Wayward Pinesissa johto vaihtuu, mutta vanhat kujeet jäävät

Foxin minisarja Wayward Pinesin piti jäädä yhteen tuotantokauteen. Sarjan saamaan suosion myötä siitä tehtiin kuitenkin myös toinen tuotantokausi. Arvostelen sen nyt seuraavaksi. 

Sarjan juonesta voisi kertoa vaikka kuinka kauan, mutta keskityn enemmänkin arvostelupuoleen. Niinpä selitin sen vain pähkinäkuoressa. Luvassa on jälleen juonipaljastuksia, joten lue omalla vastuulla. 

4000-luvulla ihmiskunta on kehittynyt melkein eläinten tasolle taantuneiksi abbeiksi. Onneksi David Pilcher (Toby Jones) oli syväjäädyttänyt tuhansia 2000-luvun ihmisiä Wayward Pinesin kaupungin. Niinpä ihmiskunnalla on vielä mahdollisuus selvitä. Viime kaudellla asia selvisi myös kaupungin epätietoisille asukkaille, kiitos Ethan Burken (Matt Dillon).

Niinpä Pilcher päästi Abbiet otukset kaupungin ulkopuolella pitäneen muurin sisään. Lopulta sekä Pilcher, että Burke menettivät henkensä ja johto siirtyi kaupungissa syntyneistä lapsista koostuva ”Ensimmäiselle sukupolvelle” ja erityisesti tehtävään koulutetulle Jason Higginsille (Tom Stevens. Hän hallitseekin Wayward Pinesia rautaisella otteella oikean kätensä Kerryn (Kacey Rohl) kanssa.

Wayward Pines perustui alun perin Blake Crouchin trilogiaan, mutta toinen kausi meni täysin uusille urille. Edes päähenkilö ei ole sama. Nyt se kunnia kuului kirurgi Theo Yedlin (Jason Patric). Muitakin muutoksi tehtiin. Esimerkiksi abbieille annettiin entistä enemmän inhimillisiä piirteitä, kun ensimmäisellä kaudella heitä kuvattiin lähinnä hirviöiksi. Muutos toikin tarpeellisen ulottuvuuden sarjaan.

Pidin Wayward Pinesin ensimmäisestä tuotantokaudesta, paljonkin. Yksi kausi olisi kuitenkin riittänyt hyvin. Varsinkin, kuin pidin sen lopusta. Toinenkaan kausi ei ollut huono, vaikka se turha olikin. Se ei päässyt läheskään samalle tasolle ensimmäisen kauden kanssa, mutta huonoksi siitä ei voi sentään haukkua. Itseasiassa se oli enemmän kuin katsottava.

Samaa voisi sanoa myös Theosta, jolta puuttui Ethanin karisma täysin. Muuten mies oli kyllä enemmän tai vähemmän Ethanin kaltainen, liikaakin. Jopa miesten parisuhdedraamasta löytyi jotain samaa. Hahmona Rebecca (Nimrat Kaur) kyllä voitti kevyesti Ethan Burken vaimon Theresan (Shannyn Sossamon), mutta valitettavasti hänen storylinensa ei ollut yhtään parempi.

Kaudella oli myös suuria vahvuuksia. Niin muihin sarjoihin kuin ensimmäiseen kauteensa nähden. Niistä tärkein oli telepaattisia voimia omaavan Abbiekuningatar Margarethin (Rochelle Okoye), joka antoikin koko rodulleen sen kipeästi kaipaaman kolmannen ulottuvuuden ja oli samalla koko sarjan pidettävin hahmo. Muutenkin naishahmot pääsivät loistamaan kaudella. Onneksi.

Kaudella nähtiin myös sarjan ehdottomasti paras jakso, ”Time Will Tell". Siinä näytettiin Margaretin ja Theon yrityksiä ymmärtää toinen toisiaan, mutta se ei edes ollut jakson paras osa. Se kunnia kuului takaumille, joissa mentiin aikaan, jolloin kaikki nukkuivat vielä kammioissaan. Pääosan saikin kammion kunnostuksesta vastannut tiedemies C.J. Mitchumille (Djimon Hounsou).

Kauis olikin ollut paljon parempi, jos C.J. olisi ollut sen päähenkilö. Varsinkin alkukaudesta hyvä aika meni Theon tutustuessa uuteen ympäristöönsä. Jaksossa päästiin seuraamaan myös ihmisten tuhoa, vähä vähältä. Aina C.J.n herätessä maailma oli yhä enemmän sekaisin. Jaksossa nähtiin jopa muutosvaiheessa oleva abbie, joka vaikutti yhä melkein ihmiseltä.

Nämä hyvät puolet riittävät melkein korvaamaan huonot. Melkein. Suurin huono henkilöityi Jasonin muodossa. Hän ei millään pystynyt korvaamaan Pilcherin jättämää aukkoa. Ongelma oli sama kuin Theonkin kohdalla. Hahmolta puuttui tarvittava karisma. Sentään Kerry vaikutti mielenkiintoiselta, mutta häntä nähtiin aivan liian vähän. Niinpä hahmoon oli vaikea kiintyä.

Pilcher oli paljon parempi ja ennen kaikkea ymmärryttävämpi roisto. puoli sai uusien hahmojen muodon. Theosta jo mainitsinkin, mutta uusi johtaja Jason ei ollut sen parempi. Hänen olisi pitänyt olla kauden pelottava, mutta myös jokseenkin ymmärrettävä roisto, mutta nyt mies onnistui vain ärsyttämään katsojia. Sentään hänen oikea kätensä, Kerry vaikutti kiinnostavamalta.

Luettelin juuri sarjan vahvuuksia ja heikkouksia. Nyt onkin vuorossa ” meh”-osuus eli kaikki, johon minulla ei ollut vahvaa mielipidettä. Niihin kuului sarjan toteutukseen liittyvät seikat, jotka eivät poikenneet suuresti genren vastaavista. Sekä hyvässä, että pahassa. Vain Kerrya näyttelevä Hannibal-sarjassa Abigail Hobbsia näytellyt Kacey Rohl. 

Waynard Pinesin toinen tuotantokauden ei tehnyt suurta vaikutusta, mutta siitä löytyi myös paljon positiivista. Minä ainakin viihdyin sen parissa. Kolme tähteä. Sarjasta tulee ehkä kolmaskin tuotantokausi. En odota sitä innolla, mutta luultavasti katson sen silti. Siis jos se ylipäätään tehdään.

Vanhasta korruptoituneesta seriffistä nykyaikaistetuksi Frankensteinin hirviöksi

Kuolema ei ole lopullinen, ei ainakaan Foxin kohtuullisen uudessa scifidraama Second Chancessä. Sarjassa mies nimittäin herätetään henkiin Frankensteinin hirviön tyyliin. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

70-kymppinenentinen seriffi Jimmy Pritchard (Philip Baker Hall) ei ole erityisen hyvä ihminen. Päinvastoin. Hän on korruptoitunut ja moraaliton. Hän on myös kuollut. Seriffin onneksi epäsosiaalinen, mutta sitäkin nerokkaampi parantamaan Googlea Lookinglass-yhtiön toisen johtaja Otto Goodwin Otto Goodwinin (Adhir Kalyan) herättää hänet nuoren miehen kehoon (Robert Kazinsky).

Hän nimittäin uskoo Jimmyn DNA:n auttavan parantamaan siskonsa Maryn Goodwin (Dilshad Vadsaria), muuten parantumattoman syövän. Jimmy ei tietenkään muuttunut yhtään paremmaksi ihmiseksi uuden kehon myötä, joten häntä kiinnostaa Maryn parantamisen sijaan oman tapauksensa selvittäminen ja lähentyminen poikansa Duvalin (Tim DeKay) kanssa.

Kuulostaako mielenkiintoiselta? Ainakin minusta kuulosti, vaikka luinkin jo etukäteen sarjan saaneen leikkurin vain 11 jakson jälkeen. Second Chancen tekijät päättivät kuitenkin tehdä jostain kumman syystä hyvin tavanomaisen rikossarjan. Luultavammin tarina olisikin sopinut paremmin elokuvamuotoon, sillä pari tuntia riittäisi hyvin sen kertomiseen hyvin.

Second Chance sopi kuitenkin harmittomaksi huviksi hyvin. Mitään syvällistä, sarja ei tarjoa. Mutta, pitääkö kaiken tarjotakaan. jäikin positiivinen kuva sarjasta, vaikka televisiossa tulee tätä nykyä paljon parempiakin sarjoja. Varsinkin näin television toisella kultakaudella. Kun jättää aivot narikkaa, niin voi keskittyä nauttimaan sarjan monista hyvistä puolista.

Niihin kuului muun muassa hauskuus, tappelukohtaukset, hienot autot ja muu tekniikka, tappelukohtaukset ja kauniit ihmiset, niin miehet kuin naisetkin. Second Chance ei kuitenkaan ollut kummoinen rikossarja. Hyvän rikossarjan a ja o ovat rikoksia ratkoja pari tai mahdollisesti tiimi. Siksi sellaiset rikollissarjat kuin Bones ja Castle toimivat niin hyvin. Jimmyssa ja Duvalissa ei ollut läheskään tarpeeksi kemiaa. 

Päähenkilö ansaitsee myös pitkän miinuksen. Jimmy ehkä tarkoitettiin alun perin renttuimaisen karismaattiseksi, mutta siinä ei onnistuttu kovinkaan hyvin. Oli hänellä hyvätkin hetkensä, mutta niitä ei kuitenkaan ollut läheskään tarpeeksi. Vaikka Goodwinin kaksosissa ei ollutkaan mitään vikaa, he eivät pystyneet pelastamaan tilannetta. Asiaa ei auttanut se, että he jäivät sivuosaa.

Jimmyssä vai vaivaamaan yksi toinenkin asia. Hänen vanha ja uusi versionsa ei muistuttanut toisiaan läheskään tarpeeksi. Totta kai minä ulkonäölliset seikat ymmärrän, ovathan versioilla eroa monta kymmentä vuotta. Mutta vielä käytöskin. Toki joitakin samankaltaisuuksia löytyi. Niitä olisi kuitenkin pitänyt löytyä enemmänkin, olihan kyseessä sama hahmo.

Aika usein teinit kuvataan sarjassa erittäin rasittavaksi, millä tietysti on todellisuuspintansa. Näin ei kuitenkaan käynyt Jimmyn pojantytär Gracien (Ciara Bravo) tapauksessa. Hän olikin sarjan hahmoista parhaimmistoa. Myös Maryn ystävä/sihteeri Alexassa (Vanessa Lengies) löytyi potentiaalia. Hänestä kuin paljastui yllättäviä puolia. Muut hahmot olivat ihan kelvollisia, mutta ei mitenkään muistettavia. 

En ole tainnut vielä mainita asiaa, mutta Jimmylla on tytärkin, alkoholistisia taipumuksia omaava Helen (Amanda Detmer). Hän jäi kuitenkin pelkäksi kevennykseksi. Kevennyksissä ei ole mitään vikaa, varsinkin tämänkaltaisissa sarjoissa. Minua jäi kuitenkin mietityttämään se, miksi Jimmy ei näyttänyt haluavan minkäänlaista yhteyttä hänen kanssaan. Olihan hän yhtä lailla Jimmyn lapsi kuin Duvalkin.

Jimmyn yliluonnollisista voimista eli supervahvuudesta, superkestävyydestä ja supernopeudesta riippuen sarjan roistoissakin on jotain ihmeellistä. Ainakin isossa osassa. Ja sarja on parempi sen takia. Pitäähän sankarille antaa jotain haastettakin. Muuten ei hekään olleet ihmeellisemmästä, tai edes muistettavimmasta päästä. Valitettavasti.

Toki sarjasta löytyi päävastustajakin, Goodwinien liittolainen/kilpailija Connor Graff (Adan Canto). Hän ei varsinaisesti tarjonnut genreen mitään uutta, eikä oikein päässyt yllättämään muutenkaan. Sen sijaan pidin siitä, että hänen motiivinsa pysyi inhimillisenä. Hän halusi voittaa kuoleman. Kukapa ei? Muuten hän pysyi hyvin tiukasti superroistoille suunnitellun rajan sisällä.

Sarjan loppu vaikutti hieman hätiköidyltä, mikä ei ole mikään ihme. Pitihän kauden jatkua vielä pidempäänkin, joten sarjan tekijöillä ei ollut aikaa hukattavaksi loppua suunnitellessa. Siitäkin huolimatta pidin siitä. Loppu ei nimittäin ollut turhan imelä, mutta kuitenkin tarpeeksi. Ja roistokin sai ansaitsemansa lopun, joka ei ollut kuitenkaan turhan ilmeinen.

Kaiken kaikkiaan minulle jäi sarjasta hyvä maku suuhun, vaikka sitä onkin haukuttu kriitikoiden toimesta enemmän, jos vähemmän. Sillä olikin myös omat selkeät heikkoutensa. Siksi se ei voi saada kahta ja puolta tähteä enempää.

Buffyn ja Supernaturalin villin lännen serkku hirviöitä tappamassa

Sarjakuvista tehdyt tv-sarjat ovat tulleet jäädäkseen Näin ainakin ajattelee yliluonnollisia ja villin lännen elementtejä sekoittavan Wynonna Earpin tekijät. Varo juonipaljastuksia!

Wynnona Earp (Melanie Scrofano), legendaarisen Villin lännen seriffin Wyatt Earpin lapsenlapsenlapsi, on kirottu. Hänen tehtävänään on Helvetistä joka sukupolvi karanneitten ”Reveranttien” eli eräänlaisten demonien tai rauhattomien sielujen tappaminen. Siihen pystyy Rauhantekijä-pistooli, jota vain Earppien vanhin sisko voi käyttää. Yksin Wynonnan ei kuitenkaan tarvitse demoneja kohdata.

Siskoja on vielä toinenkin, Waverly (Dominique Provost-Chalkley), jolla on varsin kattavat tiedot yliluonnollisista asioista. Apuaan tarjoaa myös vakavailmeinen agentti Dolls (Shamier Anderson) sekä salapeäinen Doc Holiday (Tim Rozon), joka on ehkä itsekin demoni tai ehkä ei. Hyvikseksi miestä ei kuitenkaan voi sanoa. Ei, et ole ainoa, jolle tuli Spike ensimmäiseksi mieleen.

Wynonna Earp perustuu Beau Smithin samannimiseen sarjakuvaan. En ole lukenut sarjakuvaa, joten en taaskaan voi verrata sitä ja sarjaa keskenään. Sen voin kuitenkin sanoa, että sarjakuvan tunteminen ei ole tarpeen nauttiakseen sarjasta tai ymmärtääkseen, mitä siinä tapahtuu. Niinpä uskon vahvasti, että Sellaisten sarjojen kuin Buffyn ja Lost Girlin ystävät pitävät luultavasti Wynonna Earpistakin.

Wynonna Earpissa ja Lots Girlissä on vieläpä sama kehittäjä, Emily Andras. Sarjoissa olikin paljon samaa: kaunis ja vahva naispäähenkilö, yliluonnollisia otuksia, suuri kohtalo, tiettyä kevytmielisyyttä ja jopa huumoria yms. Mikään Buffy tai Lost Girl-kopio sarja ei kuitenkaan ollut, vaan sillä oli omakin persoonansa. Ja charminsa, josta pääosa tuli kiinnostavasta päähenkilöstä ja Melanie Scrofanon taidosta näytellä häntä.

Wynonna Earpin samankaltaisuus muihin sarjoihin sai minut pelkäämään, sen juonesta tulevan paljon nähtyä perushuttua. Aluksi näyttikin siltä., että sarjan juonesta tulisi perushuttua. Hyvää perushuttua,mutta kuitenkin. En kuitenkaan missään vaiheessa miettinyt sarjan keskeyttämistä. Sen verran hyvä se oli alusta alkaen. Kauden lopussa asia kuitenkin muuttui. Sarjasta löytyikin isoin yllätys vähään aikaan. 

Kauden ensimmäiset jaksot keskittyivät niin sanottuun viikon hirviö-formaattiin. Pääjuontakin kulki siinä sivussa. Ratkaisu toimi, sillä se auttoikin pääsemään maailmaan sisään. Loppua kohden pääjuonta näytettiin aina enemmän ja enemmän ja viimeiset pari jaksoa käsittelivätkin pelkästään sitä, niin muin luonnollista olikin. Tylsää ei tullut kummankaan formaatin kohdalla.

Jos et ole vielä päätellyt, niin sarja oli mieleeni. Siinä oli kaikkea juuri sopivasti, niin toimintaa, suuria tunteita, terävää dialogia ja huumoriakin. Sarjasta ei myöskään puutu sydäntä, mikä on äärimmäisen tärkeää tämänkaltaisessa sarjassa. Suorastaan sen edellytys. Sen tekijät selvästi rakastavat sarjaa ja uskovat siihen. Sarjan vahvuuksiin voisi vielä luetella sen, ettei se ottanut itseään liian vakavasti.

Ainut valituksen aiheeni oli halvannäköiset erikoistehosteet, mutta nekin olivat enemmän huvittavia kuin kamalia katsella. Toki sarjalla oli aika pieni budjetti, joten uskon heidän kuitenkin tehneen parhaansa. Sitä paitsi vika oli loppuen lopuksi aika pieni, eikä todellakaan estänyt sarjan nauttimisesta. Muuten toteutus onnistui. Tunnussävel ansaitsee erikoiskiitoksen. Se sopi sarjaan, kun nenä päähän.

Muuten sarjasta välttyi juuri oikea tunnelma, vaikka villi länsi ei olekaan erityisen lähellä sydäntäni. En tiedä, miksi. Näköjään aika moni on toista mieltä, sillä sen tunnelmaisia sarjoja tulee televisioon kaiken aikaan, esimerkiksi myös sarjakuvaan perustuva Preacher. Tai ehkä minusta vain tuntuu siltä. Jonkun mielestä kyseisenlaisia sarjoja on vieläkin tv:ssä liian vähän.

Sarjan ensimmäisissä jaksoissa keskityttiin lähinnä Earpin siskoksiin. Heidän dynamiikkansa olikin sarjan parasta antia. Kuvattiinhan heidät melkeinpä toistensa vastakohtana. miehetkään eivät jääneet huonommaksi. Itseasiassa erityisesti Dollsin ja Docin yhteistyötä oli viihdyttävä seurata. Heidän tehtävänsä ei tosiaankaan jäänyt vain Wynonnan rakkauden kohteena olemiseen.

Kauden pääpahista kutsuttiin Boboksi (Michael Eklund). En pilaile. Onneksi hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä olivatkin sitten vaikuttavampia. Ihan täysin paha ei Bobo missään tapauksessa ollut. Itseasiassa loppua kohden hänestä tehtiin jopa hieman sympaattinenkin. Muut reverantit jäivät sitten hänen taakseen ja sopivatkin lähinnä viikon hirviö-jaksoihin.

Kauden toinen pahis oli ns. Kivinoita Constance Clootie (Rayisa Kondracki, jossa oli potentiaalia, mutta sitä ei koskaan käytetty kunnolla. Muitakin yksitäisiä pahiksia vieraili sarjassa, mutta vain yhden jakson verran. Vierailevista hahmoista, ei tosin pahiksista, suosikkini oli ”Seppä”(Rachael Ancheril). Valitettavasti hahmo tapettiin melko pian. Toisaalta mielenkiintoisista hahmoista ei ollut pulaa.

Sarja tulee saamaan ainakin vielä toisen tuotantokauden, mistä olen iloinen. en pelkästään siksi, että pidän sarjasta oikein paljon. Vaan myös siksi, että ensimmäinen tuotantokausi loppui koukkuun. Tulen todennäköisesti katsomaan kauden, kunhan se tulee. Siihen on kuitenkin vielä aikaa. Toivottavasti se on edes puoliksi yhtä hyvä, kuin ensimmäinen kausikin.

Tiivistettynä Wynonna Earp vaikuttaa kuin minulle tehdyltä, vaikka sarja lainaisikin vähän turhankin paljon muilta. Onneksi sentään vain ne parhaat puolet. Viisi tähteä. Suosittelen tämän tyyppisten sarjojen, kuten Supernaturalin, Lost Girlin ja Buffyn, ystäville

Veriviholliset pahisjahdissa

Uusintafilmatisoinnit ovat nyt kuuminta hottia. Sen huomasi myös 60-luvulla esitettyyn tv-sarjaan perustuva, Koodinimi U.N.C.L.E (englanniksi The Man from U.N.G.L.E).

 
Huomioita: En ole katsonut 60-luvun sarjaa, johon elokuva perustuu. En siis vertaile sitä ja elokuvaa keskenään. Luonnollisesti. Ennen arvostelua varoitan myös tavalliseen tapaan juonipaljastuksia, joita tähän arvosteluun sisältyy. Lue omalla vastuulla.

Vielä lisähuomio: Sinua saattaa kiinnostaa, että U.N.C.L.E. on lyhennys United Network Command for Law and Enforcement:ista eli organisaatiosta, johon elokuvan päähenkilöt lopulta päätyvät. 

Koodinimi U.N.C.L.E sijoittuu kylmän sodan aikaan. Nuoren itäsaksalaisen teknikon Gaby Tellerin (Alicia Vikander) Hitlerille aikoinaan ydinaseita suunnitellut isä (Christian Berkel) on kidnapattu salaperäisen, italialaisen, rikollisjärjestön toimesta, jonka johtajana toimii Victoria Vinciguerra (loistava Elizabeth Debickin). Uhka on erittäin todellinen ja ennen kaikkea maailmanlaajuinen.

Niinpä toistensa peri viholliset, C.I.A ja K.B.G, päättävät tehdä yhteistyötä sen poistamiseksi. He yhdistävätkin naistenkaatajan maineessa oleva entinen varkaan ja nykyinen CIA-agentti Napoleon Solon (Myös Teräsmiehenä tunnettu Henry Cavill) voimakaan, mutta helposti suuttuvan KGB-agentti Illya Kuryakin (Armie Hammer) kanssa. Miesten yhteistyö toimii vaihtelevien tuloksen.

Kyseessä oli jonkinlainen esiosa, vaikka lähdeteoksen ystävien mielestä näillä kahdella oli yllättävän vähän tekemistä toistensa kanssa. Siihen en ota kantaa. Kuitenkin ratkaisu toimi näin tv-sarjaa näkemättömän kannalta loistavasti, sillä Francinen maailma oli minulle tuntematon. Toki genre on tuttu lukuisista sarjoista ja elokuvista, joten turhan vieraalta sarja ei missään tapauksessa tuntunut. 

Oliko uusintafilmatisointi tarpeen? Nostan heti sen kissan pöydälle. Vastaus on yksinkertainen: Ei ollut. Elokuva kun ei tarjonnut mitään uutta tai ihmeellistä. Paitsi tieto siitä, että elokuvan lähdemateriaalina toimiva sarja on ollut olemassa. Kaiken ei tietenkään tarvitse tarpeellista ollakseen viihdyttävää ja sitä tämä elokuva oli, ainakaan elokuvaa katsoessa ei päässyt tylsistymään.

Jos tyyli iskee, suosittelen lämpimästi Koodinimi U.N.C.L.E.:n katsomista. Itsekin pidin elokuvaa katsomisen arvoisena, vaikka en tyylin faneihin kuulukaan. Mitään suurta vaikutusta elokuva ei kuitenkaan tehnyt. Se kuitenkin sopi täydellisesti perjantai-illan kevennykseksi. Eli kuin katsojan ei tee mieli mitään vakavaa. Odotuksia ei kuitenkaan kannata pitää liian isoina, niin ei pety.

Juoni ei tarjonnut mitään uutta ja ihmeellistä. Siinä oli paha rikollisorganisaatio, kovia miehiä, kauniita naisia, toimintaa ja kaverikomedioille tyypillistä huumoria. Se tarjoaakin hyvin Bond-maisen elokuvanautinnon. Siis nimenomaan sen uusimpia Bondeja perinteisemmän. Tämä ei ollut sattumaa, olihan aikanaan Napoleon Solon hahmoa kehittämässä itse Ian Fleming, James Bondin isä.

Tekijät olivat selkeästi keskittyneet pääosakaksikkonsa väliseen kemiaan. Valinta ei ole huono, sillä se olikin yksi elokuvan suurimmista vahvuuksista. Toinen elokuvan vahvuus oli sen sijoittuminen 60-luvulle, Kylmän sodan aikaan. Siitä ei vain saatu käytetty kaikkea potentiaalia, hyvästä yrityksestä huolimatta. Se kuitenkin erotti elokuvan perusagenttijännäreistä ja tarjosi elokuvalle mielin määrin silmäkarkkia.

Elokuva näyttikin hyvältä, kaikin puolin. Niin lavastus, puvustus ja kauniit naiset sekä komeat miehet hivelivät silmää Samoin taistelukohtaukset, joita elokuvassa riittikin mielin määrin. Tosin se äityi joskus vähän turhankin kesyksi. Samoin muu elokuva. Siinä oli kyllä kidutuskohtaus, mutta sekin kuvattiin mahdollisimman tylsästi. Ikärajan nosto olisi ratkaissut ongelman.

Toinen valituksen aihe onkin se, että melkein kaikki muu jäi sivuosaan. Erityisesti elokuvan jopa genrelleen harvinaisen unohdettavat pahikset, jotka olivatkin elokuvan suurimpia heikkouksia. Kylmää sotaakin kylmempi pääpahis oli elokuvan ehdoton valopilkku, vaikka saikin liian vähän ruutuaikaa. Saamaa voisi sanoa Gabysta. Pidin hahmosta, sivuun hänkin kieltämättä joutui.

Muut hahmot vaikuttivat kliseisiltä, jopa elokuvan päähahmo Napoleon Solo. Ongelmia tietenkin korostui sivuhahmojen, kuten kahden tiedustelupalvelun johtajien tai pahisten kätyreiden, kohdalla. En tiedä, oliko syy alkuperäisissä hahmoissa vai vaan elokuvasovituksesta. Luultavasti molemmista. Toki 60-luvulla hahmotyypit saattoivat ollakin vielä tuoreita. Mene ja tiedä.

Kaiken kaikkiaan Koodinimi U.N.C.L.E oli lajityyppinsä keskinkertaista parempi tuote. Siinä olisi kuitenkin ollut myös paljon parantamisen varaa. Kolme ja puoli tähteä.

Monsterikauhua 80-luvun hengessä

Netflixin uusin oma sarja, Stranger Thing, on rakkauskirje 80-luvun yliluonnollisille elokuville. Sellaisille kuin vaikkapa E.T tai Kolmanteen asteen yhteys. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

Hawkins, Indiana. Pikkukaupungin rauha järkkyy, kun 13-vuotias Will (Noah Schnnapp) katoaa jäljettömiin, äitinsä Joycen (Winona Ryder) ja veljensä Jonathanin (Charlie Heaton) suureksi kauhuksi. Samaan aikaan Hawkinsin labotariosta karkaa jotain pelottavaa. Asiat liittyvät toisiinsa, mutta miten. Ja miksi muitakin ihmisiä alkaa kadota kuin savuna ilmaan?

Asian tutkiminen ei jää pelkästään viinaanmenevän poliisipäällikkö Hopper (David Harbour), sillä Willin kaverit eli Mike (Finn Wolfhard), Lucas (Caleb McLaughlin) ja Dustin (Gaten Matarazzo) tekevät omaa tutkimustaan. He löytävätkin kaverinsa katoamispaikalta oudon, kummallisia voimia omaavan, tytön (Millie Bobby Brown). Tytöllä ei ole nimeä, vain numero, yksitoista.

Stranger Things sekoitti scifiä, kauhua ja draamaa ja lainailee turhia häpeämättä genrensä vähän jo vanhemmilta mestariteoksilta. Sarjan tekijät markkinoivatkin sitä juuri rakkauskirjeenä kyseisille teoksille. Se muistuttaa myös erästä toista sarjaa, Waynard Pinesia. Hyvästä syystä, olihan Stranger Thingssin tekijäkaartiin kuuluvat Matt ja Ross Duffer eli Dufferin veljekset tekemässä myös sitä.

Sarja ei tuntunut halvalta mestariteoksien kopiolta, vaikka siinä olikin paljon lainattua. Toisin kuin voisi etukäteen luulla. Sarjan laatu ei kuitenkaan ole aina idean tuoreudesta kiinni. Toteutus vaikuttaa myös. Tämä sarja oli toteutettu erinomaisesti, mikä sai sen vaikuttamaan enemmänkin kunnianosoitukselta kuin kopiolta. Se tekee siitä myös yhden parhaista uusista sarjalöydöistäni.

En ole paras ihminen sanomaan, kuinka osuva sarjan ajankuvaus oikein oli. Kaikki ainakin näytti ja tuntui oikealta. Joka tapauksessa juuri tuohon aikakauteen keskittyminen toimi hyvin, sillä se loi sarjalle oman, ainutlaatuisen tunnelmansa. Kuitenkin nykyaikaan sijoittuminen ei olisi huonontanut sarjaa merkittävästi. Paitsi vähentämällä sen nostalgia-arvoa, jota ei toki pidä väheksyä.

Sarjan tarina oli suoraviivainen. Sivujuonia ei juuri ollut, vaan kaikki tapahtumat liittyivät toisiinsa, vaikutti se aluksi kuinka turhalta tahansa. Sarja sisälsi vain kahdeksan jaksoa, joten sen oli vähän pakkokin olla. Pituus oli tarinalle juuri sopiva, vaikka olisi hyvyytensä puolesta enemmän jaksoja ansainnutkin. Kuka tietää, ehkä siitä tulee vielä toinen tuotantokausi. Peukut pystyyn!

Stranger Things oli vahvimmillaan, kun se keskittyi tarinan yliluonnollisimpiin elementteihin. Niitä olisi voinut olla melkeinpä enemmänkin. Olisin myös halunnut tietää enemmän siitä, mitä ”Ylösalas maailmassa” oli oikein tapahtunut. Siellä näkyi autoja yms. kaupunkiin sopivaa, mutta miksi ja miten ihmiset olivat kadonneet. Toki maailmasta tullut hirviö antoi siitä hyviä viitteitä.

Se tarjosi kuitenkin paljon hyvää myös draamaan puolella. Hirviöiden ja yliluonnollisten voimien alla oli suuri sydän. Hahmojen väliset suhteet saivat syystäkin keskipisteen tarinassa. Ihmiset eivät yrittäneet pelastaa maailmaa, vaan vain heille läheisiä ihmisiä. Muutenkin ihmisten väliset suhteet vaikuttivat autenttisilta. Siitä kunnia kuului täysin uskottaville hahmoille.

Tarinaa kerrottiin kolmesta näkökannasta, aikuisten, lasten ja nuorten. Nuorten joukkoon kuului Miken sisko Nancy (Natalia Dyer), joka joutui tapahtuman keskipisteeseen hänen parhaan ystävänsä Barbin kadottua myös mystisesti. Hän sai avukseen Jonathanin. Nuorten tarina sai tylsän alun, mutta se parani loppua kohden. Siis silloin, kun sillä alkoi olla merkitystä päätarinan kannalta.

Pidin kuitenkin eniten lasten, eli Willin kavereiden, näkökulmasta. Lapsinäyttelijät olivatkin sarjan parasta antia, erityisesti Yhtätoista näyttelevä Millie Bobby Brown. Yksitoista olikin sarjan paras hahmo, vieläpä selkeällä erolla. Siitäkin huolimatta, että muutkaan, varsikaan lapsihahmot, eivät olleet missään tapauksessa huonoja. Hänessä nyt vaan oli sitä jotain.

Joskus kun lapset toimivat elokuvan tai sarjan päähenkilöinä, aikuiset eivät saa itse mitään aikaan. Onneksi Stranger Things teki asiaan mukavan poikkeuksen. Hyvänä esimerkkinä siitä oli poliisipäällikkö Hopper, kaikessa kliseisyydessään. Juomiin menevät poliisit eivät ole mitään uutta auringon alla. erinomainen, joskin vähän turhan kliseinen hahmo. Hän sai kuitenkin paljon aikaan, ilman lapsihahmojakin.

Pidin vähiten Joycen tarinasta, koska hahmolle ei annettu tarpeeksi mielekästä tekemistä. Puhelimien rikkomista ei lasketa. Syy ei kuitenkaan ollut 80- ja 90-luvulla suuren suosion saaneen, mutta sittemmin varastamiskohussa ryvettyneen, Winona Ryderin. Hän teki parhaansa. Muut aikuiset saivat vähäisemmän roolin. Harmi sinällään, sillä Nancyn ja Miken äidistä olisi voinut saada kiinnostavan hahmon.

Tarinassa riitti myös pahiksia. Niistä tuhoisin oli ehkä toisesta todellisuudesta tullut hirviö, tappoihan hän ihmisiä ja eläimiäkin. R.I.P. viaton kauris ja muut metsän eläimet. Otusta ei kuitenkaan voi oikein pahaksi sanoa, toteuttihan se vain luontoaan. Toisin on tarinan keskiössä olevan salaperäisen Hawkinsin laboratorion laita. He olivatkin paljon otusta pelottavampi uhka.

Ihmisten luomalle pahuudelle kasvot antaa mahdollisesti vielä laboratoriotaankin hämäräperäisempi Tohtori Martin Brenner (Matthew Modine). En tiedä, mikä saa hänet tekemään ihmiskokeita viattomalle pikkutytölle, sillä sarja ei kertonut hänen tarinaansa. Ei sillä, että olisin kaivannutkaan hänestä lisää tietoa. Tiedon vähyys teki hahmosta paljon mystisemmän. Ja siten myös pelottavimman.

Stranger Things oli parasta netflixiä, enkä suinkaan ole yksin näkemykseni kanssa. Sarja sai muun muassa IMBD:stä 9,2 pistettä kymmenestä mahdollisesta. Täydet viisi tähteä. Suosittelen lämpimästi.

Salem noitien ja ruton vallassa

Salem on yksi mielenkiintoisemmista Netflix-tuttavuuksistani. Sen uudella, toisella kaudella, Salemi: Witch War uhkaa noitien aiheuttama rutto. Kun vielä sisällissota uhkaa, saavat kaikista viattomammatkin kärsiä.

Juonipaljastuksia on taas luvassa, joten lue omalla vastuulla. Pyrin pitämään ne kuitenkin suhteellisen pieninä, joten uskoakseni tätä arvostelua voi lukea ennen Salemin toisen kauden katsomista.

Vaikka Salem ottaakin vaikutteita hyvin tunnetuista Salemin noitaoikeudenkäynneistä, sarjalla on hyvin vähän tekemistä todellisten tapahtumien kanssa. Jotkin nimet ovat samat kuin tapahtumaan liittyvillä henkilöillä, mutta siihen yhdyskohdat todellisuuteen loppuvatkin. Sarja kannattaakin ottaa pelkkänä viihteenä, ei toisena versiona historiallisista tapahtumista.

Aikaisemmi tapahtunutta: Mary Sibley (Janet Montgomery) sai aikaan erittäin tuhoisan ruton, joka on vain ensimmäinen askel kohti lopullista päämäärää, Luciferin kutsumista maan päälle. Anne Hale (Tamzin Merchant sai tietää olevansa noita erittäin karmimalla tavalla, tappamalla vahingossa omat vanhempansa. Ongelmia tuotti myös Maryn entinen holhokki Mercy Lewis (Elise Eberle). 

Toiseen kauteen mentäessä Salemilla siis menee huonosti. Toivo ei ole kuitenkaan vielä menetetty. Cotton Mather (Seth Gabel) tietää nyt noidista ja heidän juonistaan. Kukaan vaan ei tunnu uskovan häntä. Kuoleman kieliin jäänyt John Alden (Shane West) jäi henkiin, mielessään vain yksi tavoite: tappaa kaikki löytämänsä noidat. Tämä ei kuitenkaan ole helppo tehtävä hänen uusista kyvyistään huolimatta.

Mukaan joukkoon tummaan tulee myös salaperäinen Kreivitär Marburg (Lucy Lawless), poikansa Sebastian von Marburgin (Joe Doyle kanssa). Hän ja Mary huomaavat pian joutuvansa napit vastakkain, samoista pyrkimyksistään huolimatta. Heidän pelinappuloinaan toimivat vanhojen hahmojen lisäksi puritaaneista puritaanein Wendell Hathorne (Jeremy Crutchley).

Salemin ensimmäinen kausi oli minulle erittäin positiivinen yllätys. Lähinnä sarjaa huonosti kuvastavan trailerin, mutta myös vaihtelevien arvosteluiden takia. odotin jotain romanttispainotteista, mutta sainkin viihdyttävän, synkähkön ja visuaalisesti kauniin sarjan, joka ei tosiaankaan sovi heikkohermoisille. Olinkin myyty. Sarjan ensimmäinen kausi saikin minulta hyvät arvostelut.

Toinen kausi oli vieläkin parempi, jos se vain on mahdollista. Se muisti edellisen kauden suurimmat vahvuudet ja poisti osia sen heikkouksista. Esimerkiksi vahvojen naisten rooli pysyi samana. Kreivitär Marburgin myötä niitä tuli jopa yksi lisää. Sarjan suurin heikkous oli huipputylsä John Aldin. Hänen rooliaan kuitenkin pienennettiin tällä kaudella. Olen erittäin iloinen muutoksesta.

Sarjaa on kritisoitu paljon, lähinnä sen historiallisesta epätarkkuudesta. Sen on jopa sanottu loukkaavan sekä noitia, että kaikkia Salemin noitaoikeudenkäynnin uhreja. En menisi niin pitkälle, sillä kyseessä on viihteellinen sarja, joka ei väitäkään kuvaavansa oikeita tapahtumia. Ymmärrän kyllä arvostelijoitakin, varsinkin kuin noidiksi luultuja syrjitään vieläkin jossain päin maailmaa.

Siitä, miten taide vaikuttaa todellisuuteen, voi olla montaa mieltä. Siitä voisikin kirjoittaa ihan oman artikkelin. Sitä en kuitenkaan nyt tee. Oma mielipiteeni on, että tottakai taide vaikuttaa ihmisten tapaan nähdä maailmaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Loppuen lopuksi vastuu on kuitenkin katsojalla. Heidän pitää ymmärtää faktan ja fiktion ero.

Mikään iloinen tarina se ei siis ole. Eikä ihme, sen aihe, Salemin noitaoikeudenkäynnit, ei ole mikään naurun asia. Sitä ei myöskään vaivaa turha mustavalkoisuus. Juonesta voisi kuvitella sarjan olevan puritaanien puolella. Tämä ei ole totta. Itseasiassa jopa noidat saivat enemmän sympatiaa osakseen. Päähenkilöt tietenkin saivat siitäkin karhun osan, sillä heidän tarinaa seurattiin eniten. 

Toteutus oli tälläkin kaudella huippuluokkaa, kaikilla osa-alueilla. Pidin erityisesti sarjan synkähköstä tunnelmasta. Tuollainen goottiromantiikka uppoaa minuun. Sitä edusti myös sarjan tunnussävel, joka piti kuunnella joka kerta. Silmäkarkkiakin tarjottiin niin miesten, naisten, puvustuksen kuin maisemienkin näkökulmasta. Myös taikuuden käyttö tarjosi monenlaisia visuaalisia ihmeitä.

Mary kuului lempihahmoihini sarjassa. Jos jotain hahmoa kannattaa sarjassa kannustaa, niin juuri häntä. Tai ennen niin viatonta Annea, joka esiintyi kaudella edukseen. Hänen taistelunsa noituutensa kanssa kuin kauden parasta antia, ainakin ennen viimeisiä jaksoja. Lisäksi eläinystävä minussa piti hänen suojelijaeläimestään, hiiri Brown Jenkinssistä. Kolmanneksi parhain hahmo oli Cotton. Vihasin häntä ensimmäisen kauden alussa, mutta onneksi mielipiteeni hänestä muuttui nopeasti.

Mercy oli turha lisä kaudelle. Olisivat vaan antanut hänen kuolla. Samaa voisi sanoa Johninkin kohdalla. Hän sai mielenkiintoisia voimia, mutta niiden käyttö jäi vähäisesi. Sivussa oli myös Maryn orja/ystävä Tituba (Ashley Madekwe). Tämä oli valitettavaa, sillä hänen ja Maryn dynamiikka oli yksi ensimmäisen kauden parhaista anneista. Toiselta kaudelta se puuttui kuitenkin täysin, jostain käsittämättömästä syystä.

Entäs sitten kauden suurin uusi hahmo, kreivitär Marburg? Entinen Xena-tähti Lucy Lawless toi hahmoon oman karismansa. Naista rakasti vihata. Toisin oli Sebastianin laita. Hahmo jäi mitäänsanomattomaksi. Hänen ainoana motiivinaan näytti olevan rakkaus Maryyn. Naiseen, jota hän tuskin tunsi. Uusista hahmoista paras oli tieteeseen uskova lääkäri (Stuart Townsend).

Taikuus säilyi edelleen kuvottavana ja pelottavakin. Siihen kuului niin veri kuin muutkin ruumiin osat. Sarjassa nähtiin paljon verta, kuolleita eläimiä, ruumiita, tappamista yms. Uutta oli tieteen näkökulma asiaan. Ideaa ei kuitenkaan viety oikein mihinkään suuntaan. Harmi. ideassa olisi nimittäin voinut olla potentiaalia. Puritaanit kuin näyttävät vahaavan tiedettä melkein yhtä paljon kuin noitiakin.

Kaudessa oli vain 13 jaksoa. Vaikka nautinkin sarjasta ja haluaisin nähdä sitä niin paljon kuin mahdollista, pidän suuntauksesta. Yli 20 jakson kaudessa kuin yleensä riittää myös paljon höttöä, jotain joka laitettiin sarjaan vain ajan kuluksi. Sitä paitsi sarja ei ole vielä ohi. Siitä on tulossa vielä ainakin kolmas tuotantokausi. En tiedä, jääkö se viimeiseksi vai ei. Aika näyttää.

Kaiken kaikkiaan Salemin kausi antoi minulle juuri sitä, mitä odotinkin siltä, jopa enimmässä määrin kuin sen erinomainen ensimmäinen kausi. Viisi tähteä.

Sean Dillon ja kumppanit neitoa pelastamassa

Olen lukenut jonkin verran Jack Higginssin Sean Dillon kirjoja. Niinpä matkalleni mukaan tarttui kirjailijan samaa sarjaa oleva teos, Tappotanner. JUONIPALJASTUKSIA!!!

13-vuotias Sara on kidnapattu Irakiin, jotta tämä voisi mennä täysi ikäiseksi kasvettuaan naimisiin Jumalan vasaraksi kutsutun terroristin kanssa. Tytön epätoivoinen isä pyytää Sean Dillonilla ja kumppaneilta apua vastineeksi hänen terroristisolua koskevista tiedoistaan. Tiimi lupaakin auttaa häntä. Ongelmia tuottavat myös venäläiset omalla salamurhajuonellaan.

Jack Higginsin kirjat ovat kaikki lajityyppinsä edustuskelvollisia tuotoksi. Parhaimpien joukkoon en niitä kuitenkaan laskisi. Siitäkin huolimatta suosittelen kirjasarjaa lämpimästi. Uusien lukijoiden kannattaa aloittaa kirjasarja jostain aikaisemmasta teoksesta. ideaalisesti siitä ensimmäisestä. Kirja kun nojaa aika paljon siihen, että kirjan maailma kaikkine hahmoineen on lukijoille jo ennestään tuttuja.

Higginsin kirjoitustyyli erottuu edukseen muihin lajityypin kirjoittajiin nähden. meno on rentoa, vakavasta ja päivänpolttavasta aiheestaan huolimatta. Huumoria viljeltiinkin tasaiseen tahtiin. Aiheen vakavuuttakaan ei unohdettu. Pidin siitä, että myös vastustajalle annettiin ääni. He saatiinkin näyttämään ihan ihmisiltä. En siitäkään huolimatta kannattanut heidän puoltaan missään vaiheessa.

Tappotanner oli vähän liiankin samanlainen muihin Sean Dillon-kirjoihin nähden. Monesti minulle tuli tunne, että olen lukenut saman joskus ennenkin, vain pienellä variaatiolla. Tämä on hyvä uutinen kirjasarjan faneille. Suurin valituksen aiheeni on se, että joskus asioita tapahtuu vähän turhan kätevästi. Aina oikea henkilö on oikeassa paikassa juuri silloin kuin Dillon, ja tarina, sitä eniten vaatii.

Kirjan päähahmot, siis hyvisten puolella, on jo minulle tuttuja. Kirjan parasta hahmoa, Gretaa lukuun ottamatta. Valitettavasti hän sai kirjassa liianvähän tekemistä. Sean Dillon on pysynyt entisenlaisena, mikä on pelkästään positiivinen asia. Samaa voisi sanoa muistakin tuttuista hahmoista. Uusista hahmoista paras oli Sarah, hänen äitinsä taas huonoin. Ja epäuskottavin.

Pahikset olivat lupaavia, mutta loppu jotenkin vesitti heidät. He olisivat voineet näyttää uuden, vähemmän mustavalkoisen, näkökannan muslimiterrorismiin, mutta ei. Lopulta heistä tuli kuitenkin erittäin kliseisiä. Ymmärrän kyllä, että aihe on herkkä. Lukijat haluavat varmasti nähdä hyvisten voittavan pahiksen. Varsinkin kun se voisi toimia eräänlaisena fantasiana nykyiselle terrorismin täyteiselle ajalle.

Tappotammer oli taattua Jack Higginsiä. Niin hyvässä kuin pahassakin, lähinnä hyvässä. Kirjasarjan paras kirja se ei kuitenkaan ollut, ei lähellekään. Neljä tähteä.