Hurmuriprinssi murhatutkinnan pyörteissä

Tervetuloa Olipa Kerran jaksoarvostelujen pariin! Tämän viikkoinen jakso on odotettua parempi, mutta silti sarjan keskitason alittava ”Murder Most Foul”.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!!!

Aikaisemmin tapahtunutta: David sai selville, ettei hänen isänsä kuollutkaan vaunu-onnettomuudessa, niin kuin hän on koko ikänsä luullut, vaan hänet murhattiin raa’asti. hänet murhattiin. Mies päättikin selvittää asiaa. Muut asiat vain ovat aina tulleet tielle. Siis ennen tätä viikkoa. Regina toi Toivemaasta erikoisia tuliaisia: Robinin tai ainakin sen maailman version miehestä.

Vahvat ja moniulotteiset naishahmot ovat Olipa Kerran suurin vahvuus. Niinpä en ollut mitenkään erityisen iloinen siitä, että ”Murder Most Foul” keskittyi miehiin, erityisesti sarjan ylivoimaisesti tylsimpään hahmoon Davidiin ja hänen isäänsä Robertiin, josta en tiedä juuri mitään, enkä kyllä välitä tietääkään. Onneksi jakso oli hyvin perinteistä Olipa Keraa, joka pelasti sen ainakin minun silmissäni.

Nyt pitemmittä puheitta jakson pariin.

Lumottu Metsä. Kauan aikaa sitten. Enemmän vihjeitä ajasta emme saaneet ja sarjaa vähänkin seuranneet tajusi olla odottamattakaan. David ja hänen veljensä ovat vielä pieniä, viattomia ja, hieman yllättäen, sairaita. Niin sairaita, etteivät he selviäisi vuottakaan ilman asianmukaista hoitoa. Heidän vanhempansa tietenkin haluat muuttaa asian, mutta heillä ei ole varaa lääkkeisiin.

He pyytävätkin apua, arvasit oikein, Pimeän Olennolta, joka lupaakin auttaa heitä. Hinta on luonnollisesti korkea. Heidän pitää antaa toinen kaksosista omaa poikaa tahtovalle kuningas Georgelle. Niin he vastahakoisesti tekevätkin. Sen kumman he antavat pois, päättää kolikko. Se sama, jonka Paha Kuningatar antoi vähän aikaa sitten Davidille. Sen sijaan, että olisi kertonut, mitä oikein tapahtui. 

Tässä välissä on pakko sanoa, etten ymmärrä Pahaa Kuningatarta. Hänhän antoi Davidille kolikon aiheuttaakseen kärsimystä. Miksi hän ei siis vain kertonut asiaa Davidille. Vai eikö hän tiennyt itsekään, mitä oikein oli tapahtunut. Epäilen sitä tosin vakavasti. Siinä tapauksessa hänellä ei olisi ollut syytä antaa kolikkoa Davidille alunperinkään.

Aikaa on kulunut kuusi vuotta. James on karannut. Poikaa etsii kuningas Georgen miesten lisäksi myös hänen suruunsa juova biologinen isänsä Robert. Mies pyytää jälleen apua Rumplelta, kuinkas muuten. Hinta on harvinaisen lievä: Yksi hius. Poika löytyy niin sanotulta Nautintojen Saarelta, joka muistuttaa erehdyttävästi tivolia. Tehtävässä häntä auttaa vielä nukkena oleva Pinokkio.

Toivottavasti nautintojen saarelle päästään vielä jatkossakin. Se oli paitsi visuaalisesti kaunis, myös jollain tavalla salaperäinen ja hieman pelottavakin. Ymmärrän kyllä, miksi Pinokkio näyttää nauttivan siellä olosta. Uskon, että Saarelle päästään vielä. Kausi on jo parin jakson ajan ottanut Pinokkioa koko ajan enemmän ja enemmän esille. Hän siis saanee takaumajaksonsa tuota pikaa.

Mietin, onko saarella myös vähemmän viattomampi, aikuisille suunnattu puoli. Jos onkin, sinne tuskin päästään. Olipa Kerran on kuitenkin koko perheen ohjelma. Nautintojen saaressa on vielä muutakin ihmeteltävää. Miten se muka on Lumotussa Metsässä? Saaren teknologia on paljon pidemmällä ja muutenkin paikoilla on hyvin erilainen fiilis.

James ei kuitenkaan halua mennä kotiin Kuningas Georgen luokse, koska hän ei halua olla ritari ja tappaa ihmisiä. Robert lupaakin ottaa hänet omaan kotiinsa. Tähän ei paikalle jostain syystä ilmaantunut, Kuningas George kuitenkaan suostu. Ensin hän tarjoaa Robertille rahaa, mutta tämä kieltäytyy. Sitten hän määrää miehen murhattavaksi. Hänen miehensä eivät kuitenkaan ehtineet panna tuumasta toimeen. 

Paikalle pöllähtää itse Kapteeni Koukku. Kapteeni ei kuitenkaan pelastanut viatonta Robertia, vaan tappaa hänet itse. Mieshän näki hänen juuri tappaneen kuninkaan miehiä. En voi sanoa olevani järkyttynyt asiasta, eikä suurin syy ole saamana juonipaljastukset asiasta. Se vaan sopi siihen, mitä tiedän vanhasta Kapteeni Koukusta. Hän oli murhaaja, pahemman laatuinen sellainen. Takaumat loppuivat siihen.

Takaumat olivat Davidin takaumaksi harvinaisen mielenkiintoisia, joskin teknisesti he eivät oletkaan Davidin takaumia, vaan Robertin. Takaumat eivät kuulu suosikkeihini joukkoon, mutta sentään ne liittyivät hyvin olennaisesti jakson juoneen. En tiedä, olivatko ne tarpeen. Tuskin. Tarinan olisi voinut myös kertoa toisella tavoin.

Robert ei ollut itsessään mitenkin mielenkiintoinen hahmo, mutta kyllä häntä nyt jakson verran katsoi. Hänen paljastuminen kunnon ihmiseksi oli ennealta-arvattava ja siten tylsä käänne. Davisin kannalta asia oli kuitenkin hyvä. Varsinkin kuin Olipa Kerrassa mennään vieläkin taktiikalla: Jos biologiset vanhempasi on hyviä, niin ovat sinäkin ja päinvastoin. Ei tosin ihan niin näyttävästi kuin aikaisemmilla kausilla.

On sanomattakin selvää, että Robertin murha tulee aiheuttamaan paljon hankaluuksia. Hieman tekopyhästi tosin. Ovathan hahmot antaneet anteeksi jo Rumplelle ja Reginallekin. Minua kuitenkin mietityttää, mitä se tarkoittaa tulevaisuuden suhteen. Luultavasi ainakin angstia, paljon. Liikaa, jos tarkkoja ollaan. Luulen kuitenkin Captain Swanin olevan end game, joten paljastuksen vaikutukset ovat tuskin pysyviä.

Pidin siitä, että Pinokkio sai tarinassa jonkinlaisen rooliin. Hahmo on saanut kovin mitättömän roolin sarjassa. Haluaisinkin tietää hänen seikkailuistaan lisää. Rumplen osalta takaumat ovat vähän turhankin nähty. Mies näyttää vaikuttaneen jokaisen Lumotun Metsän hahmon jokaiseen tärkeään päätökseen. Muokannut heistä juuri sellaisia kuin heistä on tullutkin. 

Kokonaisuudessaan siis takaumat olivat hyviä, joskin he toistivat liikaa vanhoja teemoja niin Kuningas Georgen kuin Rumplenkin suhteen. Ihmettelen vain sitä, miksi sitä ei ole nähty jo aikaisemmilla kausilla. David on sentään yksi sarjan päähahmoista. Vaikka toisella kaudella, jolloin meille esitetiin Kapteeni koukku ensimmäisen kerran. Toisaalta, silloin paljastuksella ei olisi niin suurta vaikutusta.

Storybrooke. Nykyaika. Davidia vainoaa menneisyyden haamut, kirjaimellisesti. Hänen isänsä henki on jäänyt jo tutuksi tulleeseen kolikkoon. Kyseinen henki vaati poikaansa selvittämään oman murhansa, mikä saa minut miettimään, onko kyseessä oikeasti Robertin henki. Hänhän olisi voinut kertoa tappajansa nimen pojalleen, milloin vain. Niin David tekeekin. Apunaan kapteeni Koukku.

 Merirosvolla on avulle erikoinen motiivi. Hän suunnitellee kosivansa Emmaa ja siihen hän tarvitsee vanhanaikaisena miehenä Davidin luvan. Nyt hän pyrkiikin tavalla tai toisella häntä vain merirosvona pitävän miehen suosioon. Ottaen huomioon kaikkien, mitä kaksikko on kokenut, minun on vaikea ymmärtää asiaa. Konflikti onkin luotu vain tätä jaksoa varten tai siltä ainakin tuntuu.

David selvittää isänsä viimeisiä liikkeitä Emmalta varastetun taikuuden avulla. Heidän tekemänsä loitsu osoittaa Nautintojen saareen. He tapaavatkin siellä joskus olleen Pinokkion apua, joka kertoi näkemänsä. siitä suivaantunut Davis päättääkin kostaa tappamalla vankilassa viruvan Kuningas Georgen. Hän ei ehdi kuitenkaan tappaa häntä, sillä Koukku tulee väliin. Kukapa tietäisi koston vahingollisuudesta häntä enemmän? 

Lopuksi David heittää kolikon mereen, päästäen samalla isästään irti ja Koukku saa kysyttyä Emma kättä ja David antaakin luvan. Toki hän sanoi, onneksi, että päätös on loppuen lopuksi Emman. Siitä huolimatta ele oli makuuni turhan vanhanaikainen, elämme sentään 2020-luvulla.

Loppu hyvin kaikki hyvin, vai mitä. 

Ei niinkään. Koukku saa nimittäin nähdä kuvan Robertista, kiitos Pinokkion löytämän satukirjan sivun. Siitä hän muistaa myös tappaneensa miehen. Paljastuksen jälkeenkin Koukku meni sisälle kosimaan Emmaa. Vai meneekö? Se jää nähtäväksi. Luulen, että Koukun suunnitelmat lykkääntyvät, mutta eivätköhän ne jossain vaiheessa palaa.

En juuri pitänyt tämän jakson Davidista. Ainut positiivinen asia oli tapa, jolla hän päätyi selvittämään isänsä murhaa. Se järkevyydestäkin voi olla monta mieltä, sillä hänen perheellään on muita, paljon ajankohtaisempia, ongelmia. Niin Davidin aikaa kuin Emman taikatarvikkeita tarvitaan vielä. Lisäksi hänen nuiva asenteensa Koukkuun oli yhtä yllättävä kuin ärsyttäväkin.

Minulla on kahtalaiset mielipiteet, mitä tulee Davidin synkempään puoleen. Toisaalta se tekee hahmosta hieman mielenkiintoisemman, toisaalta taas tekopyhemmän. Snow ja David ovat sarjan eräänlainen moraalinen mittari, kuten Koukkukin jaksossa huomautti. Jotta kaksikolla olisi tähän oikeus, heidän pitää olla oikeasti, ei vain omasta mielestään, muita moraalisempia. 

Ovatko he sitten? Pitää muistaa, että Snow ja David kaappasivat vauvan kerran. Kyllä en ole vieläkään unohtanut asiaa. Varsinkaan, koska kumpikaan ei saanut siitä minkäänlaista rangaistusta. Se rikkoo sarjan sääntäjä, jon ka mukaan hyvistä teoista palkitaan ja pahoista rangaistaan. Ei siis mikään ihme, että David oli järkyttynyt siitä, ettei hänen isänsä hyvää tekoa palkittukaan.

Vaikka asia ei olekaan ihme, niin huvittavaa se kuitenkin on. Aikuinen mies järkyttyy siitä, että elämä ei ole reilua. Hahmo vieläpä näytti pelkäävän, ettei hänen hyviä tekojaan tällä kertaa palkitakaan. Aika täsmälleen noilla sanoilla. Onko oikeasti hyvä ihminen, jos tekee hyvää vain, koska siitä palkitaan? Anteeksi avautumiseni, asia vain on häirinnyt minua jo pitkään.

Toki voi olla, että vertaan tämän jakson Davidiin, mutta alan lämmetä jakson järjen äänelle eli Koukulle aiempaa enemmän. En ole koskaan vihannut häntä, edes silloin kuin hän oli paha, mutta en ole pitänytkään hänestä. Ainakaan läheskään niin paljon kuin hahmon fanit. Tuntuu ehkä kummalta sanoa tämä juuri, kun mies on paljastunut Davidin isän murhaajaksi.

Niin sanottu B-tarina liittyi Reginaan ja Robiniin. Toivemaan Robinilla on vaikeuksia sopeutua Storybrookeen, ymmärrettävästä syystä. Hänellä on myös pimeämpi puoli, minkä Keithinä Storybrookessa elävä Nottinghamin seriffi saa kokea karvaasti. Olisihan Robin tappanut hänet, jos Regina ei olisi ollut sitä estämässä. Syy on kyllä jokseenkin ymmärrettävä. Vangitsivat seriffi Robinin monen monta kertaa.

Siitä seuraa Reginan, kieltämättä niin tekopyhä kuin Robin sanoihin, puhe väärästä ja oikeasta. Tappoihan Regina kaksi ihmistä ihan lähiaikoina. Samalla Regina kertoi vihdoin ja viimein siitä, että tämän maailman Robinilla on peräti kaksi lasta. Häntä ei kuitenkaan lasten kasvattaminen kiinnosta, mikä onkin olosuhteisiin nähden ymmärrettävää. Lapset eivät ole hänen.

Kaksikko myös suutelivat toisiaan, mutta ainakaan Regina ei tuntenut kipinöitä lentelevän. Lopussa mestari varas varasti Reginan holvista jotain erittäin voimakasta. Hän on siis todella kaukana tämän maailman jokseenkin kunniakkaasta Robin Hoodista. En ihan usko hänen kauden pääroiston tittelistä kamppailevan, mutta hän voi hyvinkin päätyä roistojen sekalaiseen seurakuntaan.

Pakko sanoa, että jopa pidän tästä uudesta, pahasta, Robin Hoodista. Olenkin vaihtanut mielipidettäni hänen suhteensa. Hänet kannattikin tuoda mukaan. Katsojan, ei niinkään sankariemme näkökulmasta, varsinkaan Reginan. Sitä paitsi tämä Robin voisi olla se henkilö, joka muistuttaa, kuinka hulluja sarjan tapahtumat oikein ovat.

Lisäksi storyline vihjasi, että ehkä Robin ja Paha Kuningatar päätyisivät yhteen, mikä olisikin näkemisen arvoinen asia. Tietenkin nyt on kyse vain potentiaalista, sarjan tekijät ovat ennekin hukanneet hyviä mahdollisuksia. Niin moi asia voi mennä vielä vikaan, joten suhtautuisin asiaan kuitenkin pienellä tai oikeammin isolla varauksella.

Koukun lisäksi sarjassa oli Koukun lisäksi toinenkin järjen ääni, monta jaksoa enemmän tai vähemmän sivussa ollut, Snow. Hän varoitti Reginaa siitä, että tämä Robin ei ole sama henkilö kuin Reginan Robin. Siitäkin huolimatta, että molemmat miehet näyttävät samalta. Loppuen lopuksi nainen olikin oikeassa. Sen tajusi jossain määrin jopa Regina, vaikka nainen ei uusimmistä käänteistä tiedäkään.

Jaksoa voisi pitää täytejaksona ja sitä se olikin. Ainakin jossakin määrin. Siitä huolimatta jakso oli sitä hyvällä tavalla. Sellaisella, johon sisältyy paljon hahmokehitystä ja maailman luontia. En siis sanoisi jaksoa turhaksikaan. Sitä paitsi ainakin pahalla Robinilla ja Koukun paljastumisella Davidin isän murhaajaksi tulee varmasti olemaan vaikutusta pääjuoneenkin. Ainakin todennäköisesti.

Pitämiini asioihin kuuluu myös tämä kohtaus.

Jaksossa oli paljon sellaista, mistä pidin, kuten Paha Robin, vanhan Pimeän olion, Archien ja Pinokkion cameot, sekä Bellen ja Rumplen puute nykyajan storylinesta. Myös Davidin saaminen oman osansa parrastavoilta oli virkistävä asia, vaikka hahmo ei mieleiseni olekaan. Oli myös mukava nähdä Emman ja Henryn äiti-poikasuhdetta, vaikka tarina tapahtui pääasiassa ruudun ulkopuolella.

Sitä vastoin en pitänyt Zelenan osuudesta, jakson Davidista, Emman ”supervoiman” mainitsemisesta, Reginan huonoista päätöksistä Robiniin liittyen, vanhan kertaamisesta vähän turhankin lailla ja vähän turhankin ennalta-arvattavasta tvististä. Olisin myös toivonut Emman saavan enemmän ruutuaikaa, mutta toisaalta jakso kestää vain sellaiset 40 minuuttia, joten aika ei riitä kaikkeen.

Tiivistetysti “Murder Most Foul,” oli paljon parempi jakso kuin sen lähtökohdilta voi odottaa. Saahan siinä pääosan juuri ne asiat ja henkilöt, jotka minua vähiten kiinnostuivat. Kolme ja puoli tähteä.

Emme ole todellakaan enää Kansasissa

Monet tuntevat Ihmemaa Ozin. Joko kirjasta tai sen vaihtelevalla menestyksellä tehdyistä uusintaversioista. Uusin yrittäjä on epätasainen, mutta muuten varsin pätevä Emerald City.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Emerald Cityn ensimmäisestä kaudesta.

Sairaanhoitaja Dorothy Galen (Adria Arjona) tavallinen elämä mullistuu pyörremyrskyn lennättäessä hänet toiseen maailmaan, Ihmemaa Oziin. Takaisin kotiin pitää tietenkin päästä. Eikä vähiten siksi, että Dorothy on etsitty nainen, tappoihan hän vahingossa Idän noidan (Florence Kasumba). Siinä häntä auttaa muistinsa menettänyt Lucas (Oliver Jackson-Cohen).

Ozilla on myös ongelmia omastakin takaa. vaikka pelätty Beast Forever on voitettu, hänen pelätään tulevan takaisin. Lisäksi Emerald Cityn hallitsija Velho (Vincent D’Onofrio) on kieltänyt kaupungistaan taikuuden, mikä on saanut Pohjoisen noita Gildan (Joely Richardson) kapinamielelle. Tässä Taikuuden ja tieteen taistelussa keskelle asettuu Lännen noidan (Ana Ularu).

En ole lukenut Ihmemaa Oz-kirjaa tai nähnyt sinne liittyviä sovituksia. Sekä siksi, että oma kiinnostukseni asiaan ei ole riittävä, että siksi, että se ei ole läheskään niin kova juttu täällä Suomessa kuin vaikkapa Amerikassa. Siksi minun ole vaikeuksia innostua Emerald Citystakaan, taas uudesta Ihmemaa Oz-filmatisoinnista. Päätin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden ja se kannatti.

 Emerald City ei ole läheskään täydellinen sarja. Sitä vaivaa niin epätasainen alkukausi kuin hieman ärsyttävä päähahmokin. Sarja kuitenkin paranee vanhetessaan. Suosikkisarjojeni joukkoon se ei pääse, mutta se ei tarkoita, etteikö sarja olisi katsomisen arvoinen. Kaunis visuaalinen ilme, aikuismainen ja paikoittain synkkä tyyli sekä monitahoinen maailma varmistivat viihdyttävän katsomiselämyksen.

Sarjan maailmasta tuli helposti mieleen Game Of Thrones. Näillä kahdella sarjalla onkin paljon samaa, kuten keskiössä olevat valtapelit, selvän hyvyyden ja pahuuden puute, aikuismaisuus sekä maailman synkkyys. Olemme kaukana mistään lapsille sopivasta. Muuten vertaus niinkin loistavaan sarjaan kuin Game of Thronesiin on erittäin epäreilu. Kaikki eivät voi kuitenkaan olla Game of Throneseja.

Muutenkin sarja muistuttaa kuitenkin teemaltaan enemmän sellaisia sarjoja kuin Grimm tai Olipa Kerran. Minulle se on eduksi, sillä pidän kaikista luettelemistani sarjoista. Sitä paitsi, Emerald Citystä löytyi myös paljon, jos ei uutta, niin ainakin astetta erikoisempaa. Erityisesti visuaalisen ilmeen osalta. On pakko myöntää, että se ei kuulu omaperäisempien sarjojen joukkoon, mutta aika harva enää nykyään kuuluu.

Emerald City ansaitsee kiitosta kahdesta, hyvin ajankohtaisesta asiasta. Ensinnäkin pidin sen tavasta käsitellä aseväkivaltaa, joka ei suinkaan jäänyt niin yksitoikkoiseksi kuin tämän lajityypin sarjoilta voi odottaa. Toiseksi Ozin asukkaat olivat etnisesti hyvin monimuotoisia ja jopa päähenkilö itse oli latina. Asia, jota nähtiin hyvin vähän käytännössä.

Sarja kuvasi myös jotain sellaista, mitä näemme tämän tyyppisissä sarjoissa hyvin harvoin, transukupuolisuutta kun yksi sarjan hahmoista on muutettu taikakeinoin pojaksi, joka hän nyt kokeekin omakseen. Kaikki kirjoja lukeneet tietävät. Kuvaus ei ollut läheskään täydellinen, mutta se olisi voinut olla loukkaavampikin, mikä ei ole valitettavasti vieläkään itsestään selvää.

Mainitsinkin jo, että Dorothyn oli hyvin ärsyttävä. Syytä tähän ei ollut vaikea löytää. Nainen nimittäin oli aivan käsittämättömän edesvastuuton. Melkein joka jaksossa Lucasin piti pelastaa hänet pulasta, johon häntä viisaampi ei olisi edes joutunut. Esimerkkisi kuka muu kuin Dorothy Gale ajattelisi, että esiintyminen tappaman naisen seuraajana kyseisen naisen väelle olisi hyvä idea? 

Onneksi sarja seuraa muitakin kuin päähahmoaan. Lempiseurattavani oli West ja hänen omia salaisuuksia omaava suojattinsa Tip (Jordan Loughran). Näiden kahden perin sympaattisen hahmon seikkailuja oli ilo seurata, yhdessä ja erikseen. Lucas oli hahmona mukiin menevä, muttei erityisen muistettava. Minun oli myös vaikeuksia ostaa hänen ja Dorothyn väitetty rakkaus.

Lucasista erityisen tekee kuitenkin se, että mies sai roolin kuuluisana variksenpelättimenä. Sarjan versio hahmosta poikkeisi kuitenkin hyvin paljon totutusta. Samoin kävi Tim Manin kohdalla, jonka roolin sai Tipin kaveri Jack (Gerran Lyn Howell). Erilainen oli myös pilalle hemmoteltu ja omalaatuinen Prinsessa Evi (Stefanie Martini), joka peittää kasvonsa naamioiden taakse.

Velho vaikutti mukiinmenevältä hahmolta, mutta lopulta mieli muuttuu. Ensimmäiseksi pelottavaan, sitten lähinnä säälittävämpään, suuntaan. Sen parempi, ihmisenä tai hallitsijana, ei ole myöskään Pohjolan Noita Glinda. Sen lisäksi hän on pettymys myös siskona, muta se kuuluu naisen pienempiin vikoihin. Vioistaan huolimatta näillä kahdella kummankin hallitsijan motiivit olivat jokseenkin ymmärrettävät.

Petyin Emerald Cityn ensimmäinen kauden loppuun. Sarja ei välttämättä näe enää toista kautta, minkä vuoksi se olisi pitänyt saada jonkinlaisen lopullisen päätöksen. Jotkin juonenpäät saivat päätöksensä, mutta myös uudet uhkat kuitenkin nostivat kirjaimellisesti rumaa päätään, eikä Oz ole tosiaankaan vielä turvallisilla vesillä. Päinvastoin. Hahmojen haasteet vasta alkavat.

Tiivistetysti näin matkallani Ozin Ihmeelliseen maailmaan paljon hyvää ja ennen kaikkea kaunista. Jotain kuitenkin puuttui. Kolme tähteä.

Satuhahmojen talviuni päättyi

Tervetuloa takaisin Olipa Kerran viikoittaisten jaksoarvostelun pariin! Tällä kertaa arvosteluvuorossa on hölmöydessäänkin viihdyttävä ”Tougher Than The Rest”-niminen jakso. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuulla.

Aikaisemmin tapahtunutta: Emma ja Regina joutuivat niin sanottuun Toivemaailmaan. Heidän ensimmäinen yritys palata kotiinsa epäonnistui, kiitos Toivemaailman version Robin Hoodista. Nyt onkin sitten hyvät neuvot kalliit. saimme vihdoin selville sen, että Emman näyssä esiintynyt salaperäinen hahmo on Rumplen ja Bellen aikuiseksi kasvanut poika Gideon.

Tämän kertainen jakso keskittyy lähinnä Emman ja Reginan paluuseen takaisin perheensä luo. Samalla he tulevat tapaamaan jo ennestään tuttujen hahmojen uusia versioita, joista kaikki eivät ole niin ystävällisiä kuin toiset. He myös oppivat tärkeitä elämänopetuksia, kyseessä Olipa Kerran. Pääsimme toki myös Storybrookeen, mutta se oli ehdottomasti jakson tylsin osuus.

Aloitan tapani mukaan takaumista. Tai oikeammin takaumasta. Se keskittyvät nuoreen Emmaan eli tylsimpään mahdolliseen takauman lähteeseen. Ei siksi, että hahmossa olisi vikaa. Lumottu Metsä vaan on paljon nykymaailmaa mielenkiintoisempi tapahtumapaikka. Onneksi takauma oli suhteellisen, joten pääsimme melko nopeasti mielenkiintoisiin tapahtumiin. 

Tarina menee tiivistetysti näin: On 90-luvuun alku. Nuori, ei vielä edes teini-ikäinen Emma on juuri karannut ryhmäkodista ja asuu Minneapolisin kadulla. Onnekseen tyttö tapaa teinipojan, joka opettaa saa hänet pois kadulta ruman ankanpoikasen-tarinan keinoin. Luitte oikein. Asiasta tekee vielä kummallisemman se, että pojan tulkinta tuota klassikkosadusta poikkeaa hyvin paljon tavanomaisesta.

Hänen mielestä ruma ankanpoikanen uskoi olevansa joutsen, niinpä hänestä tuli sellainen. Tarinan opetus: Voi olla, mitä tahansa, kunhan uskot siihen tarpeeksi paljon. Itse en tulkitsisi asiaa sillä tavalla, eikä niin tee aluksi Emmakaan. Joka tapauksessa loputuksena Emma tosiaan menee takaisin sinne ryhmäkotiin ja ottaa sukunimekseen Swanin, Joutsenen.

Eikö Olipa Kerran näyttänyt jo kerran yhden version siitä, miten Emma sai voimansa. Tai niin ainakin olen muistavinani. Se liittyi Emma aikaisempaan adoptioperheeseen, joiden kanssa Emma sai ennen vanhempiensa ja Henryn löytymistä ainoan maistiaisen siitä, millainen on oikea perhe. He kyllä hylkäsivät Emman saadessaan oman lapsen, joten en tiedä ansaitsivatko he kunniaa.

Tämän viikkoinen takauma oli jopa ihan kiva, varsinkin Emma-takaumaksi. Toki pitää muistaa, ettei se ole paljon sanottu. Siitäkin huolimatta, että Emma-takaumissakin oli omat valopilkkunsa, esimerkiksi kaikki Lilyyn liittyvä. Kaksikon ystävyys oli ilo silmille, niin kauan kuin sitä riitti. Kyseisiä valopilkkuja ei kuitenkaan ole läheskään tarpeeksi.

Ruma Joutsen-yhteys oli vähän väkisin väännetty tai siltä ainakin tuntui. Tarinan opetuskin oli jo monta kertaa nähty. Paremmin kuvattuna vielä. En kiellä, etteikö viesti olisi ollut parempi kuin alkuperäisessä tarinassa. Siitä plussaa. Takaumassa oli vielä toinenkin epäloogisuus. Miksi Emma olisi kuunnellut tuntematonta ihmistä? Ei hänellä ollut mitään syytä luottaa poikaan.

Toivemaassa Emma ja Reginalla ei menen hyvin. Portaali on juuri sulkeutunut ja he joutuvat Robin Hoodin ryöstämäksi. Reginaa etsitään kuningasparin murhasta. Eikä ihme, tapahtuihan se saman päivän aikana. Tulevaisuus näyttää kuitenkin hieman valoisemmalta, sillä Emma kuitenkin keksii, että he pääsevät takaisin omaan maailmaansa, sillä samalla taikakaapilla, jolla Emma ja August tulivat sinne alun perin

Valitettavasti kaapin alkuperäinen tekijä, Gepetto, on kuollut, mutta sentään hänen jalanjälkiä seurannut August oli sentään paikalla. Hän uskoo naisia melkein liiankin helposti ja lupaa auttaa heitä palamaan takaisin kotiin. Emman kannustuspuhetta, juoppoa Wannabe-sankari Koukkua ja rikkoutunutta talttaa myöhemmin kaappi onkin valmis.

Koukkukohtaus oli hauskin vähään aikaan. Juuri sellaisia hetkiä sarja välillä tarvitsee. Muutenkin Augustia oli kiva nähdä pitkästä aikaa. Sen sijaan muistutus tämän jakson takaumasta oli turhaakin turhempi. Kuinka huonomuistisia sarjan tekijät uskovat katsojien oikein olevan? Vai tajusitkohan he vain, että muuten heillä ei riitä sisältöä koko 40-minutiksi?

Reginalla sai oman tarinansa. Hän jättää kaksikon mennäkseen puhumaan Robin Hoodin kanssa. Kauaa he eivät ehdi rupatella ennen kuin he huomaavat joutuneensa vangituksi. Kiitos Nottinghamin seriffin. Sinua ei ole kaivattu. En myöskään kaivannut takaumaa tai oikeammin muistutusta siitä, mitä Liv Moore, anteeksi Helinä keiju, oikein sanoi Reginalle silloin kauan sitten. Tiedetään, Robin on Reginan tosirakkaus tai jotain.

Sieltä kaksikon pelastaa Pimeän Olento, mutta ilo ei kestä kauan. Ilmeisesti tässä maailmassa Paha Kuningatar oli jättänyt Bellen kuolemaan. Pimeä Olento kostaakin asian meidän Reginallemme lukitsemalla hänet ja Robin Hoodin tyrmään. Siellä Reginalle selviää, ettei tämän maailman Robin ole onnellinen. Ja Robinille, kuinka hyvin hänen kaksoisolennon asiat oikein olivatkaan. Tietäisipä vaan.

Koska Reginan kädet ovat kirjaimellisesti sidotut taikomisen estämällä käsiraudoilla, pelastajan rooli jää Robinille. Reginan onneksi mies on tässäkin maailmassa mestarivaras ja niinpä hän murtaa Pimeän olennon kammion oven helposti. Vähän turhankin helposti, sillä luulisi ovelan Rumplen estävän tallaiset yritykset taikuuden keinoin. Onhan hän sentään Pimeän Olento.

Lisäksi voi ihmetellä, miksei Robin pelastanut heitä jo ennen heidän keskustelua, jos se kerran kävi häneltä noinkin helposti. alussa. Tiedän, että koko kohtauksen pointti oli saada yhteys Reginan ja Robinin välillä, mutta se ei saa minua pitämään asiasta yhtään enempää. Joka tapauksessa loppuen lopuksi Regina ja Robin pääsevät kaapin luokse ja Storybrookeen. Myös Robin.

En voi sanoin kuvailla, kuinka paljon inhoan tätä juonenkäännettä. Se ei käy loogisesti järkeenkään, sillä alkuperäiseen kaappiin ei mahtunut kuin kaksi. Jos jotain sarjalta on turha odottaa, niin se on jatkuvuus. Lisäksi en ole koskaan jaksanut innostua Reginan ja Robinin suhteesta. Asiaa tuskin parantaa se, että Robin on uusi, eikä hänellä ole siten myöskään vanhan Robinin taakkoja huolenaan.

Nyt mestarivarkaalla on kaksi mahdollista tehtävää. Hän joko antaa Reginalle onnellisen loppunsa, koska totta kai tämä tarvitsee meistä sen saadakseen. Tai sitten hänen roolinsa on aiheuttaa Reginalle enemmän angstia kuolemalla tai olemalla paha. En tiedä kumpaa toivon enemmän. Robin hahmona kiinnostaa minua vielä vähemmän kuin Robin ja Regina yhdessä.

Siinä koko Toivemaa tarina sitten oli. En menen sen enempää yksityiskohtiin, vaikka niitä riittääkin. Kiinnostavasta konseptistaan huolimatta maailma oli hieman tylsähkö, joten emme joutuneet viettämään siellä enempää aikaa. Toki voin nuolaista ennen kuin tipahtaa. Maailma, kuten isovanhempansa menettänyt ja siten kostonhimoinen ritari Henry, voi käydä vielä piipahtamassa Storybrooken puolella.

Storybrookessa sekä Belle, että Rumple yrittävät puhua järkeä Emman tappamaan tahtovalle pojalleen. Turhaan. Heille selviää myös, että tappamalla Emman Gideonista tulisi Pelastaja ja niinpä hän voisi pelastaa kaikki Mustan Keijun orjuuttamat ihmiset. Olla sankari. Voi Gideon, sankaruus ei toimi sillä tavalla. Pakko sanoa, paljastus yllätti minut hiukan, mikä on jopa hyvä asia tällaista sarjaa katsoessa.

Meille myös selvisi, että Gideonin lapsuus oli rankka jopa sarja mittapuulla. Joutua nyt oman isoäitinsä kiduttamaksi. Gideon sanoo, ettei hänestä tullut pahaa Musta Keijun yrityksestä huolimatta, mutta suhtautuisin siihen pienellä varauksella. Vaikka mies sankariaan itseään pitäisikin, Mustalla Keiju voi yhtä hyvin manipuloida poikaa. Onhan ihmisten manipuloiminen eräänlainen tuon perheen sukuvika.

Toisaalla Koukku ja David etsii häntä pelastaakseen Emman. Tuloksetta. Samalla David vannoo, ettei hän herätä Snow:ta ennen kuin Gideon on voitettu. Lopulta Belle vierailee kaksikon luona ja kertoo, kuka Gideon oikein on. Hän kuitenkin vannottaa heitä olemasta tappamatta poikaa, ainakaan ennen kuin heidän on pakko Emman pelastamiseksi. Sen miehet lupaavatkin mielellään.

Kotiin palannut Emma joutuu Gideonin yllättämäksi, mistä seuraa luonnollisesti taistelu. Lopulta Emma voittaa Gideonin itseensä uskomisen voimalla. Luonnollisesti. Hän ei kuitenkaan saa tätä tapetuksi, koska on sankari ja koska Rumple anoo häntä säästämään ainoan lapsensa. Kyseinen aikuiseksi kasvanut lapsi teleporttaa itsensä nuolemaan haavojaan ja rikkomaan kellotornia. 

Jakso antaa ymmärtää, että kyseessä on se sama taistelu, jonka Emma jo näki. Moni yksityiskohta oli kuitenkin pielestä, kuten Emman vaatetus tai se, että Reginakin oli päässyt katsojan rooliin toisin kuin näyssä. Loppukin oli hyvin antikliimaksinen, varsinkin jollekin sellaiselle, mitä on hehkutettu kauden alusta lähtien. Niinpä uskon tai ainakin toivon sen olevan vasta tulossa.

Tilanteen rauhoitettua Emma menee todellisen Augustin puheille ja saa selville miehen olevan se takaumien teinipoika, mikä tuskin yllätti ketään. Augustista puheen ollen, saakohan mies suuremman roolin sarjassa. Kannatan ajatusta. Jos ei oteta lukuun sitä, että hän piti todella huonosti huolta Emmasta, olen aina pitänyt hahmosta. Itseasiassa minusta hän olisikin ollut Emmalle paljon Koukkua parempi.

Lopuksi Rumple lausuu promoista tutun lauseen, Sota on tulossa Storybrookeen. Sitä se tulee melko varmasti tekemään, joskin epäselvää vielä on, kumpi vihollispuolta oikein johtaa Gideon vai Musta keiju. Lisäksi uskon ja toivon, että Paha Kuningatarkaan ei pysy vangittuna kauan, vaan hänkin saa oman osansa hauskuudesta. 

Kokonaisuudessaan ”Tougher Than The Rest” olisi sopinut paremmin niin sanotuksi Winter Finaaliksi kuin sitä seuraavaksi jaksoksi. Siitäkin huolimatta jaksosta löytyi paljon hyvää, kuten Emman ja Reginan yhteisen seikkailun, hauskan feikki-Koukun, astetta kiinnostavamman Robin Hoodin, virheensä myöntävän Rumplen sekä varsin mielenkiintoisen tilanteen muuta kautta varten.

Mitään riskejä jakso ei ottanut, vaan se oli niin tuttu ja turvallinen olla ja osaa. Sarjan fanit saivat kuitenkin paljon sellaista, mitä he kaipaavatkin. Pidin myös siitä, mitä en saanut. Sellaiset vähemmän kiinnostavat asiat, kuten David ja Koukku sekä Rumbellen rakkaussotkut saivat tarpeeksi vähän ruutuaikaa. Ilman loogisia aukkoja ja Robinia jakso olisikin ollut jo varsin erinomainen.

Olen silti sitä mieltä, että Davidin pitäisi antaa Snow:n hoitaa asia. Vaikka toki vaihtelu virkistää ja sitä Davidin pääsy takaisin tarinan keskipisteeseen on. Huomasit varmaan, että en keskittynyt miehen osuuteen kovinkaan paljon, eikä se ole pelkästään osuuksien lyhyyden ja merkittömyyden ansiosta. Hahmo ei ole koksaan kuulunut suosikkeihini, vaikka hän yksi sarja päähenkilöistä onkin.

Loogisista aukoista ja muutamasta minua ärsyttävästä asiasta huolimatta, ”Tougher Than The Rest” tarjosi paljon hyvää niin sarjan uskollisille faneille kuin muillekin. Ei kuitenkaan riittävästi. Kolme ja puoli tähteä.

Teräväkynsiahman viimeinen koitos

Perinteisesti Wolverinen elokuvat ovat osoittautuneen pettymyksiksi. Poikkeukseen on kuitenkin yksi sääntö, hahmon viimeiseksi esiintymiseksi jäävä Logan. JUONIPALJASTUKSIA!!!

On vuosi 2029. Melkein kaikki mutantit ovat joko hävinneet tai kuolleet. Jäljelle jääneilläkään ei mene hyvin. Wolverinen (Hugh Jackman) parannusvoima ei toimi edelliseen tapaan. Charles Xavier (Patrick Stewart) on menettänyt mielenterveytensä. Nyt he asuvat kaikessa rauhassa Meksikon autiomaassa oudon perheen kolmannen osapuolen Calibanin (Stephen Merchant) kanssa. 

 Koska kyseessä on X-Men-elokuva, luonnollisesti tuo rauha ei kestä pitkään. Tällä kertaa sankarit seikkailun pyörteisiin vie tuo erittäin vaikutusvaltaisten tahojen toimesta jahdattu Lauran-niminen tytön (ikäisekseen taitava Dafne Keen) muodossa. Wolverinea ei kiinnostaisi sotkeutua asiaan, mutta hän on rahan tarpeessa. Niinpä mies viedä limusiinillaan Kanadan puolella odottavaan turvapaikkaan, Eedeniin.

Tiesin jo etukäteen, että Logan on kaikkea muuta kuin perus X-Men-raina. Poissa ovat suureelliset erkoistehostemätöt, hyveelliset sankarit, positiiviset viestit siitä, kuinka hyvä voittaa aina pahan ja toivoa ei pidä menettää sekä melkein kaikki muukin genreen kuuluva. Tilalla on lännenfilmi henkinen ja minimalistinen ja kyyninen tarina toivonsa menettäneestä miehestä.

Sitä en kuitenkaan tiennyt, kuinka paljon oikein nauttisinkaan elokuvasta. Ovathan sellaiset hauskat ja toiminnantäyteiset supersankarielokuvat, kuten Avengers, Deadpool ja Guardians of the Galaxy enemmänkin minun tyyliäni. Odotin kyllä pitäväni siitä ja tiesin sen saaneen hyviä arvosteluja, mutta minulla on huonoja kokemusta, mitä Wolverine-elokuviin tulee.

Mutta totta se on, Logan ei ole vain erinomainen elokuva, vaan myös X-Men elokuvista paras. Jos jokin asia on varmaan niin se, että Logan joka tulee taistelemaan vuoden parhaan supersankarielokuvan tittelistä. Siitäkin huolimatta, että vastustuksesta tulee olemaan kova. Tuleehan tänäkin vuonna monta hyvältä vaikuttavaa supersankarielokuvaa, kuten uusin Guardians of the Galaxy. 

Loganin ikäraja on genren elokuvalla epätavallisen suuri ja syystäkin. Se on myös verisin koskaan tehdyistä X-Men elokuvista. Toiminta on paljon väkivaltaisempaa, maailma on karumpi ja hahmot kiroilevat kuin merimiehet. Asia on elokuvalle edukseen, sillä se antaa perin brutaalin päähahmonsa ottaa itsestään ja kyvyistään kaiken irti. Nyt Wolverinea ei pidättele mikään, eikä kukaan.

Logan onkin monia supersankarielokuvia aikuismaisempi. Aikuisuutta ei lisää pelkästään verisyys, vaan myös raakaakin raaemmat tunteet. Wolverine on menettänyt kaiken itselleen rakkaan ja se näkyy. Elokuva ei olekaan parhaimmillaan Wolverine ja kumppanit pistäessä pahiksia halki, poikki ja pinoon, vaan silloin, kun näimme hahmoja mutanttivoimien takana.

Loganin hyvät puolet eivät suinkaan rajoitu pelkästään aikuisuuteen, vaikka se mahdollistaakin myös muut hyvät, elokuvasta löytyvät, asiat. Tarina oli harvinaisen hyvä, ainakin genren mittapuulla. Elokuvan tunnelma oli juuri oikea. Tekninen toteutuskin oli juuri sellaista, joita noin suuren budjetin elokuvassa pitääkin. Supersankarielokuvaksi Loganin musiikkikin oli mahtavaa.

Toisin kuin voisi ylistävien arvosteluiden, joihin tämä tekstikin kuuluu, luulla, elokuvalla oli myös heikkoutensa. Suurin niistä oli se, että juoni oli juuri niin arvatta kuin voisi luullakin. Olisin myös halunnut tietää enemmän siitä, mitä Xavier oikein teki koululleen. Nyt siitä annettiin vain vihjeitä. Lisäksi se ei saanut minua välittämään Calibanista, niin sympaattinen kuin hahmo olikin. 

Wolverine oli elokuvan parasta antia. Hugh Jackman oli selvästi hyvä valinta rooliin. Niinkin hyvä, että hänelle olisi mahdotonta miettiä seuraajaa. Onneksi siihen ei ole tarvettakaan, sillä hahmo ei enää esiinny yhdessäkään elokuvassa. Hänen kanssa yllättävän samanlainen Laurakaan ei tuottanut pettymystä. Toivottavasti hänet nähdään vielä muissa X-Men elokuvissa.

Seniiliksi tullut Xavier oli sydäntä särkevä näky. Muutkin hahmot olivat katsomisen arvoisia, edes jonkin verran. Lukuun ottamatta roistoja. En tiedä miksi, mutta supersankarielokuvien tekivät eivät osaa tehdä kiinnostavia vastustajia sankareilleen, edes ne paremmat. Logan ei tehnyt asiassa poikkeusta. Elokuvan todellinen vihollinen löytyi kuitenkin Wolverinesta itsestään, joten asia ei haittaa.

Tiivistetysti Logan antoi fanien rakastamalle Wolverinelle ja miksei Xavierillekin heidän ansaitsemansa jäähyväiset. Elokuva ansaitseekin täydet viisi tähteä.

Nykyajan Robin hood Starling Citya puhdistamassa

Olen kirjoittanut viime aikoina jonkin verran niin sanotun Arrowversen-sarjoista. Olen kuitenkin unohtanut juuri sen sarjan, jolta universumi on saanut nimensä eli Arrow-sarjan.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Huomautus: Arvostelen nyt Arrow-sarjan kokonaisuudessaan. Siis ssiihen asti kuin kyseistä sarjaa on tullut. En siis keskity pelkästään yhteen kauteen.

Oliver Queen (Stephen Amell) joutuu salaperäisen saaren vangiksi, traagisen veneonnettomuuden seurauksena. Mies pääsee takaisin kotiinsa viiden vuoden kuluttua, mutta entisestä playboysta on tullut  huppupäinen jousitaituri Arrow. Hänellä onkin vain yksi tehtävä: Puhdistaa jousen ja nuolen avulla Staling City sitä piinaavista korruptoituneista ihmisestä yksi kerrallaan.

Parhaiten tehtävä onnistuu ex-armeijamiehen ja Oliverin nykyisen henkivartija Digglen (David Ramsey), hakkerinero Felicity (Emily Bett Rickards) sekä myöhemmillä kausilla mukaan tulleiden sekalaisen seurakunnan, johon kuuluu monia sarjakuvasta tuttuja hahmoja, avulla. Toki haittaa ei ole myöskään Oliverin suvun perheyrityksestä saaduista valtaisasta omaisuudesta.

Myöhemmillä kausilla Oliverin on muututtava jälleen. Hänestä tulee viittakostajan sijaan sankari, joka vannoo, ettei koskaan tappaisi ketään. Lupaus tappamattomuudesta joutuu kuitenkin koetukselle, sillä vihollisia, kuten salamurhaajien häikäilemätön johtaja Ra's al Ghul (Matt Nable) sekä voimakas terroristiorganisaatio H.I.V.E, riittää enemmän kuin tarpeeksi. 

Sarjan edetessä näemme myös runsaasti takaumia. Niissä näemme, miten rikkaasta tyhjäntoimittajasta oikein tuli jousta ja nuolia taitavasti käyttelemä supersankari. Tarina onkin pitkä, eikä tosiaankaan ruusuinen. Takaumia oli jopa liikaa. Antaisinkin sarjan tekijöille neuvoksi, ihan joka jaksoon ei takaumia tarvitse tunkea. Päätarina riittää hyvin pitämään katsojat, ainakin minun, mielenkiintoni yllä.

Päänsääntöisesti Arrow on ihan kelpo supersankarisarja. Sillä oli omat nousunsa ja laskunsa, mutta laskut eivät ole ainakaan toistaiseksi olleet niin pahoja, että lopettaisin sarjan seuraamista. Kuitenkin jos minun pitäisi laittaa supersankarisarjat järjestykseen, Arrow ei kuuluisi kovinkaan korkealle. Ei edes niin kutsutun Arrowversen sarjoista, vaikka se onkin antanut sille nimensä.

Tunnelmaltaan Arrow muistuttaa Nolanin Batman-elokuvia. Molemmat ovat synkkiä, jokseenkin realistisia ja siten myös muutama aste perussarjakuvasovituksia aikuisempia. Se sopiikin hahmolle enemmän kuin hyvin. Toki sarjasta löytyi myös epärealistisia piirteitä, kuten se, miksei edes oma äiti tunnista Oliveria loppuen lopuksi suhteellisen pienen naamion takaa, mutta se nyt vain kuuluu genren henkeen.

Kausien laittaminen paremmuusjärjestykseen on vaikeaa, monestakin syystä. Niistä suurin on se, että aikaisempien kausien katsomisesta on aikaa. Jos nyt kuitenkin pitäisi niin tehdä, toinen kausi nousi omaksi suosikikseni. Siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä myös esiintyi monia minua kiinnostavia asioita, kuten Salama (Grand Gustin) ja salamurhaajaorganisaatio The League of Assassinssin.

Parasta sarjassa on toiminta. On äärimmäisen kiehtovaa katsoa kuin Arrow ja kumppanit pistää rikolliset halki, poikki ja pinoon. Huomaa selvästi, taistelukohtauksiin on käytetty rahaa ja ammattitaitoa. Lisäksi se, että aseena käytetään jousta ja nuolta parantaa tilannetta vielä entisestään, sillä vanhanaikaisemmat aseet ovat jostain syystä kiinnostaneet minua aina nykyisiä ampuma-aseita enemmän.

Huonointa puolestaan on paikoittainen saippuaoopperaisuus, joka vieläpä korostuu myöhemmillä kausilla. Tietenkään draama ei sovi unohtaa supersankarisarjassakaan, mutta jokin raja se on oltava. Jos haluaisin katsoa saippuaoopperoita, katsoisin niitä. Niitähän näkyy teeveen puolelta joka arkipäivä. Muihin genreihin saippuaoopperamaisuuksia ei tarvitse sotkea.

On olemassa paljon päähenkilöitä, joista pidän ja joihin samaistun Oliveria enemmän. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö rikkinäistä ja monia kolhuja kokenutta hahmo olisi sopiva tv-sarjan päähenkilöksi ja etteikö häntä ihan mielellään katsoisi myös supersankarin roolinsa ulkopuolella. varsinkin nyt, kuin hänestä tuli uudelleen nimetyn Star Cityn pormestari.

Sarjassa oli kuitenkin monta mutakin kiinnostavaa hahmoista, joista suosikkini oli Felicity ja Sara Lance (Caity Lotz), joka saikin ansaitusti isomman roolin Legends of Tomorrowissa. Naishahmoista Theakin (Willa Holland) onnistui hyvin, Laurel ei niinkään, vaikka hän pääsikin loistamaan supersankarina itsekin. Diggle on hahmona onnistunut, joskin hieman hajuton ja mauton.

Minusta yksi huonommista vedoista, mitä sarja teki, oli koota liian paljon supersankareiksi haluavia yhteen tiimiin. Varsinkin kuin heidän taidot eivät ole mitenkään erityiset, lukuun ottamatta Laurelin paikan ottanutta Dinah Drakea, supersankarinimeltään Black Canary (Juliana Harkavy). Vetoon oli kyllä syynsä. Supersankariryhmät ovat nyt muotia niin elokuvissa kuin tv:n puolellakin. 

Roistoista minulla on kaksi suosikkia, The League of Assassinssinin johtaja Ra's al Ghul ja ensimmäisellä kaudella ensiesiintymisensä tehnyt Malcolm Merlyn (John Barrowman). Hahmo esiintyy vieläkin Arrowversen sarjoissa, luultavasti suuren suosionsa takia. Juuri nyt hän on yksi Legends of Tomorrowin kolmesta pääroistoista.

Tiivistetysti Arrow on napakymppi, tai ainakin melkein. Sarja osoittaa hyvin selvästi, että vaikka Marvel dominoi vieläkin elokuvia, niin tv kuuluu DC:lle. Se ansaitseekin neljä ja puoli tähteä.

Supertyttöenergiaa

Tv on miessupersankareita pullollaan, mutta naissupersankaria sieltä löytyy vielä yllättävän vähän. Asiaa korjaamaan on tehty Teräsmiehen serkusta kertova Supergirl-sarja.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Supergirl-sarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta.



Krypton tuhoutuessa maailman hallinto päätti lähettää Zor-El-nimisen vauvan ja hänen serkkunsa Kara Zor-Elin turvaan Maapallolle. Karan pakokapseli meni kuitenkin pois reitiltään ja niinpä hänen päästessä määränpäähänsä, Zoe-Elistä on jo tullut kaikkien tuntema Teräsmies. Pakokapselin huomaa Danverssin perhe, jotka päättävätkin kasvattaa tytön omanaan.

Nykyisin 24-vuotias Kara (Melissä Benoist) elää tavallista elämää CatCo-mediatalon sihteerinä, mutta hänen adoptiosiskonsa Alex (Chyler Leigh) jouduttua lentokone-onnettomuuden, Karan on pakko paljastaa voimansa maailmalle. Luonnollisesti media huomaa naisen heti ja nimeää hänet Supergirliksi. Hän päättääkin aloittaa supersankarin jalon ammatin.



Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä Karalle hyvin tuttu hahmo on joukkoineen valmis käynnistämään pahan suunnitelmansa. Roistojen nappaamisessa häntä auttaakin tekniikkanero Winn (Jeremy Jordan), Supermanin ja nyt Karankin hyvä ystävä James Olsen (Mehcad Brooks) ja muukalaisia työkseen vangitseva DEO, jonka työntekijöiden myös Alex kuuluu. Karan suureksi yllätykseksi.

Kun puhutaan supersankareista Teräsmies ei ole niistä kaikkein kiinnostavampia, ainakaan minusta. Samaa voisi sanoa myös hänen vähän turhankin samanlaisesta serkustaan Karasta. Se ei tarkoita, etteikö heistäkin voisi tehdä viihdyttäviä tuotoksia, DC:n elokuvauniversumille tiedoksi. Tarvitaan vain oikeanlaiset tekijät. Sellaiset kuin niin sanotun Arrowversen Greg Berlanti ja Andrew Kreisberg.



Monille tuli jo ensimmäisiä näytteitä sarjasta katsoessa mieleen Saturday Night Live Black Widow-sketsi, jossa hahmot oli muutettu romanttisen komedian muotoon. Jos et ole vielä nähnyt sitä, käy toki katsomassa. Näen yhtenäisyyden, mutta vakuutan, että Supergirl ei ole pelkästään tyttöjen sarja. Eikä varsinkaan parodia sellaisesta. Vahvasta feministisestä viestistä huolimatta.

Ongelmaton sarja ei kuitenkaan ollut. Valitettavasti ensimmäiset jaksot eivät olleet erityisen hyviä, minkä vuoksi sarja menetti katsojia niinkin paljon, että jopa sen lopettamista mietittiin. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että sarja parani vanhetessaan. Siitä ei siis kannata luopua ihan heti. Toki se ei ole kaikkien kuppi teetä, varsinkaan niiden joita ns. Poliittinen Korrektius ärsyttää erityisen paljon.


Kauden paras jakso oli The Flashin crossover-jakso ”Worlds Finest”. Kara ja Barry sopivatkin persoonina hyvin yhteen, sillä kummassakin on tietynlaista rentoutta. Pidin kyllä muistakin jaksoista, joistakin enemmän ja joistakin vähemmän. Ne olivat ehdottomasti katsomisen arvoisia. Tai ei ainakaan sen huonompia kuin muissakaan supersankarisarjoissa, oli sitten kyseessä DC tai Marvel.

Toteutus oli yleisesti ottane hyvää. Joskus dialogi oli vähän kökköä, mutta se ei menoa haitannut. varsinkin kuin asia parani, mitä pidemmälle kausi ehti. Erikoistehosteet sun muut puolestaan olivat juuri niin hyvin tehty kuin tämän kaltaiselta sarjalta sopi odottaakin. Niin hyvässä kuin pahassakin. Erikoismaininnan ansaitsee karan harvinaisen hieno ja hyvällä maulla tehty asu.



Supergirlin suurin vahvuus oli Supergirl itse, mikä käykin hyvin järkeen. Onhan hän sarjan keskiössä. Melissa Benoist oli oiva valinta nimikkorooliin. Jopa niinkin osuva, että minun on vaikea kuvitella ketään muuta hänen tilalleen. Sarja ei ottanut itseään liian vakavasti, mikä on ehdottomasti plussaa. Tunnelmaltaan sarja olikin kaukana DC:n elokuvauniversumin synkkyydestä.

Calista Flockhart oli myös hyvä valinta Paholainen Pukeutuu Pradaan pomoa kanavoivana Cat Granttina. Karan ja Catin väliset kohtaukset olivatkin sarjan suola ja pippuri. Myös Karan ja Alexin välinen sisaruussuhde ansaitsee kiitosta. Jos jossain sarja onnistui, niin terveiden naissuhteiden kuvaamisessa. Oli kyseessä millainen suhde tahansa.



Toki sarjasta löytyi myös mieshahmoja. Positiivista oli, että heistä vain yksi oli lähinnä Karan rakkauden kohde. James oli hurmaava, vaikka hän ei muistutakaan millään tavalla sarjakuvien Jimmy Olsonia. Asiaa onkin kritisoitu ja osittain ymmärränkin sen. En siis ihonvärin kohdalta, tuskin hahmo mihinkään muuttuu, vaikka se sattuukin muuttumaan, mutta luonnekin oli ihan erilainen.

Winnistäkin oppii pitämään, kunhan hahmo pääsi ylitse mukava mies friendzonessa-roolistaan. paras mieshahmo oli kuitenkin DEO:n johtaja Hank Henshaw. Vai pitäisikö sanoa J'onn J'onzz tai Martian Manhunter, jona sarjakuvafanit hänet paremmin tuntevat. Hänen traaginen tarinansa tarjosikin monia hyviä katseluhetkiä, vaikka hahmo pysyttelikin sivussa suuremman osan kaudesta.



Niille, jotka odottivat Teräsmiestä kuin kuuta nousevaa, minulla on huonoja uutisia. Häntä ei nähdä sarjan ensimmäisessä tuotantokaudessa. Viittauksia viittasankarista kuitenkin esiintyy, joten ei häntä unohdettukaan ole. Sitä paitsi asia korjaantuu sarjan toisella kaudella ja hyvin korjaantuukin. En nyt vielä kerro asiasta enempää, vaan palaan asiaan toisen kauden arvostelussa.

En ole paras ihminen sanomaan, kuinka paljon tv-sarja muistuttaa lähdeteostaan eli Supergirl-sarjakuvia. Ymmärtääkseni aika vähän. Esimerkiksi sarjakuvissa Supergirlillä ei ollut DEO:n tapaista organisaatiota apunaan. Hahmon faneja hemmoteltiin kyllä muilla tavoin. Sarjassa näyttelikin peräti kaksi aiemmin Supergirlin roolissa ollutta näyttelijää Laura Vandervoort ja Helen Slater.



Sarja kärsi samasta ongelmasta kuin monet muut supersankarielokuvat ja tv-sarjat. Nimittäin epäkiinnostavista roistoista. Jopa ne kauden pääroistot, joskin heissä oli jopa potentiaalia. Olihan heillä jopa hyvä syynsä tekoihinsa. Vaihtuvista roistoista huonoin oli Silver Banshee (Italia Ricci). Toiset mainitsemisen arvoiset eli Indigo (Vandervoort ja Likevire (Brit Morgan) eivät olleet sen parempia.

Tiivistetystä Supergirl sopii vallan mainosta muiden DC:n supersankarisarjojen joukkoon, joskaan täydellinen se ei missään mielessä ole. Neljä tähteä.