R.I.P Lost Girl

Kanadalainen fantasiasarja Lost Girl päättyi viidennen kauden jälkeen. Nyt kirjoitan pienen kunninanosoituksen sarjalle.

Ensin kuitenkin kerron vähän sarjasta. Lost Girl kertoo Bo-nimisestä succubuksesta (Anna Silk), joka auttaa yliluonnollisia olentoja eli faeta selvittämään milloin mitäkin. Hänen ystäviinsä kuuluu syystäkin fanien suosikki Kenzi (Ksenia Solo), ihmissusipoliisi Dyson (Kris Holden-Ried) ja ihmislääkäri Lauren (Zoie Palmer).

Olen Lost Girlin fani, niin on ollut jo pitkään. Mikä sitten teki sarjasta niin hyvän? Siinä on erinomainen päähenkilö, fantasiaa, mielenkiintoinen maailma sekä huumoria, seksiä ja toimintaa sopivassa suhteessa. Pääjuoni oli joka kausi jännittävä ja pienenpiinkin tapauksiin kannatti uhrata aikaa. Sarjan ehdottomasti parasta antia oli kuitenkin Bo.n ja Kenzin ystävyyssuhde.

En sure sarjan loppumista, vaikka äsken sen lukuisia hyviä puolia luettelinkin. Sarjat kannattaa aina lopettaa huipulla. Ajan kanssa hyväkin sarja alkaa toistaa itseään, niin kuin Supernaturille voi käydä. Kirjoittajilta yleensä loppuu ideat ennemmin tai myöhemmin. Voi sitä paitsi olla, että myöhemmin katson jaksot toiseen kesrtaan, jo nyt ensimäisestä kaudesta on aikaa.

Vaikka tämä teksti ei olekaan arvostelu, enemmänkin ylistys, annan sarjalle viisi tähteä. Se ei tarkoita, että sarja olisi täydellinen. Ei suinkaan. Päätin vain keskittyä sen hyvien puolien muisteluun, negatiivisten sijaan.

Olipa kerran esittää: Uniensiepparit 101

Olipa Kerran tuleva kausi on edennyt jo viidenteen, Dreamcatcher-nimiseen, jaksoonsa, jossa pääsemme tutkimaan uniensieppaajien maagisia ominaisuuksia. Tervetuloa mukaan!

Aikaisemmin tapahtunutta: PimeänolentoEmma suunnitteli käyttävänsä Meridaa tehdäkseen vangitsemastaan Rumplesta sankarin, sillä vain tämä voi saada sen kuuluisan miekan kivestä. Camelottilaiset puolestaa yrittävät sopeutua uuteen maailmaan. Camelotissa Henry löysi itselleen ihastuksen Violet-nimisestä tytöstä ja Charmingit ovat Arthurin taikahiekan vallassa.

Jakso alkaa takaumasta. Siinä näemme Merlinin taistelevan Pimeän olentoa vastaan. Emme tiedä ketä niistä, sillä hänen kasvojaan ei näytetä. Voi siis olla, kyseisestä Pimeän olennosta kuullaan vielä. Merlin ei kuitenkaan pystynyt tappamaan kyseistä Pimeän olentoa, luultavaksi siksi, koska tämä on velhon rakastettu.Niinpä hänet vangittiin sen saman puun sisään.

Voisiko Merlinin rakastettu ollakin mies? Ainakin Olipa Kerran tekijät lupasivat lisätä sarjaan homohahmon. Merlinin homoseksuaalisuus on siis mahdollista, joskaan ei varmaa. Se voi olla myös Mulan ja/tai Merida. Varsinkin kuin tarinoissa Merlinin rakastetun osa kuuluu kuitenkin Nimue-nimiselle naiselle, joka vangitsi kuin vangitsikin miehen puuhun.

Kohtaus paljastuu unensiepparin näyttämäksi muistoksi, jonka katsojana toimii Emma. Nainen huomasi unensieppareista jotain muutakin. Nimittäin sen, että hänen vanhempansa on loitsun vallassa. Jotakin on siis tehtävä. Emmalla on kiire, sillä Regina on juuri antamassa Pimeyden olennon tikarin hänen vanhemmilleen. Emma kuitenkin ehtii ajoissa. 

Hän etsii aikomuksen ja loitsii vanhenpansa liikkumattomaksi ja kertoo Reginalle Arthurin osallisuudesta asiaan. Hän myös epäilee, ettei kuningas tahdo oikeasti vapauttaa Merliniä. Regina saa idean. Merlinin vapauttamiseksi vaaditaan menetetystä rakkaudesta lähtöisin oleva kyynel. Unohdin mainita, että sillä oli suuri osa Merlinin vangitsemisessa.

Toisaalla Henry ja Violet tutustuvat toisiinsa lähemmin, mutta Violetin isä ei ole turhan innostunut siitä. Henry ei ole hänen mielestään tarpeeksi hyvä tyttärelleen. Tallilta lähtiessään Henry kohtaa äitinsä, jotka vakuuttavat hänelle, ettei naisen takia kannata muuttua. Samalla he kertaavat omia menetettyjä rakkauksiaan.

Regina saakin idean: Hänkin on menettänyt rakkaan, joten hänen kyyneleensä voisi murtaa loitsun. Ensin hän tarvitsee kuitenkin muistutusta Danielin kohtalosta. Unensieppaajat auttavat. Hän saakin kyyneleen aikaiseksi ja on suunnitelman toisen osan aika. Valitettavasti se ei toimi. Haava on liian vanha ja Reginalla on nyt Robin. Hän onkin siis päässyt yli tapahtumasta.

Toisaalla Henry järjestää hänen ja Violetin treffejä Grannylle. Treffit menivätkin hyvin, kunnes Violet tajusi niiden olevan treffit. Hän kertoi, että piti Henrystä vain ystävänä. Henry tapaa äitinsä ja kertoo heille tapahtuneesta. Onneksi, sillä Regina tulee siihen jophtopäätökseen, että Henryn kyynel voisi auttaa. Ennen loitsun aloittamista Arthur tulee paikalle estämään heitä.

Hän yrittää estää Merlinin vapauttamisen, mutta turhaan. Emma toimi salamannopeasti ja Henryn kyynel toimi. Merlin pääsi kuin pääsikin vapaaksi. En tiedä, mitä ajatella tästä. Siis toki Merlinin vapautuminen on hyvä asia, onhan asiaa tahkottu jo tarpeeksi. Keino taas. Miksi Henryn kyynel toimi Reginaa paremmin? Siis onhan se tuoreempi, mutta itse tapahtuma ei ole läheskään yhtä paha.

Takaumat lopuvat Merlinin vapauttaessa Snown ja Davidin sekä lupaa ottaa pimeyden pois Emmasta. Siis kunhan tämä haluaa sitä itse. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis. Jäljelle jää siis yksi kysymys: Mikä oikein meni vikaan? Onko Merlin paha? Tuskin sentään, ei kai nyt kaikki kuningas Arthurin legendan hahmot ole pahoja. Arthur hoitaa jo tämän puolen.

Pidin jakson takaumista, sillä ne muistuttivat siitä, minkälainen sarja joskus oli. Emma ja Regina tekivät taas yhteistyötä ja Henrykin sai tekemistä. Snow ja David ei ja hyvä niin. He ovat olleet lähes tarpeettomia jo pitkään. Tarinamyös eteni johonkin suuntaan, toisin kuin viime jaksossa. Violetkin sai jonkinlaisen roolin itselleen. Hyvä tietää, ettei hahmo ole ihan turha.

Sitten Storybrookeen. Sitä olenki jo odottanut viime kokonaan Camelotin sijoittuvan jakson jälkeen. Tapahtumat alkavatkin siitä, mihin ne kaksi viikkoa sitten jäi. Porukka ihmettelee kadonneen vangin kohtaloa. Kenellekään ei tule mieleen tarkistaa turvakameroita, toisin kuin Zelenan valekuoleman kohdalla. Asia ei ole tärkeä, huomautin vain.

Samalla Camelottilaiset ilmaisivat tyytymättömyytensä Storybrooken oloihin, joten he päättivät pitää tervetuliaisjuhlat. Päätökseen vaikutti paljon myös Henry, jolla on taka-ajatus: Violet pitää juhlista. Violetista puheenollen, hänen hevosensa on kadonnut. Luonnollisesti Henry päättää etsiä sen. Avukseen hän tarvitsee kuitenkin ex-pelastaja Emman.

Emma lupaakin auttaa. Hän haluaa todistaa olevansa vieläkin sama vanha Emma, Pimeällä taikuudella vaan. Jälleen jakso muistuttaa aikaisemmista kausista. Jopa hahmot mainitsivat ensimmäisen kauden ja operaatio kobran. Sitä paitsi, Emman kuplavolkkari sai taas käyttöä, muutenkin kuin Meridan vangitsemis paikkana.

Hevonen löydetäänkin ja loppu hyvin Henry houkuttelee sen makupaloilla luokseen. Henry voittikin teolla Violetin sydämen ja Emma sai Henryn taas luottamaan itseensä, ainakin johonkin rajaan asti. Aiempaan vielä, en mitenkään halunnut vähätellä Henryn sydänsurua. Kyseenalaistin vain, onko se isompi kuin Reginan. Tai Emmankaan. 

Toisalla Merida yrittää opettaa Rumplesta rohkean miekkailutunnin avulla. Siinä kuitenkaan onnistumatta, niinpä hänen pitää keksiä suunnitelma. Apua löytyykin Henryn satukirjasta, jonka Merida löytää murtauduttuaan Meridan toimistoon. Joko hahmo on harvinaisen pätevä tai Storybrookessa ei juuri ovia lukita.

Joka tapauksessa Merida murtautuu Rumplen kauppaan ja varastaa rikkonaisen kupin. Sen, jonka Belle rikkoi ollessaan vielä Rumplen palvelijana. Keino toimii, sillä Belle antoi hänelle syyn taistella. Meridan työ on silti vasta alussa. En kyllä tiedä, miksi taistelutaito tekisi Rumplesta yhtään rohkeamman. Tai ehkä kyse onkin taistelutahdosta, ei niinkään taidoista.

Samaan aikaan sankarimme yrittävät selvittää, mitä Emma Emma oikein aikoo. He murtautuvat Emman uuteen kotiin. Ensin heidän pitim kiertää taikuudella tehty suojaus tietenkin, mutta se oli helppoa. Suojaus ei koske Henryä, joten heidän piti uskotella olevansa Henry Pojan viltti auttoi. He löytävätkin Excaliburin ja huomaavat sen olevan samantyylinen kuin Pimeän olennon tikarikin. 

He löysivät myös läjän unensieppaajia, jotka näyttävät jotain mielenkiintoista. Muistatteko kuin takaumass Violet frienzonasi Henryn. Se oli kokonaan Emman ansiosta. Hän otti Violetin sydämen ja pakotti tämän rikkomaan poikansa sydämen. Henry näkee saman muiston. Hänellä oli tietenkin hyvä syys. mmärrettävää silti, että muiston huomannut Henry on äidillee vihainen.

Emma yrittää kyllä selittää tapahtunutta Reginalle, mutta tämä ei ota selityksiä kuuleviin korviinsa. Jakso loppui Emman katsoesa loukkaantunutta Henryä haikein mielin. Ne juhlatkin pidettiin, mutta siellä ei tapahtunut mitään juonen kanssa oleellista. Huomio onkin emman motiiveissa, jotka saisivat jo paljastua. Niitä on pantattu nyt jo turhan pitkään. Lisäksi en tiedä,

Kokonaisuudessa jakso oli erittäin hyvä, ehkä jopa tähän mennessä paras. Kausi on kuitenkin vasta alussa, joten se ei ole vielä mikään saavutus. Parasta oli kolmikon Reginan ja Emman sekä Emman ja Henryn toiminen yhdessä. Pidin erityisesti siitä, että Emma näki Coran tappavan Danielin. Niin tärkeä hetki kuin se olikin Reginalle, Emma tuskin oli siitä tietoinen.

Pidin myös Meridasta tässäkin jaksossa. Jo viime viikolla sanoin, että hän on hyvä lisä sarjaan.Hän voisi kuitenkin olla vielä kiinnostavampi liittoutuneena muiden hyvisten kanssa. Muutakin valitettavaa löytyi. Nimittäin Henryn ja Violetin nuori rakkaus vie huomiota tärkeimmiltä asialta. Lisäksi Snow ja David eivät tehneet tässäkään jaksossa juuri mitään hyödyllistä.


Kaiken kaikkiaan Dreamcatcher on parasta Olipa Kertaa. Sarja palasi mukavasti juuriinsa. Toivottavasti se myös pysyy siellä. Viisi tähteä. Seuraavalla viikolla onkin vuorossa Merida-jakso, jota ainakin itse odotan innolla. Toivottavasti jakso vastaa odotuksia tai on edes puoliksi yhtä hyvä kuin tämä.

Ensivaikutukseni syksyn uusista sarjoista

Syksy tuo mukanaanvanhojen sarjojen lisäksi uunituoreita sarjoja. Kerron nyt ensifiilikseni niistä kolmeen: Quenticoon, Blindshotiin ja Minority Reportiin.

Aloitan Quenticosta, sillä jostainhan sitä pitää aloittaa ja kyseinen sarja tulee päivän muita sarjoja ennen. Sarja kertoo väärin tuomitusta tuoreesta FBI-agentista, Alex Parrishista ( Priyanka Chopra ). Hätä syytetään yhdestä Yhdysvaltain suurimmasta terrori-iskusta. Taustalla on tietenkin salaliitto. Sarjassa seurataan myös Alexin kokelas-aikaa FBI:n akatemiassa, Quanticossa.

Quentico oli positiivinen yllätys. Siis siihen nähden, etten alunperin ajatellut katsoa sarjaa. Päätin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden ja hyvä niin. Sarja on vasta alkaneista sarjoista paras, joskin niukin naukin. Viime vuonna ihastuin kahtenkiin sarjaan, iZombieen ja The Flashiin. Quentico ei ole läheskään niiden veroinen. Lieventävänä asianhaarana mainittakoon, että harva on.

Päähahmo on helposti pidetty, mysteeri tarpeeksi jännittävä ja sivuhahmot riittävän mielenkiintoisia. Pidän erityisesti koulutusjaksoista. Kaiken kaikkiaan kyseessä on siis katsomisen arvoinen sarja. En annan sille kuitenkaan, niin kuin en muillekaan uusille sarjoilla, tähtiarvosteluja. Kaudet kuin eivät ole vielä edes puolessa välissä. 

Seuraavaksi otan agenttisarja Blindspotin. Nuori nainen (Thorissa ja S.H.I.E.L.D:in agenteissa vierraillut Jaimie Alexander) on menettänyt muistinsa. Vihjeeksi on jätetty salaperäisiä tatuointeja, joista ensimmäinen vie hänet FBI:n agentti Kurt Wellerin (Sullivan Stapleton) luokse. Tatuoinnit paljastavat paitsi pala palalla yksityiskohtia milloin mistäkin FBI:aita kiinnotavasta rikoksesta.

Sarja oli pienoinen pettymys. Se ei ollut huono, mutta ei läheskään niin hyvä, kuin pitäisi olla. Onhan siinä kuitenkin itse Sif, Jamie Aleksander. Sarja ei ole umpisurkea. Se ei vain tarjoa juuri mitään uutta, toisin kuin lähtökohdasta voisi odottaa. Viikottain vaihtuvat tehtävät ovat perussettiä, enkä halua kuollakseni tietää ”Jane Doen” arvoitustakaan.

On sarjassa paljon hyvääkin, seuraankin sitä edelleen. Se tarjoaa varsin kelvollista toimintaa. Jane Doekin on aika badass. Päähahmoksi hän on enemmän kuin kelvollinen. Sivuhahmoista ehdottomasti paras oli ryhmän tiedenainen Pattersson (Ashley Johnson. Muut hahmot ovat vähän blaah eli ihan perus agenttisarjojen hahmoja. Se ei oli yksittäin niin hyvä kuin pahakaan asia.

Viimeisempänä, vaan ei vähäisempänä, arvostelen samannimiseen kirjaan ja niistä tehtyihin elokuviin perustuva Minority Report. Vapautetut ennustajankykyjä omaavat lapset jo aikuisia. He ovat piileskeelleet jo 11 vuotta. Nyt kuitenkin yksi heistä, Dash (Stark Sands) päättää auttaa ihmisiä kykynsä avulla. Avukseen hän saa nuoren poliisinaisen Lara Vegan (Meagan Good).

Nyt on pakko sanoa, että elokuva jäänyt minullke etäiseksi olen. Olen kyllä katsonut sen, mutta siitä on jo aikaa. Niinpä minulta voi hyvin jäädä jotakin huomiotta. Minun silmiini sarja kuitenkin tarjoaa ihan perusvarman poliisi,- ja scifisarjan sekoituksen. Tapaukset jaksavat kiinnostaa juuri sen jakson. Dashin kyvyt tuovat siihen sopivasti uutta.

Dash on ihan mukiinmenevä päähenkilö. Hänen sosiaalinen rajoittuneisuutensa sopii sarjaan. Vega on varsin tällä hetkellä suosikkihahmoni, joskin hän kaipaisi ulottuvuuden tai pari. Muut hahmot ovat poliisisarjoista tuttuja, tavallista monipuolisempaa etnisyyttä lukuunottamatta. Sarjan maailma on tarpeeksi mielenkiintoinen ja se tekeekin sarjasta keskimääräistä poliisisarjaa paremman.

Oppitunti murhaan

Minulla on lähinnä positiivisia kokemuksia Rhonda Rhimesin sarjoista. Pidän erityisesti Scandalista. Sen vuoksi tsekkasin myös naisen uutuuden: How To Get Away With Murder.

How to Get Away With Murder, lyhennettynä HTGAWM, kertoo lakia opettavasta Annalise Keatingistä (Viola Davis) ja hänen puolustusajotoimistoonsa harjoittelemaan pääseistä ensimmäisen vuoden opiskelijoista. Yhdessä he auttavat asiakkaitaan pääsemään vapaaksi syytteestä kuin syytteestä, jopa murhasta.

Yliopistolla tapahtuu myös muuta jännää. Kiltti opiskelijatyttö Lila Stangard (Megan Wes) on murhattu. Onko syyllinen hänen entinen ystävänsä, huumediilerinäkin toiminut salaperäinen baarimikko Rebecca Sutter (Katie Findlay)? Vai kenties amerikkalaista jalkapalloa pelaava poikaystävä Griffin O'Reilly (Lenny Platt )?

Jaksoissa nähdään myös välähdyksiä tulevaisuudesta. Siinä Annalisen parhaat opiskelijat miettivät, mitä tehdä tuoreen ruumiin suhteen. Ne ajoittuvat 6 kuukautta kyseisten opiskelijoiden opintojen alkamisen jälkeen. Sarjaa otti kuitenkin yllättävän äkkiä ne kiinni. Ratkaisu osoittautui toimivaksi, sillä jäljelle jäi vielä paljon kerrottavaa.

Sarjan juoni osoittautui yllättävän kiinnostavasti, vaikka sarja ei varsinaisesti tuokaan genreensä, laki ja mysteerisarjoihin, mitään uutta. En kuulu lakisarjojen katsojaryhmään, mutta tapaukset jaksoivat pitää mielenkiintoani yllä juuri jakson ajan. Enempi olisi jo liikaa. Jäihän itse lakimaailma opiskelijoiden keskenäisen kilpailun varjoon. 

Päätapauksella puolestaan oli etuna se, että minulla oli jonkinlainen tunneyhteys syytettyyn. Olin myös kiinnostunut murhaajan henklöllisyydestä, jonkin verran. Ratkaisu jäi kuitenkin antikliimaksiksi, vakka se se ollutkaan se ilmiselvin. Se myös kävi järkeen. Paljon jäi vielä paljastamattakin. Valitettavasti toista kautta ajatellen, koukku jäi vajavaiseksi.

Koska kyseessa on Rhonda Rhimesin sarja, vertailua Scandaliin on vaikea välttää. Minusta Scandaali on parempi, niin mielenkiintoisen aiheensa kuin toteutuksensakin suhteen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että inhoaisin HTGAWM:kaan. Täytyy muistaa, että sarjat ovat oleellisella tavalla erilaisia.

Annalise ei ole läheskään niin hyvä hahmo kuin Scandalin olivia Pope, mutta toisaalta en sitä odottanutkaan. Syy ei ole näyttelijöissä., Davis on voittanut syystäkin kummankin Tonynsa. Hahmoon vain käytettiin liian vähän aikaa, mikä jätti hänet etäiseksi siten myös ja hänestä tehtiin liian vaikeaksi pitää. 

Kovin pidettäviä ei myöskään olleet lakiopiskelijatkaan. Se on tietääksi yhteinen piirre suurimmalle osalla fiktiossa esiintyvistä vastaavista. Mene ja tiedä, kunka todenmukainen kuvaus oikein on. Wes (Harry Pottereista tuttu Alfred Enoch) oli kuitenkin piristävä poikkeus sääntöön, onhan hän sarjan samaistuttavin hahmo, niin sanottu ”jokamies”. Häneen käytettiinkin eniten aikaa.

Kaiken kaikkiaan How to Get Away With Murder on harvinaisen katsottava lakisarja, eikä hullumpi mysteerisarjakaan. Katson luultavammin sen toisenkin kauden, kunhan se tulee Netflixiin. Rhonda Rhimeksen sarjoista paras se ei kuitenkaan ole. Kolme ja puoli tähteä.

Uskollinen-Trisin tarina tulee päätökseensä

Blogini on keskittynyt viime aikoina Veronica Rothin Outolintu-trilogiaan. Arvostelen vielä sarjan viimeisen osan, Uskollisen. Tämän jälkeen siirryn jo muihin aiheisiin.

Juonipaljastuksilta en vieläkään voi välttyä. Kirja kuin seuraa suoraan edellisen osan tarinaa, niin kuin loogista onkin. Tämä teksti paljastaa luultavasti myös lisätietoja kirjasarjan pohjalta tehdyistä selokuvista, niin julkaistuista kuin julkaisemattomistakin.

Edellisen osan lopun seurauksena Tris on vankilassa petturuudesta syytettynä. Osastomattomat ovat ottaneet johdon Tobiaksen äidin Evelynin johdolla ja vanha osastojako on hajotettu. Kaikki eivät kuitenkaan ole valmiita tyytymään tilanteeseen, varsinkin kuin heille selvisi Kaupungin ulkopuolellakin olevan elämää. Kaupungissa kyteekin kapina.

Kirja oli pienoinen pettymys. Teksti on aiempien osien lailla todella sujuvaa ja viihdyttävää. Tarina alkoi kuitenkin toistamaan itseään. En tiedä, kuinka monta kapinaa kirjasarjaan sisältyikään. Nuorten kirjojen kliseistä ei vältytty, esimerkkinä tästä mainittakoot aiemmin puuttunut kolmiodraama. Se sai kuitenkin melko pienen osasn.

Kirja äityi välillä pitkäveteiseksi, varsinkin geeneistä puhumiseen käytettiin liikaa aikaa. Tapahtumapaikka vaihtui kaupungista ulkomaailmaan. Vaikka vaihto toikin piristystä tarinaan, alueen tuntemus olisi tehnyt siitä luultavasti viihdyttävämmän. Itse en bongannut juuri tuttuja paikkoja. Tosin maailmaa tutktttiinkin lopulta suhteellisen vähän.

Tapahtumapaikan lisäksi Uskolliseen on lisätty jotain muutakin uutta. Nyt Tobiaskin saa puheenvuoron. Valitettavasti Tobiaksen ja Trisin luvut eivät juuri eronnut toisistaan. Aina itsekään en muistakun, kuka toimi juuri sillä hetkellä kertojana. Ilman lukujen otsikoita kertojia olisi olut vaikea erottaa toisistaan.

Niin Tobias kuin Triskaan eivät olleet kirjassa parhaimmillaan. Tris muuttui paikoittain ärsyttäväksi kaikkitietäjäksi ja Tobias ei tehnyt juuri muuta kuin kierinyt itsesäälissään. Missä on edellisen osan vahvat päähahmot? Joku neuvoikin, että heidän ystävien kannattaa jättää Uskollinen väliin. En kuitenkaan menisi vielä niin pitkälle.

Kirjan tarina on aina ollut scifiksi harvinaisen epäuskottava. Ajatelkaa vaikka Nälkäpelejä. Ainakin minä uskoisin kyllä, että tositv voisi saada extremeja muotoja ja luokkaeroja nyt on aina ollut ja voi olla, että tulee aina olemaankin. En ole laskenut sitä kuitenkaan viaksi, fiktion ei tarvitsekaan olla uskottavaa. Pakko kuitenkin myöntää, että Uskollinen vei epäuskottavuuden uusiin ulottuvuuksiin.

Uskollisen loppuu genrelleen epätyypillisesti. Vaikka se on lähtökohtaisesti hyvä asia, olisin ehkä itse lopettanut sen jollakin muulla tavalla. En voi mitään tuteelle, että se on tehty sellaiseksi lähinnä shokkiarvon takia. Samaa tosin voisin sanoa muutamasta muustakin kirjan kohdasta. En tietenkään paljasta loppusta sen enempää. Se selviää netistä, jos et jaksa lukea kirjaa.

Lopetan nyt positiiviseen. Kyllä sitäkin lopusta löytyi. Kirjassa selvisi muun muassa Trisin äidin tarina, mikä toi kirjaan piristävää vaihtelua. Lisäksi se peilasi menneeseen maailmaan. Siihen, miten meni pieleen. Toimintaakin oli ihan kiitettävästi. Joten jaksoin kyllä lukea kirjan loppuun asti ilman suurempia vaikeuksia.

Kaiken kaikkiaan Uskollinen ei ollut aivan edeltäjiensä veroinen. Ei se kuitenkaan ihan niin huono

Missä outolintu-siellä Jeanninen joukot

Veronica Rothin luoman Outolintu-saagan toisen osan, Kapinallisen, elokuvaversio on nyt arvostellut. Arvosteluvuoro siirtyykin nyt kirjalle. 

Varoitus: Teksti spoilaa sarjan aikaisempaa osaa, Outolintua. Lue siis omalla vastuullasi.

Kapinallisen tarina jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen kirja päättyy: Tris on päässyt ystävineen pakoon Terävien pahaa johtajaa Jeannea, mutta vaara ei ole vielä läheskään ohi. Tappiostaan suivaantuneena Jeannette jahtaa nyt häntä ja muita outolintua entistä suuremmalla innolla, onhan hänellä puolellaan iso osa Rohkeista. Löytyykö turvapaikka vai pitääkö heidän taistella?

Tris painii myös omien demoniensa kanssa, sillä hän potee syylisyyttä tapettuaan olosuhteiden pakosta ystävänsä. Hänen vanhempansakin kuolivat samassa taistelussa. Tapahtuvat heijastuvat hänestä haavoittuneen käden lisäksi myös henkisestikin. Trisillä on vaikeuksia tarttua aseisiin, eikä hän välitä enää omasta hengestäänkään ja hän tekeekin siksi harkitsemattomia päätöksiä.

Jos pidit kirjasarjan ensimmäisestä osasta, pidät melko varmasti myös tästäkin. Nopeatempoinen juoni tempaisi minut mukaansa. Juonenkäänteet myös paljastuivat sopivassa tahdissa. Juonenkehittelystä kirja saakin ehdottomasti plussaa. Sitä oli myös helppo seurata, vaikka välillä piti muistuttaa itselleen, kuka kukin on. Sivuhahmoja nimittäin kirjassa riittää.

Tris saattaa vaikuttaa aluksi heikolta. Järkyttävät tapahtumat vaikuttivat häneen erittäin syvästi, mika tuo hahmoon uskottavuutta. Hän kuitenkin saa kirjan aikana tahdonvoimansa ja elämänilonsa takaisin, mikä tuskin yllätti ketään. Muutkaan hahmot eivät jää pelkäksi koristeiksi. Esimerkiksi Tobias eli Neljä on muutakin kuin Triskin mielitietty.

Myös sivuhahmot onnistuivat hyvin. He olivat tarpeeksi moniulotteisia. Sivuhahmoista pidin eniten Cristinasta ja Uriahista. Vähiten Osastottomienjohtajasta ja Tobiaksen äidistä (tuskin iso paljastus) Evelynistä. Luultavaksi siksi, koska Tris ei pitänyt hänestä. Kirjan kertojan näkökulma vaikuttaa aina myös lukijan mielipiteeseen, ainakin minuun.

Genreensä nähden kapinallisessa oli suhteellisen vähän väkivalta ja se aika siististi kuvattu. Toimintakohtauksia on kuitenkin riittämiin, ei kuitenkaan läheskään yhtä paljon kuin vaikka Nälkäpeleistä. En siis todellakaan jäänyt kaipaamaankaan lisää väkivaltaa. Sitäpaitsi kirjassa oli paljon muutakin mielenkiintoista sisältöä.

Kirja ei ollut turhalla romantiikalla pilattu. Sitäkin kyllä löytyi, joten parisuhdedraaman ystävät eivät joudu pettymään. Trisin ja Tobiaksen suhde ei kuitenkaan viennyt huomiota muulta toiminnalta. Lisäksi kirjasta puuttuu nuorten kirjoille tyypillinen kolmiodraama tai kielletty rakkaus. Niin kuin jo elokuvan arvostelussa mainitsinkin.

Kapinallinen on mallikelpoinen nuorten dystopia. Tuskin kuitenkaan luen sitä toista kertaa. Neljä tähteä. Sarjassa on myös kolmas osaUskollinen, jonka olenkin jo lukenut. Arvostelen sen seuraavaksi.

Taistelu vapaudesta- ja oikeudesta olla erilainen

Nälkäpeli-sarja aloitti nuortendystopioiden voittokulun. Nyt tätä perintöä jatkaa Veronica Rothin Outolintu-sarjan toinen osa, Kapinallinen. Nyt arvostellussa on siitä tehty elokuva.

Luin saman tarinan myös kirjana vähän ennen elokuvan katsomista, joten se voi vaikuttaa arviooni. Niin hyvässä kuin pahassakin. Lähinnä pahassa, sillä kirja on melkein aina elokuvaa parempi, niin kuin myös tässä tapauksessa. Nyt keskityn kuitenkin pelkästään elokuvaan. Kirja-arvosteluni tulenee myöhemmin.

Ennen arvostelua menen kuitenkin perusjuoneen. Ihmiset on jaettu viiteen eri luokkaan: Sopuisiin, Vaatimattomiin, Uskaliaisiin, Rehteihin ja Teräviin. Jokaisella osastolla on oma päähyveenään, jota he yrittävät pitää yllä joskus äärimmäisinkin keinoin. Kaikki eivät kuitenkaan tunne kuuluvansa vain yhteen ryhmään. Näitä kutsutaan divergeneiksi, suomeksi outolinnuiksi.

Yksi näistä outolinnuista on erkoiskykyjä, kuten erilaisten simulaatioiden hallintakyvyn omaava, elokuvan päähenkilö Tris Prior (Shailene Woodley). Ensimmäisessä osassa hän joutuikin sen takia maan pakoon poikaystävänsä Neljän (Theo James) kanssa. Heitä jahtaa häikäilemätön terävien johtaja, Jeannette (Kate Winslet), jonka tarkoituksena on tuhota outolinnut maan päältä.

Kapinallinen-elokuva on pahasti kynitty versio kirjasta. Varsinkin lopusta oli karsittu paljon, jopa liikaakin. Juonikin on hivenen erilainen tai jopa enemmänkin kuin hivenen, jos nyt rehellisia ollaan. Kirjasarjan superfanit voivat siis pettyä. Onneksi en kuulu niihin, vaikka niistä pidinkin. Nimittäin kaikki tarpeellinen oli kuitenkin mukana. En siis voi valittaa.

Juoni oli enemmän kuin ok, parempi kuin nuortille suunnatussa fiktiossa keskimäärin. Puutthan siitä nykyään jo nuorten kirjoissa melkein pakollinen kolmiodraama. Elokuva ei loistanut yllätyksellisyydellään, vaikka aina ei tiennytkään, mikä on totta ja mikä ei. Itsekin yllätyin ainakin kerran asiaan liittyen. Niin vanha kuin ”se olikin vain unta”-kikka onkin. 

Hahmoista lähinnä Trish kehittyy johonkin suuntaan, muut jäivät auttamatta sivuosaa, vaikka Kate Winslett ja osastottomien kapinajohtajaa näyttelevä Naomi Watts onnistuivatkin rooleissaa. Toki uusia puolia löytyy hahmoista, jos toisestakin. Ei kuitenkaan tarpeeksi. Inhokkini oli edellisen osan tapaan Markus ja Peter. Pidin taas ymmärrettävästi pienen osan saanesta Cristinasta.

Sitten tuotantoasioihin. Erikoistehosteet olivat juuri niin korkealaatuisia kuin pitääkin. Erilaiset simulaatiot tarjoavatkin silmäkarkkia kyllin, varsinkin lopussa. Kyseiseen karkkilaatuun sai tutustua myön muuten, sillä niin lavasteet kuin puvustuskin hoidettiin mallikkaasti. Leffan toimintakohtaukset olivat puolestaan hieman tylsiä. Ne olisivat kaivanneet lisää kekseliäisyyttä.

Elokuvan pääpaino tosin olikin draamalla, joka ehkä toimii kohderyhmään, mutta ei niinkään minuun.Toinen asia, mitä olisin kaivannut oli huumori. Mutta toisaalta, se ei olisi sopinut elokuvan henkeen. Siksi en laske huumorin vähäisyyttä elokuvan viaksi. Sen sijaan liian imelän ja lopullisen tuntuisen lopun pistän. Koukku puuttuu täysin, enkä nyt puhu siitä kuuluisasta kapteenista.

Rankkaisin Nälkäpelit edelleen paremmaksi. Niin kirjana kuin elokuvanakin. Kapinallinenkaan ei onneksituottanut pettymystä. Neljä tähteä. Ilman edellisen osan katsomista tai ainakin kirjan lukemista, elokuvaa ei kuitenkaan kannata edes harkita.