Valkoisen talon valtaus jatkuu entistä suuremmalla innolla

Arvostelin äskettäin House of Cardin ensimmäisen tuotantokauden. Nyt on vuorossa toinen, entistä korkeimmalla panoksilla pelaaja tuotantokausi. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA! 

House of Cardin toinen tuotantokausi jatkuu siitä, mihin edellinen jäi. Frank Underwood on päässyt oikein varapresidentiksi saakka, mutta hänen kunnianhimonsa ei lopu siihen. Valitettavasti häntä vastustaa presidentin uskottu, rikas liikemies Raymond Tusk (Gerald McRaney). Myös lehdistö tuottaa vaikeuksia tutkimalla Frankin viime kauden tekemisiä turhan tarkkaan.

Frankin vallanportaita kipuamisen olla House of Cardin toisella kaudella käsiteltiin myös sellaisia ajankohtaisia asioita kuin Yhdysvallan ulkopolitiikkaa, nyt Kiinan osalta. Myös samaisen maan armeijassa tapahtuvat raiskaukset saivat omat juonikuvionsa, joka antoi vieläpä Clairen loistaa vähän miehestään erillään. Ongelma on vieläpä todellinen, joten hyvä, että se sai huomiota.

Ajankohtaiset aiheet eivät olleet pääosassa. Niitä käsiteltiinkin vain Underwoodien ja miksei muidenkin keinoina joko pitää valtansa tai päästä valtaan. Idealistit löytyvät kaukana valkoisesta talosta. Hahmot ovatkin sarjan mielenkiintoisempi osa, niin antisankarin ja roiston välissä tasapainoileva päähenkilö kuin muutkin.

Frank on oma itsensä. Välillä hänen ylivoimaisuutensa käy ärsyttäväksi. Varteenotettavan vastustajan puute olikin yksi viime kauden heikkouksista. Tällä kaudella korjattiin, kiitos Raymond Tuskin. kuitenkin heti, kumpi tulee kamppailun voittamaan. Toisaalta sarjan ideana ei ole kysyä, voittaako Frank, vaan pikemminkin miten hän sen tekee.

Frank on nyt varapresidentti, joten luonnollisesti hän on tekemisisä entistä enemmän harvinaisen vähäkarismaattisen Yhdysvaltain presidentti Garrett Walkerin (Michael Gill) ja hänen vaimonsa Patrician (Joanna Going) kanssa. Samalla päästiin heidän aviollisten ongelmien äärelle. Juoni ei ollut turha isomman kuvion kannalta, mutta se ei tehnyt siitä yhtään kiinnostavampaa.

Myös prostituoitu-tarjoilija Rachelilkin saa kaudella tärkeämmän osa Frankin apulaisen, Doug Stamper, joskus hieman ylimitoitetunkin ihailun kohteena. Vaikka sivujuoni oli sinänsä kiinnostava ja Rachelkin on hahmona onnistunut, varsinkin tältä kaudella, siihen keskityttiin vähän turhan paljon. Siitäkin huolimatta, että se tarjosi yhden mielenkiintoisemmista käänteistä.

Toinen mielenkiintoinen käänne tapahtuu koko viime kauden ja suurimman osan tätäkin kautta sivussa oleva Freddie, Frankin lempiravintolan omistaja-kokki. Hänestä saadaan tietää uusia puolia, joskin se ei ole mikään ihme, sillä kukaan ei tiennyt ennen tämän kauden yhdeksännettä jaksoa juuri mitään. Siitäkin huolimatta, hänen käy sääliksi.

Kaudelle tuli myös uusia hahmoja. luonnollisesti. Yksi heistä on Frankin entisen työnsä saanut kovaotteinen entinen sotilas Jackie Sharp (Molly Parker), joka saa niin liittolaisen kuin vastustajankin roolin. Minusta hän on yksi kauden parhaista lisistä sarjaan, joskin hän sai kohtuullisen pienen roolin. Sekin liittyi vahvasti suhteeseen erään vanhan hahmon kanssa.

Mukaan sekoitetaan myös rahanpesuun osallistuvia kiinalaisia, Amerikan alkuperäisasukkaita kasinoineen, uteliaita lehdistön edustajia, Tuskin kätyreitä, edellisen kauden tapaista huomio saamattomia uusia lehdistön edustajia sekä omaa peliä pelaava menestyvä hakkeri ja ainut, joka kannattaa mainita nimellä, Gavin Orsay (Jimmi Simpson).

Ensimmäinen kausi oli parempi, jos nyt vertaamaan pitää. Sen juoni ole hiukan nerokkaampi. Tällä kaudella keskityttiin myös vähän turhan paljon sivujuoniin, niin kuin jo aikaisemmin mainitsin. Pitää kuitenkin muistaa, että kaudella on myös omat vahvuutensa. Se kun ei pelkää viemästä sarjaa entistä pidemmälle, menemättä kuitenkaan liian pitkälle ja pysymällä hyvän maun rajoissa.

Toiselta kaudelta ei yllättäviä käänteitä puuttunutkaan. Kukaan ei ole turvassa Frank Underwoodin saadessa enemmän panoksia valtaan pääsemiseen. Olit sitten vanha ystävä, uusi tuttavuus tai maailman mahtavin mies. Eikä heillä ole vaarassa pelkkä asema, maine tai vapaus, vaan myös henki. Frank kuin ei tunnetusti kaihda mitään keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi.

House of Card on pysynyt edelleen erinomaisena poliittisina draamana. Se pitää katsojat edelleen otteessaan ja iloitsemaan siitä, että sarjaa voi katsoa monta jaksoa kerrallaan, kiitos Netflixin. Annan kaudelle Neljä ja puoli tähteä.

Taistelu ravintoketjun herruudesta

Eläinten vallainkumouksesta kertova Zoo alkoi Subilta viime viikon tiistaina. Miltä sarja vaikuttaa? Arvosteluni perustuu vain ja ainoastaan First Blood-nimiseen pilottijaksoon.

Zoo perustuu James Pattersonin samannimiseen kirjaan, jossa niin vapaat kuin eläintarhaankin suljetut eläimet alkavat hyökkäillä ihmisten kimppuun tuntemattomasta syystä. Sarja seuraa amerikkalaista turistiopasta Jackson Ozia (James Wolk) ja hänen parasta kaveriaan Abraham Kenyattan (Nonso Anozie), jotka elävät rauhallista elämää Afrikassa. 

Jacksonin oman käden kautta kuolleella isällään on teoria eläinten käyttäytymiseen liittyen. Sitä ei kuitenkaan oteta vakavasti, ei ennen kuin leijonat tappavat bussilastillisen turisteja. Turisteista selvisi vain ranskalaisleidi Chloe (Nora Arnezeder). Abrahamin serkun leiriinkin hyökättiin, mutta leiriläisten kohtalo on kuitenkin vielä tuntematon. 

Leijonat riehuvat myös Los Angelesissa, jossa pedot tappavat kolme ihmistä, joista yksi on heitä pennusta saakka hoitanut eläintarhan työntekijä. Asiaa tutkii sarjan toinen päähenkilö eli salaliittoteorioidensa takia potkut saanut toimittaja Jamie Campbell (Kristen Connolly), joka saa apua ihmisistä piittämättömalta eläinlääkäriltä Mitch Morganilta (Billy Burke).

Jo ensimmäinen jakso sisälsi teorioita mysteerin ratkaisusta. Yksi niistä on teoria, jonka mukaan leijonat saatuivat huonosta ruuasta. Suuremmassa mittakaavassa siinä ei ole mitään järkeä. Safarin leijonat eivät syö pahojen suuryritysten ruokia, saatika muut ihmisiä tappamaan tulevat eläimet. Ratkaisu tuskin onmuutenkaan ihan niin ilmiselvä. Voi kyllä olla väärässäkin.

Näin ensikatsomalta sarja vaikuttaa mielenkiintoiselta, vaikka vältyinkin koukuttumiselta. Sarja kun ei näytä tuovan lajitypilleen mitään uutta. Dialogi oli kliseistäö ja hahmot toistavat samoja vanhoja latuja, joskin uskon ainakin viimeiseksi mainittujen paranevan. Yleensä sarjoissa hahmot syventyvät ja samalla parantuvat ajan myötä. Eiköhän niin käy Zoossakin.

Idea on kuitenkin hyvä ja ensimmäisen jakson perusteella toteutuksessakaan ei ole hirveästi valittamista. Mielenkiintoinen idea on koristeltu kauniilla ihmisillä ja maastoilla, eikä huumoriakaan ole unohdettu. Sen lisäksi sarja on tarkoitettu kevyksi viihteeksi ja sellaiseksi oikein onnistunut, niinpä sarjaa ei kannata ottaa liian vakavasti.

Turhan veristä sisältöäkään ei tarvitse pelätä. Ihmisten kuolemiakaan ei näytetty mitenkään erityisen yksityiskohtaisesti. Pilotti jäikin yllättävän kesyksi, vaikken sitä heikkohernmoiselle suosittelisikaan, varsinkin, jos kyseinen yksilö omistaa lemmikkieläimen. Se oma Musti tai Mirri voi vaikuttaa sarjan katsomisen jälkeen yllättävän pelottavalta.

Yleensä tämän tapaisissa mysteerisarjoissa arvoitus salataan liian pitkään, eikä se juuri koskaan ole odotuksen arvoinen. Waynard Pines toi siihen mukavan poikkeuksen. Ainakin vielä tässä vaiheessa niin voi tehdä tämäkin. Mysteeri on pääasia, ei lisä, joten toivottavasti en joudu pettymään. Ainakin pilotin perusteella ratkaisu ei ole ilmiselvä, joten toivoa on. 

Zoon ensimmäinen jakso jätti, hyvän pilotin tapaan, monia kysymyksiä auki, sen ison lisäksi. Kuten, mitä puussa parveilevat kissat suunnittelevat. Se selvinnee pian, eikä ole mitään mukavaa. Muffini ja kummppanit kaipaavat verta. Minua kiinnostaa myös se, miten eri storylinet sulautuvat yhteen. Nykyisen tilanteen valossa ratkaisu ei selviä ihan heti.

Zoo on katsomisen arvoinen sarja, ainakin minun mielestäni. Se vaukuttaa tarpeeksi kiinnostavalta, jotta voisin katsoa sitä enemmänkin, ainakin muutaman jakson verran. Sarjassa on paljon hyvää, mutta myös jotain huonoa, ainakin toistaiseksi hyvät riittävät korvaamaan huonot. Saa nähdä, onko näin myös vastaisuudessa. Neljä tähteä.

Korttitalo huojuu

Jos puhutaan Netflix-sarjoista, puhutaan melkein poikkeuksetta myös Kevin Spaceyn tähdittämästä poliittisesta draamasta House Of Cards:ista. Onko se hypetyksen arvoinen?

 
House of Cardssin päähenkilö, kyyninen kongressiedustaja ja demokraattien puoluepiiskuri Francis Underwoodin (Kevin Spacey), joutui kokemaan vääryyttä. Vasta valittu presidentti lupasi hänelle valtion sihteerin viran, mutta unohti lupauksen heti valintansa jälkeen. Nyt mies haluaa kostaa, likaisia keinoja kaihtamatta. Vallanhimo on kuitenkin kostoakin suurempi motiivi.

Yksin ei kuitenkaan Valkoista taloa valloiteta. Sarja esitteleekin Frankin vähintäänkin yhtä juonikkaan vaimon Clairen (Robin Wright), nuoren ja erittäin kunnianhimoisen toimittaja Zoen (Kate Mara), huumeriippuvaisen, mutta hyvää tarkoittavan kongressiedustajan Peter Russon (Corey Stoll) ja Frankin oikean käden Doug Stamperin (Michael Kelly).

House of Cards perustuu BBC:n brittiläisestä samannimiseen minisarjaan, joka puolestaan perustuu samannimiseen kirjaan. Yleensä Amerikkalaiset versiot kalpenevat alkuperäisen rinnalla. House of Cardssin kohdalla ongelma on vältytty ottamalla mukaan alkuperäisen sarjan ohjaaja-tuottaja David Fincher , joka auttoi sarjan muokkaamisessa Amerikkalaiseen muotoon.

Kuulemma House of Cards maksoi Netflixille 100 miljoonaa dollaria kahdelta ensimmäiseltä kaudeltaan, mikä näkyy väistämättä tuloksessa. Raha on käytetty lähinnä huippuluokan tekijöihin, mutta sarjan visuaalinen ilmekin on upea. Samoin harvoin nähdyt, mutta sitäkin laadukkaammat, erikoistehosteet. Näköjään rahalla tosiaan saa, hevosella pääsemiseen en ota kantaa.

Sarjan vahvuus on kuitenkin käsikirjoituksessa. Juoni on harvinaisen nerokas ja ennalta-arvaamaton. Harva arvasi loppuratkaisun ennalta. Frankin yksinpuhelut päästivät katsojat hetkeksi päähenkilön pään sisään. Ne olivatkin sarjan parasta antia. Kovin kauaksi niistä ei jää myöskään sarjalle ominainen musta huumori, jota siinä riitti.

Itse päähenkilö ei onnistunut herättämään minkäänlaisia sympatioita itselleen, vaikka kiinnostava onkin. Toisaalta House of Cardsin viehätys nojaa vahvasti päähenkilönsä moraalittomuuteen ja löytyyhän niinkin moniulotteisesta hahmosta myös miellyttäviäkin piirteitä, ei tosin kovin monta. Hän ei olisi kuitenkaan mitään ilman häntä mestarillisin ottein tulkitsevaa Kevin Spaceytä.

Aluksi muut hahmot vaikuttavat stereotypioilta, mutta saavat lisää syvyyttä sarjan edetessä. Minulla ei ole varsinaisesti lempihahmoa. Claire on miehensä veroinen juonittelija. Zoea oli kuitenkin helpoin kannustaa, vaikkei hänkään mikään pyhimys ole. Niin kuin ei aluksi vihaamani Peterkään. Mielipiteeni hahmosta muuttui myönteisempään suuntaan sarjan edetessä.

House of Cards on aidontuntuinen matka politiikan maailmaan, jonka laatuun on panostettu huomattavasti. Vastauksena edellä kysyttyynkysymykseen: Kyllä, se on ehdottomasti hypetyksensä ansainnut. Viisi tähteä.

Verinen rakkaustarina 1930-luvun tyyliin

Jos olet kuin suurin osa, tunnet edes jotenkin Bonnien ja Clyden tarinan. Aiheeseen pääsee tutustaan historiankirjojen lisäksi myös fiktion, kuten nyt arvostelemani minisarjan, muodossa. 

Bonnie ja Clyde kertoo oman aikansa kuuluisimpien ja pelottavimpien pankkiryöstäjien Bonnie Parkerin (Holliday Grainger) ja Clyde Barrowin (Emile Hirsch) tarinan, joka on kiehtonut suurta yleisöä heidän 30-luvulla tehdyistä rikoksistaan alkaen. Minisarja ei keskity pelkästään rikoksiin, vaan myös heidän väliseensä draamaan. Sitä on itseasiassa suurin osa sarjasta. 

Painotuksen vuoksi sarjassa on yllättävän vähän väkivaltaa, rikollisista kertovaksi sarjaksi siis. Ei sitäkään sarjasta puutu, varsinkaan lopusta. Sarja alkaa kuitenkin hitaasti, hieman turhankin. Loppu kuin on jo tiedossa. Ensimmäinen osa käsitteleekin suureksi osaksi aikaa ennen ryöstöaaltoa, johon kuuluu niin Clyden ensimmäinen ryöstö kuin Bonnien epäonnistunut avioliittokin.

Pieni taustoitus ei kuitenkaan ole pelkästään pahasta. Päähenkilöt kuin eivät ole niitä samaistuttavampia mahdollisia. Bonnie kuvataan sarjassa epäonnistuneena näyttelijänä, joka janoaa kuuluisuutta enemmän kuin mitään muuta. Clyde taas kylmäverisenä rikollinen, joka ottaa sen, mitä hän tai Bonnie tahtoo. Sarjassa Bonnie on enemmän tai vähemmän johtavassa asemassa.

 Bonnie ei ole sarjan ainut vahva nainen. Toinen heistä on Bonnien ja Clyden paras sivuhahmo PJ Lane (Elizabeth Reaser). Miehet tietysti suhtautuivat naisiin tuohon aikaan tyypilliseen tyyliin eli lähinnä alentuvaksi. Esimerkiksi Bonnien yhtälaista osuutta rikoksiin oli vaikea uskoa. Sivuhuomautus: Oikea Bonnie olikin tiettävästi enemmän avustavassa asemassa.

PJ:n lisäksi sarjasta ei muutenkaan sivuhahmoja puuttunut, vaikka suurin osa ajasta käytettiinkin pääparin seurassa. Rikollisparilla oli enemmän kuin yksi rikoskumppani, kuten Clyden veli Buck (Lane Garrison) ja hänen vaimonsa Blanche (Sarah Hyland). Poliisia edustaa mm. legendaariseksi rikollisten tappajaksi kuvattu Frank Hamer (William Hurt).

Minisarjassa on paljon todellisia tapahtumia, mutta myös keskittyjä, joten dokumenttina sarjaa ei kannata ottaa. Jos aihe kiinnostaa, siitä löytyy kyllä tietoa ja jopa aikanaan erinomaisesti menestynyt Arthur Pennin elokuvakin. nimirooleja näytteli Warren Beatty and Faye Dunaway. En ole nähnyt elokuvaa, mutta se on ainain kriitikoiden rakastama.

Hieman yllättävästi sarjassa on pienoinen yliluonollinen elementti. Clive nimittäin näkee näkyjä tulevaisuudesta. Asiasta on kyllä ihan oikeasti huhujakin, mutta käytännössä niillä ei ole luonnollisesti mitään todellisuuspohjaa. Muutenkin niillä ei ole sarjassa mitään virkaa, ruutuajan viemisen lisäksi. Ne olivatkin sarjan epäuskottavin ja samalla huonoin osa. 

Aikaisemmin kertomani elokuvan myötä on mietitty, kannattiko minisarjaa tehdä. Minusta kyllä. Kertoohan Bonnien ja Clyden tarinan myös meille nuoremmille sukupolville, vaikka sitä onkin väritetty aika paljonkin. Tarinaan on myös varmasti lisätty paljon ennen näkemätöntä, onhan minisarjalla ruutuaikaa elokuvaa enemmän, yli kolme tuntia.

Minisarja on vieläpä laatutyötä, varsinkin historiallisiin asioihin, kuten lavastuksen, puvustuksen ja rekvisiitan kohdalla. Ei mikään ihme, näytetäänhän sarjaa History-Channelilla. Kahden muun samaan kanavaperheeseen kuuluvan kanavan lisäksi. Muutkin osa-alueet toimivat moitteettomasti. Lukuunottamatta aikaisemmin mainitsemiani.

Kaiken kaikkiaan Bonnie ja Clyde on hyvin tehty minisarja mielenkiintoisesta aiheesta. Siinä on kuitenkin myös omat vikansa, joskin niitä on onneksi varsin vähän. Neljä tähteä.

Omalaatuinen proffa rikoksia ratkaisemassa

Rikossarjoja tehdään jatkuvalla syötöllä. Ilmeisesti kanavien johto uskoo niiden suosion jatkuvan tai sitten niitä on vain edullinen tehdä. Joko tai. Vastikaan katsomani Perception on niistä uusin. 

Perceptionin päähenkilö on omalaatuisen, skitsofreniaa sairastava, neurotieteiden profesori Daniel Pierce (Eric McCormack). Tauti ei kuitenkaan estä häntä auttamasta FBI:ta ja erityisesti entistä oppilastaan Kate Morrettia (Rachaell Leigh Cook) murhien selvittämisessä. Päinvastoin. Näyt ovat tulevat hänen alitajunnasta ja näyttävätkin asioita, joita mies ei tiedä tietävänsä. 

Sarjassa esiintyyluonnollisesti myös erilaisa sivuhahmoja, kuten eräänlaisena Piercen psykiatrina ja järjen äänenä toimiva Natalie (Kelly Rowan), joka on professorin mielikuvituksen tuotetta, mutta jolla on yhteys myös Pierceen myös oikeasti. Tai hänen assistenttinsa Lewicki (Arjay Smith), jonka tehtävänsä on pitää Pierce hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Tehtävä ei ole mitenkään helppo.

Nyt saatat miettiä samaa kuin minä, että missä olet kuullut saman aikaisemmin. Eikä mikään ihme. Konsepti ei ole ennen näkemätön. Se on tuttu mm. Monkista, Housesta, Mentalistista ja ennen kaikkea legendaarisesti Sherlock Holmesissa. Toisaalta konsepti pn hyväksi havaittu, joten mitä sitä muuttamaan. Se on ollut suosittu menenisyydessä, joten miksi ei tulevaisuudessakin.

Mielenterveydelliset seikat kuvataan pelkistetysti, ehkä hieman romantisoitukin. Dokumenttinä sarjaa ei kannata ottaa. Vaikka kuvaus ei ehkä ole realistisesta päästä, se ei onneksi demonisoi kyseisistä ongelmista kärsiviä millään lailla. Hyvä niin, sillä mielisairauksilla on edelleen tietynlainen stigma. Niihin ei suhtauduta samallalailla, kuin ruumillisiin sairauksiin. 

Selvitettävät tapaukset eivät ole huonoimmasta päästä, eikä ennalta-arvattavanakaan. Yleensä kuin pitkään rikossarjoja katsoneet pystyvät arvaamaan lopputuloksen etukäteen. Hallusinaatiot olivat hyvä lisä. Varsinkin niiden ollessa tunnettuja henkilöitä, kuten Jeanne d'Arc. Kyllä, luitte oikein. Joidenkin kohdalla kyllä mietti, miten tämä on FBI:n ongelma.

Sitten itse hahmoihin. Aloitan päähenkilöllä. Hahmona Pierce on kunniaksi muille hieman rikki oleville tv-sankareille, jotka selvittävät ongelmia omasta turvallisuudestaan tai mielenterveydestää piittaamatta. Mitenkään samaistuttavammasta päästä hän ei ole, mutta kyllä häntäkin tulee kannustettua. Kiitos siitä kuuluu Eric McCormackille, joka oli oikea valinta rooliin.

Muut hahmot toimivat vain ja ainoastaan Piercen tukijoukkona ja siten kaipaisivat lisää persoonaallisuutta. Kate Morrettikin, joskin hän on hahmoista suosikkini. En kuitenkaan tunnen hahmoa kovin hyvin. Tiedän vain sen, että hänen isänsäkin oli poliisi. Lisätiedot tulisivat siis tarpeeseen. Natalieen liittyvä paljastus oli puolestaan yllättävin. En tietemkään paljasta sitä.

Kokonaisuudessaan sarja kuuluu kastiin tarpeeksi hyvä, jotta sitä jaksaa katsoa viikoittain, vaikka muutaman jakson kerralla. Tuskin kuitenkaan Netflixistä olisin ruvennyt seuraamaan. Minulle kuin riittää Suomen televisiosta tulevat rikossarjat ihan hyvin. Kolme tähtiä.

Ristiretkiläisen synninpäästö

Netflixiin tulee aina välillä kohtuullisen uusia, mutta heikosti menestyviä elokuvia. Yksi näistä on muun muassa Nicolas Cagen tähdittämä Outcast.

Menneisyyden haamut piinaavat ristiretkeltä palannutta soturia Jacobia (Hayden Christensen), sillä sota on julmaa, mikä vuoksi hän onkin luvannut, ettei seuraa koskaan enää sivusta viattomien surmaamista. Päätös joutuu testiin, kun päätyy suojelemaan Kiinan tulevaa hallitsijaa (Bill Su Jiahang) tämän vallanhimoiselta ja sotaisalta veljeltä Shingiltä (Andy On).

Outcastin viesti on vahvasti sodanvastainen ja hyvä niin. Se ei kuitaan tarkoita sitä, että elokuva ei sisällä väkivaltaa. Onhan se jo melkeinpä sen itseistarkoituskin, eikä välttämä edes vain melkein. Niinpä kovin syväliseksi elokuvaa ei voi haukkua. Siitäkin huolimatta, että etsimällä riittävän kauan elokuvasta voi löytää myös uskonnon- tai auktoriteetinvastaisiaviestejä. 

Outcast voisi olla hyvä, jopa erinomainen, esittäähän sen pääosia Nicolas Cage ja nuorena Darth Vaderina parhaiten tunnettu Hayden Christensen. Sitä se ei kuitenkaan ole. Monestakin syystä. Juoni on tylsä, helposti unohdettava ja ennalta-arvattava, näyttelijät alittivat riman ja pahasti, samoin leikkaajat ja kuvaajat. Ei siis ihme, että elokuva ei päässyt Suomessa teatteriesitykseen asti.

Elokuva on täynnä hevosen mentäviä loogisia aukkoja, luuliko joku jotain muuta. Niihin en kuitenkaan mene sen enempää, sillä muuten tästä arvostelusta tulisi niin pitkä, ettei kukaan jaksaisi lukea sitä. Asiaa ei paranna se, että elokuva ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Joskus pieni itsekritiikki kannattaa.

Historiallinen todenmukaisuuskin on unohdettu, vaikka historialliset elementit, niin asujen kuin lavastuksenkin kohdalla näyttivät uskottavilta. Onneksi minulle jo ulkonäkö riitti. Historiantutkijat voisivat olla toista mieltä. Ajan kuvaan liittyen voisi myös kysyä, oliko valkoinen mies nyt se tarpeellinen lisä, sillä itse elokuva sijoittuu keskiaikaiseen Kiinaan.

Hahmot olivat hyvin stereotypisiä, varsinkin aasialaiset. Heitä vieläpä kuvataan harvinaisen yksiulotteisesti, jokaisella aasialaisella on voin yksi luonteenpiirre. Ehkä siksi heidän ja päähenkilöiden romanssi tuntui pakotetulta. Sitä ei kyllä onneksi ollutkaan paljon. Länsimaalaisten kohdalla tilanne ei ole niin huono. saivat itselleen jopa harmaan sävyjä.

Näyttelijöistä en osaa sanoa mitään, paitsi etteivät he ole maineesa värtti.Varsinkaan Nicolas Cage, joka on luutavimmin suostunut elokuvaan pelkästään rahan takia ja se näkyi jo suorituksessakin. Amerikkaillaiset kriitikot huomauttivat myös hänen kauhesta aksentistaan. Muutenkaan näyttelijät eivät olleet mitenkään erikoisia, joskaan ei nyt susihuonojakaan.

En kuitenkaan pettynyt elokuvaan ja nyt kerron miksi. Minun odotukseni ei ollut alunperinkään kovin korkealla. Saihan se huonoja arvosteluja. Esimerkiksi Suomeen Rotten Tomatoessa siitä piti vain yksi arvostelija kuudestatoista. Arvostelijat eivät tietenkään aina ole oikeassa, mutta nyt heitä kannattaa jopa uskoa. En tietenkään kiellä sen katsomista, jos elokuva kiinnostaa, katso pois vaan. 

Löytyy elokuvasta jotain hyvääkin, niin että tämäkään arvostelu eimene ihan haukkumiseksi Nimittäin elokuvan pääasia eli taistelukohtauksen onnistuivat, kiitos upeiden koreografioiden. Se ei ole mikään ihme, onhan elokuva entisen stuntkordinaattorin ohjaama. En tosin odotakaan kyseisiltä kohtauksilta paljoa. Hahmotkaan eivät olleet silmiinpistävän huonoja, kliseisiä vaan.

Outcastissa olisi ollut paljon potentiaalia, mutta se jäi täyttymättä. Ei Netflixin kuukausi hinnan väärtti, mutta onneksi moni muu sieltä löytyvä elokuva tai tv-sarja on. Annan elokuvalle kaksi tähteä.

Uusi kausi, uudet kujeet, vanha tuttu kaupunki, entistä enemmän kauhua

Arvostelin vähän aikaa sitten Hemlock Groven ensimmäisen tuotantokauden. Nyt on vuorossa vasta katsomani toinen tuotantokausi. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

Koska kertaus on opintojen äiti, kerron lyhyesti mihin Hemlock Grove jäi: Kauden pahis Cristina, paha ihmissusi, tapettiin, samoin oletettavasti Romanin äiti Olivia. Toinen Selleyn ja toinen Romanin toimesta hänen saatua teitää olevansa vampyyrimäinen upir. Romanin serkku Letha synnytti lapsensa, mutta kuoli itse. Peter puolestaa lähti kiertämään maailmaa äitinsä kanssa.

Entäs sitten toinen tuotantokausi? Peterin ja Romanin elämä ei ole parantunut kausien välissä, päinvastoin. Peterin äiti pidätettiin ja asianajajakulut pitäisi maksaa jotenkin. Roman puolestaan taistelee nälkänsä kanssa. Verta pitäisi jostain saada, mutta mistä. Hän kun ei haluaisi tappaa ketään. Hänen äitinsäkin on vieläkin elossa, yrityksistä huolimatta, ja siskokin on yhä kadoksissa.

Uusi pahiskin riehuu Helmoch Grovessa, nimittäin salaperäisen maskimiesten ja miksei naistenkin veljeskunnan. Uudet hahmot eivät rajoitu vain murhanhimoisiin sellaisiin, vaan mukaan mahtuu myös Hemlock Groveen eksynyt Miranda (Orange is New Blackin Madeline Brewer). Uusista hahmoista nuorin ja mahdollisesti merkittävin on kuitenkin Lethan synytyksesä selviytynyt vauva.

Hemlock Groven toinen tuotantokausi on ensimmäistä parempi, vaikka ei ensimmäinenkään mitenkään huono ollut. Siinä kuitenkin oli omat parantamisen varansa, mistä voi lukea muun muassa tekemästäni arvostelusta. Sarja on pitänyt itsellään paljon hyvää. Se on vieläkin tummasävyinen, seksikäs, paikoittain erittäin härö, mutta myös inhimillinen.

Ensimmäiseltä kaudelta löytyi paljon hyvin vastenmielisiä piirteitä, kuten raiskaus, 14-vuotiaiden tyttöjen seksulisointi, insestiset piirteet yms. Niitä löytyy toiselta kaudelta vähemmän. Sen sijaan väkivaltaa on lisätty runsaasti, erityisesti viimeisiin jaksoihin. Väkivaltapitoisuuden vuoksi sarja ei edelleenkään sovi heikkohermoisille. Katsominen omalla vastuulla.

Pidän siitä, mihin sarja on viennyt hahmonsa, varsinkin Romanin ja Peterin, jotka jäivät ensimmäisellä kaudella enemmän tai vähemmän stereotypioiden tasolle. Heidän kaveruutensa on sarjan koossapitävä voima, joten hyvä. Suhde saa kaudella myös jonkin verran uusia piirteitä, fanityttöjen harmiksi ei kuitenkaan homoeroottisia. Siis, jos kolmipeliä ei lasketa.

Jos päähahmoja voidaankin sanoa stereotyppisiksi, se on vielä enemmän totta sivuhahmojen Ongelma on kuitenkin nyt hoidettu ja melkein jokainen hahmo on entistä moniulotteisempi. Sivuhahmotkuten Destiny ja uuden näyttelijän saanut Shelley, saivat enemmän ruutuaikaa. En tiedä, mistä vaihdos johtui, joten en ryhdy spekuloimaan sitä sen enempää.

Tuotantoarvo on pysynyt korkealla, joskin lopun erikoistehoste hirviö, josta yritän olla paljastamatta liikaa, jäi aika kököksi. Muuten kaikki näytti hyvältä, erityisesti Romanin uusi asunto ja “Valkoinen torni”. Ihmissusimuodonmuutos oli jo tuttua kauraa eli niin kuin aikaisemmassa arvostelussa sanoin, yksi genren parhaita, jos ei jopa paras. Tai ainakin vastenmielisin.

Koska ilmeisesti tekijoiden mielestä sarjassa ei ole yliluonnollisia elementtejä vielä tarpeeksi, siinä päästään unten ihmeelliseen maailmaan. Vasta kauden lopussa selviää, miksi. Yleensä en pidä tälläisistä juonenkäänteistä, vaan pysyisin mielummin sarjan tavallisessa maailmassa. Se kuitenkin antaa Peterille ja Romanille motiivin murhien selvittämiseen, joten kaipa lisä oli tarpeellinen.

Pidin lopusta, sillä se oli tarpeeksi yllättävä, vaikka kauden toinen pahis aika huono olikin. Lopussa tapahtui kaksi kuiolemaa, toinen yllättävä, toinen ei niinkään. Onneksi suosikkihahmoni jäivät kuitenkin henkiin. Kausi loppui lifthangeriin, joten onneksi sarjasta on tulossa myös kolmas tuotantokausi. Kolmastuotantokausi jää näillä näkymi sarjan viimeiseksi.

Jos Helmock Groven taso kohoaa tähän tahtiin, kolmas kausi olisi jo mestariteos. Neljä tähteä.