Satuhahmojen talviuni päättyi

Tervetuloa takaisin Olipa Kerran viikoittaisten jaksoarvostelun pariin! Tällä kertaa arvosteluvuorossa on hölmöydessäänkin viihdyttävä ”Tougher Than The Rest”-niminen jakso. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuulla.

Aikaisemmin tapahtunutta: Emma ja Regina joutuivat niin sanottuun Toivemaailmaan. Heidän ensimmäinen yritys palata kotiinsa epäonnistui, kiitos Toivemaailman version Robin Hoodista. Nyt onkin sitten hyvät neuvot kalliit. saimme vihdoin selville sen, että Emman näyssä esiintynyt salaperäinen hahmo on Rumplen ja Bellen aikuiseksi kasvanut poika Gideon.

Tämän kertainen jakso keskittyy lähinnä Emman ja Reginan paluuseen takaisin perheensä luo. Samalla he tulevat tapaamaan jo ennestään tuttujen hahmojen uusia versioita, joista kaikki eivät ole niin ystävällisiä kuin toiset. He myös oppivat tärkeitä elämänopetuksia, kyseessä Olipa Kerran. Pääsimme toki myös Storybrookeen, mutta se oli ehdottomasti jakson tylsin osuus.

Aloitan tapani mukaan takaumista. Tai oikeammin takaumasta. Se keskittyvät nuoreen Emmaan eli tylsimpään mahdolliseen takauman lähteeseen. Ei siksi, että hahmossa olisi vikaa. Lumottu Metsä vaan on paljon nykymaailmaa mielenkiintoisempi tapahtumapaikka. Onneksi takauma oli suhteellisen, joten pääsimme melko nopeasti mielenkiintoisiin tapahtumiin. 

Tarina menee tiivistetysti näin: On 90-luvuun alku. Nuori, ei vielä edes teini-ikäinen Emma on juuri karannut ryhmäkodista ja asuu Minneapolisin kadulla. Onnekseen tyttö tapaa teinipojan, joka opettaa saa hänet pois kadulta ruman ankanpoikasen-tarinan keinoin. Luitte oikein. Asiasta tekee vielä kummallisemman se, että pojan tulkinta tuota klassikkosadusta poikkeaa hyvin paljon tavanomaisesta.

Hänen mielestä ruma ankanpoikanen uskoi olevansa joutsen, niinpä hänestä tuli sellainen. Tarinan opetus: Voi olla, mitä tahansa, kunhan uskot siihen tarpeeksi paljon. Itse en tulkitsisi asiaa sillä tavalla, eikä niin tee aluksi Emmakaan. Joka tapauksessa loputuksena Emma tosiaan menee takaisin sinne ryhmäkotiin ja ottaa sukunimekseen Swanin, Joutsenen.

Eikö Olipa Kerran näyttänyt jo kerran yhden version siitä, miten Emma sai voimansa. Tai niin ainakin olen muistavinani. Se liittyi Emma aikaisempaan adoptioperheeseen, joiden kanssa Emma sai ennen vanhempiensa ja Henryn löytymistä ainoan maistiaisen siitä, millainen on oikea perhe. He kyllä hylkäsivät Emman saadessaan oman lapsen, joten en tiedä ansaitsivatko he kunniaa.

Tämän viikkoinen takauma oli jopa ihan kiva, varsinkin Emma-takaumaksi. Toki pitää muistaa, ettei se ole paljon sanottu. Siitäkin huolimatta, että Emma-takaumissakin oli omat valopilkkunsa, esimerkiksi kaikki Lilyyn liittyvä. Kaksikon ystävyys oli ilo silmille, niin kauan kuin sitä riitti. Kyseisiä valopilkkuja ei kuitenkaan ole läheskään tarpeeksi.

Ruma Joutsen-yhteys oli vähän väkisin väännetty tai siltä ainakin tuntui. Tarinan opetuskin oli jo monta kertaa nähty. Paremmin kuvattuna vielä. En kiellä, etteikö viesti olisi ollut parempi kuin alkuperäisessä tarinassa. Siitä plussaa. Takaumassa oli vielä toinenkin epäloogisuus. Miksi Emma olisi kuunnellut tuntematonta ihmistä? Ei hänellä ollut mitään syytä luottaa poikaan.

Toivemaassa Emma ja Reginalla ei menen hyvin. Portaali on juuri sulkeutunut ja he joutuvat Robin Hoodin ryöstämäksi. Reginaa etsitään kuningasparin murhasta. Eikä ihme, tapahtuihan se saman päivän aikana. Tulevaisuus näyttää kuitenkin hieman valoisemmalta, sillä Emma kuitenkin keksii, että he pääsevät takaisin omaan maailmaansa, sillä samalla taikakaapilla, jolla Emma ja August tulivat sinne alun perin

Valitettavasti kaapin alkuperäinen tekijä, Gepetto, on kuollut, mutta sentään hänen jalanjälkiä seurannut August oli sentään paikalla. Hän uskoo naisia melkein liiankin helposti ja lupaa auttaa heitä palamaan takaisin kotiin. Emman kannustuspuhetta, juoppoa Wannabe-sankari Koukkua ja rikkoutunutta talttaa myöhemmin kaappi onkin valmis.

Koukkukohtaus oli hauskin vähään aikaan. Juuri sellaisia hetkiä sarja välillä tarvitsee. Muutenkin Augustia oli kiva nähdä pitkästä aikaa. Sen sijaan muistutus tämän jakson takaumasta oli turhaakin turhempi. Kuinka huonomuistisia sarjan tekijät uskovat katsojien oikein olevan? Vai tajusitkohan he vain, että muuten heillä ei riitä sisältöä koko 40-minutiksi?

Reginalla sai oman tarinansa. Hän jättää kaksikon mennäkseen puhumaan Robin Hoodin kanssa. Kauaa he eivät ehdi rupatella ennen kuin he huomaavat joutuneensa vangituksi. Kiitos Nottinghamin seriffin. Sinua ei ole kaivattu. En myöskään kaivannut takaumaa tai oikeammin muistutusta siitä, mitä Liv Moore, anteeksi Helinä keiju, oikein sanoi Reginalle silloin kauan sitten. Tiedetään, Robin on Reginan tosirakkaus tai jotain.

Sieltä kaksikon pelastaa Pimeän Olento, mutta ilo ei kestä kauan. Ilmeisesti tässä maailmassa Paha Kuningatar oli jättänyt Bellen kuolemaan. Pimeä Olento kostaakin asian meidän Reginallemme lukitsemalla hänet ja Robin Hoodin tyrmään. Siellä Reginalle selviää, ettei tämän maailman Robin ole onnellinen. Ja Robinille, kuinka hyvin hänen kaksoisolennon asiat oikein olivatkaan. Tietäisipä vaan.

Koska Reginan kädet ovat kirjaimellisesti sidotut taikomisen estämällä käsiraudoilla, pelastajan rooli jää Robinille. Reginan onneksi mies on tässäkin maailmassa mestarivaras ja niinpä hän murtaa Pimeän olennon kammion oven helposti. Vähän turhankin helposti, sillä luulisi ovelan Rumplen estävän tallaiset yritykset taikuuden keinoin. Onhan hän sentään Pimeän Olento.

Lisäksi voi ihmetellä, miksei Robin pelastanut heitä jo ennen heidän keskustelua, jos se kerran kävi häneltä noinkin helposti. alussa. Tiedän, että koko kohtauksen pointti oli saada yhteys Reginan ja Robinin välillä, mutta se ei saa minua pitämään asiasta yhtään enempää. Joka tapauksessa loppuen lopuksi Regina ja Robin pääsevät kaapin luokse ja Storybrookeen. Myös Robin.

En voi sanoin kuvailla, kuinka paljon inhoan tätä juonenkäännettä. Se ei käy loogisesti järkeenkään, sillä alkuperäiseen kaappiin ei mahtunut kuin kaksi. Jos jotain sarjalta on turha odottaa, niin se on jatkuvuus. Lisäksi en ole koskaan jaksanut innostua Reginan ja Robinin suhteesta. Asiaa tuskin parantaa se, että Robin on uusi, eikä hänellä ole siten myöskään vanhan Robinin taakkoja huolenaan.

Nyt mestarivarkaalla on kaksi mahdollista tehtävää. Hän joko antaa Reginalle onnellisen loppunsa, koska totta kai tämä tarvitsee meistä sen saadakseen. Tai sitten hänen roolinsa on aiheuttaa Reginalle enemmän angstia kuolemalla tai olemalla paha. En tiedä kumpaa toivon enemmän. Robin hahmona kiinnostaa minua vielä vähemmän kuin Robin ja Regina yhdessä.

Siinä koko Toivemaa tarina sitten oli. En menen sen enempää yksityiskohtiin, vaikka niitä riittääkin. Kiinnostavasta konseptistaan huolimatta maailma oli hieman tylsähkö, joten emme joutuneet viettämään siellä enempää aikaa. Toki voin nuolaista ennen kuin tipahtaa. Maailma, kuten isovanhempansa menettänyt ja siten kostonhimoinen ritari Henry, voi käydä vielä piipahtamassa Storybrooken puolella.

Storybrookessa sekä Belle, että Rumple yrittävät puhua järkeä Emman tappamaan tahtovalle pojalleen. Turhaan. Heille selviää myös, että tappamalla Emman Gideonista tulisi Pelastaja ja niinpä hän voisi pelastaa kaikki Mustan Keijun orjuuttamat ihmiset. Olla sankari. Voi Gideon, sankaruus ei toimi sillä tavalla. Pakko sanoa, paljastus yllätti minut hiukan, mikä on jopa hyvä asia tällaista sarjaa katsoessa.

Meille myös selvisi, että Gideonin lapsuus oli rankka jopa sarja mittapuulla. Joutua nyt oman isoäitinsä kiduttamaksi. Gideon sanoo, ettei hänestä tullut pahaa Musta Keijun yrityksestä huolimatta, mutta suhtautuisin siihen pienellä varauksella. Vaikka mies sankariaan itseään pitäisikin, Mustalla Keiju voi yhtä hyvin manipuloida poikaa. Onhan ihmisten manipuloiminen eräänlainen tuon perheen sukuvika.

Toisaalla Koukku ja David etsii häntä pelastaakseen Emman. Tuloksetta. Samalla David vannoo, ettei hän herätä Snow:ta ennen kuin Gideon on voitettu. Lopulta Belle vierailee kaksikon luona ja kertoo, kuka Gideon oikein on. Hän kuitenkin vannottaa heitä olemasta tappamatta poikaa, ainakaan ennen kuin heidän on pakko Emman pelastamiseksi. Sen miehet lupaavatkin mielellään.

Kotiin palannut Emma joutuu Gideonin yllättämäksi, mistä seuraa luonnollisesti taistelu. Lopulta Emma voittaa Gideonin itseensä uskomisen voimalla. Luonnollisesti. Hän ei kuitenkaan saa tätä tapetuksi, koska on sankari ja koska Rumple anoo häntä säästämään ainoan lapsensa. Kyseinen aikuiseksi kasvanut lapsi teleporttaa itsensä nuolemaan haavojaan ja rikkomaan kellotornia. 

Jakso antaa ymmärtää, että kyseessä on se sama taistelu, jonka Emma jo näki. Moni yksityiskohta oli kuitenkin pielestä, kuten Emman vaatetus tai se, että Reginakin oli päässyt katsojan rooliin toisin kuin näyssä. Loppukin oli hyvin antikliimaksinen, varsinkin jollekin sellaiselle, mitä on hehkutettu kauden alusta lähtien. Niinpä uskon tai ainakin toivon sen olevan vasta tulossa.

Tilanteen rauhoitettua Emma menee todellisen Augustin puheille ja saa selville miehen olevan se takaumien teinipoika, mikä tuskin yllätti ketään. Augustista puheen ollen, saakohan mies suuremman roolin sarjassa. Kannatan ajatusta. Jos ei oteta lukuun sitä, että hän piti todella huonosti huolta Emmasta, olen aina pitänyt hahmosta. Itseasiassa minusta hän olisikin ollut Emmalle paljon Koukkua parempi.

Lopuksi Rumple lausuu promoista tutun lauseen, Sota on tulossa Storybrookeen. Sitä se tulee melko varmasti tekemään, joskin epäselvää vielä on, kumpi vihollispuolta oikein johtaa Gideon vai Musta keiju. Lisäksi uskon ja toivon, että Paha Kuningatarkaan ei pysy vangittuna kauan, vaan hänkin saa oman osansa hauskuudesta. 

Kokonaisuudessaan ”Tougher Than The Rest” olisi sopinut paremmin niin sanotuksi Winter Finaaliksi kuin sitä seuraavaksi jaksoksi. Siitäkin huolimatta jaksosta löytyi paljon hyvää, kuten Emman ja Reginan yhteisen seikkailun, hauskan feikki-Koukun, astetta kiinnostavamman Robin Hoodin, virheensä myöntävän Rumplen sekä varsin mielenkiintoisen tilanteen muuta kautta varten.

Mitään riskejä jakso ei ottanut, vaan se oli niin tuttu ja turvallinen olla ja osaa. Sarjan fanit saivat kuitenkin paljon sellaista, mitä he kaipaavatkin. Pidin myös siitä, mitä en saanut. Sellaiset vähemmän kiinnostavat asiat, kuten David ja Koukku sekä Rumbellen rakkaussotkut saivat tarpeeksi vähän ruutuaikaa. Ilman loogisia aukkoja ja Robinia jakso olisikin ollut jo varsin erinomainen.

Olen silti sitä mieltä, että Davidin pitäisi antaa Snow:n hoitaa asia. Vaikka toki vaihtelu virkistää ja sitä Davidin pääsy takaisin tarinan keskipisteeseen on. Huomasit varmaan, että en keskittynyt miehen osuuteen kovinkaan paljon, eikä se ole pelkästään osuuksien lyhyyden ja merkittömyyden ansiosta. Hahmo ei ole koksaan kuulunut suosikkeihini, vaikka hän yksi sarja päähenkilöistä onkin.

Loogisista aukoista ja muutamasta minua ärsyttävästä asiasta huolimatta, ”Tougher Than The Rest” tarjosi paljon hyvää niin sarjan uskollisille faneille kuin muillekin. Ei kuitenkaan riittävästi. Kolme ja puoli tähteä.

Teräväkynsiahman viimeinen koitos

Perinteisesti Wolverinen elokuvat ovat osoittautuneen pettymyksiksi. Poikkeukseen on kuitenkin yksi sääntö, hahmon viimeiseksi esiintymiseksi jäävä Logan. JUONIPALJASTUKSIA!!!

On vuosi 2029. Melkein kaikki mutantit ovat joko hävinneet tai kuolleet. Jäljelle jääneilläkään ei mene hyvin. Wolverinen (Hugh Jackman) parannusvoima ei toimi edelliseen tapaan. Charles Xavier (Patrick Stewart) on menettänyt mielenterveytensä. Nyt he asuvat kaikessa rauhassa Meksikon autiomaassa oudon perheen kolmannen osapuolen Calibanin (Stephen Merchant) kanssa. 

 Koska kyseessä on X-Men-elokuva, luonnollisesti tuo rauha ei kestä pitkään. Tällä kertaa sankarit seikkailun pyörteisiin vie tuo erittäin vaikutusvaltaisten tahojen toimesta jahdattu Lauran-niminen tytön (ikäisekseen taitava Dafne Keen) muodossa. Wolverinea ei kiinnostaisi sotkeutua asiaan, mutta hän on rahan tarpeessa. Niinpä mies viedä limusiinillaan Kanadan puolella odottavaan turvapaikkaan, Eedeniin.

Tiesin jo etukäteen, että Logan on kaikkea muuta kuin perus X-Men-raina. Poissa ovat suureelliset erkoistehostemätöt, hyveelliset sankarit, positiiviset viestit siitä, kuinka hyvä voittaa aina pahan ja toivoa ei pidä menettää sekä melkein kaikki muukin genreen kuuluva. Tilalla on lännenfilmi henkinen ja minimalistinen ja kyyninen tarina toivonsa menettäneestä miehestä.

Sitä en kuitenkaan tiennyt, kuinka paljon oikein nauttisinkaan elokuvasta. Ovathan sellaiset hauskat ja toiminnantäyteiset supersankarielokuvat, kuten Avengers, Deadpool ja Guardians of the Galaxy enemmänkin minun tyyliäni. Odotin kyllä pitäväni siitä ja tiesin sen saaneen hyviä arvosteluja, mutta minulla on huonoja kokemusta, mitä Wolverine-elokuviin tulee.

Mutta totta se on, Logan ei ole vain erinomainen elokuva, vaan myös X-Men elokuvista paras. Jos jokin asia on varmaan niin se, että Logan joka tulee taistelemaan vuoden parhaan supersankarielokuvan tittelistä. Siitäkin huolimatta, että vastustuksesta tulee olemaan kova. Tuleehan tänäkin vuonna monta hyvältä vaikuttavaa supersankarielokuvaa, kuten uusin Guardians of the Galaxy. 

Loganin ikäraja on genren elokuvalla epätavallisen suuri ja syystäkin. Se on myös verisin koskaan tehdyistä X-Men elokuvista. Toiminta on paljon väkivaltaisempaa, maailma on karumpi ja hahmot kiroilevat kuin merimiehet. Asia on elokuvalle edukseen, sillä se antaa perin brutaalin päähahmonsa ottaa itsestään ja kyvyistään kaiken irti. Nyt Wolverinea ei pidättele mikään, eikä kukaan.

Logan onkin monia supersankarielokuvia aikuismaisempi. Aikuisuutta ei lisää pelkästään verisyys, vaan myös raakaakin raaemmat tunteet. Wolverine on menettänyt kaiken itselleen rakkaan ja se näkyy. Elokuva ei olekaan parhaimmillaan Wolverine ja kumppanit pistäessä pahiksia halki, poikki ja pinoon, vaan silloin, kun näimme hahmoja mutanttivoimien takana.

Loganin hyvät puolet eivät suinkaan rajoitu pelkästään aikuisuuteen, vaikka se mahdollistaakin myös muut hyvät, elokuvasta löytyvät, asiat. Tarina oli harvinaisen hyvä, ainakin genren mittapuulla. Elokuvan tunnelma oli juuri oikea. Tekninen toteutuskin oli juuri sellaista, joita noin suuren budjetin elokuvassa pitääkin. Supersankarielokuvaksi Loganin musiikkikin oli mahtavaa.

Toisin kuin voisi ylistävien arvosteluiden, joihin tämä tekstikin kuuluu, luulla, elokuvalla oli myös heikkoutensa. Suurin niistä oli se, että juoni oli juuri niin arvatta kuin voisi luullakin. Olisin myös halunnut tietää enemmän siitä, mitä Xavier oikein teki koululleen. Nyt siitä annettiin vain vihjeitä. Lisäksi se ei saanut minua välittämään Calibanista, niin sympaattinen kuin hahmo olikin. 

Wolverine oli elokuvan parasta antia. Hugh Jackman oli selvästi hyvä valinta rooliin. Niinkin hyvä, että hänelle olisi mahdotonta miettiä seuraajaa. Onneksi siihen ei ole tarvettakaan, sillä hahmo ei enää esiinny yhdessäkään elokuvassa. Hänen kanssa yllättävän samanlainen Laurakaan ei tuottanut pettymystä. Toivottavasti hänet nähdään vielä muissa X-Men elokuvissa.

Seniiliksi tullut Xavier oli sydäntä särkevä näky. Muutkin hahmot olivat katsomisen arvoisia, edes jonkin verran. Lukuun ottamatta roistoja. En tiedä miksi, mutta supersankarielokuvien tekivät eivät osaa tehdä kiinnostavia vastustajia sankareilleen, edes ne paremmat. Logan ei tehnyt asiassa poikkeusta. Elokuvan todellinen vihollinen löytyi kuitenkin Wolverinesta itsestään, joten asia ei haittaa.

Tiivistetysti Logan antoi fanien rakastamalle Wolverinelle ja miksei Xavierillekin heidän ansaitsemansa jäähyväiset. Elokuva ansaitseekin täydet viisi tähteä.

Nykyajan Robin hood Starling Citya puhdistamassa

Olen kirjoittanut viime aikoina jonkin verran niin sanotun Arrowversen-sarjoista. Olen kuitenkin unohtanut juuri sen sarjan, jolta universumi on saanut nimensä eli Arrow-sarjan.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Huomautus: Arvostelen nyt Arrow-sarjan kokonaisuudessaan. Siis ssiihen asti kuin kyseistä sarjaa on tullut. En siis keskity pelkästään yhteen kauteen.

Oliver Queen (Stephen Amell) joutuu salaperäisen saaren vangiksi, traagisen veneonnettomuuden seurauksena. Mies pääsee takaisin kotiinsa viiden vuoden kuluttua, mutta entisestä playboysta on tullut  huppupäinen jousitaituri Arrow. Hänellä onkin vain yksi tehtävä: Puhdistaa jousen ja nuolen avulla Staling City sitä piinaavista korruptoituneista ihmisestä yksi kerrallaan.

Parhaiten tehtävä onnistuu ex-armeijamiehen ja Oliverin nykyisen henkivartija Digglen (David Ramsey), hakkerinero Felicity (Emily Bett Rickards) sekä myöhemmillä kausilla mukaan tulleiden sekalaisen seurakunnan, johon kuuluu monia sarjakuvasta tuttuja hahmoja, avulla. Toki haittaa ei ole myöskään Oliverin suvun perheyrityksestä saaduista valtaisasta omaisuudesta.

Myöhemmillä kausilla Oliverin on muututtava jälleen. Hänestä tulee viittakostajan sijaan sankari, joka vannoo, ettei koskaan tappaisi ketään. Lupaus tappamattomuudesta joutuu kuitenkin koetukselle, sillä vihollisia, kuten salamurhaajien häikäilemätön johtaja Ra's al Ghul (Matt Nable) sekä voimakas terroristiorganisaatio H.I.V.E, riittää enemmän kuin tarpeeksi. 

Sarjan edetessä näemme myös runsaasti takaumia. Niissä näemme, miten rikkaasta tyhjäntoimittajasta oikein tuli jousta ja nuolia taitavasti käyttelemä supersankari. Tarina onkin pitkä, eikä tosiaankaan ruusuinen. Takaumia oli jopa liikaa. Antaisinkin sarjan tekijöille neuvoksi, ihan joka jaksoon ei takaumia tarvitse tunkea. Päätarina riittää hyvin pitämään katsojat, ainakin minun, mielenkiintoni yllä.

Päänsääntöisesti Arrow on ihan kelpo supersankarisarja. Sillä oli omat nousunsa ja laskunsa, mutta laskut eivät ole ainakaan toistaiseksi olleet niin pahoja, että lopettaisin sarjan seuraamista. Kuitenkin jos minun pitäisi laittaa supersankarisarjat järjestykseen, Arrow ei kuuluisi kovinkaan korkealle. Ei edes niin kutsutun Arrowversen sarjoista, vaikka se onkin antanut sille nimensä.

Tunnelmaltaan Arrow muistuttaa Nolanin Batman-elokuvia. Molemmat ovat synkkiä, jokseenkin realistisia ja siten myös muutama aste perussarjakuvasovituksia aikuisempia. Se sopiikin hahmolle enemmän kuin hyvin. Toki sarjasta löytyi myös epärealistisia piirteitä, kuten se, miksei edes oma äiti tunnista Oliveria loppuen lopuksi suhteellisen pienen naamion takaa, mutta se nyt vain kuuluu genren henkeen.

Kausien laittaminen paremmuusjärjestykseen on vaikeaa, monestakin syystä. Niistä suurin on se, että aikaisempien kausien katsomisesta on aikaa. Jos nyt kuitenkin pitäisi niin tehdä, toinen kausi nousi omaksi suosikikseni. Siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä myös esiintyi monia minua kiinnostavia asioita, kuten Salama (Grand Gustin) ja salamurhaajaorganisaatio The League of Assassinssin.

Parasta sarjassa on toiminta. On äärimmäisen kiehtovaa katsoa kuin Arrow ja kumppanit pistää rikolliset halki, poikki ja pinoon. Huomaa selvästi, taistelukohtauksiin on käytetty rahaa ja ammattitaitoa. Lisäksi se, että aseena käytetään jousta ja nuolta parantaa tilannetta vielä entisestään, sillä vanhanaikaisemmat aseet ovat jostain syystä kiinnostaneet minua aina nykyisiä ampuma-aseita enemmän.

Huonointa puolestaan on paikoittainen saippuaoopperaisuus, joka vieläpä korostuu myöhemmillä kausilla. Tietenkään draama ei sovi unohtaa supersankarisarjassakaan, mutta jokin raja se on oltava. Jos haluaisin katsoa saippuaoopperoita, katsoisin niitä. Niitähän näkyy teeveen puolelta joka arkipäivä. Muihin genreihin saippuaoopperamaisuuksia ei tarvitse sotkea.

On olemassa paljon päähenkilöitä, joista pidän ja joihin samaistun Oliveria enemmän. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö rikkinäistä ja monia kolhuja kokenutta hahmo olisi sopiva tv-sarjan päähenkilöksi ja etteikö häntä ihan mielellään katsoisi myös supersankarin roolinsa ulkopuolella. varsinkin nyt, kuin hänestä tuli uudelleen nimetyn Star Cityn pormestari.

Sarjassa oli kuitenkin monta mutakin kiinnostavaa hahmoista, joista suosikkini oli Felicity ja Sara Lance (Caity Lotz), joka saikin ansaitusti isomman roolin Legends of Tomorrowissa. Naishahmoista Theakin (Willa Holland) onnistui hyvin, Laurel ei niinkään, vaikka hän pääsikin loistamaan supersankarina itsekin. Diggle on hahmona onnistunut, joskin hieman hajuton ja mauton.

Minusta yksi huonommista vedoista, mitä sarja teki, oli koota liian paljon supersankareiksi haluavia yhteen tiimiin. Varsinkin kuin heidän taidot eivät ole mitenkään erityiset, lukuun ottamatta Laurelin paikan ottanutta Dinah Drakea, supersankarinimeltään Black Canary (Juliana Harkavy). Vetoon oli kyllä syynsä. Supersankariryhmät ovat nyt muotia niin elokuvissa kuin tv:n puolellakin. 

Roistoista minulla on kaksi suosikkia, The League of Assassinssinin johtaja Ra's al Ghul ja ensimmäisellä kaudella ensiesiintymisensä tehnyt Malcolm Merlyn (John Barrowman). Hahmo esiintyy vieläkin Arrowversen sarjoissa, luultavasti suuren suosionsa takia. Juuri nyt hän on yksi Legends of Tomorrowin kolmesta pääroistoista.

Tiivistetysti Arrow on napakymppi, tai ainakin melkein. Sarja osoittaa hyvin selvästi, että vaikka Marvel dominoi vieläkin elokuvia, niin tv kuuluu DC:lle. Se ansaitseekin neljä ja puoli tähteä.

Supertyttöenergiaa

Tv on miessupersankareita pullollaan, mutta naissupersankaria sieltä löytyy vielä yllättävän vähän. Asiaa korjaamaan on tehty Teräsmiehen serkusta kertova Supergirl-sarja.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Supergirl-sarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta.



Krypton tuhoutuessa maailman hallinto päätti lähettää Zor-El-nimisen vauvan ja hänen serkkunsa Kara Zor-Elin turvaan Maapallolle. Karan pakokapseli meni kuitenkin pois reitiltään ja niinpä hänen päästessä määränpäähänsä, Zoe-Elistä on jo tullut kaikkien tuntema Teräsmies. Pakokapselin huomaa Danverssin perhe, jotka päättävätkin kasvattaa tytön omanaan.

Nykyisin 24-vuotias Kara (Melissä Benoist) elää tavallista elämää CatCo-mediatalon sihteerinä, mutta hänen adoptiosiskonsa Alex (Chyler Leigh) jouduttua lentokone-onnettomuuden, Karan on pakko paljastaa voimansa maailmalle. Luonnollisesti media huomaa naisen heti ja nimeää hänet Supergirliksi. Hän päättääkin aloittaa supersankarin jalon ammatin.



Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä Karalle hyvin tuttu hahmo on joukkoineen valmis käynnistämään pahan suunnitelmansa. Roistojen nappaamisessa häntä auttaakin tekniikkanero Winn (Jeremy Jordan), Supermanin ja nyt Karankin hyvä ystävä James Olsen (Mehcad Brooks) ja muukalaisia työkseen vangitseva DEO, jonka työntekijöiden myös Alex kuuluu. Karan suureksi yllätykseksi.

Kun puhutaan supersankareista Teräsmies ei ole niistä kaikkein kiinnostavampia, ainakaan minusta. Samaa voisi sanoa myös hänen vähän turhankin samanlaisesta serkustaan Karasta. Se ei tarkoita, etteikö heistäkin voisi tehdä viihdyttäviä tuotoksia, DC:n elokuvauniversumille tiedoksi. Tarvitaan vain oikeanlaiset tekijät. Sellaiset kuin niin sanotun Arrowversen Greg Berlanti ja Andrew Kreisberg.



Monille tuli jo ensimmäisiä näytteitä sarjasta katsoessa mieleen Saturday Night Live Black Widow-sketsi, jossa hahmot oli muutettu romanttisen komedian muotoon. Jos et ole vielä nähnyt sitä, käy toki katsomassa. Näen yhtenäisyyden, mutta vakuutan, että Supergirl ei ole pelkästään tyttöjen sarja. Eikä varsinkaan parodia sellaisesta. Vahvasta feministisestä viestistä huolimatta.

Ongelmaton sarja ei kuitenkaan ollut. Valitettavasti ensimmäiset jaksot eivät olleet erityisen hyviä, minkä vuoksi sarja menetti katsojia niinkin paljon, että jopa sen lopettamista mietittiin. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että sarja parani vanhetessaan. Siitä ei siis kannata luopua ihan heti. Toki se ei ole kaikkien kuppi teetä, varsinkaan niiden joita ns. Poliittinen Korrektius ärsyttää erityisen paljon.


Kauden paras jakso oli The Flashin crossover-jakso ”Worlds Finest”. Kara ja Barry sopivatkin persoonina hyvin yhteen, sillä kummassakin on tietynlaista rentoutta. Pidin kyllä muistakin jaksoista, joistakin enemmän ja joistakin vähemmän. Ne olivat ehdottomasti katsomisen arvoisia. Tai ei ainakaan sen huonompia kuin muissakaan supersankarisarjoissa, oli sitten kyseessä DC tai Marvel.

Toteutus oli yleisesti ottane hyvää. Joskus dialogi oli vähän kökköä, mutta se ei menoa haitannut. varsinkin kuin asia parani, mitä pidemmälle kausi ehti. Erikoistehosteet sun muut puolestaan olivat juuri niin hyvin tehty kuin tämän kaltaiselta sarjalta sopi odottaakin. Niin hyvässä kuin pahassakin. Erikoismaininnan ansaitsee karan harvinaisen hieno ja hyvällä maulla tehty asu.



Supergirlin suurin vahvuus oli Supergirl itse, mikä käykin hyvin järkeen. Onhan hän sarjan keskiössä. Melissa Benoist oli oiva valinta nimikkorooliin. Jopa niinkin osuva, että minun on vaikea kuvitella ketään muuta hänen tilalleen. Sarja ei ottanut itseään liian vakavasti, mikä on ehdottomasti plussaa. Tunnelmaltaan sarja olikin kaukana DC:n elokuvauniversumin synkkyydestä.

Calista Flockhart oli myös hyvä valinta Paholainen Pukeutuu Pradaan pomoa kanavoivana Cat Granttina. Karan ja Catin väliset kohtaukset olivatkin sarjan suola ja pippuri. Myös Karan ja Alexin välinen sisaruussuhde ansaitsee kiitosta. Jos jossain sarja onnistui, niin terveiden naissuhteiden kuvaamisessa. Oli kyseessä millainen suhde tahansa.



Toki sarjasta löytyi myös mieshahmoja. Positiivista oli, että heistä vain yksi oli lähinnä Karan rakkauden kohde. James oli hurmaava, vaikka hän ei muistutakaan millään tavalla sarjakuvien Jimmy Olsonia. Asiaa onkin kritisoitu ja osittain ymmärränkin sen. En siis ihonvärin kohdalta, tuskin hahmo mihinkään muuttuu, vaikka se sattuukin muuttumaan, mutta luonnekin oli ihan erilainen.

Winnistäkin oppii pitämään, kunhan hahmo pääsi ylitse mukava mies friendzonessa-roolistaan. paras mieshahmo oli kuitenkin DEO:n johtaja Hank Henshaw. Vai pitäisikö sanoa J'onn J'onzz tai Martian Manhunter, jona sarjakuvafanit hänet paremmin tuntevat. Hänen traaginen tarinansa tarjosikin monia hyviä katseluhetkiä, vaikka hahmo pysyttelikin sivussa suuremman osan kaudesta.



Niille, jotka odottivat Teräsmiestä kuin kuuta nousevaa, minulla on huonoja uutisia. Häntä ei nähdä sarjan ensimmäisessä tuotantokaudessa. Viittauksia viittasankarista kuitenkin esiintyy, joten ei häntä unohdettukaan ole. Sitä paitsi asia korjaantuu sarjan toisella kaudella ja hyvin korjaantuukin. En nyt vielä kerro asiasta enempää, vaan palaan asiaan toisen kauden arvostelussa.

En ole paras ihminen sanomaan, kuinka paljon tv-sarja muistuttaa lähdeteostaan eli Supergirl-sarjakuvia. Ymmärtääkseni aika vähän. Esimerkiksi sarjakuvissa Supergirlillä ei ollut DEO:n tapaista organisaatiota apunaan. Hahmon faneja hemmoteltiin kyllä muilla tavoin. Sarjassa näyttelikin peräti kaksi aiemmin Supergirlin roolissa ollutta näyttelijää Laura Vandervoort ja Helen Slater.



Sarja kärsi samasta ongelmasta kuin monet muut supersankarielokuvat ja tv-sarjat. Nimittäin epäkiinnostavista roistoista. Jopa ne kauden pääroistot, joskin heissä oli jopa potentiaalia. Olihan heillä jopa hyvä syynsä tekoihinsa. Vaihtuvista roistoista huonoin oli Silver Banshee (Italia Ricci). Toiset mainitsemisen arvoiset eli Indigo (Vandervoort ja Likevire (Brit Morgan) eivät olleet sen parempia.

Tiivistetystä Supergirl sopii vallan mainosta muiden DC:n supersankarisarjojen joukkoon, joskaan täydellinen se ei missään mielessä ole. Neljä tähteä.

Legendat aikamatkaamassa

Huomasin jokin aikaa sitten yllätyksekseni, etten ole arvostellut kovasti pitämääni Arrow-sarjan spin off Legends Of Tomorrowia. Nyt onkin sitten jo korkea aika korjata asia.

Kuolematon Vandal Savage (Casper Crump) terrorisoi maailmaa aiheuttaen tuhoa niin menneisyydessä, nykyisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Hänet voi kyllä tappaa. Siis, jos sattuu olemaan Haukkatyttö (Ciara Renée) ja omaavan yhden tietyn veitsen, mutta diktaattorien takapiruna piileskelevää miestä on melkein mahdotonta löytää. Niinpä paras mahdollisuus hänen voittamiseensa on aikamatkustamisessa. 

Niinpä aikaa valvova Rip Hunter (Doctor Who:sta tuttu Arthur Darvill) pyytää ryhmän Vihreän Nuolen ja Salaman tuttuja, joihin kuuluu muun muassa miljönäärinero Ray Palmer (Brandon Routh), parannuksen tehnyt salamurhaajaksi Sara Lance (Caity Lotz), Firestorm kaksikko Martin Stein (Victor Garber) and Jefferson (Franz Drameh) sekä pankkiryöstäjä Leonard ‘Captain Cold’ Snart (Wentworth Miller).

Legends of Tomorrowia voisi kuvailla Supersankareiden ja Doctor who:n risteytykseksi. Lähinnä siksi, että kumpikin kantaa samaa teemaa eli aikamatkailua, mutta myös siksi, että Arthur Darvill on näytellyt kummassakin sarjassa. Sarja muistuttaa kuitenkin vielä enemmän toista vasta vähän aikaa sitten alkanutta aikamatkailusarjaa, Timelessia niin teemoiltaan kuin tyyliltäänkin. 

Sarjan lähtökohdat ovat kiinnostavammat kuin useimmilla muilla tv-sarjoilla, erityisesti supersankarigenreen kuuluvilla. Erityisesti aikamatkailu kiinnostaa minua henkilökohtaisesti. Se tarjosikin monia mielenkiintoisia mahdollisuuksia. Joskus niitä ei hyödynnetty niin hyvin kuin voisi ja esimerkiksi jotkut historialliset henkilöt jäivät valitettavan yksiulotteiseksi.

Heti kuin huomasin sarjan olevan tulossa, tiesin sen sopivan juuri minulle. Katsonhan jo Arrowia ja The Flashiakin ja vielä pidän molemmista sarjoista. Miksen siis Legends of Tomorrowistakin? Samalla minulla oli omat odotukset sarjan suhteen, joista osan se täytti ja osan ei. Yleisesti ottaen se oli kuitenkin hauska, jännittävä ja ennen kaikkea pöljyydessäänkin viihdyttävä sarja. 

Vaikka en voisi sarjaa legendaariseksi kutsua, sillä oli myös isoja vikoja, jotka onnekseni korjaantuivat tai ainakin parantuivat toiseen kauteen mentäessä. Sarjan vahvuudet, eli ryhmän jäsenten keskeinen dynamiikka ja hyvä huumori kuitenkin peittosivat sen heikkoudet selkein numeroin. Se sopikin hyvin kevyeksi aivot narikkaan-viihteeksi.

Sarjan suurin vika oli pääroisto, Vandal Savage, joka ei onnistunut pelottamaan juuri ketään ja muutenkin jäi harvinaisen epäkiinnostavaksi. Lisäksi sarjassa on liikaa hahmoja. kaikille ei aina keksitty mielekästä tekemistä ja jos keksittiinkin, se vain vei huomiota paljon tärkeämmiltä asioilta, kuten sellaiselta pikkujutulta kuin siltä varsinaiselta pääjuonelta. 

Haukkatyttö ja Haukkamieskään (Falk Hentschel) eivät olleet niin kiinnostavia kuin heidän taustansa antaisi olettaa. En tiedä miksi, mutta löysin Haukkamiehen enemmän tai vähemmän karmivaksi. Haukkatytön eli Kendra puolestaan sai vain ja ainoastaan yhden roolin, milloin kenenkin rakkauden kohteena toimisen. Tämä on erityisen turhauttavaa, sillä hahmon olisi pitänyt olla se kauden tärkein.

Yksittäisten hahmojen ongelmien lisäksi heillä ei ole minkäänlaista kemiaa keskenään, vaikka heidän olla kohtalon määräämiä rakastavaisia. Sitä paitsi en pidä heidän tarinastaan ihan periaatteellisesta syystä. On väärin väittää, että kaksikon pitäisi olla yhdessä vain koska kohtalo. Kun heidän storylinensa loppui kauden finaalissa, en ollut siitä ollenkaan pahoillani.

Hahmoista pidin eniten Sarah Lancesta, Captain Coldista ja, hieman yllättäen, Heatwavesta (Dominic Purcell). Yhdessä ja erikseen. Erityisesti Sarah oli sopivan badass. Raykin, supersankarinimeltään Atom, olisi myös ollut erinomainen hahmo, jos miehelle ei pitäisi joka kymmenes minuutti vakuutta hänen olevan sankari. Muutkin hahmot olivat hyviä, mutta eivät läheskään pääosa-ainesta.

Kokonaisuudessaan Legends of Tomorrow on oiva, joskaan ei virheetön, lisä Dc:n supersankariperheeseen. Neljä tähteä.

Amerikkalainen kauhutarina-Hotelli edition

Ylensä hotellit eivät ole pelottavia paikkoja, hylättynäkään. Poikkeuksen sääntöön tekee kuitenkin American Horror Story: Hotellin, kummituksia ja vampyyreitä vilisevä Hotell Cortez.

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia.

Poikansa Holdenin traagisesti kadottanut etsivä John Lowe (Wes Bentley) tutkii raamatun kymmeneen käskyyn liittyvää murhasarjaa, Jäljet johtavat Hotelli Corteziin, joka ei kuitenkaan ole mikään tavallinen hotelli. Sitä johtaa vampyyri Elizabeth Johnson, kutsumanimeltään Kreivitär ja hänen työntekijöinään toimii niin muut vampyyrit kuin hotellissa kuolleiden kummituksetkin.

Nämä ovat kuitenkin vain maistiaisia siitä, millaisia salaisuuksia hotelli oikein pitää sisällään, minkä John saa pian huomata. Mysteereitä löytävät myös hotellin sekalainen työntekijöiden joukko, johon kuuluu muun muassa Kreivittären oikea käsi Donovan (Matt Bomer), narkkarikummitus Sally (Sarah Paulson), transukupuolinen Liz (Denis O'Hare) ja hotellia emännöivä Iris (Kathy Bates).

Jos Buffya tai muita vastaavia ei lasketa sellaiseksi, en ole koskaan ollut kauhusarjojen suurin fani. American Horror Story on kuitenkin aina tehnyt sen kuuluisan poikkeuksen sääntöön. Se onkin minun tyyliseni kauhusarja: Synkkä, verinen, paikoittain pelottava ja jopa vastenmielinen, komediaa unohtamatta. Lisäksi siihen oli lisätty jonkin verran uutta, kuten sarjalle hyvin sopivat vampyyrit.

En kuitenkaan ole aina pitänyt kaikista tuotantokausista yhtä paljon, vaikka laatu usein tasaista on ollutkin. Suosikkini on Cove, ainakin tähän asti katsotuista. Sarja nimittäin jatkuu vielä ja katsonkin nyt Subilta sen viimeisintä, Ronaoke-nimistä osaa. Syy kauden suosioon oli lähinnä sen noita teemassa. Muita on sitten mahdottomampi laittaa tiettyyn järjestykseen.

Hotel kuului puolestaan sarjan keskikastiin, mikä ei suinkaan ole paha asia. American Horror Story: hotellilla olikin paljon hyvää. hotellia johtava salaperäinen Kreivitär. Hotelli oli tapahtumapaikkana tyylikkäämmästä päästä ja se on jo paljon sanottu. Sarja ei vieläkään ottanut itseään turhan vakavasti, mikä oli myös plussaa. Joka jakso olikin täynnä sysimustaa huumoria.

Pidin kaudesta ensimmäisestä jaksosta alkaen, mutta se pääsi vauhtiin vasta keskijaksoissa. Silloin kuin hotellin ja sen asukkaiden salaisuudet alkoivat vihdoin paljastua. Loppujaksot olivatkin sitten hurjaa menoa. Kausi loppui sarjalle tyypillisesti eli katkeransuloisesti. Se ei siis ollut läpeensä onnellinen ja siten tylsä, mutta ei myöskään liian surullinen.

Oli kiva nähdä sarjassa jo aikaisemmissa kausissa nähtyjä hahmoja ja paikkoja. Saerjan tekijät ovatkin paljastaneet, että kaudet sijoittuvat samaan universumiin. Muuten sarjan kaudet eivät liity toisiinsa juuri olleenkaan, mikä onkin lähinnä hyvä asia. Siten sarjaa aiemmin katsomattomatkin voivat päästä kelkkaan mukaan ilman minkäänlaisia vaikeuksia. 

Kaudella oli kuitenkin yksi suuri ongelma. Se on jo sarjan viides ja vaikka joitakin muutoksia olikin tehty, kuten tapahtumapaikan vaihdos hotelliin ja sarjan veteraanin Jessica Langen vaihtaminen laulaja Lady Gagaan, sarjaan oleellisesti liittyvä shokkiarvokin alkaa jo menettää merkitystään. Ja pahasti. Niinpä kausi ei onnistunutkaan tarjoamaan oikein mitään erityisen uutta tai säväyttävää.

Juonikin oli vanhan toistoa uudessa paketissa, ainakin melkein. En inhonnut sitä millään lailla, mutta ihmisiä huvikseen tai hyödykseen murhaavat kummitukset, sarjamurhaajat ja muut vastaavat on jo nähtyä kauraa. Tosin lieventävänä asianhaarana sanottakoon, ettei kauhu oli genrenä kovinkaan monimuotoinen, joten sitä ei kyllä pitäisi odottaa siihen kuuluvilta teoksiltakaan.

En ollut iloinen Jessica langen vaihdosta, enkä kyllä ole vieläkään. Siitäkin huolimatta, että nainen näytteli kaudesta toisen melkein samaa roolia. Lady Gagaa oli kuitenkin kiehtova katsoa. Pidänkin häntä yhtenä parhaana lisänä sarjaan. Tähän kuitenkin on hyvä lisätä, että ihan joka kauteen nainen ei olisi sopinut. Tai joka hahmoon. Kreivittären rooliin hän kuitenkin sopi täydellisesti.

Hahmoista hyvä poliisi John oli kohtuullisen samaistuttavia, jopa joidenkin kausien päähenkilöitä enemmän. Siitäkin huolimatta, että häneltäkin löytyi oma pimeä puolensa. Oman huomionsa sai myös Johnin vaimo Alex (Chloë Sevigny) ja tytär Scarlett (Shree Crooks). Lopulta heidän roolinsa jäivät kuitenkin pieneksi, syystäkin. He eivät nimittäin kuuluneet kauden mielenkiintoisimpien hahmojen joukkoon.

Poikkeuksellisesti oman osansa tarinasta sai myös lapset, siis muutkin kuin Johnin lapset. Minusta lisä oli yllättävän toimina, varsinkin loppujaksoja ajatellen. Varsinaista lempihahmona minulla ei ole, joskin Liz tuli jo aika lähelle. Erityisesti hänen ja Iriksen ystävyys oli jotain hyvin erikoista. Hahmoista vähiten nappasi hotellin alkuperäinen omistaja James Partrick March (Evan Peters).

Tiivistetysti American Horro Story: Hotell antoi minulle juuri sen, mitä siltä odotinkin. Se vain enää riitä. Kolme ja puoli tähteä.

Jumalten lapset yhteistuumin maailmaa pelastamassa

Luen harvakseltaan nuorten kirjoja, joten kuin sitten otan sellaisen käteeni, sen pitää olla erityisen hyvä, sellainen kuin nyt kokonaisuudessaan arvostelemani Rick Riordan Olympoksen sankarit-kirjasarja.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia koko viisiosaisen kirjasarjan juonesta. Ne ovat kuitenkin verrattain vähäisiä, joten ainakin minun mielestä sen voi lukea ennen kirjasarjan lukemistakin. Omalla vastuulla kuitenkin.

Maaemo Gaia on heräämässä ja käynnistämässä samalla suunnitelmansa ihmiskunnan tuhoamisesta. Koska hän ei ole mikään herttainen täti, tämä pitää tietenkin estää hinnalla, millä hyvänsä. Jumalat ovat yhtä avuttomia kuin aina ennenkin, joten tehtävä lankeaa puolijumalille. Ennustus määrää tehtävän seitsemälle puolijumalalle, joista jokaisella on retkellä oma, äärimmäisen tärkeä, roolinsa.

Vaaralliseen tehtävään lähtee. Poseidonin poika Percyn, Athenen tyttären Annabeth Chasen, Juppiterin poika Jasonin, Afroditen tytär Piperin, Hefaistoksen poika Leon, Marssin poika Frankin sekä Pluton tytär Hazelin. Myös muut puolijumalat, erityisesti Haadeksen poika Nico ja Bellonan tytär Reyna, saivat oman, äärimmäisen tärkeän, roolinsa maailman pelastamistalkoissa.

Olen aina pitänyt Rick Riordan kirjoista. Siitäkin huolimatta, että en kuulu enää sen kohderyhmään. Niissä sekoitetaan viihdyttävästi ja helppolukuisesti kreikkalainen, ja nyt roomalainenkin, mytologia hirviöineen ja oikukkaineen, mutta sitäkin voimakkaampineen, jumalineen omalaatuiseen huumoriin sekä toimintaan, jota tulee sellaisessa tahdissa, ettei kirjassa juuri tylsiä hetkiä tule.

Toisin sanoen ne ovat juuri sellaisia kuin hyvältä, jos ei nyt jopa suorastaan loistavalta, nuorten kirjalta voi odottaakin. Ihan Harry Potterin tasolle en niitä kuitenkaan nostaisi, mutta sinne ei taida kovin moni muukaan nuorten kirja päästä. Ja se, että pääsee edes jokseenkin lähelle, kuten Rick Riordanin kirjat tekevät, se on jo huomionarvoinen saavutus.

Juoni oli kiinnostava, joskin vähän turhan ennalta-arvattava. Kirjailija ei ota turhia riskejä, joten kirjat olivat hieman turhankin turvallisia, mikä näkyi varsinkin liiankin imelässä loppuratkaisussa. Lisäksi olisin kaivannut enemmän harmaita sävyjä, sillä juoni oli mustavalkoistakin mustavalkoisempi. Puolijumalat olivat hyviä ja titaanit pahoja, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Muuten kirjasarja oli mitä parhainta kevyttä viihdettä, voisi jopa sanoa, että hyvän mielen kirjoja. Niistä nimittäin tuli juuri se, hyvä mieli. Hymyillä sai melkein koko kirjan ajan, milloin millekin kummalliselle sattumalle tai hahmojen hauskoille dialogeille tai ajatuksille. Mitään kovin syvällistä niissä ei ole, mutta ei kaiken tarvitsekaan olla.

Pidin siitä, että kaikki saivat Tulen ja Jään-laulu-fantasiakirjasarjan tyyliin oman lukunsa kirjasarjan edetessä, jopa seitsikkoon kuulumattomat Nico ja Reyna. Lempilukujani oli Percyn, Leon, Annabethin, Piperin ja Reynan luvut, vaikka hahmona pidin kaikista. Kaikki seitsikon jäsenet saivatkin yhtä paljon huomiota, vaikka joka kirjaan kaikki eivät päässeetkään, ilmiselvästä syystä.

Joitakin vaivasi Percyn ja Annabethin vähyys, erityisesti viimeisessä kirjassa, mutta minä en kuulu niihin. He ovat jo saanut oman kirjasarjansa. Lisäksi hän dominoi Annabethin kanssa Haadeksen taloa, yhtä kirjasarjan kirjoista. Niinpä on vain oikeus ja kohtuus, että muutkin saivat ansaitsemaansa huomiota. Siitäkin huolimatta, että Jason ja kumppanitkin saivat vain yhden kirjan aikaa kehittyä.

Toisaalta ymmärrän kyllä niitä, jotka kaipaavat enemmän vanhoja hahmoja elämäänsä. Lähinnä juuri uusien alikehittymisen takia. Percy ja miksei Annabethkin on juuri se hahmo, jonka kanssa moni minua isompi fani kirjasarjan on kasvanut ja josta he ovat oppineet pitämään, ja miksei jopa rakastamaan. Lisäksi ainakaan minä en ole koko jumalten kaksi puolta-jutun fani. Se oli aivan turha, eikä käynyt järkeen.

Uusiat hahmoista Jason oli kaikkein epäkiinnostavin. hahmo. Hän tuntui paikoittain jopa eräänlaiselta kevyt-Percyltä. Huonommalla huumorintajulla varustettuna vaan. Itse pidin Piperistä, vaikka näytän olevani siinä asiassa vähemmistöä. Hän oli varsin hauska ja stereotyyppejä rikkova. Olihan hän kirjasarjan vähiten pinnallisia hahmoja, vaikka hänen äitinsä olikin itse rakkauden jumala Afrodite.

Frank ja Hazel on hahmona vieläkin alikehittyneemmät, vaikka pidin ja jopa välitin heistä molemmista ja toivonkin, että heistä kuuluu vielä lisää jossain vaiheessa. Syynä ei ollutkaan hahmojen potentiaalin puute. Frank on puolijumalista sympaattisempia ja hänen muodonmuutoskykynsäkin on mahtava. Hazel puolestaan on yllättävän kykenevä nuoresta iästään huolimatta.

Kirjasarjan loppu oli enemmän tai vähemmän antikliimaksinen. Se tuntui jotenkin kamalassa kiireessä tehdyltä. Vihollinen, eli se paljon hehkutettu ja pelätty maaemo Gaia ja hänen ”lapsensa”, voitettiin aivan liian helposti ja nopeasti. Se alusta asti hehkutettu yhden seitsemän kuolemakaan ei ollut niin iso juttu kuin voisi luulla. Loppu jäi hieman auki, mutta se ei ole välttämättä paha asia.

Kokonaisuudessaan Olympoksen sankarit-sarja tarjoaa mukiin menevää, enemmänkin, aivot narikkaan-lukemista maustettuna toimivilla hahmoilla ja kreikkalaisella mytologialla. Aivan täysiä pisteitä se ei kuitenkaan ansaitse. Neljä tähteä.