Orpolapset surkeiden sattumusten keskiössä

Lemony Snicketin Surkeiden Sattumuksen Sarjaan perustuva elokuva ei  menestynyt odotetusti. Kirjasarjan elävöittämistä yritti vasta äskettäin myös Netflix, paljon paremmalla menestyksellä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia sarjan juonesta. Ei paljon, mutta kuitenkin. Lue siis omalla vastuullasi.

Tulipalon viedessä Baudelairesin lapsien eli keksijänero Violetin (Malina Weissman), kirjaviisas Klausin (Louis Hynes) ja kovahampainen Sunnyn (Presley Smith) vanhemmat, lapsiparat joutuvat heidän valtavaa perintöä havittelevan, ilkeän, Kreivi Olafin (Neil Patrick Harris) kynsiin. Luulisi, ettei sen pahemmaksi voisi enää mennä. Väärin, sillä se on kuitenkin vasta alkua surkeille tapahtumille.

En ole asiantuntija, mitä Surkeiden sattumuksen Sarjaan-tulee. Sarjan kirjat eivät ole minulle kovin tuttuja ja vaikka olen nähnyt elokuvan, siitä on jo jonkin verran aikaa. Niinpä jätän tarina eri esitysmuotojen vertailun sikseen. Ainakin melkein. Sen verran voin sanoa, että sarjaversio oli minusta elokuvaversiota parempi, sillä tarina vaatii paljon enemmän aikaa kuin elokuvan tarjoamat vajaat kaksi tuntia.

Surkeiden Sattumusten Sarja on ehdottomasti katsomisen arvoinen Netflix uutuus. Huolimatta siitä, että se yrittää väittää muuta jo tunnuslaulussaan. Juoni oli mukaansa tempaava, vaikka sillä olikin oma kaavansa. Se on kuitenkin tyypillistä melkein, mille tahansa sarjalle. Lisäksi se näyttää hyvältä, paikoittain hyvinkin steampunkmaiseen visuaaliseen ilmeeseen on selvästi panostettu oikein tosissaan.

Se oli myös hauska, erityisesti Lemony Snicketin osuuksien kohdalla. En voisikaan kuvitella sarjaa ilman miehen dialogeja, jotka varoittavat katsomasta sarjaa, selittävät milloin mitäkin sanaa tai vihjaavat yksityiskohtia itse hänen hahmoonsa liittyen. Ainakin jos vihjeisiin on uskominen, hänellä on kertojaakin tärkeämpi rooli sarjassa. Sitä ei ole vielä selvinnyt, millainen se tarkalleen ottaen on.

Toiseksi suurin hauskuuden lähde oli Kreivi Olaf ja hänen toinen toistaan surkeimmat valepukunsa. Hauskuutta löytyi myös hänen apureistaan, jotka itsessään olivat paitsi harvinaisen epäpäteviä, niin myös hahmona harvinaisen tylsiä ja yksiulotteisia. Luultavasti tarkoituksella. Hauskoja kohtia löytyi kyllä muitakin, mutta niitä en erikseen mainita. Muuten tekstistä tulisi älyttömän pitkä.

Hahmoissakin oli onnistuttu erinomaisesti. Päähahmot ovat samaistuttavia ja heidän näyttelijänsä suoriutuivat työstään hyvin, nuoresta iästään huolimatta. He näyttivätkin osaansa sopivalta. Sivuosista, joita tähdittämään oli saatu monia tuttuja kasvoa, suosikkini oli Monty-setä ja inhokkini herra Poe. Roistoista toistaiseksi pelottavin oli Catherine O'Haran Georgina Orwell.

Täydellinen ei Surkeiden Sattumusten Sarja kuitenkaan ollut. Toisin kuin äskeisestä ylistyksestä voi luulla. Miinuksena mainittakoon, että kreivi Olaf ei ole kovin pelottava. Lisäksi joidenkin aikuishahmojen hyödyttömyys alkoi käydä vähän rasittavaksi. Oman sivujuonen saavat ”Äiti” ja ”Isä” olivat puolestaan täysin turha lisäys sarjaan tai niin ainakin näyttää ensimmäisten kahdeksan jakson jälkeen.

Surkeiden Sattumusten sarja on erinomaista koko perheen viihdettä. Netflix osoitti jälleen kykynsä laatusarjojen hankintaan. Vanhanaikaisen television olisi jo aika vapista. Täydet viisi tähteä.

Mestarietsivä ratkaisee-Mahdollisesti viimeistä kertaa

Hartaudella odotettu Uusi Sherlock Holmes sai jokin aikaa sitten neljännen kautensa. Siinä olikin paljon odottamisen arvoista, mutta täysin aikaisemman veroinen se ei ollut.

Varoitus: Tämä teksti sisältää paljastuksia Uuden Sherlockin juonesta. Lue siis omalla vastuulla.

Sherlock Holmesin (Benedict Cumberbatch) tappoi kylmäverisesti ammattikiristäjä Charles Augustus Magnussenin (Lars Mikkelsen). Vaikka hänen tarkoituksensa oli hyvä, ex-salamurhaajaksi paljastuneen Mary Watsonia (Amanda Abbington) suojeleminen, hänet ajettiin maanpakoon. Moriartyn (Andrew Scott) palattua kuvioihin, ainakin näennäisesti, hänet kuitenkin päätetään armahtaa.

Tästä asetelmasta alkaakin Uuden Sherlockin neljäs kausi, joka sisältää tavalliseen tapaansa vain kolme jaksoa. Aloitan tavalliseen tapaani niiden lyhyestä kuvauksesta, jonka jälkeen arvostelen jakson, myöskin lyhyesti. Vasta sitten menen kauteen kokonaisuudessaan. 

Kauden ensimmäinen jakso The Six Thatchers” alkoi Sherlock Holmesin selvittävän tuiki tavallisia rikoksi, apunaan luonnollisesti uskollinen ystävänsä tohtori John Watson (Martin Freeman). Moriarty oli ottanut hänet kohteekseen, joten hänen oli viisainta vain odottaa miehen seuraava siirtoa. Itse pääarvoitus sisälsikin sitten niin Margaret Thatcherin patsaita kuin Maryn menneisyyden salaisuuksiakin.

Jakson alku oli erinomainen. Pidin myös jaksossa esiintyvästä huumorista. Pidin myös yllätyksellisestä loppuratkaisusta. On aina piristävää, että syyllinen on joku, jota ei osaa epäillä. Myös Maryn pakomatka oli katsomisen arvoinen. Sen sijaan en pitänyt Maryn flashbageistä ja harvinaisen huonosta roistosta, ei siis se pääroistosta,vaan siitä toisesta. Ei ihme, ettei hän saanut Marya tapettua.

Keskimmäinen "The Lying Detective" kertoi hyvin korkeaprofiilisesta sarjamurhaajasta. Sen pääosa kuitenkin kuului Sherlockin ja Watsonin surulle. Osansa jäi myös miesten keskinäinen ystävyys, joka joutui kovaan koettelemukseen Watsonin syyttäessä Sherlockia vaimonsa murhasta. Kysymys kuuluukin, voivatko he selvittää erimielisyytensä yhteisen hyvän nimissä.

Jakso oli hyvän roiston juhlaa, vaikka se alkoikin erittäin masentavasti. Olisin myös toivonut loppuratkaisuun liittyvän enemmän aivotyötä. Sen sijaan Euruksen esittely ja Rouva Hudsonin osuus olivat erinomaisia. Jakso olikin naishahmojen juhlaa, mikä on harvinaista Uudessa Sherlockissa. Se keskittyy niin kovasti pääkaksikkoon, että muille, erityisesti naisille, ei riitä tilaa.

Kauden finaali "The Final Problem" alkoi pienen tytön herätessä lentokoneesta. Yksin, sillä kaikki muut olivat kuolleet. Jakson huomio oli kuitenkin Sherlockin ja Mycrofin (Mark Gatiss) siskossa, Eurusissa (Sian Brooke), jonka pitäisi olla vangittuna Sherrinfordin mielisairaalassa. Miten hän sitten voi aiheuttaa päänvaivaa niin Sherlockille kuin tohtori Watsonille sairaalan ulkopuolella?

Jakso ei ollut minusta mitenkään erityisen hyvä sarjan lopetus, vaikka kauden lopetuksena se kyllä meni. Syynä on se, ettei se oikein käynyt järkeen. Monellakaan tapaa. Loogisia aukkoja listataankin netin ihmeellisessä maailmassa innokkaasti. Se onkin yksi syy siihen, miksi toivon sarjan saavan jatkoa. Toinen syy on tietenkin sarjan jäätävän kova laatu. Jopa hyvin epätasaisella neljännellä kaudella.

Nyt menenkin koko kauden arvosteluun. Jos päätit jättää jakso-osuuden lukematta juonipaljastuksien pelossa, aloita tästä.

Uuden Sherlockin kolmannesta kaudesta on jo kolme vuotta, kolmannen ja neljännen kauden välissä esitytetystä "The Abominable Bride"-jaksostakin jo vuosi. Sarjan neljättä kautta onkin odotettu kuin kuuta nousevaa. Oliko kausi odotuksen arvoinen? Kyllä ja ei. Siinä oli vieläkin paljon sarjalle tyypillistä, paljon hyvää ja jopa erinomaista, mutta ihan aikaisempien kausien veroiseksi se ei yltänyt.

Yksi syy tähän liittyy juuri kausien pitkään väliin. Katsojien oli aluksi vähän vaikea sarjaan taas kiinni. Ongelma ei kuitenkaan ollut mitenkään ylitsepääsemätön. Suurin ongelma olikin se, että Maryn kuolemaa käsiteltiin lähinnä Sherlockin näkökulmasta, jopa enemmän kuin Johnin eli vainajan aviomiehen. Maryn kuoleman ainoa tarkoitus näyttikin olevan juuri tuottaa Sherlockille surua ja murhetta. 

Muutenkin kaudella pyörittiin melkeinpä vain ja ainoastaan Sherlockin ympärillä, jopa sarjan mittapuulla. Ymmärrän kyllä, että uudessa Sherlockissa kaikki liittyvät juuri Sherlock Holmesiin, mutta jotain rajaa siihenkin voisi vetää. Sarjassa on kuitenkin muistakin hahmoja. Ongelma esiintyy kauden muissakin jaksoissa ja juuri se teki kaudesta aikaisempia huonomman.

Nyt kuin sarjan huonot puolet, ainakin suurimmat niistä, on saatu käsiteltyä, menen niihin hyviin. Sherlockin ja Watsonin suhde oli jälleen sarjan parasta antia. Syystäkin. Roistotkin olivat erittäin mielenkiintoisia, jopa yhteen jaksoon jäävät. Erityisesti "The Lying Detectivessä". Kuin näyttelijänä toimii Waynard Pinesistakin tuttu Toby Jones, niin voiko muuta odottaakaan.

Tapauksetkin osoittautuivat enemmän kuin katsomisen arvoiseksi. Pidin jopa Eurus Holmesin hahmosta, siis "The Final Problemin" viimeisille minuuteille asti. Se jotenkin pilasi hahmon minulta. Hän ei ollutkaan sopivan hullu nero, vaan veljiensä rakkautta haluava pikkutyttö. Siitäkin huolimatta Sian Brooke ansaitsee roolistaan kiitosta, jo pelkän muuntautumiskykynsä ansiosta.

Uusi Sherlock on erittäin hyvä sarja. Se kuuluukin etsiväsarjojen kuninkuusluokkaan. Neljännellä kaudella tasoa ei kuitenkaan pystytty pitämään yllä edellisten kausien tapaan ja siksi annankin sille vain neljä tähteä.

Tappaja hukassa

Enemmän kuin yksi kirjailija on kirjoittanut Buffy Vampyyritappajan maailmaan liittyviä kirjoja. Yksi niistä on vasta lukemani The Lost Slayer, joka osoittautuikin erittäin hyväksi hankinnaksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia niin Buffy Vampyyrintappaja sarjasta kuin itse kirjastakin. Siis jos niin voi sanoa pari vuosikymmentä sitten esitetystä sarjasta.

Buffy Summers yrittää olla sata prosenttisesti sekä yliopisto-opiskelija että tappaja. Hänelle se tarkoittaa ystävien avun hylkäämistä, mikä kostautuu voimakkaan lepakko-jumalan, Camazotzin saavuttua Sunnydaleen. Gilesin jouduttua vangiksi Buffy kysyy apua vaaralliselta taholta ja huomaa joutuvansa viisi vuotta ajassa eteenpäin ja huomaa monen asian muuttuneen.

Vampyyrit ovat vallanneet koko Sunnydalen, Willow on voimakas noita, Xander on menettänyt huumorintajunsa, ja Oz pystyy muuttumaan sudeksi ilman täysikuun apuakin. Eikä Angelia näy missään. Buffyn pitääkin korjata aiheuttamansa vääryyden ja pyrkiä takaisin menneisyyteen. Sitä ennen hänen on aika voittaa vampyyrien itseoikeutettu kuningas, Rubert Giles.

The Lost Slayer ei ole yksi teos, vaan neljäosainen kirjasarja. Itse en juuri huomannut eroa, sillä sain osat yksien kansien välissä. Paitsi yhdestä asiasta. Teoksessa oli nimittäin jonkin verran toistoa. Aikaisempien osien hahmoista ja tapahtumista muistutettiin jo vähän liiankin kanssa ja viimeinen osa jopa alkoi samalla tavalla kuin toiseksi viimeinen loppui. En laske sitä viaksi, sillä sille oli looginen syy.

Toinen huomiolle pantava asia on se, ettei kirjaa suinkaan ole kirjoittanut Buffyn luoja Joss Whedon, vaan Christopher Golden. Siksi en tiennytkään, mitä oikein pitäisi odottaa. Onneksi huomasin kirjan olevan enemmän kuin lukemisen arvoinen siitä huolimatta. Oliko se niin hyvä kuin jakso Buffya? Ei. Ainakaan, jos puhumme parhaista jaksoista. Se ei kuitenkaan tee kirjasta missään tapauksessa huonoa.

Itseasiassa siinä oli paljon hyvää, jossain tapauksessa jopa erinomaista. Menen ensimmäiseksi niistä tärkeämpään, nimittäin hahmoihin. He olivat hyvin samanlaisia kuin sarjassakin. Heidän luonteensa ja tapansa oli kopioitu millintarkasti. Erityisesti vuorosanojen osalta. Sarjan henkilöillä on oma tapansa puhua, joten se ei ole itsestäänselvyys.

Lisäksi tarinakin vaikutti sellaiselta, että se olisi voinut olla sarjassa. Se oli yllättävä, jännittävä, paikoittain sydäntä särkevä, ja ennen kaikkea kiinnostava. Kovin hauska se ei ollut, synkän aiheensa takia. Huumori ei olisi kyllä tarinaan sopinutkaan. Vaikka se oli hyvin tyypillinen Buffy-tarina, ainakin jollakin tapaa, se ei kopioinut suoraan vanhoista Buffy-jaksoista. Vaan kertoi täysin oman tarinan.

Vampyyri-Gileskin oli vaikuttava pahis, paljon Camazotzia vaikuttavampi. Olihan hänellä kaikki Gilesin muistot ja hänen älykkyytensä. Hän pääsikin juonessaan pidemmälle kuin mitkään muut Buffy-universumin roistot. Tai siis ainakin kaikki sarjan jaksot katsoneena. Sarjakuvissa tai muissa kirjoissa roistot saattoivat onnistua jopa paremmin. En tiedä. Minulta ne ovat lukematta.

Ei teos ihan ongelmista vapaakaan ollut. Eniten minua ärsytti se, kuinka helposti mukamas uber-vampyyrit tapettiin ja kuinka epäuskottavan voimakkaita päähenkilöt oikein olivat. Siis menneisyydessä, tulevaisuuteen liittyvissä kohtauksissa heidän kykynsä oli enemmän kuin perusteltuja. Onneksi se jäi teoksen ainoaksi isommaksi viaksi.

Pienempi vika olikin sitten tuttujen hahmojen vähyys. Ja kuin ne sitten esiintyivätkin, niin vain vähän aikaa. varsinkin Spike ja Drusilla, joita olisi voinut nähdä enemmänkin. Aloitettakaan ei juuri nähty, vaikka sen olemassaolo tiedostettiinkin. Suurin osa uusista hahmoista ei juuri vaikutusta tehneet. Vampyyrejä aistija pappi Christoper Lonergan ja uusi tappaja Anne Kuei tekivät siin’ä suhteessa poikkeuksen.

The Lost Slayer oli erittäin hyvä, joskaan ei täydellinen Buffy-romaani. Voisiin jopa suositella sitä kaikille sarjan faneille. Neljä tähteä.

Demonit halki, poikki ja pinoon tyttöenergian voimin

Tv on pullollaan sarjoja, jossa ihmiset taistelevat demoneja vastaan. Jotkin hyviä, jotkin taas eivät. Harva on kuitenkaan yhtä hurmaava kuin Netflixistä jokin aikaa sitten katsomani Crazyhead. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää joitakin paljastuksia Crazyheadin juonesta.

Amy (Cara Theobald) saattaa vaikuttaa tavalliselta noin kaksikymppiseltä tytöltä. Tämä ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta. Sen hänkin saa tietää huomattuaan, ettei hänen näkemänsä demonit olekaan pelkkää mielisairauden aikaansaannosta, vaan totisinta totta. Demonit eivät luonnollisesti pidä siitä, että joku pystyy tunnistamaan heidät, joten he käyvät ”näkijöiden” ja heidän läheisiensä kimppuun.

Niinpä Amyn pitää ryhtyä tuumasta toimeen ja alkaa metsästää heitä ennen kuin he saavat hänet. Hän saa apua kokeneemmalta metsästäjältä, Raquel (Susan Wokoma), jolla on varsinaisten demonien lisäksi myös omat sisäiset demonsa voitettavanaan. Sarja on huippusuositun Misfits-käsikirjoittaja Howard Overmanin käsialaa.

Kuvaus voi tuntua tutulta, mikä ei ole mikään ihme. Lainaahan sarja konseptinsa Buffy vampyyrintappajalta ja muilta vastaavanlaisilta sarjoilta. Voi kuitenkin ilokseni sanoa, että sarja ei tuntunut jo kertaalleen nähdyltä. Siihen lisäväriä toivat niin sarjan hurtti huumori, yllättävän omalaatuinen mytologia ja Mistfitsmäinen tunnelma, joka toimii hyvin myös kauhugenressä.

Niin kuin edellisen kappaleen perusteella voi päätellä, pidin sarjasta. Paljonkin. Valitettavasti sarja ei ole saanut suurta näkyvyyttä, jonka se olisi kyllä ansainnut. Kyseessä on kuitenkin suhteellisen pienen, brittiläisen, kanavan tuotanto. Eikä se toki kaikkien makuun olekaan. Niin brittimäisyyksien kuin aikuisille suunnatun huumorinsa takia.

Kausi keskittyi vain yhteen juoneen, mikä sopikin sarjalle. Eikä vähiten siksi, että sen ensimmäinen tuotantokausi käsitteli vain kuusi jaksoa. Se olikin tarinan kannalta sopiva määrä, vaikka näin katsojana olisin voinut katsoa sarjaa enemmänkin. Muutenkin juoni oli mieleeni, sen pienoisesta kliseisyydestään huolimatta. Pidin erityisesti loppuratkaisusta.

Sarjan parhaalla annilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä juonen kanssa. Se oli pääkaksikon välinen kemia. Toistensa kanssa hyvin erilaisten naisten ystävyyttä olikin nautinto katsoa. Asiaa auttoi toki sekin, että molemmat olivat erittäin rakastettavia ja samaistuttaviakin, mutta samalla myös kiistämättömiä koviksia, joiden tielle ei haluaisi käydä.

Kiittäisin tästä käsikirjoittajien lisäksi tietenkin, Cara Theopaldia ja Susan Wokomaa. Muutkaan näyttelijät eivät jääneet huonommaksi. Erityisesti Defiancen Tony Curran oli kuin luotu juonittelevan ja erittäin kylmäverisen pääroiston rooliin. Siitäkin huolimatta, että hänen hahmonsa on nähty monissa muissa tv-sarjoissa ja elokuvissa jo moneen kertaan. Eri ulkonäöllä ja nimellä vaan.

Toki Crazyheadilla oli myös omat huonot puolensa. Suurin niistä oli se, että demonit eivät olleet oikeasti pelottavia. Lisäksi en millään saanut itseäni välittämään Jakesta, Amyn kaverista, joka oli tietenkin myös salaa rakastunut tähän. En muutenkaan pitänyt sarjan tavasta parittaa pääkaksikkoa jokaisen vastaantulevan miehen kanssa. Se oli täysin turhaa.

Kokonaisuudessaan Crazyhead on ansainnut ”Brittiläinen Byffy”-arvonimensä, niin samankaltaisuutensa kuin laatunsakin vuoksi. Neljä ja puoli tähteä.

Avaruusolentojen metsästystä Tohtorin hengessä

Doctor Who sai jokin aika sitten uuden spin offin, sarjassa aina välillä esiintyvän Goal Hillin kouluun sijoittuvan Classin. Huomasin nauttivani siitä, vähäisitä odotuksistani huolimatta.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

Avaruudessa on reikä, jonka kautta voi matkustaa Goall Hillin Akatemiaan. Kaikki reiästä tulleet eivät ole hyvän tahtoisia. Itseasiassa juuri kukaan ei ole. Niinpä Akatemia kilpaileekin kuolleiden määrästä Buffy Vampyyrintappaja-sarjassa esiintyvän Sunnydale High:n kanssa. Luonnollisesti lisäkuolemat pitää estää. Valitettavasti Tohtorilla on omiakin kiireitä, joten hän ei voi auttaa.

Niinpä tuon epäonnisen tehtävän saavat popkulttuuria tuntematon uusi oppilas Charlie (Greg Austin), kiltti tyttö April (Sophie Hopkins), urheilusankari Ram (Fady Elsayed), pari vuotta koulua väliin jättänyt lapsinero Tanya (Vivian Oparah), Charlien hyväsydäminen poikaystävä Matteusz (Jordan Renzo) sekä suorasanainen ja avoimesti työtään vihaava, fysiikanopettaja Miss Quill (loistava Katherine Kelly).

Tunnen Goall Hillin lähinnä Claran työpaikkana, enkä edes mitenkään kiinnostavana sellaisena. Niinpä minulla oli vaikeuksia innostua siihen keskittyvästä sarjastakaan, vaikka jonkinlainen Doctor Who:n fani olenkin. Class kuitenkin yllätti minut erittäin positiivisesti osoittautumalla hyvinkin katsomisen arvoiseksi sarjaksi. Toki siinä oli myös omat vikansa, mutta hyvät ominaisuudet voittivat ne kirkkaasti.

Jos kuvauksen perusteella sinulle tulee mieleen Buffy Vampyyrintappaja, muutenkin kuin sen takia, että mainitsin kyseisen sarjan itse, se ei ole ihme. Näissä kahdessa sarjassa oli kieltämättä paljon samaa. Sarja itsekin ei pelkästään tiedä sitä, vaan myös kertoo sen varsin suoraan. Jo heti pilottijaksossaan. Miksei sanoisikaan? Buffyllä on syystäkin oma uskollinen fanikuntansa.

Jos vertailemaan pitää ruveta, Buffy nousee näistä kahdesta silti suosikikseni. Olen enemmän fantasia kuin scifinörtti. Kuitenkin jos Doctor Who ja Buffy molemmat kuuluvat suosikkeihisi tai edes katsomislistalle, Classille kannattaa antaa tilaisuus. En takaa, että tulet rakastamaan sarjaa tai edes pitämään siitä, mutta eihän sitä tiedä, jos ei anna sarjalle edes tilaisuutta.

Parasta sarjassa oli ehdottomasti Miss Quill, eräänlainen Classin Spike. Ei vain sarjan hahmoista, vaan sarjassa ylipäätään. Pidin hänen hauskoista vuorosanoistaan, asenteestaan ja kovuudestaan, mutta myös hänen syvällisemmästäkin puolesta. Valitettavasti siihen päästiin tutustumaan kattavasti vasta seitsemästä, pelkästään hahmolle omistautuneesta, ja juuri siitä syystä sarjan parhaassa, jaksossa. 

Toinenkin hyvä puoli oli Miss Quillin ja Charlien hyvin erikoinen dynamiikka. He molemmat ovat avaruusolentoja. Mutta vaikka he jakoivatkin aikoinaan saman planeetan, heidän rotunsa oli hyvin erilaiset. Eikä siinä vielä mitään, mutta kuin he olivat vielä sodassakin. Miss Quill johti oman rotunsa, Quill-nimeltään, armeijaa Charlien lajin eli rhodialaisten kimppuun.

Miss Quill kuitenkin hävisi. Rhodialaiset rankaisivat häntä omasta mielestään erittäin sivistyneellä tavalla. He laittoivat hänen päähänsä Ahn-nimisen otuksen, joka tappaa naisen, jos hän epäonnistuu Charlien suojelussa, käyttää mitään muita aseita kuin omia käsiään tai yrittää poistaa kyseisen otuksen. Onko rangaistus tosiaan moraalisesti oikein? Se onkin sitten toinen asia.

Vastaus kysymykseen liittyy läheisesti siihen, kuinka oikeutettuna Miss Quillin ja hänen armeijan hyökkäystä voidaan pitää. Omasta mielestään Miss Quill yritti vapauttaa oman kansansa Charlien kansa ikeestä. Charlie taas pitää naista jonkinlaisena heidän planeettansa Osama Bin Ladenina. Itse olin niin sanotusti team Quill, mutta se nyt tuskin tulee enää kenellekään yllätyksenä.

Ensimmäisen jakson perusteella luulin, että sarja olisi sen hahmoista mukavimman eli Charlien puolella. Charlie on hyvä, Miss Quill paha, joten se siitä. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan asiaa käsiteltiin sarjassa varsin kattavasti. Ei niin kattavasti kuin olisin toivonut, mutta varsin kattavasti kuitenkin. Kuitenkin sekä Miss Quillin, Charlien kuin muidenkin hahmojen näkökulma tuli hyvin ilmi. 

Patrick Ness, sarjan päätekijä

Hahmojen välinen vuorovaikutus pelasi hyvin, mikä olikin yksi sarjan kantavista voimista. Tunnelmakin oli kohdallaan koko kahdeksan jakson ajan. Toteutuksestakaan ei löydy mitään olennaista vikaa. Yhdessä nämä osa-alueet loivat sarjan, joka on suurimmaksi osaksi uniikki. Siitäkin huolimatta, että se jakaa piirteitä useiden muiden sarjojen kanssa. Sekä scifin, että fantasian puolelta.

Class ansaitsee kehuja myös monimuotoisen hahmokaartinsa ansiosta. Tietenkin kaikille tämä ei sovi ja sarjaa onkin haukuttu asian tiimoilta runsaasti. Itse en näe asiassa pitää pahaa, varsinkin kuin hahmojen ihonväri tai seksuaalinen suuntautuminen ei ole tärkein asia heissä. kaikilla on omat persoonansa ja roolinsa sarjassa ja tämä koskee myös sivuhahmoja.

Sitä paitsi, miksi valkoisten heteromiesten vähyys tekisi sarjasta muka rasistisen, varsinkaan kuin heitä vastaan ei hyökätty millään tavalla. Toki aina on jokin, jonka se, että yhtään valkoihoista heteromiestä ei löydy sarjan päähenkilöistä, on jo hyökkäys. Eikö samalla logiikalla joku Frendit, Ensisilmäyksellä tai lukemattomat muut sarjat olisivat hyökkäys värillisiä ihmisiä kohtaan? Tai homoja.

Pidän myös siitä, että sarja ei ujostele vaikeidenkaan aiheiden käsittelyä, jossain tapauksessa jopa vaikeimpien kuin Doctor Who. Esimerkiksi Ramin traumoja käsiteltiin yllättävänkin hyvin, mikä ei ole itsestään selvyys Doctor Who:n maailmassa. Sarja ei myöskään pelännyt olla raaka, mikä näin aikuisen näkökulmasta on hyvä asia. Heikkohermoisille en kuitenkaan suosittelisi sarjaa.

Classissä oli toki omat ongelmansa. Suurin niistä lienee kuitenkin Corakinus ja muut Shadow Kinsit eli ensimmäisen kauden pääpahis. Ne eivät jotenkin onnistuneet tekemään minuun minkäänlaista vaikutusta. Se ei haittaisi, jos kyseessä olisi niin sanottu viikon hirviö, mutta pääroiston kohdalla tilanne on tyystin toinen. Lisäksi ensimmäisen kahden jakson loppuratkaisut vaikuttivat turhan kiireellä tehdyiltä.

Jotkut erikoistehosteetkaan eivät olleet mitenkään huippulaatua. Tämä näkyi erityisesti Quill-jumalattaren kohdalla. En myöskään ole sarjan tunnusmusiikin fani millään tavalla. Sarjalla meni myös oma aikansa saada oma äänensä kuuluviin. Tämän takia ensimmäiset jaksot olivat hyvin epätasaisia. sarja parani kuitenkin vanhetessaan. Voisin jopa sanoa jaksojen 5-8 olevan melkeinpä loistavia.

Samoin kävi hahmojenkin kohdalla. Esimerkiksi aluksi tylsimmäksi, joskin helposti pidettäväksi, hahmoksi jäänyt April sai mielenkiintoisia puolia, joita en sarjan aluksi osannut odottaa. En myöskään odottanut pitäväni aluksi hieman kusipäiseltä vaikuttavasta urheilusankari-Ramista. Tämä on tietenkin tv-sarjoille tyypillistä. Esitteleehän pilotti yleensä vain heidän arkkityyppinsä.

Kokonaisuudessaan Class on nuortensarjaksi yllättävän aikuismainen, viihdyttävä ja ennen kaikkea hyvä lisä Doctor Who:n jo ennestään laajaan universumiin. Neljä tähteä.

Kapinahenkeä kaukaisessa galaksissa

Disneyn ostettua Star Wars-elokuvasarjan, franchinen elokuvista ei tule olemaan pulaa. Uusin on vasta vähän aikaa ilmestynyt Rogue One, joka ei suinkaan jäänyt muista osia huonommaksi.

Varoitus: Tämä teksti tulee sisältämään juonipaljastuksia, niin Star Wars: Rogue Onesta kuin elokuvasarjan muistakin osista. Lue siis omalla vastuullasi.

Kauan sitten kaukaisessa Galaksissa. Vähän ennen kuin Luke Skywalker löysi Voiman valoisan puolen ja ryhtyi maailman pelastajaksi. Paha Imperumi kidnappaa asesuunnittelijoista nerokkaimman, Galen Erson (Hanniball-tähti Mads Mikkelsen), jotta tämä valmistaisi heille planeettoja tuhoavan Kuolemantähden. 

Monta vuotta myöhemmin hänen Jyn  (Felicity Jones) on kasvanut aikuiseksi. Hän on joutunut pieneen pulaan ja joutunut Imperiumin vankilaan, väärän nimen turvin. Naisen onneksi Liittoutuma tarvitsee häntä isänsä etsimiseen, joten hän pääsee vapaaksi. Tietenkin asian laita pysyy samana vain, jos Jyn tekee oman osansa sopimuksesta. Niinpä hän joutuu tahtomattaan mukaan kapinaa.

Yksin ei naisen tietenkään tarvitse isäänsä löytää. Häntä vahtimaan värvätään uskollinen Liittoutuman sotilas Cassian Andor (Diego Luna ja tämän sotastrategiaan erikoistunut droidi K-2SO (äänenä Alan Tyduk). Päävastustajana häärää Darth Vaderin lisäksi yksi Imperiumin johtajista Orson Krennic (Ben Mendelsohn), joka tietenkin yrittää estää kolmikkoa suorittamasta tehtäväänsä.

Monella Star Wars-fanilla on suuret odotukset franchinen elokuvien suhteen. Ei ihme, sillä alkuperäiset elokuvat olivat niin loistavia. Alkuperäisillä tarkoitan tietenkin osia 4-6. Viime vuonna ilmestynyt The Force Awakens onnistui täyttämään niistä, jos ei kaikkia, niin ainakin suurimman osan. Saman teki myös Rogue Onekin. Elokuvasarjan parhaaksi teokseksi se ei kuitenkaan yllä, jos ei nyt huonommaksikaan. 

Toki siinäkin on omat vahvuutensa muihin sarjan elokuviin nähden. Suurin niistä on se, että Liittoutumakin sai muista sarjan elokuvista poiketen harmaita sävyjä. He eivät enää ole pelkkiä puhtoisia pulmusia, vaan ryhmittymä ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään aatteensa takia lähes, mitä tahansa. Aihe, jota käsiteltiinkin elokuvassa kiitettävällä tavalla.

Rogue One on ehtinyt aiheuttaa pienen kohun äärikonservatiivisten keskuudessa. He pelkäävät elokuvan, sisältävän liberaalia, tai auta armias feminististä, propagandaa. Onhan sen päähenkilönä nainen ja liittoutuneiden riveissä nähdään myös muitakin kuin valkoihoisia. He ovatkin uhanneet boikotoida sitä. Turhaan, sillä ainakaan itse en sellaista huomannut.

Jos elokuvasta joku poliittinen viesti löytyykin, niin sitä pitäisi oikein kaivamalla kaivaa. Itse en niin ajatellut tehdä, vaan jätän poliittisten, tai oikein minkään muunlaisenkaan, viestien etsimisen muille. Minulle fiktiiviset teokset ovat pelkää todellisuuspakoa. Riippumatta siitä, mikä franchine tai vihteen nauttimisen muoto on kyseessä. Politiikan sun muut voi jättää todellisuuteen.

En suosittelisi Rogue Onea ensimmäiseksi Star Wars-elokuvaksi. Uudet katsojat saattaisivat olla ihan pihalla, tai eivät ainakaan saisi siitä koko potentiaalia irti. Vanhoille elokuvasarjan katsojille, oli kyseessä fani tai, elokuva kuitenkin tarjosi nautinnollisen ja paikoin nostalgisenkin elokuvaelämyksen. Oli sitten kyse elokuvan tyylistä kuin siinä vilahtavista vanhoista hahmoistakin.

Päähuomio oli luonnollisesti uusilla hahmoilla. Valitettavasti elokuvan suurin heikkous liittyy juuri niihin, erityisesti päähahmoihin. Heille ei nimittäin ole annettu juuri minkäänlaista omaa persoonaa. Esimerkiksi Jyn oli jonkinlainen Reyn kevytversio tai siltä ainakin paikoittain tuntui. Niin karismaattinen kuin häntä näyttelevä Felicity Jones onkin. Tai niin helposti pidettävä kuin hän olikin.

Samaa voisi sanoa koko ikänsä Liittoutuman riveissä taistellut Cassiankin, vaikka hänestä emme saaneet tietää juuri mitään. Se tekikin hänestä välittämisen hankalaksi, jos ei jopa mahdottomaksi. Yhtään hullumpi hahmo ei ollut myöskään koomiseksi tarkoitettu K-250, ainakin hänellä oli asenen kohdillaan. Jos Star Wars-universumi jotain osaa, niin se on pidettävien droidihahmojen luonti.

Elokuvan valopilkku oli siellä, missä sitä en osannut etsiä. Nimittäin sokeassa soturi munkki Chirrut Îmwenessä (Donnie Yen) ja tätä avustavassa palkkasoturissa, Baze Malbusissa (Wen Jiang). Siitäkin huolimatta, että munkin rooli oli turhan stereotyyppinen aasialaiselle näyttelijälle. He toivat elokuvaan sekä huumoria, että mahtavuutta. Kaksikon välinen ystävyyskin tarjosi elokuvalle paljon.

Roistoista ei ole juuri mitään sanottavaa. He muistuttivat aika paljon elokuvasarjan muiden osien vastaavia, ei pelkästään hyvällä tavalla. Varsinkin osoittautuu harvinaisen tylsäksi vastustajaksi. Onneksi sentään itse Darth Vader esiintyi elokuvassa. Pienessä roolissa, mutta kuitenkin. Kuolemantähti oli kyllä tyylikäs, mutta en tiedä, voiko sitä oikein hahmoksi kutsua.

Elokuvan juonesta on hankala sanoa enemmän kuin olen jo sanonut ilman, että tulen paljastaneeksi siitä liikaa. Riittäkööt kuin kerron sen olevan suoraviivainen, monenlaisia tunteita herättävä, paikoittain ennalta-arvattava ja aikaisempia aikuismaisempi. Voin myös kertoa, että pidin siitä. Paljon. Kokonaan ongelmaton se ei ollut, mutta missäpä elokuvassa olisi.

Kukaan tuskin yllättyy tiedosta, että elokuva on tehty taiten oikeastaan kaikilta osa-alueilta, mutta. erityisesti erikoistehosteissa onnistuttiin. Katsoin sen 2D:nä ja olen kuullutkin sen olevan hyvä ratkaisu. 3D ei kuulemma tuo elokuvaan mitään lisää. Tämä tietenkin on vain kuulopuhetta, joten päättäkää itse, kumman version aiotte katsoa. Nämä ovat makukysymyksiä.

Toimintaa Rogue Onesta ei puuttunut, vaikka sitä olisi voinut olla enemmänkin. Kun toimintakohtauksia sitten nähtiin, ne olivatkin sitäkin vaikuttavampia. Varsinkin elokuvan lopputaistelu, josta en nyt kerro enempää. Valitettavasti valomiekkoja ei päästy näkemään, ymmärrettävästä syystä. Vain jedit voivat käyttää niitä, eikä niitä nähty juonellisista syistä tässä elokuvassa.

Elokuva olisi voinut olla pitempikin, ainakin puolella tunnilla. Niin siihen olisi saanut lisätty materiaalia niin hahmokehityksen, nostalgian kuin toiminnan osalta. En kuitenkaan valita nytkään. Vähän yli kaksi tuntia on ihan hyvä aika elokuvalle. Tarina saatiin kerrottua varsin tyhjentävästi, eikä elokuvassa juuri turhia kohtauksia ollut. Mitäpä enempää voisi toivoa?

Kaiken kaikkiaan Rogue One on hyvä lisä koko ajan pitenevään Star Wars- franchinseen. Se sisälsi kaikkea, mitä elokuvasarjan teokselta voi odottaakin, ei enempää, eikä vähempää. Viisi tähteä.

Robotteja Villissä lännessä

HBO on etsinyt pitkään uutta menestystarinaa kohta puoliin loppuvan Game of Thronesin tilalle. Nyt se on löytänyt sen robotteja ja Villiä länttä sekoittelevasta Westwordistä.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa yksityiskohtia sarjan juonesta, vaikka jätän tietenkin tärkeämmät juonenkäänteet kertomatta. Lue siis omalla vastuulla.

Toinen varoitus: Westworld on täynnä väkivaltaa ja seksiä, joten se ei sovi herkkänahkaisille. Jos olet sellainen ja mietit sarjan katsomista, niin älä.

Miltä tuntuisi päästä seikkailemaan Villin lännen maisemissa? Tämä on mahdollista Westwoldin aikuisille suunnatussa huvipuistossa, kunhan sattuu omistamaan tarpeeksi sitä, mitä köyhät sanoo rahaksi. Puistossa kätesi olisivat täysin vapaat. Voisit vaikka murhata tai raiskata puistoa kansoittavia robotteja, jos mielesi sattuu tekemään. Vieläpä ilman minkäänlaista vaaraa itsellesi. Niin sanovat puiston säännöt.

Koska robotit ovat alun perinkin tehty pelkäksi asiakkaiden viihdykkeeksi, eettisistä ongelmistakaan ei tarvitse murehtia. Sitä paitsi, heidät korjataan ja heidän muistonsa pyyhitään heti käytön jälkeen. Asiaa toki hankaloittaa se, että joskus robotteja ja ihmisiä on vaikea erottaa toisistaan. Käyttäytyväthän robotit usein kuin oikeat ihmiset, mitä he luulevat olevansakin.

Dolores ja Maeve

Nyt puistossa tapahtuu kummia kuin robotit alkavat käyttäytyä ohjelmistonsa vastaisesti. Lisäksi heistä kaksi, kiltti naapurin tyttö Dolores (Evan Rachel Wood) ja lujatahtoinen ilotalon madame Maeve (Thandie Newton), saavat muistoja menneisyydestään. Ongelmaa selvittämässä on puiston omavaltainen johtaja Tohtori Ford (Anthony Hopskins) ja hänen oikea kätensä Bernard (Jeffrey Wright).

Mutta ovatko robotit loppuen lopuksi pelkästään viallisia koneita, vai voisivatko he olla ihan yhtä paljon imisiä kuin biologisesti syntyneet yksilötkin. Mitä oikein tarkoittaa olla ihminen? Westwold näyttääkin robotit sympaattisessa valossa, jopa sympaattisemmassa kuin siinä esiintyneet ihmisetkin. Sarja perustuu Michael Crichtonin samanimiseen, vuonna 1973 ilmestyneeseen, elokuvaan.


HBO on lanseerannut Westworldin seuraavaksi Game of Thronesiksi. Ymmärrettävistä syistä. Fantasiasarjan lähestyessä loppuaan uudelle menestyssarjalle on jo huutava pula. En menisi ihan niin pitkälle. Westwold kuuluu kieltämättä menestyssarjojen joukkoon, mutta ihan Game of Thronesin veroinen se ei ole. Kauas sarja ei kuitenkaan jää. Niin idean kuin toteutuksenkaan osalta.

Westwoldissä mielenkiintoinen idea on yhdistetty kuvan kauniiseen visuaaliseen ilmeeseen, huippuluokan näyttelijöihin ja mukaansatempaavaan juoneen En siis ihmettele yhtään, että sarja on jo saanut oman uskollisen fanikuntansa, johon minäkin enemmän tai vähemmän kuulun, mikä taisikin tulla jo selväksi. Tai sitä, että fanien lisäksi myös tavalliset katsojat ovat löytäneet sarjan.

Voinko näinkin tulla ihmiseksi?

Nyt on aika avata kehujani vähän tarkemmin. Aloitan perusideasta. Ihmisyys ja siihen liittyvät eettiset pohdinnat on kiinnostanut ihmisiä ammoisista ajoista lähtien. Siitä johtuen aiheesta onkin tehty teos, jos toinenkin. Tämä olisi ongelma, jos aihe olisi sellainen, joka kuuluu helposti. Tai jos toteutus ei antaisi siihen mitään uutta. Näin ei kuitenkaan ole. Siitä on kiittäminen erinomaista käsikirjoitusta.

Hyvä idea tai nerokas käsikirjoitus merkitsee kuitenkin varsin vähän tämän tasoisissa sarjoissa, jos tuotantoarvo ei olisi kohdallaan. Onneksi sitä se Westwoldissä on. Rahaa on sarjan tekoon pistetty oikein kunnolla ja se näkyy. Sarja oli täynnä huippunäyttelijöitä ja visuaalinen ilmekin hiveli silmää, niin lännen maailman kuin sen työntekijöiden työpaikkana toimivan scifiympäristön osalta.

Alkuteksteihinkin oltiin panostettu aivan tosissaan, aivan kuten Game of Thronesin kohdallakin. Niin musiikin kuin visuaalisen ilmeenkin osalta. Yhteistä Game Of thronesin kanssa on myös alastomuuden ja väkivallan määrä. Niitä ei sarjassa karsasteta. Sillä erolla, että Westwordissä tapetut hahmot eivät suinkaan pysy sellaisena, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Sarjassa esiintyvällä alastomuudella, seksillä, väkivallalla ja sen sellaisella oli tarkoituksensa. Siis muukin kuin ihmisten saaminen sarjan pariin. Seksi myy ja niin myös väkivalta. Niin se vain. Tosin läheskään aina tuo tarkoitus ei ollut mitenkään syvällinen. Joskus syyksi riitti se, että puiston vieraat nyt vain sattuvat nauttimaan robottien tappamisesta ja niiden kanssa paneskelusta.


Haluaisinpa nähdä puiston muut osat, joita on puistossa kaksi. Heistä toinen keskittyy keskiaikaan ja toinen Antiikin Roomaan. Sarjassa vilahtu myös Samurai Worldin valmistelut, joten puisto on saamassa myös uuden lisäosan. Jos saisin valita, valitsisin nimenomaan antiikin Rooman matkakohteekseni. Yksinkertaiseksi siitä syystä, että se aika kiinnostaa minua villiä länttä enemmän.

Tietenkään Westworld ei toimisi ilman edes jokseenkin kiinnostavia hahmoja. Oma suosikkini oli Maeve, mutta pidin myös Doloreksesta. Siitäkin huolimatta, että naisesta oli aluksi vaikea löytää persoonaa. hahmoista monin tavoin kiinnostavin, vaikkei tosiaankaan pidetyin, oli mystinen Ford. Muista hahmoista paras oli ehkä Bernard. Ainakin hän oli sarjan ihmisistä sympaattisin.

Hyvä ja pahan raja oli sarjassa harvinaisen häilyvä, niinpä moraalisesti harmaita hahmoja riitti. Se onkin hyvä, sillä kategoriasta löytyy yleensä parhaat hahmot. Toki poikkeuksiakin löytyy, kuten Theresa (rooliaan parempi Sidse Babett Knudsen), johtokunnan puistoon lähettämä tarkkailija tai sarjan hahmoista huonoin eli puiston pääkirjoittaja Lee (Simon Quarterman).

Lisäksi sarjassa esiintyi kaksi hahmo, joita voisi luonnehtia enemmäkseen pahoiksi Toinen oli Ed Harrisin sadistinen Mustahattuinen mies. Toinen oli sellaiseksi ohjelmoitu robotti, Hector (Rodrigo Santoro). Pahoja tekoja tekevät myös reippaasti suurin osa sarjassa esiintyvistä puiston vieraista. Sitä olikin helppo uskoa. Nytkin ihmiset käyttävät videopelejä hieman synkempien fantasioidensa toteuttamiseen.

Gunslinger Westworld-elokuvasta

Katsojien oli tarkoituskin kannattaa robotteja. Joutuihan heistä jokainen omalla tavallaan ihmisten uhreiksi. Olen kuullut, että elokuvassa sympatiat olisi viallisen robotin jahtaaminen ihmisten puolella. Joskin siinäkin kyseisellä robotilla oli helposti ymmärrettävä motiivi. Mitä sinä tekisit, jos sinut olisi tuomittu kuolemaan joka päivä? En ole kuitenkaan nähnyt elokuvaa, joten suhtautukaan tietoon varauksella.

Westworld ei ollut virheistä vapaa, niin kuin ei ole mikään muukaan sarja. Suurin niistä oli kiduttavan hidas alku. Aluksi sarja ei oikein meinannut päästä vauhtiin. Labyrintin mysteerikin oli paljon hehkutustaan tylsempi. En tietenkään paljasta sitä tässä tekstissä. Lisäksi tiesin jo etukäteen, mihin suuntaan sarjassa mennään. Ei se katsojanautintoa pilannut, mutta olisin halunnut yllättyä enemmänkin.

Lopussa löytyvät, Maeveen ja Doloresiin liittyvät, paljastukset eivät ehkä pilannut tarinaa, mutta antoivat kuitenkin katsojille vähän huijatun olon. Siis hekö eivät siis tehnetkään itse omia päätöksiään? En myöskään pitänyt tavasta, jolla Amerikan alkuperäisasukkaat kuvattiin sarjassa. Siis silloin kuin he ylipäätään saivat minkäänlaista ruutuaikaa. Tuskin he oikeastikaan mitään raakalaisia olivat.

Westwold liittyy tämän vuoden sarjamenestyjien joukkoon. Jos puhutaan tänä vuonna tulleista sarjoista, niin vain Netflixin Stranger Things-sarja oli parempi. Viisi tähteä.