Kissanainen laskeutuu aina jaloilleen-hahmosta tehty elokuva kuitenkaan ei

Wonder Womanin jälkeen sain innostuksen vilkaista myös toista naissupersankarista kertovaa elokuvaa, Catwomania, joka kalpenee vertailussa. Eikä vain Wonder Womania, vaan myös edes jokseenkin katsottavaa lajityyppinsä elokuvaa vastaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Catwoman-elokuvasta. Varoitus on siltä varalta, että haukkujeni jälkeenkin päätät katsoa tämän elokuvan ja menettää samalla vähän yli puolitoista tuntia elämästäsi, joita et ikinä saa takaisin. Mikä sinulla on tietenkin täysi vapaus tehdä.

Sävyisä graafinen suunnittelija Patience Phillips (Halle Berry) kokee elämänsä järkytyksen, kuultuaan vahingossa, että hänen työnantajansa Hedare Beautyn uudessa ihovoide Beau-linessa on sivuoireita, joita hänen pomonsa pyrkii peittämään keinolla, millä hyvänsä. Valitettavasti noihin keinoihin kuuluu myös tahattomasti salakuunnelleen naisen murhaaminen.

Tämän seurauksena Patience kuoli. Tämä ei ole kuitenkaan hänen loppunsa, vaan uusi alkunsa. Naisen herätti henkiin kissa. Vähän ajan päästä hän huomaa käyttäytyvänsä kissamaisesti ja omaavansa harvinaisen nopeat refleksit. Konsultoituaan kissan omistanutta, omalaatuista tutkijaa, Ophelia Powersia (Frances Conro) hän saa tietää kuluvansa nyt erittäin harvalukuiseen ja muinaisiin kissanaisiin.

Patience päättääkin laittaa päälleen naamion ja käyttää uusia voimiansa kostaakseen kuolemansa. Myös Beau-linen myynti pitäisi estää. Hänen yölliset aktiviteettinsä pitää kuitenkin pitää salassa hänen poliisirakastettu Tomilta (Benjamin Bratt). Catwoman perustuu löyhästi Dc:n samannimiseen. Kuitenkin hyvin löyhästi, sillä niin syntytarinoissa kuin arkinimessäkään ei ole mitään samaa.

Paperilla Catwoman vaikuttaa varsin lupaavalta, löytyyhän siitä niin itämäistä mystiikkaa, kissoja, perin suosittu naishahmo, aimo annos toimintaa sekä sellaisia tähtiä kuin Halle Berry ja Sharon Stone. Todellisuus on kuitenkin toinen, minkä vuoksi elokuvaa onkin haukuttu jopa maailman huonoimmaksi elokuvaksi ja se on voittanut vihatun kultaisen vadelman enemmän kuin yhdessä kategoriassa.

Tiesin siis jo etukäteen, että mitään mestariteosta on turha odottaa. Siitäkin huolimatta, se onnistui pettämään odotukseni. Ajattelin sen nimittäin olevan huono hauskalla tavalla. Että sen huonoudelle voi jopa nauraa katketakseen. Näin ei kuitenkaan ollut asian laita. Vaikka sen toteutuksessa omat koomiset piirteensä olikin, tahattomat tai tahalliset, suuremmaksi osaksi se oli kuitenkin vain tylsä. 

Catwoman oli täytetty kaikilla mahdollisilla, ja mahdottomillakin, tyttöelokuvien kliseillä. Vieläpä niin, että se ei vetoa minua tyttömäisiinkään tyttöihin. Valitettavasti elokuva ei tarjoa mitään pojillekaan, nahka-asuista Halle Berryä lukuun ottamatta. Senkin löytää nykyään helposti netistä. Sarjakuvafanienkaan ei kannata vaivautua. Elokuvan Catwomanilla on hyvin vähän tekemistä esikuvansa kanssa.

Elokuva alkoi liian hitaasti, vaikka voisi luulla, että se haluaisi siirtyä nopeasti niihin supervoimiin ja jättää alustuksen vähemmälle. Kuitenkin yllättävän suuren osan elokuvan kestosta meni seuraamalla kuin Halle Berry yritti harvinaisen epäuskottavasti näytellä arkaa hiirulaista. Ei millään pahalla Halle Berry ja hänen näyttelijätyötä kohtaan. Hänestä ei vain saa sellaista tekemälläkään. 

On elokuvan alussa, ja melkeinpä voisin sanoa jo, että keskikohdassa, jotain hyvääkin. Ainakin näin kissafanin näkökulmasta. Jos elokuvasta nimittäin ei jotain puuttunut, niin kissoja. Valitettavasti ne olivat sitä kuuluisaa erikoistehoste-rotua. Eroa ei huomaisi, eikä silloin olisi ongelmaakaan, jos tehosteet olisi tehty hyvin, mutta näin ei ollut käynyt, vaan ne olivat kökköäkin kökömpiä. 

Elokuva parani jonkin verran kuin sankari sitten sai voimansa. Ei paljon, mutta vähän sentään. Siitä löytyi jopa muutama hauska hetki. Vieläpä tahallinen sellainen. Sitä paitsi se antoi Halle Berryn olla oma, valovoimainen itsensä. Se jo mainittu nahka-asukin tuli silloin kuvioihin. Nämä parannukset eivät kuitenkaan ole tarpeeksi, pelastaakseen muuten niin katastrofaalisen elokuvakokemuksen.

Patience oli sympaattinen, vaikka häneen olikin laitettu kaikki mahdolliset tyttöelokuvien kliseet. Hänen after-egonsa puolestaan jäi jonkinlaiseksi huonon impulssikontrollin omaavaksi dominatrixiksi. Kauas sarjakuvien kiehtovasta antisankarista. Lisäksi noiden kahden persoonallisuuden muutos oli liian nopeaa. Patiece muuttui säyseästä konttorirotasta seksikkääksi kissaksi välittömästi supervoimansa saatuaan.

Muut hahmot olivat vielä stereotyyppisempiä, varsinkin Tom. Mies oli kyllä pidettävä ja varmasti ulkonäöllisesti monien naisten mieleen, mutta juuri luonnetta hänellä ei ollut tai kemiaa vastanäyttelijänsä kanssa. Hahmona ei vakuuttanut Patiencen paras ystävä ja työkaveri Sallykaan (Alex Borstein), mutta hänellä sentään oli jonkinlaista komedia-arvoa.

Kovin omaperäisiä eivät olleet roistotkaan, mutta se nyt on supersankarielokuvien helmasynti muutenkin. Sitä paitsi oli itse pääpahiksella, Laurel Hedarellakin hetkensä. Eikä vähiten siksi, että häntä esitti loistava Sharon Stone. Valitettavasti hahmon ei annettu mennä tarpeeksi yli ollakseen edes jokseenkin muistettava. Toinen pahis eli hänen miehensä George (Lambert Wilson) oli sitten sitäkin unohdettavampi.

Toteutuskaan ei ollut tarpeeksi hyvää peittääkseen muun elokuvan synnit. itseasiassa se oli juuri se synneistä pahin. Sen huomasi jopa niinkin harjaamattomalla silmällä kuin minulla on. Erikoistehosteet olivat harvinaisen epäuskottavia, taistelukohtaukset kornia, ainakin suurin osa niistä ja dialogi kömpelöä. On kuin elokuva olisi suoraan elokuvan tekemisen opaskirjojen älä tee näin-osuudesta.

Lopuksi vielä yksi asia. Catwomania kannata ottaa todisteeksi siitä, ettei afrikkalaisamerikkalaiset näyttelijättäret, tai naiset ylipäätään, voisi kannatella ison budjetin supersankarielokuvia. Elokuva ei ollut huono Halle Berryn takia, vaan hänestä huolimatta. Kuitenkaan edes hänen kaltaisensa tähti ei voi saada mitään kovin hyvää aikaa elokuvan materiaaleista.

Nainen teki ihan kelpo roolisuorituksen elokuvasta ja muutenkin olen naisen työtä sen verran nähnyt, että tiedän hänen osaavan näytellä. Wonder Woman puolestaan todisti, että naisten tähdittämillä supersankarielokuville on kysyntää ja ne voivat vielä olla hyvin tehtyjäkin. Toivottavasti Black Panther todistaa saman myös tummaihoisten sankareiden kohdalla.

Tiivistetysti Catwoman ei tarjoa oikein kenellekään mitään, vaikka se sisälsi myös hauskojakin kohtia, Halle Berry ja kissoja. Niistä annan elokuvalle kaksi tähteä.

Ihmenainen ensimmäisen maailman sodan jyskeessä

DC:n laajennetun universumin uusin tuotosta, Wonder Womania on jo ehditty hehkuttaa edeltäjäänsä parempana. Sitä se onkin, mutta elokuva ei eikä häviä myöskään kilpailija Marvelin vastaaville.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Wonder Woman-elokuvan juonesta. Yritän kuitenkin pitää ne suhteellisen pienenä, joten elokuvaa näkemätönkin voi sen lukea. Vastuu on kuitenkin ensisijaisesti aina lukijan.

Amatsonien prinsessa Diana (Gal Gadot) kouluttautui tätinsä kenraali Antiopen (House of Cardsin Robin Wright) avulla vahvaksi soturiksi, vaikka hän elääkin rauhallista elämää eristyneellä Themyscira-saarella. Koulutus tuleekin tarpeen kuin amerikkalainen taistelulentokone tippuu saarelle. Koneen ohjaamosta paljastuu amerikkalainen taistelulentäjä ja vakooja, Kapteeni Steve Trevor (Chris Pine).

Hän kertoo amatsoneille, että maailma on suuressa sodassa. Muut amatsonit, erityisesti Dianan äiti kuningatar Hippolyta (Connie Nielsen) jättäisivät sodan ulkopuolisen huoleksi, eihän se kosketa heitä. Ei kuitenkaan Diana, joka päättääkin mennä sota-alueelle lopettamaan kyseisen sodan tappamalla sen aiheuttaneen sodanjumala Areksen. Äitinsä ja muiden amatsonien vastustuksesta huolimatta.

Marvelin elokuvauniversumi on yksi 2010-luvun suurimmista menestystarinoista, katsoi asiaa sitten kriitikoiden, katsojien kuin lipputulojenkin näkövinkkelistä, joten luonnollisesti myös Dc päätti sijoittaa uudet leffansa samaan universumiin. Idea oli hyvä periaatteessa, mutta käytännössä tulos jäi pettymykseksi. Nyt DC:n toivo onkin universumin uusimmassa, Wonder Womanissa.

Patty Jenkins

Elokuva jonka paineita ei paranna se, että Wonder Womanin on ainut pääosan saanut naissupersankari kymmenen vuoteen. Niitä on tehty vain muutamia, mutta nekin huonolla menestyksellä. Tai se, että elokuvan ohjaajakin on nainen, Patty Jenkins. Onko elokuvasta tehtävään vai osoittautuukin se taas uudeksi pettymykseksi DC:n elokuvauniversumin ja naispääosaisten supersankarielokuvien kuoppaisella tiellä?

DC:n onneksi se voi huokaista helpotuksesta. Wonder Woman on menestynyt hyvin lippuluukulla ja saanut kriitikoiden hyväksynnän. Hyvästä syystä. Se ei nimittäin ole vain toistaiseksi paras DC:n supersankariuniversumin elokuva tai naispääosainen supersankarielokuva, se on myös yksi parhaita koskaan tehtyjä supersankarielokuvia. Jos ei jopa paras.

Juoni ei ole mitenkään maailmaa mullistava. Vaikka siihen on sekoitettu niin toimintaa, huumoria, supersankarin kasvutarinaa, sotaelokuvaa, kreikkalaista mytologiaa kuin romantiikkaakin, se on aika suoraviivainen supersankarin syntytarina. Sitä onkin ehditty jo vertaamaan Thorin ja Captain American vastaavaan. Paljon poikkeuksellisempaa, siis nimenomaan DC:lle, on se, miten tuo tarina kerrotaan.

Tyyli on rento, lämmin ja tietyllä tavalla myös vilpitönkin, yhtä vilpitön kuin sinisilmäinen ja idealistinen sankarinsakin. Toki elokuva käsitteli vakaviakin aiheita ja otti muutenkin itsensä hyvin vakavasti, mutta se osasi myös nautaa itselleen ja epäuskottavalle konseptilleen. Niinpä se välttyikin universuminsa aikaisempien tuotantojen, kuten Batman v. Supermanin, haudan vakavuudelta.

Juoni ei myöskään ollut mitenkään sekava. Tähän on yksi selkeä syy: se keskittyi vain ja ainoastaan Dianan kasvutarinaan ja voitettaviin pahiksiin, eikä suinkaan rönsyileviin sivujuoniin Batmanin v. Supermanin tavoin. Toki elokuvasta löytyi myös yhteiskuntakritiikkiä, puhetta pahuuden luonteesta ja muuta vastaavaa, mutta ne eivät vieneet huomiota päähahmolta tai juonelta.

Päätös sisällyttää elokuva ensimmäiseen maailmansotaan, eikä toiseen kuten alkuperäisessä sarjakuvassa, oli nerokas, sillä se sopi hyvin elokuvan teemaan. Se kuin viestitti, ettei sodassa ole yhtä yksittäistä roistoa, vaan syyllinen on koko ihmiskunta. Tietenkään tämä ei olisi toisen maailman sodan tapauksessa toiminut, Hitler kuin on melko selkeä yksittäinen roisto.


Tarinallinen puoli jäi kuitenkin kakkoseksi elokuvan ehdottomasti parhaalle asialle eli Wonder Womanille, tai ehkä paremminkin Diana, elokuva kuin ei missään vaiheessa käyttänyt hänestä Wonder Woman nimeä, itselleen. Kiitos tästä kuuluu paitsi käsikirjoitukselle tai hahmon luojalle itselleen, niin myös Gal Gabotille. Hän osaa näytellä niin kovaa soturia, kuin naiivia, koko ikänsä eristyksessä ollutta naista.

Gabotin Diana ei tyytynyt olevaan vain bad-ass, mitä hän kyllä kieltämättä oli, niin kuin lukuisat elokuvassa nähdyt taistelukohtaukset todistavat, tai vain oli jopa Hollywoodin mittapuulla harvinaisen kaunis nainen. Vaan hän oli myös harvinaisen uskottava ja rakastettavakin ihminen. Häntä ei ollut lisäksi seksualisoitukaan liikaa, mikä ei lajityypin poikavoittoisuuden vuoksi ole mikään itsestäänselvyys

Pidin myös siitä, että vaikka Diana olikin 1900-luvun Lontoossa kuin kala kuivalla maalla, häntä ei kuitenkaan oltu kuvattu tyhmäksi. Tietämättömäksi kyllä, mutta ei tyhmäksi. On melkein harmi, että hahmo jää luultavammin takaa-alle Justice Leguessa ja muissa DC:n laajennetun universumin elokuvissa. Siis niissä, missä hän yleensä edes esiintyy. Toivonkin olevani tässä asiassa väärässä.

Muut hahmot eivät olleet läheskään päähahmon veroisia, mutta se ei ole vielä paljon sanottu. Tärkein sivuhahmo oli tietenkin Chris Pinen Steve Trevor, joka ei ehkä rikkonut perus miestoimintasankarien kaavaan, mutta sopi hyvin rooleihinsa Dianan rakkauden kohteena, oppaana ensimmäisen maailman sodan aikaisen Lontoon saloihin ja kumppanina. Ja antamaan perusnaiskatsojallekin silmänruokaa.


Jossain toisessa hahmo olisi esittänyt pääosaa, ei kuitenkaan Wonder Womanissa. Pelkäsinkin etukäteen, että hän vie valokeilan Dianalta. Näin ei kuitenkaan käynyt, mikä olikin erinomainen ratkaisu tekijöiden puolelta. Niin helposti pidettävä, karismaattinen, hauska ja sekä juonen, että Dianan kannalta, tärkeä hahmo kuin Steve olikin. Elokuva ei kuitenkaan kuulu hänelle, vaan Dianalle.

Muista sivuhahmoista hauskin, ja samaistuttavin, oli Steven sihteeri Etta (Lucy Davis). Hän antoi elokuvalle niin sanotun taviksen, vieläpä tavisnaisen, näkökulman, oli kyse sitten naisasioista tai elämästä ylipäätään. mainitsemisen arvoisia ovat vielä Steven kolme kaverusta, jotka hauskuudesta huolimatta jäivät pahasti kehittämättä. Hyvä niin, sillä elokuva oli parhaimmillaan keskittyessään Dianaan ja Steveen.

Muut hahmot jäivät luonnollisesti, mutta joidenkin hahmojen kohdalla myös valitettavasti, sivuosaan. Valitettavasti heihin kuuluu myös kiehtovat amatsonit, joiden kanssa olisin halunnut viettää enemmänkin aikaa. No, ehkä mahdollisessa jatko-osassa sitten. Jos sellainen ylipäätään tehdään. En kyllä tajua, miksi ei. Näyttäähän se tahkoahan studiolleen paljon rahaa ja elokuvateollisuudessa se on raha, mikä puhuu.

Olisipa minulla yhtä positiivista sanottaa Wonder Womanin roistoista eli keinoja kaihtamattomasta saksalaiskenraalista Erich Ludendorffista (Danny Huston) sekä syystäkin Tohtori Myrkky-lisänimellä kulkevasta Saksan armeijan huippukemistisistä Tohtori Isabel Marustasta (Elena Anaya). Muiden vastaavien supersankarielokuvien roiston tavoin he kärsivät liiasta stereotyyppisyydestä ja yliampuvuudesta.


Toisaalta, heidän yliampuvuudesta voi jopa nauttia. He muistuttivat hyvin paljon piirrettyjen vastaavia. Tai sarjakuvan, mikä ei olekaan ihme. Perustuuhan koko elokuva sarjakuvaan. Lisäksi he eivät ole elokuvan ainoita roistoja, vaan mielenkiintoisempi pahis tuli kuvioihin vasta viime minuuteilla. Enempää en asiasta kuitenkaan sano. Se juonenkäänne on parasta jättää yllätykseksi.

Toteutuskin oli juuri niin huippuluokkaa kuin voisi odottaakin, jopa parempaa. Erityisesti toimintakohtaukset olivat pysäyttäviä, erityisesti alun amatsonit vastaan saksalaiset sotilaat sekä traileristakin tuta Dianan luotiväistely Ei-Kenenkään-Maalla. Eikä muukaan visuaalinen ilme jäänyt kauas jälkeen oltiin sitten paratiisisaaren omaisella Themysciralla tai 1900-luvun alun Lontoossa.

Lopuksi haluaisin vielä huomauttaa, ettei Wonder Womanissa ole muille genren elokuville, niin Marvelin kuin DC:kin, tyypillistä lopputekstin jälkeistä kohtausta. Varsinaisen en elokuvan loputtua voi hyvin lähteä valumaan kotia tai mitä tahansa haluamaansa paikkaa kohti. Oma suhtautumiseeni asiaan on neutraali. Olisihan se ollut kiva, mutta ei elokuva sitä varsinaisesti kaivannut.

Tiivistetysti Wonder Woman On yksi lajityyppinsä parhaita elokuva, mikä ei ole suinkaan mikään pikku juttu. Se todistaakin kiistämättömästi, että DC, voi tehdä hyviä, jopa erinomaisia elokuvia. Ja että, supersankarigenre ei kuulu enää pelkästään miehille. Täydet viisi tähteä.

Uutisia: Netflix lopetti tieteissarja Sense8:tin

Netflix on lopettanut fanien rakastaman scifisarja Sense 8:tin taloudellisten syiden vuoksi. Sarjan tekeminen on kallista, jopa Netflixin mittapuulla, niinpä sitä ei enää ole taloudellista jatkaa. Itse olisin kyllä halunnut katsoa sarjaa lisääkin, mutta en ole päätöksestä mitenkään pettynytkään. Aina löytyy jotain muuta katsottavaa.

Sitä paitsi kokonaan ei toiveita sarjan jatkosta kannata heittää. Sillä on kiihkeitä faneja, joihin itse en kuulu, vaikka sarjaa ilokseni katsonkin, jotka taistelevat sen jatkumisen puolesta kynsin ja hampain. Esimerkiksi jo kertaalleen lopetettu Timeless saa jatkoa juuri faniensa ansiosta.

Maailman nopein mies muuttaa menneisyyttä-Tuhoisin seurauksin

Olen arvostellut Dc:n supersankarisarjojen loppuneita kausia. Nyt vuorossa on The Flashin kolmas, toistaiseksi huonoin, mutta silti katsomisen arvoinen, kolmas kausi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia The Flash-sarjasta, erityisesti sen kolmannesta kaudesta. Lue siis omalla vastuullasi.

Matkustettuaan menneisyyteen pelastamaan äitinsä pahan Reverse Flashin kynsistä Barry Allen elää unelmiensa elämää Flashpointiksi-kutumassaan maailmassa. Hänellä on hyvä työ, molemmat vanhemmat elossa ja syvästi rakastuneina toisiinsa, eikä vastuuta maailman pelastamisesta. Maailmalla tai ainakin Central Cityllä on nimittäin uusi: Kid Flash, toiselta nimeltään Wally West.

Pian Barry kuitenkin huomaa, että hänen luomansa maailma on vaarallisempi kuin hän oli osannut kuvitellakaan. Että hänen onnellisuutensa hinta osoittautuu liian kovaksi. Hän päättääkin purkaa tekemänsä muutokset ja antaa äitinsä kuolla. Maailmasta tulee entisenlaisensa, ainakin melkein. Historian muuttamisella on nimittäin aina vakavia seuraamuksia.

Kiitos Barryn ja hänen vastuuttoman aikamatkailunsa Caitlyn saa jäänhallitsemisvoimia, jotka uhkaavat otaa hänet hallintaansa pikkuhiljaa, Ciskon veli kuoli, Barry sai työparikseen ylimielisen Julianin (Harry Potter tähti Tom Felton), TeamFlash tuskin puhuu toisilleen, sekä Central City täytyy aivan uusista superroistoista, joilla näyttää olevan yhteys myöskin ongelmia aiheuttamaan Tohtori Alchemyyn.

The Flash on ollut pitkään yksi suosikkisupersankarisarjoistani ja samaa mieltä näyttää olevan myös muu supersankarisarjabuumin hullaannuttava maailma. Syitä siihen, ei ole vaikea hakea. Päähahmo on sympaattinen ja helposti samaistuttava päähahmo, samoin suurin osa sivuhahmoista, tunnelma on kevyt, supervoimat ja niiden vastaiset mittelyt makeita sekä huumori nauruhermoja kutkuttavaa.

Sen vuoksi minulla onkin erityisen surullista sanoa, että sarjan kolmas kausi on lasku suoraan alaspäin. Se ei ole läheskään ensimmäisen ja toisen veroinen. Suurin syy tähän löytyy itse sarjan päähenkilöstä, Barrysta, jonka synkistelyä, salailua ja huonoja valintoja on nykyään vaikea kestää. Tämä on erityisen valitettavaa, sillä aina ennen hän on ollut yksi lempisupersankareistani, ainakin DC:n puolelta.

Vaikka asenneongelmainen Barry on ongelmista suurin, niin se ei suinkaan ole ainut. Sarja on alkanut toistaa itseään ja pahasti. Saamme katsoa samojen asioiden tapahtuvan sankareillemme yhä uudestaan ja uudestaan ja voimmekin päätellä niiden perusteella suhteellisen nopeasti, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Ongelma, johon kieltämättä muutkin sarjat enkä puhu vain supersankarigenrestä, sortuu.

En myöskään pitänyt tavasta jolla kausi käsitteli koko Killer Frost-storylinen, paitsi finaalissa, tai siitä, että sitä paljon mainostettua Flashpoint-maailmaa näytettiin vain yhden vaivaisen jakson ajan, mutta yhden hahmon kuolemasta jaksettiin puolestaan kiusoitella senkin edestä, vaikka kaikki tiesivät, ettei sitä tule tapahtumaan. The Flash ei ole niin rohkea sarja.

Toivoa ei The flashin suhteen kannata kuitenkaan vielä heittää, sillä kolmannesta kaudesta löytyi myös paljon hyvääkin. Pidin erityisesti joka vuotisesta Arrowversen sarjojen crossover-jaksosta, musikaalijaksosta, telepaattisen gorilla Groddin maailmaan sijoittuvasta "Attack on Gorilla Citystä" sekä "Cause and Effectistä", jossa Barry muuttuu taas omaksi iloiseksi itsekseen menetettyään muistinsa. 

Hyvää löytyi myös hahmoistakin. Gypsy oli myös hyvä lisä sarjaan, joskin häntä olisi nähnyt enemmän. Killer Frost oli kieltämättä nautittava roisto, vaikka hänen storylinessaan parantamisen varaa olikin. Samoin Savitar. Niin sanotut viikon roistot olivat ihan jees myös, joskaan ei erityisen muistettavia yhtä poikkeusta lukuun ottamatta, tiedettä taikuuden tavoin käyttävää Abra Kadabraa.

Voin siis hyvällä omalla tunnolla sanoa, että The Flash on edelleen viihdyttävä sarja, jonka pariin palaa mielellään yhä uudestaan. Ei ehkä ihan niin viihdyttävä kuin parhaimpina päivinään, mutta kuitenkin. Aionkin aivan varmasti katsoa myös jo varmistuneen neljännen kauden. Tietenkin voin sen aina lopettaa kesken, mutta aika paljon saa tapahtua, aika huonoksi sarjan pitäisi mennä, että tosiaan tekisin niin.

The Flashin on kuitenkin parantavan otettaan paljon päästääkseen taas suosikkisarjojeni joukkoon tai edes saadakseni minut taas innostumaan sen katsomisesta toden teolla. Tämä voi vielä onnistua, ainakin hyvät enteet ovat ilmassa. Varsinkin kuin jokin aika sitten varmistui, ettei neljännen kauden pääpahis olekaan edellisten kausien tapaan ”speester”, vaan The Thinker-nimelläkin tunnettu Clifford Devoe.

Lisäksi Barry poistui tämän kauden finaalissa muualle ja niinpä meidän on mahdollista nähdä muun ryhmän toimintaa ilman häntä, mikä puolestaan tarjoaa tilaisuuden heidän kehittämiseensä pois Barryn varjosta. Esimerkiksi Ciscolla on omia, perin vaikuttavia, supervoimia itsekin, mutta hän on saanut tyytyä melkein koko sarjan olemassa olon ajan teknisen tuen rooliin. 

Myös Killer Frost olisi mukava nähdä tiimissä. Vai onko hän nyt Caitlin Frost? Vai kenties Killer Snow? Äänestän ensimmäistä, jos jotain. Tappaja nainen ei enää ole. Hän ole hyvä pahis, mutta hänestä voisi tulla myös hyvä supersankari, niin asenteensa kuin perin vaikuttavien voimiensa takia. Toinen, jonka toivoisin palaavan tiimiin, on alkuperäinen H. G. Wells.

Lisäksi haluaisin nähdä Barryn muuttuvan taas omaksi valoisaksi itsekseen, enemmän Barrya työssään rikospaikkatutkijana, Iriksen saavan roolin muunakin kuin Barryn tyttöystävänä sekä Kid Flashin poistuvan. Pidän kyllä hahmosta, mutta kaupunkiin mahtuu vain yksi ”speester”. Minulle tosin kävisi yhtä hyvin sekin, että se yksi ”speester” olisi Wally. Ehkä hän toisi sarjaan sen tarvitsemaa rentoa sennetta.

Tiivistetysti The Flashin kolmas kausi osoittautui pettymykseksi, joskin se kertoo enemmän sarjan aikaisempien kausien korkeasta tasosta, joiden ansiosta odotukseni olivat niinkin korkealla, kuin mistään muusta. Kolme tähteä.

Supertyttö pelastaa jälleen-Niin ihmisiä pahalta avaruusolennolta kuin viattomia avaruusolentoja heitä vainoavilta ihmisiltä

Tv-kausi on taas vaihtumassa, minkä vuoksi useimmat sarjat jäävät tauolle tai loppuvat. Arvostelen niistä ensimmäiseksi Supergirlin toisen kauden, joka nosti sen huippusupersankarisarjojen joukkoon.

Varoitus: Tämä teksti sisältää JUONIPALJASTUKSIA Supergirlin ensimmäiseltä ja toiselta kaudelta.

Supergirl, suomalaisittain Terästyttö, ei ole vielä edes kunnolla päässyt juhlimaan voittoaan Myriadista kuin Maahan saapuu nimittäin salaperäinen avaruuskapseli, jonka kyydissä on vain yksi matkustaja, tajuton mies (Chris Wood). Hänet tunnistetaan pian jonkinlaiseksi avaruusolennoksi. Olisiko matkustaja kenties Karan kotiplaneetalta, Kryptonista? Niin hän ainakin toivoo.

Pian muut asia kuitenkin tulee salaperäisen miehen edelle, kuten Karaa opastamaan tullut Superman (Tyler Hoechlin) tai jostain kumman syystä kaupunkiin juuri muuttaneen Lena Luthorin (Merlinistä tuttu Katie McGrath) kohteeksi ottanut salamurhaaja. Vaikka kumpikin supersankari ottaa hänen pelastamisen vakavasti, he eivät voi olla varmoja, voiko tähän luottaa? Onhan hän Luthor.

Sarjat muuttuvat aina vähän kaudesta toiseen. Muutenhan se kulkisi vain samoja latuaja, eikä sitä kukaan katsoisi. Supergirlin kohdalla muutos ensimmäisestä kaudesta toiseen oli kuitenkin erityisen suuri. Vaihtoihan se CBS:stä CW:hen. Minulla olikin pieniä epäilyksiä kauden suhteen. Pelko oli kuitenkin turhaa. sarja onnistui säilyttämään hyvän laatunsa ja vieläpä hivenen parantamaan viime kaudesta.

Esimerkiksi Superman, yksi DC:n kuuluisimmista ja suosituimmista sankareista, olisi voinut viedä huomiota itse sarja päätähdeltä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Supergirl jäi oman sarjansa keskipisteeseen. Kaiken lisäksi kyseessä oli paras versio hahmosta vähään aikaan, paljon parempi kuin DC:n elokuvauniversumin vastaava. Hän oli yhtä hurmaava, yltiöoptimistinen ja helposti lähestyttävä kuin Karakin. 

Toinen mielenkiintoinen uusi tulokas on Lena Luthor. Toivottavasti naista nähdään vielä kolmannellakin kaudella ja mieluiten hyviksenä kuin pahiksena. Hänen ja Karan ystävyys oli yksi sarjan parhaimmista muutoksista. Toivottavasti Lena ei ala pitää avaruusolentoja uhkana ja käänny kaikkia avaruusolentoja, myös Karaa, vastaan, niin kuin velipuolensa Lex.

Parhaat muutokset liittyivät kuitenkin Karan Alex-siskoon. Ensinnäkin hän sai sarjassa edellistä kautta isomman roolin. Ne jaksot, jossa hän on juonen keskipisteessä, olivatkin kauden parhaita. Onhan nainen yksi sarjan mahtavampia hahmoja. Pidin, suorastaan rakastin, myös sitä, että hän tuli tällä kaudella myös kaapista ja sai tyttöystäväkseen hurmaavan poliisin, Maggie Sawyerin (Floriana Lima)

Kaikista muutoksista en tietenkään pitänyt, kuten Cat Grantin lähdöstä tai James Olsonin Guardian-storylinesta. Myös pääjuoni oli aluksi tylsä, sillä se keskittyi liikaa Mon-Eliin. En inhoa Mon-Eliä hahmona tai hänen suhdettaan Karaan, mutta mielenkiinnottomuutensa vuoksi hän toimii paremmin sivussa, ehkä ladellen joskus hauskoja kommenttejaan, kuin tapahtumien keskipisteessä. 

Aloin kuitenkin pitää pääjuonesta enemmän kuin sen keskipiste vaihtui Kuningatar Rheaan (Teri Hatcher), Mon-Elin äitiin. Hän oli varsin mainio roisto, niin vastuksena kuin persoonanakin. Hän voittikin edellisen kauden roistot täysin yksi-nolla. Tai tämän kauden toisen roiston, avaruusolentoja perustamansa CADMUS-organisaation avulla vainoavan Lillian Luthorin (Brenda Strong).

En inhonnut CADMUS-storylinekaan. Käsittelihän se hyvin ajankohtaista ja siten mielenkiintoista aihetta. Lisäksi siihen liittyi Lenan ja Lillianin vaikea äiti-tytär-suhde, joka ei ehkä olisi kantanut koko kautta, mutta toimi hyvin pienenä sivujuonena. Ehkä sinne mennään vielä kolmannella kaudella. Kauden pääjuoni oli vain sen verran hyvä, että CADMUS-storylinesta ei ollut juuri kilpailijaksi.

Supergilin budjetti pieneni jonkin verran kanavan vaihdon yhteydessä. Se ei kuitenkaan osoittautunut ongelmaksi, vaan sarjan toteutus oli juuri niin hyvää kuin tämän tasoiselta sarjalta sopii odottaakin. Menemättä yksityiskohtiin sen enempää. Ei se häikäissyt minua toteutuksellisilla avuillaan, mutta ei sen tarvitsekaan. Nautin sarjan katsomisesta paljon ja se on pääasia.

Kausi loppui monella tapaa erinomaisesti. Pidin erityisesti Supermanin ja Supergirlin kaksintaistelusta, joka voittikin Batmanin ja Supermanin vastaavan mennen tullen ja vaikuttavasta lopputaistelusta. Erikoistehostemätön ohella sitä juonellista puolta olikin sitten karsittu urakalla, jonka vuoksi kärsikin koko jakso. Onneksi siinä sentään nähtiin Cat Grand ja hänen hauskat one-linerinsä.

Tiivistetysti Supergirlin toinen kausi osoittautui paremmaksi kuin alkuaan uskalsin edes toivoa. Sillä oli kuitenkin myös ongelmansa, jotka toivottavasti korjataan seuraavalle kaudelle mentäessä. Neljä tähteä. Eli saman verran kuin ensimmäisellä kaudellakin.

Salaiset agentit supersankareiden, luurankokostajien ja tietoisien robottien maailmassa

Marvel's Agents of S.H.I.E.L.D.sai juuri neljännen kautensa päätökseensä, niinpä on sen arvostelun aika. Sitä kelpaakin arvostella, sillä kausi oli ehdottomasti yleensä hyvin epätasaisen sarjan paras. 

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Agents of S.H.I.E.L.D:n neljännestä kaudesta! Viittauksia saattaa kuitenkin tulla myös aikaisempiin kausiin. Lue omalla vastuullasi.

Huomio: Käytän Marvel's Agents of S.H.I.E.I.D:istä sen alkuperäistä, englanninkielistä nimeä. Tarkemmin sanottua sen lyhyempää muotoa eli Agents of S.H.I.E.I.D:iä. Suomessa sarja tunnetaan myös nimellä S.H.I.E.L.D. Agentit.

Viimeiski kuin näimme S.H.I.E.I.D:in agentit Hive on juuri voitettu. Paljon on tapahtunut. Lincolnin menetyksestä lannistunut Daisy on ottanut itselleen nimen ”Quake”, jättänyt S.H.I.E.L.D:in sekä ryhtynyt harjoittamaan oman käden oikeutta. Naisen kohteena on supervoimia omaavia,” Inhumaneja” vainoava ja jopa tappava Watchdog. Muut S.H.I.E.L.D:in agentit yrittävät kuumeisesti etsiä häntä. 

S.H.I.E.I.D:in uusi johtaja, Jeffrey Mace (Jason O'Mara), ei ole asiasta innossaan kielloista huolimatta. Olisihan tiimillä parempaakin tekemistä, kuten toisen supervoimia omaavan kostajan; salaperäinen, väkivaltainen Aaveajajan (Gabriel Luna) nappaaminen. Kuuluuhan oikeuden puolustaminen siihen tehtävään koulutetuille viranomaisille.

Lisäksi heidän liittolaisensa tohtori Radcliffe (John Hannah), suunnittelee oikealta ihmisiltä vaikuttavaa robotti-AIDAA (ilmiömäinen Mallory Janson), jotta tämä tekisi vaaralliset työt agenttien puolesta. Lopulta hän ja Radcliffen apuun pyytämä Fitz onnistuvat yrityksessään, mutta se pitää toistaiseksi salata. Eihän heillä ole projektiin minkäänlaista lupaa, ei S.H.I.E.L.D:in tai minkään muunkaan.

Olen aina pitänyt Agents of S.H.I.E.L.D:istä, mutta se on aina jäänyt jonkin verran parempien Dc:n supersankarisarjojen varjoon. Ei kuitenkaan enää. Eikä syynä tosiaankaan ole DC-sarjojen huonous, vaikka niistä parhaalla eli The Flashillä on käynnissä sarjan historian huonoin kausi. Vaan yksinkertaisesti se, ettei Agents of S.H.I.E.L.D ole koskaan ollut näin hyvä, ei edes lähelle. 

Yksi syy tähän Aaveajaja, jonka tuominen sarjaan oli ehdottomasti hyvä idea, jopa sarjan tekijöiden paras. Siitäkin huolimatta, että hahmon toteutus olisi voinut mennä monella tapaa pieleen, niin kuin hahmosta tehty Nicholas Cagen elokuvakin osoittaa. Ilokseni voin sanoa, ettei näin kuitenkaan käynyt ja niinpä kauden ensimmäinen puolikas olikin huippuluokkaa millä tahansa mittareilla mitattuna.

Pidin myös erityisesti siitä, että sarja päätti ottaa taikuuden mukaan, sillä suorastaan rakastan taikuutta ja muita yliluonnollisia asioita ja se tarjosi sarjalle jotain erilaista, mikä olikin jo tarpeen. Agents of S.H.I.E.L.D, niin kuin jossain vaiheessa kaikki sarjat, alkoi jo pikkuhiljaa toistaa itseään. Johtuuko muutos samoihin aikoihin tulleesta. Doctor Strangesta? Luultavasti, vaikka sarjan tekijät muuta väittävätkin.

AIDAAN keskittyvä kauden toinen puolikas ei jäänyt yhtään ensimmäistä huonommaksi, itseasiassa se oli melkeinpä jopa parempi. Sitä en todellakaan olisi osannut odottaa etukäteen, sillä robotit eivät kiinnosta minua erityisen paljon. Edes erittäin kauniilta ihmiseltä näyttävät sellaiset. Kiitos tästä kuuluu monelle taholle, mutta aivan erityisesti AIDAA näyttelevälle Mallory Jansonille. Naisessa on tähtiainesta.

Toisella puoliskolla oli myös eräs sarjan parhaista minitarinoista pahan Hydran johtamaan vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuva Agents of Hydra, joka melkein pitäisi laskea omaksi osakseen. Mitä jos-storylinet ovat aina olleet viihdyttäviä, mutta harvoin yhtä viihdyttäviä kuin nyt. Itseasiassa voisin pitää osuutta kauden, tai jopa koko sarjan, parhaana.

Storyline toimi myös nykyisen politiikan näkökulmasta. Se nimittäin vastusti avoimesti Trumpin hallintoa varsin avoimesti. Niin avoimesti, että sen huomasi vähän vähemmän poliittisesti suuntautuneetkin, kuten minä. Tietenkin Trumpin hallinto on vielä kaukana Hydrasta, mutta kieltämättä sillä ja Hydralla on jotain yhteistä, ainakin tarpeeksi pieni muotoisen poliittisen kommentaarin tekoon.

Kokonaisuudessaan Agents of S.H.E.I.LD:in neljäs kausi oli, mitä parhain. Niin ideoiltaan kuin toteutukseltaan. Yksityiskohtia sen kummemmin erottelematta. Toki myöhempään vaihtunut ajankohta auttoi hyvin paljon toteutusta, sillä se mahdollisti entistä hurjempien kohtauksen näyttämisen. Erityisesti taistelukohtauksista saatiin entistä hurjempia ja verisempiä, kuitenkaan menemättä yli.

Tämä kaikki tiivistetysti: Agent of S.I.E.L.D:in neljäs kausi näytti, millainen sarja voi parhaimmillaan olla. odotankin innolla jo sen tulevaa viidettä kautta innolla. Täydet viisi tähteä.

Kahdeksikon tarina jatkuu-Yhdessä ja erikseen

Wachowskin sisarusten Sense8:n ensimmäinen tuotantokausi oli syystäkin jättimenestys. Siitä tehtiin luonnollisesti myös toinenkin kausi, joka osoittautuikin enemmän kuin ensimmäisen veroiseksi. 

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa!

”Sensaatit” löysivät yhden heitä jahtaavien Biological Preservation Organization (BPO) piilopaikan ja päättivät saada etulyöntiaseman tutkimalla sitä. Valitettavasti traagisin seurauksin, sillä organisaatiossa työskentelevä, omia lajitovereitaan jahtaava ”sensaatti”, Wihispers (Terrence Mann) pääsi kirjaimellisesti poliisi Willin Willin (Brian J. Smith) pään sisään. 

Nyt Will joutuukin olemaan koko ajan huumeiden vaikutuksen alaisena. Tälläkin pilvellä on kuitenkin kultareunus. Yhteys toimii molempiin suuntiin ja niinpä Willillä on mahdollisuus selvittää heidän vihollisensa henkilöllisyys ja aikeet. Häntä auttaa tyttöystävä ja kanssaryhmäläinen, DJ, Riley (Tuppence Middleton) sekä etsintäkuulutettu hakkeri Nomi (Jamie Clayton).

He ja muut eli näyttelijä Lito (Miguel Ángel Silvestre), kickbox-ammattilainen Sun (Bae Doona), ammattirikollinen Wolfie (Max Riemelt), tiedenainen Kala (Tina Desai) sekä hyväsydäminen bussikuski Capheus (toiselle kaudelle Aml Ameenin tilalle tullut Toby Onwumere), auttavat tietenkin toisiaan parhaan kykynsä mukaan, niin yhteisen uhkan kuin henkilökohtaisten ongelmien suhteen.

Sense8:in fanien iloksi voin sanoa, että tulette saamaan juuri sen, mitä luultavasti oletattekin. Toinen kausi on hyvin samanlainen kuin ensimmäinen, jopa valitettavassa määrin. Kova taso ei nimittäin ole ainut asia, joka on pysynyt samana. Esimerkiksi hahmot taistelevat aika samojen ongelmien kanssa. Sen vuoksi toinen kausi voi tuntuakin vähemmän uudelta kaudelta, enemmän ensimmäisen kauden toiselta osalta.

Sense8 ei edellisen kauden tapaan vietä kovinkaan paljon itse pääjuonen parissa, itseasiassa se taitaa tehdä sitä jopa vähemmän. Koko kauden pääjuonen voisikin laittaa yhteen elokuvaan. Melkein, missä vain muussa sarjassa tämä olisi ehdoton heikkous, mutta ei suinkaan tässä. Onhan juuri pääjuoni ollut aina sarjan heikoin elementti, enkä siksi tosiaankaan usko, että kukaan katsoo sarjaa sen takia.

Minkä takia sarjaa sitten seurataan niin innokkaasti? Koska se loisti yhdessä juonen kannalta täysin epäoleellisesta, mutta katsomisnautinnon ehdottomassa edellytyksessä: katsojien tunteisiin vetoamisessa. Niin negatiivisissa kuin positiivisessakin. Sarja herättää ihmetystä, naurattaa, itkettää, vihastuttaa ja saa tuntemaan kaikkea siltä ja väliltä.

Tämä näkyy erityisesti ryhmäläisten toimiessa ryhmässä. Oli heidän aktiviteettinsa sitten pahiksia vastaan taistelu, milloin kenenkin henkilökohtaisen ongelman ratkaiseminen, laulaminen tai orgiat, sitä oli todella mukava seurrata. Oma osansa katsomisnautinnosta on myös siitä, että päähahmoja ollessa noinkin paljon jokaisen on, helppo löytyy suosikkinsa tai ainakin jonkun, johon voisi samaistua edes jossakin määrin.

Oma suosikkini”sensaattini” oli Nomi. Ehkä koska häneen minulla oli eniten samaistumispintaa tai koska pidin hänestä vain niin paljon hahmona. Heti toisena tulee kuitenkin Sun, Wolfie ja Lito. Muut olivat kyllä katsomisen arvoisia, mutta esimerkiksi Rileyllä ei tällä kaudella oikein ollut mitään muuta roolia kuin Willin tyttöystävänä oleminen. Siksi hänen osuuksistaan oli vaikea innostua.

Kaikki ”sensaatit” saivat myös oman yksilöllisen juonessa, joka ei liittynyt pääjuoneen millään lailla. Esimerkiksi Lito kamppaili Meksikon elokuvateollisuuden homofobiaa vastaan, Sun pakeni vankilasta ja suunnitteli kostoa hänet sinne laittanutta veljeään vastaan, Wolfie yritti päästä irti rikollisesta elämäntavasta, sekä Nomi pakoili lakia ja kärsi perheensä transfobiasta.

Toinen sarjan suurimmista vahvuuksista liittyy toteutukseen. Se näyttää kerrassaan upealta ja vieläpä omaperäiseltäkin, niin erilaisten kaupunkien kuin taistelukohtauksienkin osalta. Siitäkin huolimatta, että erilaisia sijainteja olisi voinut käyttää kekseliäämminkin. Muutenkin toteutus onnistui ilman sen suurempia ongelmia. tai ainakaan sellaisia, joihin itse kiinnittäisin huomiota.

Nämä pienet tarinat vielä yksi sarjan vahvuuksista. Siitäkin huolimatta, että kaikkien tarinat eivät toimikaan yhtä hyvin. Esimerkiksi Kalan joutuminen epäonnelliseen avioliittoon ja samalla kamppaileminen tunteistaan Wolfieta kohtaan eivät vain onnistunut pitämään mielenkiintoani yllä. Sama kävi Capheuksella ja hänen yrityksellään päästä politiikkaan parantaakseen maansa asioita. 

Lita ja hänen rykelmänsä

Meidän kahdeksikkomme ulkopuolella on myös paljon muita ”sensaatteja”. Niitä nähtiinkin tällä toisella kaudella entistä enemmän. Vaihtelevin tuloksin. Suurimmat osat heistä eivät olleet kovin mielenkiintoisena, poikkeuksena oli kuitenkin salaperäinen Lila (Valeria Bilello). Heistä sympaattisin oli kuitenkin vain vähän nähty, Hoytin vanha ukko (Doctor Wo:n 7. Tohtori Sylvester McCoy).

Toki sarjassa on muitakin hahmoja kuin ”sensaatit”. Niistä suosikkini melkeinpä voisin sanoa, että suosikkihahmoni oli Nomin tyttöystävä Amanita (Doctor Who:sta tuttu (Freema Agyeman). Seuraavaksi pidin myös Sunin kilpakum ppanista ja vanhasta heilasta, Etsivä Munista (Sukku Son). Muista hahmoista ei ole juuri muta sanottavaa kuin, että niitä oli paljon. Liikaa lueteltavaksi tässä arvostelussa.

Tiivistetysti Sense8:tin toinen kausi oli kaunis, tunteisiin vetoava ja harvinaisen omaperäinen. Se joka vie mukaansa vielä ensimmäistäkin kautta paremmin. Viisi tähteä.