Kaikki tahtovat noituritytön

Andrzej Sapkowskin Noituri-saaga on yksi kaikkien aikojen parhaimmista fantasiakirjasarjoista, heti Tarun Sormusten Herrasta ja Pottereiden jälkeen. Nyt arvostelen sarjan kuudennen osan, Pääskytornin.

Noituri-kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, koska niillä on jatkuva juoni. Älä siis lue Pääskytornia, ennen kuin sen edelliset osat on luettu. Lisäksi varoitan taas juonipaljastuksia. Niitä löytyy taas tästäkin tekstistä.

Pääskytorni jatkaa tarinaa noituri Geraldin ja hänen kumppaneidensa vaiheista. Ciri on kadonnut. Tyttöä etsii niin Gerald ja hänen varta vasten tehtävään kokoama joukkonsa, hänen ottoäitinsä velhotar Yennefer kuin Cirin entisen kuningaskunnan Nilfgaardin nykyinen hallitsija. Kumpi osapuoli löytää tytön ensimmäiseksi? Se voi ratkaista paljon. Onhan Cirille annettu kohtaloksi pelastaa maailma.

Ciri puolestaan on jo nuori nainen. Hän päätyy haavoittuneena vanhan viisaan tiedemiehen, Vysigoton hoiviin, jossa hän kertoo monivaiheisesta pakomatkastaan. Siitä ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Onneksi ne eivät ole Cirille mikään ongelma, sillä hän pystyy huolehtimaan itsestään. Cirin matka vie muun muassa väärän nimen turvin ”Rottiin”, ryhmään paatuneita rikollisia.

Pääskytorni tarjoaa muiden kirjasarjan kirjojen tavoin pilke silmäkulmassa kirjoitettua laatufantasiaa. Siitä löytyi jokaiselle fantasian ystävälle jotain. Ja miksei muillekin. Siinä oli muun muassa toimintaa, monenlaisia hallitsijoita, hirviöitä, tieteellistä ja filosofista pohdintaa, huumoria, vinkkauksia nykyaikaan, jumalia, muita maailmoja, romantiikkaa, seksiä sekä harvinaisen kiinnostavia hahmoja.

Sapkowskin kirjoitustyyli on muuttunut sarjan edetessä yhdellä tärkeällä tavalla. Nyt tarinaa kerrotaan aika paljon takaumien keinoin ja muutenkin näkökulma vaihtuu suhteellisen monesti. Sillä on omat hyvät ja huonot puolensa. Se laajentaa kirjojen maailmaa kivasti, mutta myös tekee kirjasta paikka paikoin sekavan. En antanut asian haitata. Kirjailija nimittäin onnistui pitämään paketin erittäin hyvin kasassa.

Noituri-kirjasarjan maailma on fantasiamaailmaksi harvinaisen realistinen ja aikuismainen, mikä onkin yksi kirjojen suurista vahvuuksista. Kaikki hahmot tuntuvat todelliselta, riippumatta heidän rodustaan. Olkoonkin vampyyri, noituri, haltia tai mikä tahansa muu. Minulle tulee niistä toinen erinomainen fantasiakirjasarja, George R.R. Martinin Tulen ja Jään-laulu. Pelkästään positiivisessa mielessä.

Jos maailma kiinnostaa, mutta kirjat eivät, aina voi tutustua The Witcher-pelisarjaan. Se on hyvin suosittu pelaajien kesken. Itselläni ei ole kuitenkaan aavistustakaan, kuinka hyvä tai huono se on. Siten en myöskään suoranaisesti suosittele sitä. Aina voi kuitenkin kokeilla. Kirjasarjan kirjat eivät kuitenkaan kaipaa pelejä täydentämään niitä. Kirjoja voi lukea hyvin, ilman pelien tuntemustakin. 

Pelin Gerald

Hahmona Gerald on huippuluokkaa. Häntä jaksaisi seurata, vaikka kuinka paljon. Muutkin päähahmot, Pidän erityisesti Ciristä, joka oli melkein yhtä kiinnostava hahmo kuin Geraldkin, mutta vain melkein. Se on hyvä, sillä hän on kirjassa voimakkaasti esillä. Kaikkien makuun Ciri ei kuitenkaan ole. Niin kuin kirja-arvosteluja lukiessani hämmästyneenä huomasin.

Yennefer ei kuulunut suosikkeihini, mutta kyllä hänestäkin jaksoi lukea. Sivuhahmoista suosikkejani oli sivistynyt vampyyri Regis ja sähäkkä jousinainen Milva. Bardi Valvattikin oli hyvä lisä sarjaan. Muissakaan hahmoissa ei ollut valittamasta, vaikka jotkin heistä yksiulotteisesti äityivätkin. Niin käy helposti sivuhahmojen kohdalla, varsinkin jos he eivät ole tarinan kannalta oleellisia.

Roistoja kirjassa riitti. Siitäkin huolimatta, ettei päähenkilötkään ole mitään viattomia kedon kukkia. Edes sellaisena aloittanut Ciri. Heihin kuului muun muassa juonivia velhoja ja velhottaria, diktaattoreita ja muita sadistisia paskiaisia. Heistä vaikuttavin oli kuitenkin brutaali palkkasotilas Bonhart, joka tarjosikin yhden kirjan vaikuttavammista, ja väkivaltaisemmasta, kohtauksesta.

Suosittelen Noituri-kirjasarjaa lämpimästi kaikille fantasian ystäville. Kannattaa kuitenkin aloittaa sarjan ensimmäisestä osasta. Pääskytorni ansaitsee täydet viisi tähteä. En ole lukenut vielä yhtään kirjasarjan kirjaa, joka ansaitsisi vähemmän.

Rikostutkimuksessa pitää laittaa aivot peliin-Jopa uhrien

En voi hehkuttaa zombiesarja iZombieta tarpeeksi. Katsoin ensimmäisen tuotantokauden ja rakastin sitä suuresti. Tietenkin katsoin heti sen tullessa myös toisen kauden. Nyt on taas arvostelun aika.

Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia iZombien molemmista kausista. Lue siis omalla vastuulla. Tämän sarjan kohdalla pitää antaa myös toinen varoitus: Olen sarjan fani ja se voi näkyä tässä arvostelussa. Yritän kuitenkin tarkkailla sarjan toista tuotantokautta myös objektiivisemmastakin näkökulmastaobjektiivisesti.

Kerron nyt lyhyesti, mistä sarjasta on kyse. Sarjan päähenkilö, Liv Mooore (Rose McIver), on zombi. Eikä mikä tahansa zombi, vaan rikoksia ratkoja sellainen. Hänen syömänsä aivot kuin antavat näkyjä edellisen omistajansa elämästä. Rikoksien ratkaisun ohella, sarjassa on myös isompi juoni. Liv ei nimittäin ole ainut lajissaan. Valitettavasti kaikki hänen lajitoverinsa eivät kuitenkaan jaa hänen korkeaa moraaliaan.

Toinen kausi jatkoi siitä, mihin ensimmäinen kausi jäi. Liv teki kovan ratkaisun olematta pelastamatta veljeään Evania (Nick Purcha) ja samalla katkaisemalla välinsä perheeseensä.). Peyton (Aly Michalka) sai tietää hänen salaisuutensa. Hän lähtikin selvittämään ajatuksiaan. Ravi (Rahul Kohli) puolestaan yrittää löytää Liville parannuskeinoa. Tulokset ovat olleet valitettavasti jokseenkin heikkoja.

Major (Robert Buckley) parani omasta zombismistaan, mutta se on jättänyt häneen jälkeensä. Nyt mies osaa tunnistaa zombit missä vaan. Blaine (David Anders) työskentelee nyt hautajaistoimistossa, MeatCuten tuhouduttua ensimmäisen kauden finaalissa. Häntä ei voi kuitenkaan tappaa, sillä zombit tarvitsevat edelleenkuka muu antaisi muille zombeille heidän tarvitsemansa aivoja syödäkseen. Muuten tapahtuu kauheita..

Ilokseni huomasin, että iZompie on edelleen yhtä hyvä kuin ensimmäisellä kaudella, ainakin melkein. Ensimmäinen kausi oli jonkin verran parempi, ero ei kuitenkaan ollut suuren suuri. Pidin kummastakin kaudesta, mikä varmaan tuli jo kaikille selväksi. Onneksi sarjasta on vielä tulossa kolmaskin kausi, jos ei enemmänkin. Katson sen varmasti ja kaikki mahdollisesti tulevatkin. Niin nopeasti kuin vain voin.

Sarja piti kaiken, mikä teki siitä hyvän. Tällä tarkoitan kiinnostavia ja hyvin kehittyviä hahmoja, terävää dialogia, hyvää huumoria ja onnistuneen pääjuonen. Se pysyi hauskana, viihdyttävää ja sai minut välittämään hahmoistaan. Toinen kausi myös suurensi sarjan mytologiaa, kehitti hahmojen välisiä suhteita ja teki panoksista vieläkin kovempia. Eli teki kaikkea, mitä toisen kauden pitääkin.

Toinen kausi sisälsi kaikkiaan 18 jaksoa eli se oli jonkin verran 13-jaksoista ensimmäistä kautta pidempi. Joidenkin mielestä tämä oli virhe. Ei minusta. iZombieta ei voi milloinkaan olla liikaa. Ymmärrän kuitenkin heidän pointin. Lisäjaksot lisäsivät juonen monimutkaisuutta. Lisäksi jaksoissa keskityttiin paljon pääjuonen ulkopuolisiin tapahtumiin. Mutta toisaalta, pitääkö kaiken muka pyöriä pääjuonen ympärillä.

Yksi sarjan vahvuuksista löytyy sen pääosan esittäjästä , Rose McIveristaMvIverista. Erityisesti hänen kyvyssään esittää hyvin erilaisia persoonallisuuksia, jonka näyttelijä taitaakin yhtä hyvin kuin Orphan Blackin Tatiana Maslany. Niinpä ei ole mikään ihme, että Liv sai tälläkin kaudella hauskoja ja monipuolisia uusia persoonia. Ne pitivätkin sarjan paitsi hauskana, niin myös tuoreena.

Itse pääjuoni liittyi Max Rageriin eli ihmisiä zombeiksi Utopia-nimisen huumeen kanssa terästettynä tekevää energiajuomaa myyvään yhtiöön. Erityisesti sen johtajaan, Vaughn Du Clarkiin (Steven Weber). Hän ei vaikuttanut aluksi mitenkään moniulotteiselta pahikselta, mutta kehittyi hyvään suuntaan. Samoin hänen tyttärensä Rita (Leanne Lapp). Siihen löyhästi riittävä rikollispomo puolestaan sai vain vähän huomiota.

Pääjuoneen liittyi myös Major eli ”Kaaostappaja”, joka osoittautui enemmänkin ”kaaoskidnappaajaksi”. Hän pysyi edelleen yhtenä sarjan parhaimmista elementeistä. Varsinkin kuin mies olisi voinut jäädä pelkäsi Livin eksäksi. Blaine oli Blaine. Hyvällä ja ennen kaikkea karismaattisella tavalla. Toisella kaudella hän sai saman kohtelun kuin Buffyn Spike eli ryhtyi toimimaan Livin ja kumppaneiden kanssa yhteistyössä.

Erillisiä tapauksiakin katsoi mielellään, vaikka ne harvoin olivat mitenkään omaperäisiä tai edes liittyivät pääjuoneen. Pidin erityisesti jaksosta "Eternal Sunshine of the Caffeinated Mind". Lähinnä kolmesta syystä: Liv sai erityisen aurinkoisen persoonallisuuden, se kertoi kahvista ja siinä oli Hannibal-tähti Kacey Rohl. Myös "Cape Town", "Method Head" ja "Abra Cadaver" erottuivat edukseen.

Liv oli edelleen erittäin hyvä hahmo, samoin Ravi. Peytonia nähtiin liian vähän. Niin kuin ensimmäisellä kaudellakin. Majorin hyvä kehitys jatkui, paljon hänen itsensä harmiksi. Hyvin miehellä ei mennyt juuri missään vaiheessa. Olen pitänyt Clivestä aina, eikä toinen kausi tehnyt siinä poikkeusta. Onneksi mies sai tietää zombeista kauden finaalissa.

Ainoastaan Livin perhettä ei näkynyt missään melkein koko kaudella. Hyvästä syystä. Toivottavasti asia muuttuu kolmannelle kaudelle mentäessä. Heistä kuin tiedetään valitettavan vähän. Sen sijaan Blainen vielä poikaansa kusipäisempi isä (Robert Knepper) näyttäytyi sarjasta. Pakko sanoa, ymmärrän häntä vähän paremmin. Hänellä tuskin on ollut helppoa.

Kausi loppui rytinällä, sillä se laittoi zombieita Max Ragerin juhliin. Paljonragerin juhliij. paljon hahmoja, onneksi suurin osa kuoli. samalla saimme myös uudeenuuudeen pahan, Zombiejohtajan Vivianin (Andrea Savage),, joka johtaa nyt Max Rageriarageria. Mitä nyt Seatlen valloittamiseltaan ehtii. Seatlesta tulee hänen mukaansa zombien pääpaikka. Kolmannella kaudella selviää, miten Vivian oikein ajattelee suunnitelmansa toteuttaa.

iZombien toinen kausi ei jäänyt paljon ensimmäistä huonommaksi. Sarja jaksaa edelleen viihdyttää, naurattaa ja itkettääkin. Se ansaitseekin edelleen täydet viisi tähteä.

Elinkautisvanki matkaa menneisyyteen-Vuoteen 2015

Suurin osa varmaan tietää Bruce Willinsin aikamatkailujännärin, 12 apinaa. Siitä on tehty nyt sarjaversio, josta katsoin vähän aikaa sitten kaksi ensimmäistä jaksoa. Nyt kerron, miltä sarja vaikutti.

Olen katsonut 12 apinaa –elokuvan, mutta siitä on jo aikaa. Siksi jätän elokuvan ja sarjan vertaamisen minimiin. Olen nähnyt sarjasta vain kaksi jaksoa. Se on hyvä muistaa arvostelua lukiessa.

Tämän tekstin lukijan on myös hyvä tietää, että se sisältää taas jonkin verran juonipaljastuksia.

Vuosi 2043. Virus on pyyhkinyt suurimman osan ihmisistä maan päältä ja jäljelle jääneetkin selviytyvät vain hädin tuskin. Toivoa ei ole kuitenkaan vielä menetetty. Tiedemiehet keksivät keinon lähettää ihmisiä menneisyyteen, tässä tapauksessa menneisyys tarkoittaa 2010-lukua, jossa viruksen levittäminen voidaan vielä pysäyttää. Valitettavasti kukaan ei näytä oikein tietävän, miten virus oikein sai alkunsa.

 Viruksen pysäyttämiseen on olemassa vain yksi vihje. Nimittäin korruptoitunut viruksiin erikoistuneen tohtori Raillyn (Amanda Schull) ääninauha, jossa hän antaa tehtävän elinkautisvanki Colelle (Aaron Stanford). Niinpä juuri hänet päätetään lähettää menneisyyteen. Aikamatkustukseen liittyviä paradokseja kuin pitää välttää niin paljon kuin mahdollista, vaikka tavoitellaankin juuri menneisyyden muuttamista.

En ole vielä maininnut, mistä sarjan nimi oikein tulee. 12. Apinan Armeija on sarjassa viruksen levittämistä aikova paha organisaatio. Kyseessä ei liene juonipaljastus, mainitaanhan se jo 90-luvulla tulleessa elokuivassa. Ja se kyllä selviää jo sarjan kahdessa ensimmäisessä jaksossa. Miksi organisaatio on nimennyt itseään tuolla tavalla? En tiedä. Kaipa syy mainitaan elokuvassa, mutta en kuolemaksikaan muista sitä.

Sarjan juoni on harvinaisen mielenkiintoinen, sillä pidän aikamatkustuksesta teemana hyvin paljon. Tosin pitäisin siitä vielä enemmän, jos matkustuskohde olisi joku nykyaikaa eksoottisempi. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada. Kliseistä, mutta totta. Sitä paitsi eksoottisemman ympäristön ystäville, on aina olemassa se niin sanottu nykyaika eli ihmisten tuhoutumisen jälkeinen 2040-luku.

Katsomani jaksot saivat minut haluamaan lisää, mikä on aina hyvä merkki. jaksot siis tekivät tehtävänsä. Yksi jakso viikossa riittää kuitenkin hyvin, ainakin toistaiseksi. En siis tulee lataamaan sitä mitä luultavammin laittomasti. Se ei tee sarjasta huonoa, ei missään tapauksessa. Se vain tarkoittaa sitä, että en ole ryhtynyt sarjan faniksikaan. En ainakaan vielä tässä vaiheessa.

Ainakin toistaiseksi 12 monkeys on harvinaisen laadukas ja mielenkiintoinen scifisarja. Tämä on jo paljon sanottu, sillä olen yleensä enemmän fantasian tai supersankarirymistelyjen ystävä. Katson kyllä scifiäkin, mutta en läheskään yhtä innostuneesti. En näytä olevan yksin pitäessäni sarjasta, sillä Se tulee samaan ainakin kolme kautta. Kaksi niistä on jo näytetty Amerikan puolella.

Itse päähenkilö Cole on jokamies, muutamalla supervoimalla höystettynä. Hän pystyy ainakin paranemaan tavallista nopeammin, eikä aikaparadoksitkaan näytä vaikuttavan häneen. Mieheltä luonnistuu myös fyysinen toiminta. En tiedä vielä, onko hahmolla muitakin erikoiskykyjä. Sarjan luonteen huomioiden epäilen sitä vahvasti. Sarjan lajityyppi on kuitenkin scifi, ei fantasia.

Elokuvaa näkemättömille, versiot eroavat toisistaan paljon. Niin luonteeltaan kuin kyvyiltäänkin. Elokuvaversiossa Cole oli aika tavallinen, joskin mielenterveys ongelmainen, mies. Vaikka pidin elokuvaversiosta, niin tv-sarjaan se ei olisi välttämättä sopinut. Tv-sarja versio ei ole maailman mielenkiintoisen päähenkilö, mutta ei epäkiinnostavinkaan. Ainakaan ensinäkemältä.

Samaa voisi sanoa myös Cassiesta. Häntäkin on muutettu tv-sarjaan jonkin verran. Elokuvassa nainen toimi psykiatrina, nyt virologina. Muutos ei kuitenkaan ole suuri. Varsinkin kuin vertaa elokuvaversiossa Brad Pittin Jeffrey Goinesiin, jonka sukupuoli vaihdettiin tv-sarjassa. Nyt hänen nimensä on Jennifer ja häntä näyttelee Emily Hampshire. Hänestä minulla ei ole vielä mielipidettä.

Tietenkin jaksossa näyttäytyi myös muita hahmoja, kuten eräänlainen Colen ”käsittelijä” Jones (Barbara Sukowa), Colen paras kaveri Ramse (Kirk Acevedo), Cassien politiikko ex Aaron (Noah Bean) sekä 12 Apinan armeijan ” kasvot”, jota kutsutaan vaan Kalpeaksi mieheksi (Tom Noonan). Toistaiseksi vain Jones ja Kappea mies jäi mieleen. He vaikuttavat jokseenkin kiinnostavilta hahmoilta.

Ensimmäisen kahden jakson perusteella 12 Monkeys on katsomisen arvoinen sarja. Erityisesti, jos aikamatkailu kiinnostaa. Annan jaksoille neljä tähteä. Lopullinen arvio se ei kuitenkaan ole.

Maalla on mukavaa-Paitsi, jos olet Komentaja Vimes

Terry Pratcher kirjoitti elinaikanaan harvinaisen hauskoja fantasiaparodioita. Lainasin kirjastosta niistä uusimman, järjestyksessään 29. Niistäjä-nimisen teoksen (englanniksi Snuff). 

Varoitus: Jos et ole lukenut aikaisempia Terry Pratchettin kirjoja, tähänkin voi olla vaikea päästä sisään. Lisäksi on hyvä tietää, että juonipaljastuksia on taas luvassa. Lue siis omalla vastuullasi.

Kaupunginvartioston komentaja sir Sam Vimes on yksi Kiekkomaailman vaikutusvaltaisempia ihmisiä. Ja pelottavampia, jos sattuu olemaan rikollinen. Hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään kuin hänen vaimonsa, Lady Sybil, päättää miehenolevan loman tarpeessa. Niinpä he lähtevätkin pienen poikansa Sam Juniorin kanssa Sybillin sukukartanoon, viettämään idyllistä maalaiselämää.

Rikokset kuitenkin näyttävät seuraavan komentajaa hänen olinpaikastaan riippumatta, sillä hän huomaa nopeasti rikoksen merkkejä. Mistä tässä kaikessa on kyse? Ja miten halveksitut hiidet oikein liittyvät asiaan? Niistäjä oli ennen kaikkea hauska kirja, hyvin hauska. Se kuitenkin kävi läpi myös hyvin vakavia aiheita, kuten orjuutta, luokkaeroja ja rasismia. Parodian keinoin tietenkin.

Kirjan asetelma oli mielenkiintoinen, joskaan ei salapoliisijännäreille epätyypillinen. Poliisi törmää rikoksiin lomaillessaan. Se myös antoi tilaa vielä tuntemattomille hahmoille ja syvensi vanhoja. Esimerkiksi Vimesin vaimo Lady Sybil ja hänen Vimesin herrasmiespalvelijansa Willikins ovat jääneet minulle vähän etäiseksi. Saatika Sam Junior. Tämän kirjan myötä pääsin tutustumaan heihin paremmin.

Juoni puolestaan oli taattua Pratchettia ja onnistuikin antamaan kuluneelle asetelmalle uutta puhtia. Siinä oli vain yksi suuri vika, se nimittäin loppui aivan liian aikaisin. Tämä taas tarkoittaa sitä, että kirjan viimeiset sivut jäivät pelkäksi selittelyksi, mikä taas alkoi kyllästyttää minua nopeasti. Varsinkin kuin minua odottaa uusin The Witcher-kirja, joten olen odottanut jo jonkin aikaa.

Terry Pratchett

Minuun vetosi kirjassa juonen lisäksi jokin muukin, nimittäin Terry Pratchettin kirjoitustyyli. Olen pitänyt siitä myös muissa Kiekkomaailma-kirjoissa. Valitettavasti niitä tuskin tulee enää kirjailijan menehdyttyjä kovin paljon. Olen kuullut, että muutama hänen kirjojaan on vielä suomentamatta eli meillä Suomessa saadaan nauttia hänen uusista kirjoistaan vielä vähän aikaa.

Kirjailijan tyylissä on vain yksi valittamisen aihe, jonka tiedän olevan erittäin pieni jo ennen sen kirjoittamista mihinkään ylös: Kiekkomaailma-kirjoissa ei ole lukuja. En tosiaankaan laske kirjan saamia tähtiä sen vuoksi, mutta pidän asiaa silti mainitsemisen arvoisena. Asia vaivasi minua, koska, monen muun tapaan, lopetan lukemisen mieluimmin luvun loppuun. Se vaan on sellainen tapa.

Päähahmona Vimes oli loistava, vaikka hänet kuvattiinkin jo vähän turhankin kaikkivoipana. En kuitenkaan laske sitä hahmon viaksi. Hän oli silti kirjan paras hahmo, vaikkei mutkaan hahmot olleet hullumpia. Päinvastoin. Terry Pratchett, jos joku, osaa hahmokehittelyn mestarillisesti. Toinen suosikkihahmoni oli hänen hämärän ja erittäin vakivaltaisen menneisyyden omaava herrasmiespalvelija Willikins.

Hiisi

Uusien hahmojen lisäksi kirja esitteli myös uuden lajin, Hiidet. Heitä pidettiin enemmän tai vähemmän orjarotuna, ei ihmisinä. Jopa niinkin yleisesti, että hiisien tappaminen ei ole laitonta. Minusta hiidet eivät olleet Kiekkomaailman kiinnostavampia hahmoja, vaikka he toivatkin siihen hyvän lisän. Rasismi, tai tässä tapauksessa lajismi, on aina erittäin tärkeä, ja mielenkiintoinen, teema kirjaan kuin kirjaan.

Yksi Kiekkomaailma-kirjojen parhaista puolista, heti huumorin lisäksi, on se, että roistotkin ovat ihmisiä. Niistäjässä heitä kuitenkin näytettiin suhteellisen vähän, yhtä tiettyä lukuun ottamatta. Se olikin kirjan toinen vika, joskaan ei kovinkaan suuri. Niin sanotusti ”hyvät” hahmot riittivät hyvin. Varsinkaan kuin moniaan heistä ei ollut mitenkään hyviä. Ja varsinkin kuin ei roistoja sentään oltu unohdettu.

Olen aina pitänyt Terry Pratchettin kirjoista, erityisesti niiden mielikuvituksellisesta fantasiamaailmasta. Niistäjäkään tehnyt siinä poikkeusta. Siitäkin huolimatta, että hänen uralleen on mahtunut myös parempia kirjoja. Kirja tempaisi minut mukaansa ja piti minut mukanaan alusta loppuun asti. Ainakin melkein loppuun. Kirja myös jaksoi naurattaa, erityisesti alaviitteiden kohdalla.

Kokonaisuudessa Niistäjä oli siis erinomainen parodia, erinomaiselta kirjoittajalta. Niinpä jos olet siis lukenut kyseisen tekijän kirjoja, ja vielä pitänytkin niistä, suosittelen lukemaan myös Niistäjän. Kirja ansaitseekin täydet viisi tähteä. Sen muutamasta viasta viis.

Jack Reacher pelastaa päivän-Jälleen kerran

Lee Childin Jack Reacher-kirjat ovat suosikkitrillereitäni. Niinpä etsiessäni itselleni sopivaa matkalukemista, käteeni osui sarjan 20. kirja, Make Me.

Luin Make Me:n englannin kielellä, sillä on ostettu saksalaiselta lentokentältä, josta ei tyypillisesti suomenkielisiä kirjoja löydä. Se saattaa vaikuttaa mielipiteeseeni kirjasta, erityisesti arvioidessani kirjailijan kirjoitustyyliä. Lisäksi minun on paras varoittaa taas siitä, että tämä kirja sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuulla. Nyt pitemmittä puheitta arvostelun pariin.

Jack Reacher pysähtyy Mother's Rest-nimiseen kaupunkiin, sillä hän on kiinnostunut omaperäisesti kaupungin nimen alkuperästä. Siellä hän tapaa naisen, joka erehtyi luulemaan Reacheria saman ruumiinrakenteen omaavaksi kollegaksi. Koska Reacherillä ei ole muutakaan tekemistä, hän päättää auttaa naista, yksityisetsivä Michelle Chania, selvittämään kollegan kohtalon.

Aikuisen miehen katoamisesta alkanut tapaus muuttuu mielenkiintoiseksi hyvin nopeasti, kun kaksikko löytää kadonneelta kollegalta 200 kuolemasta kertovan muistilapun. Siinä on myös tiedetoimittajan puhelinnumero. He huomaavat myös pain, että kaupunkilaiset eivät ota tulokkaita innolla vastaan. Päinvastoin. He haluavat heidät pois kaupungistaan, vaikka väkivalloin. Mitä he oikein yrittävät salata?

Asetelma voi tuntua tutuakin tutummalta. Ymmärrettävästä syystä. Siitä, että entinen sotilaspoliisi matkaa ympäri Amerikkaa ja pelastaa samalla viattomia ihmisiä, ei paljon uutta voi saada. Ei vaikka olisi kuinka hyvä kirjailija. Siitä, onko asia hyvä vai huono voi olla montaa mieltä. Osaa se kyllästyttää, toistuuhan sama kaava melkein joka kirjassa. Niitäkin kirjailijalla on plakkarissaan jo 20.

Osa, joihin minäkin kuulun, puolestaan eivät halua kirjojen muuttuvan turhan paljon. Se nimittäin voisi tehdä kirjoista huonompia. Mitä olisi Jack Reacher-kirja ilman kovaa päähenkilöä, häntä avustavaa melkein yhtä kovaa naista, väkivaltaa ja erityisesti Reacherin rationaalista rikostutkintaa? Niitä kirja tarjoaakin rutkasti. Päähenkilö Reacherkin pysyi Reacheriä. Kirjasarjaa lukeneet tietävät, mitä tarkoitan.

Vannoituneiden kirjasarjan fanien ei siis kannata olla huolissan. Siitäkin huolimatta, että kirjasta löytyy jotain omaakin. Siis tässä kirjasarjassa ei yleisesti. Esimerkiksi tarinaa oli nykyaikaistettu jonkin verran, sillä teknologia tuli esiin paljon aikaisempia kirjoja enemmän. Erityisesti aina kiinnostava Pimeä Verkko sai suuren osan tarinasta. Aihe olikin kiinnostava, vaikka nykyään se löytyy melkein joka jännäristä.

Jack Reacheriä kirjoihin perustuvassa elokuvassa näytellyt Tom Cruise

Kirjasarjan paras piirre on sen päähenkilö Jack Reacher. Arvostan erityisesti hänen rationaalista mieltään. Mies ei ratko ongelmia pelkästään nyrkkien avulla, vaikka niitäkin käytettiin säästelemättä. hahmo osoittautui myös inhimilliseksi, erityisesti tässä kirjassa. Reacher jopa vahingoittui. En laske sitä kirjan viaksi, sillä se teki muuten epäuskottavasta kirjasta vähän uskottavimman.

Pidin myös Michelle Changin hahmosta, vaikka hän olikin kokemukseensa nähden uskomattoman kädetön. Onhan hän sentään entinen FBI-agentti. Hänellä ja Reacherillä oli seksisuhde. Ilmeisesti siksi, että lukijat, varsinkin naiset, näyttävät haluavan sitä. Minusta se oli turha lisä kirjaan, vaikka en mitä käännettä suorastaan vihannutkaan. Varsinkin kuin kaksikko näytti sopivan hyvin yhteen.

Kirjasta löytyi kolmaskin tärkeä, Reacherin puolella oleva hahmo, tiedetoimittaja Ashley Westwood. Hän oli hahmona ihan ok, ei enempää tai vähempää. Hahmo olikin mukana lähinnä tarinallisten elementtien takia. Hän sai juonen liikkumaan eteenpäin. Juonta eteenpäin laittoi myös kaiken alulle pannut Keever, joka kuitenkin kuoli jo ensimmäisessä osassa. Niinpä häneen ei oikein päässyt tutustumaan.

Kirjan roistot osoittautuivat pettymyksiksi. He olivat juuri samanlaisia kuin melkein kaikissa muissakin Jack Reacher-kirjoissa, eikä heillä siten juuri ollut omaa persoonaa. Toki muitakin hahmoja kirjassa esiintyi, kuten mielihyvää tuntemaan pystymätön nuori mies ja rikas hienostoalueella asuva perhe.En kuitenkaan mene heihin sen enempään. He kun eivät ollut mitenkään mainitsemisen arvoisia.

Make Me loppui samalla tavalla kuin muutkin saman sarjan kirjat, lopputaisteluun. Se ei liene kenellekään sarjaa vähääkään lukeneelle ollut mikään yllätys. Mother’s Restin salaisuus puolestaan oli, ainakin minulle. Se on yksi syy, miksi pidin siitä niin paljon. Lisäksi se kävi järkeen ja oli hieman tavallista synkempi ja siten myös mielenkiintoisempi. kuitenkin kävi järkeen.

Kirjan lopussa selvisi myös kaupungin nimen arvoitus, mutta loppuen lopuksi se ei ollut kovinkaan ihmeellinen. Itseasiassa unohdin sen jo. Sen sijaan minulle jäi epäselväksi, miksi kirjan nimi on Make Me. Se ei liittynyt juoneen tai mihinkään muuhunkaan juuri millään tavalla. Minun on kuitenkin sanottava, että nimi kyllä sopii juuri tämän kaltaisille kirjoille.

Lee Child kirjoittaa

Vaikka pidinkin suurimmaksi osaksi kirjasta, paljonkin, siinä oli luonnollisesti myös omat huonot puolensa. Pelkäksi ylistykseksi tämä arvostelu ei siis jää. Huonoista puolista ensimmäinen liittyy hahmojen puheeseen, joka kuulostaa samalta olipa hahmo kuka tahansa. Joskus olikin vaikea tajuta, kuka olikaan milloinkin äänessä. Toinen huono puoli liittyi loppuun, joka tuntui kiireessä kirjoitetulta.

Kirjaan lopusta, alkuperäisen tarinan päätyttyä, löytyi vielä Small Wars- niminen Jack Reacher-novelli. Sen tarina sijoittui 80-lukunloppuun eli aikaan, jolloin Reacher vielä työskenteli armeijan leivissä. Tarinassa armeijan salaisia neuvotteluita hoitanut rikas naissotilas löytyi kuolleena kallista Porche-merkkisestä autostaan. Reacherin piti luonnollisesti selvittää, kuka hänet oli oikein tappanut ja miksi.

Asiaan liittyi uhrin salainen työ, tekijän suuret jalat sekä teosta syyttä pidätetty erakoitunut musta mies. Tapaus oli riittävän mielenkiintoinen pitämään kiinnostustani yllä loppuun asti. Varsinkin, kuin siinä mentiin vähemmän tunnettuun Reacherin nuoruusaikoihin. Pidin erityisen paljon kahdesta asiasta: Reacherin vahvasta ja persoonallisesta naisavustajasta sekä yllättävästä lopusta.

Make Me oli vahva Jack Reacher-kirja. Pidin tuotteesta, niin sanoakseni. Siinä oli kuitenkin jotain vakavia vikoja, minkä vuoksi se ei ansaitse täysiä viittä tähteä. Neljä ja puoli tähteä. Eli erinomainen arvosana kuitenkin.

Muistinsa menettänyt tatuointiensa arvoitusta selvittämässä

Viimeksi arvostelin toisen kohtuullisen uusista sarjoista, Quanticon. Lupasin arvostelun yhteydessa arvostelevani agenttijännäri Blindpotin. Tässä se arvostelu tuleekin.

JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!!! Varoitan sen jo tässä vaiheessa. Jos haluat välttää niitä kuin ruttoa, sinun kannattaa harkita tämän tekstin lukemista uudemman kerran.

Lähes kauttaaltaan tatuointien peitossa oleva ja muistinsa menettänyt Jane Doe (Jaimie Alexander) löytyy New Yorkin Times Squarelta, sullottuna urheilukassiin. Naisen arvoitus jää FBIA:n käsiin. Kehottaahan kassista löytynyt teksti soittamaan kyseiselle järjestölle. Lisäksi Yhteen tatuoinnista on kirjoitettu FBI:n huippuagentin, Kurt Wellerin (Sullivan Stapleton), nimi.

Tatuoinneista paljastuu muutakin. Ne nimittäin auttavat rikosten ratkaisussa. Miten tatuointeihin on laitettu tietoja vielä tekemättömistä rikoksista? Kukaan ei tiedä. Varsinkaan Jane itse. Se ei ole ainut Janeen liittyvä arvoitus. Jane nimittäin omaa melko vaikuttavat taistelutaidot. Niin he, ja FBI:n pelkästään siihen koottu tiimi, selvittävät Janen arvoitusta ja samalla lukuisia rikoksia tatuointi kerrallaan. 

Blindspot lainailee häpeättömästi muilta sarjoilta, aivan niin kuin Quanticokin. Siitä tulee mieleen muun muassa Alias, Jason Bourne-kirjat sekä The Blacklist. Juoni muistuttaa eniten viimeksi mainittua, vaikkei siinä tietääkseni muistinmenetystä olekaan. En voi edes sanoa, että sarjassa olisi hirveästi mitään omaa. Onneksi lainaukset ovat sentään kohtuullisen taiten tehtyjä. Sarja lainasi parhaimmilta, ei huonoimmilta.

Samaan aikaan katsomani Quantico pieksi paremmuudellaan sarjan mennen tullen ja vielä palatessakin. Se ei kuitenkaan tarkoita sarjan olevan huono. Itseasiassa olen nähnyt, ja seurannutkin, huonompia sarjoja, kuten Syfyn uutta scifisarjaa Hunteria. Blindspot onki aivan katsottava sarja. Siitäkin huolimatta, että sarjalla on yksi suuri heikkous. Nimittäin harvinaisen yksiulotteinen agentti Weller.

Sarjan sivuhahmot eivät juuri ollut sen parempia. Päinvastoin. He olivat olemassa vain, koska hahmoja nyt vaan pitää olla enemmän kuin kaksi. Poikkeuksena ryhmän tiedenainen Agentti Patterson (Ashley Johnson), joka vastasi lisäksi sarjassa ainoana humoristisesta annista. Myös ryhmän johtajasta, Bethany Mayfairista (Marianne Jean-Baptiste) kehkeytyi lopulta mukiinmenevä hahmo.

Suurin osa Blindspotin rikoksista eivät olleet juuri hahmoja omaperäisempiä, päinvastoin. Kyllä niitä sentään jaksoi yhden jakson verran seurata. Onneksi muutama jakso teki hyvän poikkeuksen sääntöön. Pidin erityisesti sarjan alussa nähtävästä aarrejahdista. Niinkin paljon, että se sai minut jatkamaan sarjan katsomista, vaikka olinkin ollut kahden vaiheilla asiasta jo jonkin aikaa.

Myös jakso, jossa Jane ja Weller esittivät toistensa kanssa naimisissa olevaa salamurhaajapariskuntaa, oli laaturikossarjaa. Finaali oli tietenkin omaa luokkaansa myös. Siitä ei puuttunut juonen käänteitä, vaikka kovinkaan moni asia ei onnistunut suorastan yllättämään minua. Uskoiko kukaan Janen olevan Taylor Shaw? Muuten sarja jäi keskenkertaiselle tasolle. Eli ei hyväksi, mutta ei huonoksikaan.

Sarjasta puuttui jotain tärkeää. Nimittäin keveys, minkäänlainen. Huumoria siinä ei juuri ollut, muutamaa hyvin lyhyttä kohtaa lukuun ottamatta. sarja ottikin itsensä aivan turhan vakavasti. Se ansaitseekin siitä ison miinuksen. Katson kyllä vakavimpiakin sarjoja, kuten GOT, mutta niiden tyyli on muutenkin erilainen. Tällaisille sarjoille pinoinen hauskuus on melkeinpä välttämättömyys. 

Sen sijaan toimintaa sarjasta ei puutu. Roistoja kiinniottamisesta läski tummuu itse kullakin. Mitään erikoista toimintakohtauksissa ei ole, ei tyylillisesti tai mitenkään muutenkaan. Niitä löytyykin joka rikossarjasta. Sillä erolla, että jotkin niistä ovat paremmin tehtyjä. Asiaa parantaa se, että Jaimie Alexanders on hyvä juuri toiminnassa, nähtiinhän se jo Thorissa.

Blindspot ei ole hullumpi sarja. Jos sellaiset sarjat kuin The Blacklist tai Alias ovat mieleen, sitä kannattaa ainakin vilkaista. Sarjalla kestää kuitenkin aikansa päästä parhaimpiinsa. Kolme tähteä.

FBI-akatemiassa kuhisee

Tajusin juuri, että minulta puuttuu arvostelut kahdesta jokunen aika sitten loppuneesta uudesta sarjasta: Quanticosta ja Blindspotista. Päätin aloittaa hieman paremmasta Quanticosta. 

Juonipaljastuksia taas luvassa! Lue siis omalla vastuulla. Yritän kuitenkin pitää ne mnimistä, joten uskoakseni tätä tekstiä voi lukea ennen sarjan katsomistakin. 

Alex Parrish (Priyanka Chopra) valmistui vähän aikaa sitten vaativasta FBI-akatemiasta, Quanticosta. Työelämä alkaa kuitenkin hyvin epäsuotuisissa merkeissä, sillä nainen lavastetaan satoja ihmisiä tappaneen pommi-iskun tekijäksi. Niinpä naisen tavoitteeksi jää puhdistaa maineensa. Se onnistuu vain löytämällä oikea tekijä, samalla kuin yrittää välttää kiinnijäämistä entisten kollegoidensa käsiin.

Hän tietää vain sen, että kyseisen iskun tekijä on ollut Quanticossa samaan aikaan hänen kanssaan. Se ei tee hänen tehtävästään yhtään helpompaa, sillä kaikkien Quanticossa opiskelevien, ja miksei opettavienkin luurangot riittäisivät ainakin yhden hautausmaan täyttämiseen. Näitä luurankoja päästään selvittämään takaumien muodossa, jotka sijoittuvat koko koulutuksen ajaksi. 

Onko tekijä karismaattinen etelän neito Shelby Wyatt (Johanna Braddy), FBI-agentin pettymykseksi jäänyt poika Caleb Haas (Graham Roghers), toisiaan esittävät kaksoset Nimah ja Naima Amin (Yasmine Al Massri), juutalainen salaperäisen menneisyyden omaava Simon Asher (Tate Ellington) vai kenties entinen merisotilas Ryan Booth (Jake McLaughlin)? Vai joku ihan muu? Vaikka Alex itse?

Quanticoa on vertailtu Greyn anatomiaan ja muihin Shonda Rhimeksen sarjoihin. Sille onkin annettu vaihtoehtoisia nimiä, kuten ”How to Get Away With Terrorism” ja ”Grey’s Academy”. Ymmärrän vertauksen oikein hyvin, sillä sarjoissa on jotain samaa. Siitäkin huolimatta, että Rhimes ei ole ollut missään tekemisissä Quanticon tekemisen kanssa. Quanticossa on silti jotain omaakin.

Vaikka olenkin kriitikoiden kanssa samaa mieltä, niin minulle tuli Quanticosta mieleen eräs toinen saman kanavan sarja, Olipa Kerran. Genre on ehkä eri, mutta tyylistä löytyi paljon samaa. Varsinkin runsaan takaumien käytön suhteen. Niitä käytetään kummassakin sarjassa runsaasti. Minkään muun sarjan suoraksi kopioksi Quanticoa ei kuitenkaan voi sanoa. Siinä on jonkin verran omaakin.

Se muistuttaa kyllä muita sarjoja, muttei yhtään enempää kuin muutkaan uudet sarjat. Juoni ei ehkä ollut omaperäisin mahdollinen- Omaperäisyys ei kuitenkaan ole niin tärkeää kuin se, miten tarina kerrotaan. Quantico onnistuikin kertomaan tarinan taiten. Se sai minut kiinnostumaan Alexista ja hänen kohtalostaan. Ja sarjan perusmysteeristä eli siitä, kuka paljastuukaan pommi-iskun tekijäksi.

Quanticolla oli kaksi suurta vahvuutta: Ensimmäinen, ja se tärkeämpi, niistä oli karismaattinen pääosanesittäjä. Bollywood-tähti ja entinen Miss Maailma Chopra sai tehtyä hahmostaan helposti miellyttävän katsottavan. Muukin kuin ulkonäkönsä puolesta. Häntä olikin helppo kannustaa. Plussana mainittakoon vielä, että Alex oli Amerikan intialainen. 

Toinen vahvuus olikin fiksu takaumien käyttö. Takaumat eivät ole enää mitenkään uusi asia. Itseasiassa niitä on käytetty kyllästymiseen asti. Aina niihin ei olisi edes tarvetta. Quatico teki asiassa poikkeuksen. Takaumat olivat tärkeä osa sarjaa, ei pelkästään turhaa täytettä. Niistä selvisi paljon päätarinan kannalta tärkeää ja tarjosivat siitä pienen hengähdystauon. Päätarina kuin äityi välillä aika hektiseksi.

Olen luetellut lähinnä sarjan huonoja puolia. Nyt on huonojen aika. Niitäkin sarjassa riittää, onneksi vähemmän kuin hyviä. Yksi huonoista puolista oli hahmojen suuri lukumäärä, niistä oli melkein mahdoton pitää lukua. Toinen huono puoli liittyy sarjan kestoon. se olisi ollut paljon parempi, jos siinä olisi ollut vain kymmenkunta jaksoa, korkeintaan kolmetoista. Ei sillä, että nytkään huono olisi ollut.

Päähenkilö Alex Parrish oli hahmoista paras. Niin kuin tulikin jo mainittua. Pidin myös Simonista sekä Nimah ja Raina Aminista). Hahmoista tylsimpiä olivat perusmies Ryan (Jake McLaughlin) ja kultalusikka suussa syntynyt kuuluisan FBI-agentin poika Caleb Haas (Graham Rogers). Eniten inhosin viinaanmenevää ja Alexiin ihastunutta Liamia (Josh Hopkinsin). Jo ennen lopun yllätyskäännettä. 

Muut eivät nousseet mitenkään erityisesti esiin paremmuudellaan tai huonoudellaan, vaikka kaikista löytyi yllättäviä puolia, niin kuin tämän tyyppiseen sarjaan kuuluukin. Toki aina voi kysyä, miten noin synkkiä salaisuuksia omaavat oikein ovat päässet FBI:hin. eikö niillä ole aika tarkka valintaprosessi? Ei FBI:hin nyt kuka tahansa voi päästä. Vai olenko muka väärässä?

Loppuratkaisu onnistui yllättämään. Se myös kävi järkeen. Ja samalla päätti sarjaa koskevan mysteerin. Sarjasta tulee toinenkin kausi, joka keskittyykin CIA:n salaisuuksiin. En nyt suorastaan voi sanoa odottavani kautta, mutta katson sen melko varmasti. Minulle jäi sarjasta sen verran hyvä maku suuhun. Itseasiassa parempi kuin seuraavaksi arvostelemastani Blindspotista.

Kokonaisuudessaan Quantico oli erinomainen sarja. Ehdottomasti toisen kautensa arvoinen. Sanoinkin joskus, että se oli paras uusi sarja sitten iZombien. Sen jälkeen on tullut muutama erinomainen sarja, joten en tiedä pitääkö tämä enää paikkansa. Annan sarjalle kuitenkin Neljä ja puoli tähteä.