka esiintyi kaudella edukseen. Hänen taistelunsa noituutensa kanssa kuin kauden parasta antia, ainakin ennen viimeisiä jaksoja. Lisäksi eläinystävä minussa piti hänen suojelijaeläimestään, hiiri Brown Jenkinssistä. Kolmanneksi parhain hahmo oli Cotton. Vihasin häntä ensimmäisen kauden alussa, mutta onneksi mielipiteeni hänestä muuttui nopeasti.

Mercy oli turha lisä kaudelle. Olisivat vaan antanut hänen kuolla. Samaa voisi sanoa Johninkin kohdalla. Hän sai mielenkiintoisia voimia, mutta niiden käyttö jäi vähäisesi. Sivussa oli myös Maryn orja/ystävä Tituba (Ashley Madekwe). Tämä oli valitettavaa, sillä hänen ja Maryn dynamiikka oli yksi ensimmäisen kauden parhaista anneista. Toiselta kaudelta se puuttui kuitenkin täysin, jostain käsittämättömästä syystä.

Entäs sitten kauden suurin uusi hahmo, kreivitär Marburg? Entinen Xena-tähti Lucy Lawless toi hahmoon oman karismansa. Naista rakasti vihata. Toisin oli Sebastianin laita. Hahmo jäi mitäänsanomattomaksi. Hänen ainoana motiivinaan näytti olevan rakkaus Maryyn. Naiseen, jota hän tuskin tunsi. Uusista hahmoista paras oli tieteeseen uskova lääkäri (Stuart Townsend).

Taikuus säilyi edelleen kuvottavana ja pelottavakin. Siihen kuului niin veri kuin muutkin ruumiin osat. Sarjassa nähtiin paljon verta, kuolleita eläimiä, ruumiita, tappamista yms. Uutta oli tieteen näkökulma asiaan. Ideaa ei kuitenkaan viety oikein mihinkään suuntaan. Harmi. ideassa olisi nimittäin voinut olla potentiaalia. Puritaanit kuin näyttävät vahaavan tiedettä melkein yhtä paljon kuin noitiakin.

Kaudessa oli vain 13 jaksoa. Vaikka nautinkin sarjasta ja haluaisin nähdä sitä niin paljon kuin mahdollista, pidän suuntauksesta. Yli 20 jakson kaudessa kuin yleensä riittää myös paljon höttöä, jotain joka laitettiin sarjaan vain ajan kuluksi. Sitä paitsi sarja ei ole vielä ohi. Siitä on tulossa vielä ainakin kolmas tuotantokausi. En tiedä, jääkö se viimeiseksi vai ei. Aika näyttää.

Kaiken kaikkiaan Salemin kausi antoi minulle juuri sitä, mitä odotinkin siltä, jopa enimmässä määrin kuin sen erinomainen ensimmäinen kausi. Viisi tähteä.

Sean Dillon ja kumppanit neitoa pelastamassa

Olen lukenut jonkin verran Jack Higginssin Sean Dillon kirjoja. Niinpä matkalleni mukaan tarttui kirjailijan samaa sarjaa oleva teos, Tappotanner. JUONIPALJASTUKSIA!!!

13-vuotias Sara on kidnapattu Irakiin, jotta tämä voisi mennä täysi ikäiseksi kasvettuaan naimisiin Jumalan vasaraksi kutsutun terroristin kanssa. Tytön epätoivoinen isä pyytää Sean Dillonilla ja kumppaneilta apua vastineeksi hänen terroristisolua koskevista tiedoistaan. Tiimi lupaakin auttaa häntä. Ongelmia tuottavat myös venäläiset omalla salamurhajuonellaan.

Jack Higginsin kirjat ovat kaikki lajityyppinsä edustuskelvollisia tuotoksi. Parhaimpien joukkoon en niitä kuitenkaan laskisi. Siitäkin huolimatta suosittelen kirjasarjaa lämpimästi. Uusien lukijoiden kannattaa aloittaa kirjasarja jostain aikaisemmasta teoksesta. ideaalisesti siitä ensimmäisestä. Kirja kun nojaa aika paljon siihen, että kirjan maailma kaikkine hahmoineen on lukijoille jo ennestään tuttuja.

Higginsin kirjoitustyyli erottuu edukseen muihin lajityypin kirjoittajiin nähden. meno on rentoa, vakavasta ja päivänpolttavasta aiheestaan huolimatta. Huumoria viljeltiinkin tasaiseen tahtiin. Aiheen vakavuuttakaan ei unohdettu. Pidin siitä, että myös vastustajalle annettiin ääni. He saatiinkin näyttämään ihan ihmisiltä. En siitäkään huolimatta kannattanut heidän puoltaan missään vaiheessa.

Tappotanner oli vähän liiankin samanlainen muihin Sean Dillon-kirjoihin nähden. Monesti minulle tuli tunne, että olen lukenut saman joskus ennenkin, vain pienellä variaatiolla. Tämä on hyvä uutinen kirjasarjan faneille. Suurin valituksen aiheeni on se, että joskus asioita tapahtuu vähän turhan kätevästi. Aina oikea henkilö on oikeassa paikassa juuri silloin kuin Dillon, ja tarina, sitä eniten vaatii.

Kirjan päähahmot, siis hyvisten puolella, on jo minulle tuttuja. Kirjan parasta hahmoa, Gretaa lukuun ottamatta. Valitettavasti hän sai kirjassa liianvähän tekemistä. Sean Dillon on pysynyt entisenlaisena, mikä on pelkästään positiivinen asia. Samaa voisi sanoa muistakin tuttuista hahmoista. Uusista hahmoista paras oli Sarah, hänen äitinsä taas huonoin. Ja epäuskottavin.

Pahikset olivat lupaavia, mutta loppu jotenkin vesitti heidät. He olisivat voineet näyttää uuden, vähemmän mustavalkoisen, näkökannan muslimiterrorismiin, mutta ei. Lopulta heistä tuli kuitenkin erittäin kliseisiä. Ymmärrän kyllä, että aihe on herkkä. Lukijat haluavat varmasti nähdä hyvisten voittavan pahiksen. Varsinkin kun se voisi toimia eräänlaisena fantasiana nykyiselle terrorismin täyteiselle ajalle.

Tappotammer oli taattua Jack Higginsiä. Niin hyvässä kuin pahassakin, lähinnä hyvässä. Kirjasarjan paras kirja se ei kuitenkaan ollut, ei lähellekään. Neljä tähteä.

Marco Polo vaali- ja muunlaistenkin taistelujen tuoksinassa

Netflixistä löytyy kiitettävästi katsomisen arvoisia alkuperäissarjoja. Yksi niistä on historiallinen sarja, Marco Polo, joka sai joku aikaa sitten toisen tuotantokautensa. 

Ennen arvosteluun menemistä on pari asiaa, jotka haluaisin lukijan tietävän. Ensinnäkin vaikka Marco Polo ja osa muista sarjan hahmoista perustuu oikeisiin historiallisiin hahmoihin, sarjan tapahtumat ovat silkkaa fiktiota. Historian tunnista sitä ei siis pidä ottaa. Toiseksi varoitan taas tapani mukaan, että tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia. Lue omalla vastuulla.

Marco Polon (Lorenzo Richelmy) isäntä Kublai-kaani (Benedict Wong) voitti edellisellä kaudella Etelä-Kiinan itselleen. Sen asukkaat eivät kuitenkaan suhtaudu asiaan niin hyvin kuin kaani toivoi. Ehkäpä heidän poikakeisarin vangitseminen auttaisi. Lisäksi sisällissota uhkaa, kun Tšagatain kaanikunnan johtaja Kaidu (Rick Yune) haluaa, omasta mielestä ansaitsemansa, paikan kaanien kaanina.

Marco Polon toinen kausi ei pettänyt odotuksiani, itseasiassa se ylitti ne. Pidin ensimmäisestä kaudesta, mutta toinen kausi pisti vieläkin paremmaksi. Osittain kai siksi, että en enää verrannut sarjaa Game of Thronesiin. Sarjalla on edelleen joitakin heikkouksia, mutta myös selviä vahvuuksia. Tavallisesta poiketen, kerron ensin sarjan vahvuudet ja sitten menen heikkouksiin. Vähän vaihtelua elämään.

Yksi sarjan vahvuuksista oli draaman ja toiminnan välisen tasapainon löytäminen. Kumpaakin on juuri sopivasti. Taistelukohtaukset oli vieläpä tehty taiten. Samoin aikalaiskuva. katsojien voisi kuvitella olevansa itsekin paikan päällä. Niin maisemat, puvustus ja lavastus oli tehty erittäin uskottavasti ja silmiä hivelevästi. Silmäkarkkia ei sarjasta siis puuttunut. Budjetti on edelleen valtava ja se näkyy. Ja hyvä niin. 

Sarja ansaitsisi myös kiitosta nimikkohahmonsa jättämisestä sivurooliin. Hän oli sarjan tylsin hahmo. Sarjasta ei kuitenkaan puutu mielenkiintoisia hahmoja, kuten yksi sarjan parhaista hahmoista Kublai-kaani. Kiitos siitä kuuluu Benedict Wongille, joka ansaitsisi suorituksestaan Emmyn. Paljon Marco poloa mielenkiintoisimmiksi osoittautuivat myös sokea munkki Hundred Eyes (Tom Wu). 

Annan sarjalle erityistä kiitosta vahvoista, ja moniulotteisista, naishahmoista. Heistä paras oli tappavan kaunis Mei Lin (Olivia Cheng). Toinen hyvä hahmo oli suurkaanin vaimo Chabi (Joan Chen), jolla on tällä kaudella oma, pääjuonen kannalta tärkeä, roolinsa. Naishahmoista myös uusi hahmo Lotus (Michelle Yeoh) ja Kaidun tytär Khutulun (Claudia Kim) ansaitsevat maininnan.

Jokaisesta sarjan hahmosta löytyi jotain hyvää, ja toisaalta taas pahaa. Sarjassa ei ole roistoa, vain vastustajia. Kaidulla oli hyvä syy päästä valtaistuimelle ja hänet siellä haluaisi nähdäkin, ainakin alkukauden perusteella. Sitä paitsi hänen pyrkimyksensä uuteen, rauhallisempaan, aikaan on erittäin ihailtava. Kublai kun yrittää vallata niin paljon alueita omakseen kuin vaan on mahdollista.

Ahmadinkin (Mahesh Jadu) motivaatiota ymmärtää oikein hyvin, murhasihan Kublai hänen isänsä ja myi hänen äitinsä ilotaloon. Jossain toisessa tarinassa hän voisikin saada sankarin roolin. taisteleehan hän tavallaan sortajaansa vastaan. Ei kuitenkaan tässä. Sarja olisin voinut selittää sitä enemmän kuin yhden takauman verran. Toisaalta kaikkea ei mahdu kymmeneen jaksoon.

Sitten huonoihin puoliin. Niitä oli vähemmän. Suurin ongelma oli sama kuin ensimmäisellä kaudella eli hahmojen välinen dialogi. Siitä puuttui se jokin. Se ei ollut kovinkaan uskottavaa. Tuskin tuon ajan mongolit tosiaan puhuivat noin. Lisäksi se äityi välillä turhan tönköksi. Sarja olisi myös voinut olla pari jaksoa pidempi. Ei kuitenkaan sen enempää. Nyt sarjalla ei ollut yhtään täytejaksoa, enkä niitä sille soisikaan.

Marco Polon toinen kausi oli jonkin verran ensimmäistä parempi. Siinäkin oli omat heikkoutensa, mutta kaiken kaikkiaan kausi tarjosi viihdyttävän katseluelämyksen. Ainakin minulle, historiallisen draaman ystävälle. Neljä tähteä.

Bones kadonneen tytön jäljillä

Murhamysteeri, erittäin vanhoillinen kirkko, kadonneita nuoria, kuollut amatööriyksityisetsivä. Kaikkea sitä löytyy matkalla lukemastani Kathy Reischin Speaking In Bonesista, jonka nyt arvostelen.

Jos olet seurannut sarjaa, mutta kirjat ovat vielä lukematta, sinun on hyvä tietää kirjan ja tv-sarjan maailmojen olevan täysin erillisiä. Tarkoituksella. Hahmotkaan eivät muistuta toisiaan muuten kuin nimensä ja ammattinsa puolesta. Niin ikä, luonne kuin taustajoukot ovat erilaisia. Kumpi sitten on parempi? Minusta kumpikin on hyviä omalla tavallaan, vaikka pidänkin enemmän kirjan Tempestä.

Speaking in Bonesista ei ole suomenkielistä versiota, joten sitä on turha etsiä. Se kannattaa pitää mielessä, jos kirjan mielii lukea. Englanniksi se löytyy hyvin varustetuista kirjakaupoista. Itse ostin kirjan Italiasta, josta en olisi suomenkielisiä kirjoja saanut muutenkaan. Vielä yksi asia ennen arvosteluun menoa. Tästäkin arvostelusta löytyy juonipaljastuksia, joten lue omalla vastuulla.

Amatöörietsivä Hazel “Lucky” Strike tuo Tohtori Temperance Brennanille kasetin kidutetusta tytöstä. Hän on varma kyseessä olevan kadonnut Cora Teague. Vaikka Brennan suhtautuukin etsivän väitteisiin vähintäänkin epäluuloisesti ja Coran vanhemmat uskovat tytön karanneen poikaystävänsä kanssa, hän alkaa selvittää tapausta. Tapaus osoittautuukin järkyttävämmäksi, kun hän osasi edes kuvitellakaan.

Olen aina pitänyt Kathy Reichin kirjoista, jopa enemmän kuin niihin löyhästi perustuvasta, itsessäänkin harvinaisen hyvässä, rikossarjassa. Suurin syy tähän on kirjailijan mestarillinen kirjoitustyyli. Speaking in Bones ei tee siinä poikkeusta. Erityisen paljon pidän hänen tavastaan laittaa melkein jokaisien luvun loppuun jonkinlainen cliffhanger. Tyyli toimii, niinpä kirjoja on vaikea päästää käsistään.

Kirjan tapaus on erittäin mielenkiintoinen. Siitä ei jännittäviä käänteitä puutu. Tarina alkaakin mielenkiintoisesti. Ensimmäinen kappale kertoo Brennanin saaman, erittäin epämiellyttävän, nauhan sisällön. Ensimmäisen luvun jälkeen kirja sitten hidasti menoaan. Tahti nopeutui loppua kohti. Lopputuloskaan ei ole niin ennalta-arvattava kuin luulin. Se on kirjalle ehdotonta plussaa.

Kuva on Bones tv-sarjasta.

Kirjasta löytyy paljon tiedepuhetta, tutkiihan sen päähenkilö työkseen ihmisen luita. Itselleni ala ei ole tuttu, joten ne menevät yli ymmärrykseni. Siitäkin huolimatta ne ovat lukemisen arvoisia. Kuitenkin se tuo kirjaan sille tyypillistä realismia. Millainen oikeuspatologi Brennan olisi, jos hän vain tekisi murhatutkimusta päivät pitkät? Tuskin kovinkaan hyvä.

Tarinasta löytyy jonkin verran ns. ”täyte” materiaalia. Monia kohtauksia, varsinkin alussa, olisi voitu poistaa hävittämättä tarinasta mitään oleellista. Toisaalta nekin kohdat kertoivat jotain hahmoista ja olivat muutenkin hyvin kirjoitettu, joten niitä ei ollut puuduttava lukea. Varsinkin kuin nopeasti eteen tuli myös niitä tarinan kannalta tärkeämpiäkin osia.

Kirjassa minua eniten ärsyttää Tempen jahkaaminen siitä, miten vastaisi Andrew Ryanin kosintaan. Kaikki tietävät, miten siinä loppuen lopuksi tulee käymään, joten se vei vain aikaa kirjan muulta sisällöltä. En myöskään välitä hänen taipumuksestaan mennä suin päin vaarallisiin tilanteisiin ilman apujoukkoja. Eikö hän ikinä opi? Ja Tempen pitäisi olla älykäs. Onneksi joku aina pelastaa hänet.

Kathy Reich

Pidän Temperance Brennanin hahmosta, paljonkin. Hän kuuluukin rikoskirjallisuuden parhaiden päähahmojen joukkoon. Hän on älykäs, itsenäinen, huumorintajuinen, tarvittaessa kovakin, mutta myös erittäin inhimillinen ja siten samaistuttava. Hänestä on helppo löytää joko itselleen tai jollekin tutulle ominaisia piirteitä. Lisäksi hänellä on kissa, mikä on aina plussaa.

Sivuhahmoista Temperancen äiti teki suurimman vaikutuksen. Rikostutkija Slidel ei kuulusuosikkihahmoihini, mutta hänen ja Temperancen yhteistyötä kyllä toimii. Se on yksi kirjan ehdottomista vahvuuksista. Melkein kaikki seurakuntaan liittyvät ovat epämiellyttäviä ihmisiä, yhtä tyttöä lukuun ottamatta. Erityisesti pastori ja Coran perhe.

Zeb Ramsey, North Carolinen apulaisseriffi, on mukava uusi tuttavuus. Toivottavasti häntä ja hänen koiraansa nähdään muissakin kirjoissa. Lucky vaikuttaa jo vähään turhankin värikkäältä hahmolta. Onneksi häntä nähdään vain kirjan alussa. Muista hahmoista, kuten Tempen siskosta, minulla ei ole tarpeeksi tietoa, jotta voisin muodostaa heistä jonkinlaisen mielipiteen. Eipä niitä paljon ollutkaan.

Novellin yhteydestä löytyy myös toinen tarina, Bones in Ice. Se on päätarinaa huomattavasti lyhyempi. En ole varma, mihin se sijoittuu Kathy Reichin kirjauniversumissa. Joka tapauksessa sekin on lukemisen arvoinen, joskin paljon Speakin in Bonesia ennalta-arvattavampi. Lyhyt muoto sopi tarinalle hyvin. Annan sille arvosanan samalla kuin Speaking in Bonesillekin eli loppukaneetin yhteydessä.

En menisi niin pitkälle, että sanoisin olevani Temperance Brennan-sarjan fani, mutta ainakin toistaiseksi olen pitänyt jokaisesta lukemastani. Niin myös Speaking in Bonesista. Annan sille neljä tähteä. Bones in ice ansaitsee niitä kolme ja puoli, vähän päätarinaa huonomman.

Naiset oranssissa

Netflixin laadukas vankiladraama Orange is New Black, sai neljännen kautensa tämän vuoden kesäkuussa. Katsoin sen niin nopeasti, kun voin ja nyt vain arvostelu puuttuu. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

Orange Is The New Black (lyhennettynä OITNB) kertoo Litchfieldin naisvankilan asukkaista. Kolmannella kaudella vankila yksityistettiin. Neljännellä kaudella vangit kärsivät teon seurauksista, vankilan johtajaksi valitun Caputon (Nick Sandow) hyvistä aikeista huolimatta. Asiaa ei paranna se, että vartioiksi palkatut veteraanit eivät pelkää käyttää koviakin otteita saadakseen vangit järjestykseen.

Vankien puolella Piper (Taylor Schilling) jatkaa naisvankien käytettyjen alushousujen myymistä nettipervoille. Nyt hänen apajilleen tahtoo myös Maria Ruiz (Jessica Pimentel). Kumpikaan ei kaihda mitään keinoja voittaakseen. Alex (Laura Prepon) puolestaan joutuu tappamaan hänen peräänsä lähetetyn salamurhaajan. Ruumis pitää tietenkin piilottaa, minkä vuoksi soppaan pitää ottaa mukaan muitakin.

Lisäväriä vankilaan tuovat niin Pousseyn (Samira Wiley) ja Soson (Kimiko Glenn) alkava romanssi kuin etuoikeutetun esikuva, Martha Stewartille naureskeleva Judy King (Blair Brown). Kausi sai myös oman juutalaisten ja muslimien kamppailun, kun juutalaiseksi kääntynyt Tovah (Adrienne C. Moore), entiseltä nimeltään Black Cindy saa naapurikseen muslimin. Aihetta kuitenkin käsitellään hyvin pintapuolisesti. 

Sarjassa nähdään edelleen takaumia, joskin aiempaa vähemmän. Osa takaumista kertoo, kuinka vangit oikein joutuivat nykyiseen tilanteeseensa. Jotkin takaumat puolestaan näyttivät hahmojen hyviä puolia. Eihän ihmistä voi oikeassakaan elämässä pelkästään huonoimpien hetkien valossa arvioida. Mitään pyhimyksiä he eivät vangeista, tai vartioistakaan, kuitenkaan tee.

Vankilaitoksen yksityistäminen ja erityisesti sen raadollisempi puoli ovat kauden kantavia teemoja. Teemoja on myös muitakin, kuten rasismi, hyväksikäyttö, kansalaisoikeudet ja väkivalta. Kaikki ovat erittäin ajankohtaisia. Aiheita käsiteltiin paremmin kuin, mitä draamakomedioilta sopii odottaa. Yleensähän niissä vain raapaistaan pintaa. Aiheista löytyisi kyllä paljon lisää sanottavaa, ovathan ne erittäin laajoja.

Lopulta kyseessä on tarina joukosta rikkinäisiä naisia jotka välittävät toisistaan, kuten Caputolle sihteerin töitä tekevä Taystee (Danielle Brooks), vankilaäiti Red (Kate Mulgrew), raiskauksestaan toipuva Pennsatucky (Taryn Manning), mielenterveysongelmista kärsivä Lolly (Lori Petty) sekä taiteilijan urasta haaveileva Daya (Dascha Polanco). Vain muutaman mainitakseni. Hahmoista kun ei ole sarjassa pulaa.

Valitettavasti sellaisia hahmoja kuin Nicky (Natasha Lyonne) tai Sophia (Laverne Cox) nähtiin liian vähän. uusilla hahmoilla oli vain vähän persoonaa, mutta eiköhän asia korjaannu viidennellä kaudella. Tai ainakin sitä seuraavina kautena. Sarja saa ainakin seitsemän kautta. Nyt he kuitenkin määritellään vain yhden piirteen mukaan, joka toisille on syntyperä ja toisille rasistisuus. 

Sarja ei siis ole pelkästään ”valkoinen nainen vankilassa”-tarina. Piper ehkä aloitti sarjan päähenkilönä, mutta hän ei ole ollut sitä enää pitkään aikaan. Hän ei ole edes vankilan kiinnostavin hahmo. Itseasiassa inhosin häntä viime kaudella. Tällä kaudella asiaan tuli onneksi parannus Piperin myöntäessä virheensä ja saadessa ansionsa mukaan. Parannus ei kuitenkaan tee hänestä suosikkiani.

Kauden tunnelma oli hyvin tasapainossa. Vaikka osaa kohtauksista olikin vaikea katsoa, niiden vastapainoksi ympättiin myös aimo annos huumoria. Huumori ei kuitenkaan jätä tärkeitä aiheita varjoonsa tai tee niistä naurunalaisia. Niin kuin ei pidä ollakaan. Mukana oli kuitenkin myös paljon synkempiä kohtauksia, joista en paljasta nyt enempää. Yksi niistä oli kuitenkin ihan kauden loppumetreillä.

Vaikka Orange Is The New Blackin neljännessä kaudessa on jonkin verran parannettavaa, uusien hahmojen liian pieni käyttö nyt esimerkiksi, se onnistui pitämään korkeaa tasoaan yllä. Tehtävä ei ole mitenkään helppo noinkin pitkään jatkuneelle sarjalle. Neljä ja puoli tähteä.