Kiekkomaailman asukkaiden aika on menossa vähiin

Aika on luonnonvara, jota voi siirtää paikasta toiseen ja muokata oman mielen mukaan. Sitä mieltä on ainakin nyt arvosteluvuorossa oleva taatulla Terry Pratchettin laadulla tehty Aikavaras.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Aikavaras-kirjan juonesta.

Järjestystä ja sääntöjä fanaattisesti palvojat Tarkastajat haluavat ihmisistä eroon, sillä he häiritsevät heidän työtään eli maailman tarkastamista. Ihmisillä kuin on tapana tehdä asioita nopeampaan tahtiin kuin Tarkastajat ehtivät niitä tutkia. He eivät kuitenkaan voi maailmankaikkeuden sääntöjen vuoksi tappaa ihmisiä, mutta he ovat löytäneet porsaanreiän. Ajan pysäyttämistä ei nimittäin ole kielletty.

Kuolema saa heidän suunnitelmansa selville, mutta hän ei voi itse vaikuttaa maailman asioihin. Niinpä hän värvää tehtävään tyttärentyttärensä Susanin. Asiaan liittyy myös aikaa siirtävät historiamunkit, erityisesti sellaiseksi opiskeleva, melkein epäluonnollisen taitava Lobsang, täsmälleen oikeassa ajassa olevasta kellosta unelmoiva kelloseppä Jeremy, kummallinen synnytys sekä Ilmestyskirjan neljä ratsumiestä.

Aikavarkaan teema on siis aika, erityisesti nykyihmisten taipumus olla kellojen orjia ja ihmisten subjektiivinen aikakäsitys. Sitä käsitelläänkin näkökulmasta, jos toisesta, ei kuitenkaan koskaan liian vakavasti tai siten, että filosofiset pohdiskelut veisivät turhan paljon huomiota perusjuonelta. Teemat ovatkin kiinnostavia. niitä olisi voitu käsitellä enemmänkin, ja paremmin.

Susan

Aika ei ole kirjan ainut teemaa, vaan teemoja on toinenkin: kenellä on oikeus kutsua itseään ihmisiksi. Tarvitseeko sellaiseksi syntyä vai voiko sellaiseksi tulla? Susanin ja Jeremyn epätavallisuus eristää heidät muista ihmisistä. Kuolemalla muilla hänen kaltaisillaan olennoilla taas on päinvastainen ongelma. He löytävät itsestään hyvin ihmismäisiä piirteitä, halusivat he sitä tai eivät. 

Aikavaras myös vastaa tuohon kysymykseen. Kirjan kantava ajatuskin onkin, että jos näytät ihmiseltä, alat myös käyttäytyä kuin ihmisen tavoin. Sillä ei ole väliä, oletko yksi neljästä ratsumiehestä, itse Aika tai jokin aivan muu. Näin siis teet itsestäsi ihmisen tai ainakin jotakin hyvin ihmismäistä. Toisaalta toimii se toisen päinkin. Jos menetät ihmisen muodon, menetät osan ihmisyydestäsi.

Olen aina pitänyt tai jopa rakastanut Terry Pratchettin Kiekkomaailma-novelleista. Riippumatta siitä, mihin hahmoihin, teemoihin tai paikkoihin se milloinkin keskittyy. Aikavaras ei tee asiassa poikkeusta. Se on hauska, kekseliäs, pähkähullu ja ennen kaikkea viihdyttävä. Niin maailma kuin hahmotkin ovat kiinnostavia ja mitä tärkeintä, moniulotteisia. Kirjaa lukiessa sai nauraa, jännittää ja melkein jopa itseäkin. 

Lu-Tze

Parhaiden Kiekkomaailma-novellien joukkoon en kuitenkaan sitä laittaisi, lähinnä siksi, että se käsittelee minulle vieraampia hahmoja ja heidän tekemistään. Kiinnostavia aiheita ei käsitellä niin hyvin kuin olisi voinut. Kirjan roistotkin olivat harvinaisen tylsiä. Mutta se ei tee kirjasta vähemmän hyvää vai pitäisikö sanoa jopa loistavaa. Se on edelleen fantasiaa, ainakin sen parodiaa, parhaimmillaan.

Itse pääjuoni oli loppuen lopuksi yksinkertainen ja jokseenkin yllätyksetön, mutta sivujuonet ja tuhannet pienet yksityiskohdat toivatkin kirjaan tarvittavaa potkua. Yksinkertaisuus ei kuitenkaan tarkoita huonoa, ainakaan tässä tapauksessa. Juoni oli myös hyvin vauhdikas, jopa vauhdikkaampia kuin Kiekkomaailman kirjoissa keskimäärin. Tämä on hyvä asia, ehdottomasti, mutta ei suinkaan mikään vaatimus.

Terry Pratchett

Terry Pratchettin kirjoitustyylistä voi moni aloitteleva kirjailija ottaa mallia. Se on mukaansatempaavaa. Hän ei pelkää esitellä, mitä kummallisempia hahmoja ja tilanteita tai leikitellä sanoilla. Lisäksi itse ainakin rakastan kirjailijan huumoria. Se jaksaa naurattaa joka kerta, kirja kirjan perään. Mitä kaikkea olisimmekaan saaneet vielä lukea, jos Pratchett olisi vielä elossa.

Hahmot eivät olleet Kiekkomaailman parhaita, vaikka pidänkin Kuolemasta ja Susanista jonkin verran, olen aina pitänyt. Siis sen, mitä olen heistä lukenut. Kuolema-novelleja kuin ei ole turhan montaa tullut luettua. odotin kuitenkin kaikkein eniten Lobsang ja hänen ja hänen omituistakin omituisemman munkkiopettajansa Lu-Tzen osuuksia, sillä heidän opettaja-oppilassuhdetta oli harvinaisen nautittava lukea.

Ratsumiehet

Pidin myös Rottien Kuolemasta. Olisin halunnut nähdä myös Kissojen Kuoleman. Kissaihminen kuin olen. Valitettavasti sellaista hahmoja ei koko Kiekkomaailmassa kuitenkaan ole. Ilmestyskirjan neljä ratsumiestäkin oli odotetusti hauskoja, samoin kirjassa esiintyvä viides ratsumies. Pidin yllättävän paljon myös Myria LeJeanista, ihmisyytensä löytäneestä tarkastajasta.

Jeremy puolestaan oli enemmän, jos vähemmän rasittava. Onneksi Igor riitti pelastamaan hänen osuutensa enemmän kuin hyvin. tarkastajat eivät olleet mitenkään erityisen kiehtovia roistoja. He kuolivat liian helposti, eivät olleet tippaakaan pelottavia tai edes vaikuttavia ja olivat muutenkin liian tyhmiä. Muista hahmoista minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa.

Tiivistetysti Aikavaras ei pettänyt kieltämättä suuria odotuksiani. Ihan täysiä pisteitä se ei kuitenkaan ansaitse, pikkuvikojensa takia. Neljä ja puoli tähteä.

Lumikin ja Hurmuriprinssin herätyssoitto

Tervetuloa Olipa kerran – sarjan jaksoarvosteluiden pariin! Tällä kertaa arvioitavana on tylsyydessään kauden toistaiseksi huonoin ”Avake”, jossa heräämään pääsevät Snow ja David. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia jakson juonesta. Lue siis omalla vastuullasi.

Varoitus 2: Jakso on niin sokerinen, että siitä voi saada diabeteksen. Terveysviraniomaiset tuskin suosittelevat sitä.

Aikaisemmin tapahtunutta: Musta keiju pääsi Storybrookeen koska taikuus ja nyt hänellä on pahat mielessään. Regina yrittää rikkoa Pahan Kuningattaren unikirouksen, mutta toistaiseksi tulokset ovat jääneet laihoiksi. Koukku joutui Mikä-Mikä Maahan, jossa häntä jahtaavat Panin kohtalosta vihaiset kadonneet Pojat. Hän yrittääkin päästä takaisin kotiinsa määrätietoisempana kuin koskaan.

”Avake” tarjosi paljon hyvää, niin sankariemme kuin katsojienkin kannalta: Snow:n ja Davidin unikirous purkautui vihdoin ja viimein, Emma ja Koukku saivat vihdoin toisensa, Musta Keijuakin nähtiin ilahduttavan paljon, vaikkei hän jaksossa juuri mitään konkreettista tehnytkään. Tiikeri Liljakin nähtiin ja hän vieläpä osoittautui yhtä makeaksi kuin alun perin toivoinkin. 

Valitettavasti se, miten näihin lopputuloksiin päästiin ei ollut läheskään niin kiinnostavaa kuin olisi voinut olla. Osittain syy tähän on se, että Snow ja Charming eivät he ole ikinä kuuluneet sarjan mielenkiintoisempien hahmojen joukkoon. Osittain taas siinä, että jaksossa ei tapahtunut oikein mitään minua vähääkään kiinnostavaa. En myöskään pitänyt tavasta, jolla ongelmat ratkaistiin.

Nyt takaumiin. Storybrooke. Ensimmäisen kirouksen aika. Mary Margaret nukkuvalle John Joelle tuoma kukka osoittautuu taikakukaksi. Se herätti Davidin koomastaan oikeine muistoineen. Kun hän koskettaa Mary Margaret tämä vapautuu kirouksestaan ja muistaa kuka on. Yhdessä he päättävät ensitöikseen etsiä tyttärensä Emman. He päättelevät hänen olevan maailmassa.

Sillä aikaa kuin Snow hämäsi Davidia etsivää Reginaa, David hakee apua sieltä, mistä aina ennenkin eli Goldin kaupasta. Gold ei kuitenkaan suostu auttamaan, sillä Emmaa tarvitaan kirouksen purkamiseen. Hän antaa kaksikolle muistinpyyhintärohtoa ja kehottaa heitä käyttämään sitä, mutta kaksikko päättääkin käyttää toista taikakukkaa Emman löytämiseen. 

He löytävätkin Emman, mutta päättävät lopulta antaa asian olla. Muuten Emma ei voisi täyttää kohtaloaan ja kaikki Storybrooken asukkaat jäisivät ikuisesti kirouksen valtaan. Tätä en ihan ymmärrä. Miksei Emma voisi purkaa kirouksen siitä huolimatta? Onhan hän Pelastaja joka tapauksessa. Se voisi olla jopa helpompaa kuin hänellä olisi vanhempansa apunaan. Joka tapauksessa, takaumat loppuivat siihen.

Vaikka kirouksen aikaista Storybrookea ja sen asukkaita, erityisesti Reginaa, olikin kiva nähdä, takaumat eivät antaneet juuri mitään uutta tai ihmeellistä. Ainut sen antama lisäys oli varsin kätevä taikakukka, jolle tulikin käyttöä jakson aikana. Senkin olisi voinut esitellä hieman pieni muotoisemminkin. Onneksi takaumat eivät sentään vieneet kovin suurta osuutta jaksosta. Niinpä niitäkin kesti katsoa liikaa tylsistymättä.

Takaumat eivät sentään kirjoittanut sarjan historiaa uusiksi, niin kuin alun perin pelkäsin. Pieni voitto sekin. Sen sijaan samaa ei voi sanoa hahmoista. Luulisi, että Snow ja David olisi tullut samaan lopputulokseen, päätökseen luopua Emmasta, jo vähän aikaisemmin. Ovathan he sentään sankareita. Miksi he siis valitsisivat tyttärensä, edes hetken aikaa, vaikka he tietävät, mitä se tarkoittaa kaupungin muille ihmisille.

Kokonaisuudessaan takaumat olivatkin perin mauttomia ja sisällöttömiä. Tapahtumien sijaan oli keskitytty ihmisten tunteisiin. Ongelma, joka näkyi pitkin jaksoa. Ne olivatkin ehdottomasti jakso tylsin osuus, mikä on paljon sanottu, sillä ”Awakessa” rima ei olut kovinkaan korkealla. Koko jakso olikin minulle pienoinen pettymys.

Storybrooke. Nykyaika. Regina ja Zelena yrittävät rikkoa unikirouksen, mutta he onnistuvatkin vain pahentamaan asiaan. nyt Snow ja David ovat unessa kumpikin. Sitä ennen David kuitenkin ehtii tunnistaa takaumissa vilahtaneen taikakukan ja Snow pääsee näyttämään jäljittäjän taitojaan kyseisen kukan etsimiseen. Hyvä niin, sillä jäljittäjä-Snow on paras Snow.

Snow ja hänen mukaansa lähtenyt Emma löytävätkin kukan tai oikeammin kokonaisen kehon niitä helposti, mutta Musta Keiju tulee juuri silloin paikalle. Hän käskee Gideonia tuhoamaan kukat. Gideon kuitenkin kapinoi ja jättää yhden kukan henkiin. Antaen näin sankareille mahdollisuuden. Snow ja David kuitenkin päättävät uhrautua tyttärensä puolesta ja antaa kukan Emmalle, jotta hän saisi Koukun kotiin. 

Emman vastaus on luonnollisesti myöntävä

Emma ei löytänyt rakastaan hetkeäkään liian aikaisin, sillä tämä oli juuri vähällä joutua kadonneiden Poikien tappamaksi. Emma kuitenkin pelastaa hänet ja loppu hyvin kaikki hyvin. Heti päästyään takaisin Storybrookeen. Koukku kosii Emmaa. Melkein kuulen jo CaptainSwan fanien kiljuvan onnesta. Onni ei suinkaan lopu siihen, sillä Regina keksii vihdoin, miten hän saisi unikirouksen purettua.

Se on tarkoitettu yhdelle sydämelle, joten jos kaikki joisivat kirousta, se lakkaisi vaikuttamasta. Keino toimikin, kaiken järjen vastaisesti. Siinä on yhtä vähän järkeä näyteltynä kuin kirjoitettunakin, mutta joka tapauksessa keino toimii. Kaiken lisäksi David antaa Koukulle anteeksi isänsä murhan, olihan hän silloin ihan erihenkilö. Sekin asia on siis loppuun käsitelty. 

Sankariemme huolet ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin ohi. Musta keiju ei nimittäin ole edes aloittanut juontansa vielä. Hän tekee jotain yrityksiä saada Rumple puolelleen, mutta turhaan. Hän myös saa selville, että Rumple tietää kuin tietääkin Gideonin ollessa Mustan Keijun vallassa. Se, miksei hän ole kertonut siitä muille, kuten Gideonin verta haluavalle Emmalle on vielä arvoitus.

Musta Keiju on tosiaan hyvä lisä sarjaan. Pidän tuotteesta, vaikkei hän ihan Pahan Kuningattaren veroinen olekaan ja vaikkei hän tehnyt juuri mitään tässä jaksossa. Hän on myös harvinaisen vahva, onhan koko Pimeyden taikuus enemmän tai vähemmän hänen ansiotaan. Tämän vuoksi pelkäänkin, että naisen väistämätön loppu on oleva harvinaisen anti-kliimaksinen, kuten oli Pimeän Koukunkin.

Päätarina oli hieman takaumia kiinnostavampi, mutta paino on sanalla hieman. Ehkä olisin nauttinut siitä enemmän, jos välittäisin sarjan pääpareista ja heidän onnellisuudestaan edes jonkin verran. Tai jos lopputulos ei olisi ollut selvä melkein ennen kuin ongelmakaan oli vielä olemassa. Totta kai sarjan pääparit saavat toisensa ja totta kai se tapahtuu ennen sitä paljon hehkutettua lopputaistelua.

Mikä-Mikä-Maa. Nykyaika. Koukku on vähällä joutua Kadonneiden Poikien tappamaksi, mutta hänet pelastajaa Tiikeri-Lilja. Ei kuitenkaan hyvää hyvyyttään, vaan pakottaakseen tätä tekemään jotain hänen puolestaan. Viedä pala erästä erittäin voimakasta taikasauvaa Storybrookeen, jotta pelastaja voisi voi Mustan Keijun. Onko tämä turhankin kätevää pääjuonen kannalta. On. Onko sillä väliä? Ei oikeastaan.

Miksi kaikilla sarjan hahmoilla on vaikeuksia pyytää apua käyttämättä väkivaltaa niihin, jolta he sitä apua tarvitsevat. Vieläpä siihen, jolta he sitä apua pyytävät. Sanomattakin lienee selvää, että Koukku suostuu. He tarvitsevat siihen varjotaikuuden apua. Varjoilla voi kuljettaa asioita tai ihmisiä paikasta toiseen. Siihen he kuitenkin tarvitsevat jotain Kadonneilta Pojilta. Kuinkas muuten.

Saimme tietää Tiikeri-Liljan tarinan. Hän on entinen keiju, joka luopui keljuudestaan, sillä hän tunsi sylisyyttä siitä, ettei hän voinut estää Mustaa keijua muuttumasta Pahaksi. Naisen tarina vaikuttaa mielenkiintoiselta. Siitä olisi voinut tehdä takauman, jos toisenkin. Vieläpä mielenkiintoisemman kuin tämän jakson takaumat olivat. Harmi, ettei hän esiintynyt jo aiemmin.

Sarjan kunniaksi on sanottava, että he castasivat hahmon näyttelijäksi Amerikan alkuperäisasukkaan. Sarjan tuntien en nimittäin olisi yllättynyt, jos hahmo olisi niin sanotusti valkopesty. häntä, sillä kuin on omat ongelmansa etnisten vähemmistöjen kanssa, kuten se, että ne tuppaavat olemaan joko pahoja tai sitten he kuolevat nopeasti. Tai sitten heitä ei nähdä juuri olleenkaan.

Suunnitelma onnistuukin ja Koukku saa tehtyä varjon. Emma saa sauvan. Kadonneet Pojat eivät kuitenkaan päästä heitä niin vähällä. He hyökkäävät voimalla ja ovatkin lähellä Koukun tappamista. Onneksi juuri sillä hetkellä Emma löytää Koukun. Jostain syystä pari kuitenkin jättää Tiikeri-Liljan oman onnensa nojaan, mutta eiköhän hän voita kyseiset pojat tavalla tai toisella. Sen verran kova hahmo hän on kuitenkin.

Mood

Kokonaisuudessaan jakso ei siis tehnyt minuun juuri minkäänlaista vaikutusta. En silti jättäisi sitä väliin, tapahtuihan siinä paljon tärkeää tai no ei ehkä paljon, mutta jonkin verran. Sitä paitsi jaksolla oli hetkensä. Varmasti sarjaan ja sen pareihin enemmän henkisesti panostaneet nauttivatkin siitä paljonkin ja voivat jopa pitää sitä kauden parhaana. Enkä tuomitse heitä olleenkaan, vaikka en samoin ajattelekaan.

En nimittäin ole ollut jaksolle aivan reilu. Se pitää heti myöntää. Hyvä sarja tarvitsee myös sellaisia jaksoa, jossa keskitytään hahmokehitykseen ja tunnelmallisiin hetkiin, pääjuonen sijaan. Jos ei välitä hahmoista, ei välitä myöskään siitä, voittavatko he lopulta vai eivät. Tämä korostuu vielä Olipa Kerrassa, jonka vahvempia puolia on aina ollut hahmot, heidän kehityksensä ja vuorovaikutuksensa toisten hahmojen kanssa. 

Tunteeni kuin niistäkin turhista draaman aiheista vihdoin päästiin

Ehkä minun pitäisi jopa olla kiitollinen jaksolle, lopettihan he turhan draaman. Nyt voidaankin sitten keskittyä päätarinaan, ainakin toivottavasti, ja siihen paljon hehkutettuun ja kieltämättä minun itsenikin odottamaani musikaalijaksoon. Se tulee vasta kauden 20. jaksossa, joten odottaa saa vielä vähän aikaa. Hyvää se ei kuitenkaan jaksosta tee. Sillä on liian monta heikkoutta, joita kävinkin jo aikaisemmin.

Kokonaisuudessaan ”Awake” oli koko kauden huonoin, poikkeuksena kauden muuten hyvään tasoon. Sitä voisi pitää jopa sarjan huonoimpiin kuuluvana. Toivottavasti sarja parantaa ja paljon. Kaksi tähteä.

Isoäidin pikkuvastustaja

Tervetuloa Olipa Kerran jaksoarvostelun pariin! Nyt luvassa on Gideoniin keskittyvä, keskinkertainen, ei mitenkään huono, jos ei erityisen hyväkään, "Mother's Little Helper”.

Varoitus. Tämä arvosteli sisältää paljastuksia jakson juonesta.

Aikaisemmin tapahtunutta: Musta Keiju kaappasi Rumplen ja Bellen pojan Gideonin ja teki hänen lapsuudestaan yhtä helvettiä. Nyt aikuiseksi kasvanut Gideon yrittää tuhota hänet keinolla, millä hyvänsä. Jopa kiristämällä Emmaa tekemään sen puolestaan. Naisen pitää tappaa Musta Keiju tai hän ei saa miestä takaisin. Koukku puolestaan yrittää päästä takaisin Storybrookeen, Emman luo.

Gideon on harvinaisen alikehittynyt hahmo, minkä vuoksi häneen keskittyvä jakso voi olla joko siunaus tai kirous. Toisaalta Gideonin teot vaativat selittämistä, niin älyvapaalta ne vaikuttavat. Toisaalta noinkin tylsään hahmoon ei jaksaisi keskittyä koko jakson ajan, varsinkin kuin sarjassa riittää mielenkiintoisempiakin hahmoja. Ilokseni voi sanoa, että jakso osoittautui lähinnä siunaukseksi.

Nyt jaksoarvoarvostelun pariin. Aloitan taas takaumista ja menen sitten muihin storylineihin, tärkeämmästä vähemmän tärkeään.

Mustan Keijun maailma, nimeä en tiedä. Yllättävän vähän aikaa sitten. Siellä aika nimittäin kulkee eri tavalla kuin Storybrookessa tai Lumotussa metsässä. Musta Keiju tuo vauva-Gideonin maailmansa. Hän on päättänyt kasvattaa Gideonin omana poikanaan.

Aikaa kuluu. Gideon vankilassa. Siellä hän tutustuu toiseen poikaan, Roderickiin. Musta keiju kuitenkin vie hänet pois, rangaistuksena siitä, että Gideon varasti äidiltään saaman kirjan itselleen. Gideonilla olisi mahdollisuus pelastaa poika, mutta hän ei uskaltanut. Hän on näköjään isänsä poika enemmän kuin uskaltaa edes myöntää. Tosin ei häntä voi syyttäkään. Gideonhan oli vasta lapsi.

Taas aikaa kuluu. On Gideonin 28. syntymäpäivä. Joku on varastanut Mustalta Keijulta avaimetpaikkaan, jossa Musta keiju säilyttää voimakkaimpia taikaesineitään. Gideonin tehtäväksi jää syyllisen rankaiseminen, mutta hän ei voi tehdä sitä. Syyllinen nimittäin osoittautuu Roderickiksi. Hän haluaa pois Musta Keijun kaivoksesta, missä taikaesineet voivat auttaa. 

Pienen taivuttelun jälkeen Roderick saa Gideonin puolelleen. Mutta, koko avainten kadotus-episodin tarkoitus oli vain testata Gideonia. Musta Keiju on pettynyt, mutta hänellä on silti miehelle käyttöä. Hän ottaa Gideonin sydämen tämän rinnasta ja lähettää hänet Storybrookeen. Juoneen kuuluu tietenkin muutakin, mutta en mene siihen vielä.

Takaumat olivat ok, ei maata mullistavan hyviä, mutta ei huonojakaan. itseasiassa samaa voisi sanoa koko jaksosta. Etukäteen luulin takaumien näyttävän jo tiedettyjä asioita, niin kuin niiden alussa näyttikin. Toisin kävi. Itseasiassa sain selvennystä muutamaan asiaan. Takaumissa oli jopa enemmän kuin yksi uusi asia, mikä on erittäin hyvä asia. Aliarvioin kuitenkin sarjan pahasti. Hyvä niin.

Musta Keiju vaikuttaa taistelevan sarjan pahimman roiston tittelistä. Siis tekojensa ansiosta, ei siksi, ettei häntä olisi viihdyttävä katsoa. Ehkä nainen lainaa liikaa muilta sarjan roistoilta, mutta hän oli juuri niin nautittava kuin etukäteen arvelinkin. Hän on ylivoimaisesti Gideonia parempi roisto. Samalla myös vastenmielisempi, sillä nuoren Roderickin kidutusta oli hankala katsoa.

Gideon paljastui paljon paremmaksi ihmiseksi kuin hän olisi voinut olla, sillä hän ei suinkaan halua tappaa Emmaa. Se synti jää kokonaan Mustan keijun hartaille Toisaalta taas ei. Pitää muistaa, että hän teki hyvin pitkän aikaa kaiken, mitä Musta keiju vain tahtoo. Muun muassa rankaisi ihmisiä, mitä julmemmalla tavalla. Mukisematta. Sankarinviittaa hänelle ei siis voi pukea.

Oli mielenkiintoista vihdoin nähdä, mihin Musta keiju oikein lapsia tarvitsee: kaivamaan Pimeää Keijupölyä hänen kaivoksestaan. He tekevät siis samaa työtä kuin kääpiötkin, huonoimmissa työolosuhteissa vaan. Mustalla Keijulla on suuret suunnitelmat. koska nainen on tehnyt myös Pimeän Kirouksen, niin kuin tässä jaksossa selvisi, kukaan tuskin haluaa nähdä, mitä se on.

Miten Roderick tiesi niin paljon ulkomaailmasta? Miksi Musta Keiju uskoi saavansa ketään hänen puolelleen kidutuksella? Miksi Gideon vaihtoi puolta niin nopeasti? Viimeisessä kahdessa kysymykset toki voivat olla toisensa poissulkevat. Kysymyksiä oli tavallista vähemmän, mikä tarkoittaa joko sitä, etten ole vain kiinnittänyt niihin huomiota tai sitten niitä ei vaan ole.

Mys tämä tapahtui

Storybroke. Nykyaika. Emmalla ei voi olla muta vaihtoehtoa kuin auttaa Gideonia. Muuten hänellä ei ole mahdollista saada Koukkua takaisin. Ensin hän ja Snow kuitenkin konsultoivat asiaa Rumplelta, ainoalta ihmiseltä, joka tietää yhtään mitään Mustaan Keijuun liittyvää. Mies paljastikin, kuka Musta Keiju oikein on. Oli jo aikakin.

Minä vaan mietin, miksi Rumple ja Belle eivät ole jakaneet tietojaan sankareidemme kanssa aikaisemmin. Hänhän haluaa muutenkin poikansa onnistuvan, monestakin syystä. Rumple ei voi tietää, että kaikki on vain Musta keijun juonta. Tai en ainakaan usko niin. Rumplesta ei voi aina tietää. Hän on kiero kuin korkkiruuvi.

Emmaa ja Snow:ta oli kiva nähdä yhdessä, vaikkakin vain vähän aikaa. Jostain syystä sarja on jättänyt Snow.n ja Davidin takaa-alalle, ehkä antaakseen heitä näytelleelle vähän vapaata. En valita. He eivät ole koskaan olleet lempihahmojani tai edes hahmoja, jotka jaksaisivat kiinnostaa minua juuri ollenkaan. Vähempi parempi. Kuitenkin he ovat sarjan päähahmoja heti Emman jälkeen.

Emma lupaakin auttaa, mutta ensin hän vaatii sekä miekkaa, että Koukkua takaisin, yhteistyön merkiksi. Gion suostuu sopimukseen. Koukun takaisin saamiseksi heidän pitää mennä Velhon talolle. He tekevätkin loitsun, mutta se ei suinkaan tuo Koukkua takaisin. Ovesta tulee kuitenkin joku muu, tai tarkemmin jokin muu: Luonnottoman suuri hämähäkki.

Hämähäkki toi vauhtia muuten hyvin hidastempoiseen jaksoon, mitään erikoistehostetiimin mestariteos se ei kuitenkaan ollut. Päinvastoin. En muista nähneeni noin kökköä Erikoistehoste-hämähäkkiä koskaan. Toki se on ymmärrettävää ottane huomion sarjan kohtuullisen pienen budjetin.

Gideon ei kuitenkaan auto Emmaa sen lyömisessä, vaan työntää naisen hämähäkin seittiin, ottaa miekan hänen kädestään ja häipyy. Emma ei kuitenkaan kuollut, kiitos hänet pelastaneen Goldin. Hän sattui paikalle vähän turhankin sopivasti. Hänen melkein kuolemansa kuitenkin riitti, jotta Musta Keiju sai juuri sen, minkä halusikin. Hän pääsi kuin pääsikin Storybrookeen. 

A-storyline loppui Snown ja Emman tapellessa Rumplen ja Bellen kanssa siitä, onko Gideon enää parannettavissa vai ei. Emma ei nimittäin enää usko niin. Ymmärrettävää, onhan tämä yrittänyt tappaa hänet jo pariin kertaan. Rumple ja Belle ovat luonnollisesti erimieltä. Onhan Gideon sentään heidän poikansa. Ymmärrän heitäkin. Tuleeko tästä perheiden välinen taistelu? Luultavasti.

Päätarinasta voisi sanoa samaa kuin takaumastakin. ihan ok, mutta ei mitenkään erityinen. Gideonin pettäminen ei yllättänyt ketään, niin kuin sekään, että lopulta Musta keiju sai haluamansa. oli kuitenkin hyvä nähdä Emma taas juonessa mukana. Nainen on saanut viime jaksoissa hyvin vähän ruutuaikaa. varsinkin kuin hänen merkityksensä sarjassa ottaa huomioon.

Toisen B-Storylinen voi laittaa pariin lauseeseen. Henryn Kirjailijan kykyynsä temppuilevat. Hän ja Regina kysyvät apua Isaacilta, edellisestä Kirjailijalta. Tämä auttaakin heitä, vapauttaan vastaan tietenkin, kertomalla, mistä vaiva oikein johtuu. Henryn kirja on loppumassa, toisin sanoen tarina päättyy. Asiasta on vaikea olla huolissaan. Tiedämme kaikki, että lopulta kaikki saavat onnellisen lopun.

Storyline oli jakson epämielenkiintoisin. Siihen kuului muutama vitsi, mikä on hyvä. Sarja tarvitsee vähän enemmän huumoria. Sitä paitsi se antoi sekä Reginalle, että Henrylle mielekästä tekemistä. Saimme myös tietää, että Regina on onnistunut purkamaan kaikki muut pahan Kuningattaren loitsut, paitsi Snow:hun ja Davidin liittyvän. En ole huolissani, se rikotaan viimeistään kauden finaalissa.

Viimeiseksi mennään katsomaan, mitä Kapteeni Koukulle oikein kuuluu. Merirosvo löytää mustaparran, jolta hän haluaa maailmojen matkaamisen mahdollistavan pavun. Mustaparta haluaa vastineeksi Jolly Rogerin. He palaavat laivasta kortein. Koukku häviää. Jolly Roger on kuitenkin Storybrookessa, joten sen saadakseen Mustaparran pitää käyttää papuaan.

Valitettavasti papu ei kuitenkaan vie heitä Storybrookeen, vaan Mikä-Mikä Maahan. Siellä kaksikko saa vastaansa ryhmän kadonneita poikia. He löytävätkin veneen, jolla pääsisi pakoon. Koska Mustaparta on, kuka on. Hän luonnollisesti tainnuttaa Koukun ja ottaa veneen kokonaan itselleen. Sano tyly vaan.

Storyline ei ehkä ollut jakson tärkein, mutta sentään viihdyttävin, ja hauskin. Mustaparta oli oma itsessä. Niinpä hänen ja Koukun väittelyitä olikin vallan hyvä katsoa. Mikä-Mikä-Maassakin riittää vielä jonkin verran koluamista, vaikka sei olekaan sama ilman Peter Pania. Saa nähdä, onko Koukku siellä kauden asti. En vastusta ajatusta, vaikka se ei kuulukaan sarjan mielenkiintoisempiin paikkoihin, ei edes lähelle.

On ollut jo pitkään tiedossa, että sarja joko loppuu tai ainakin saa muuttaa muotoaan. Jakso antoikin sille tietynlaisen vahvistuksen. Lähinnä siksi, että kirja on saamassa päätöksensä, mutta muitakin merkkejä on. Esimerkiksi Koukun olisi nyt helppo kulkea maailmasta toiseen ja sulkea aukinaisia juonenpätkiä yhteen. Niitä sidotaankin ahkerasti jo nyt tai siltä ainakin vaikuttaa.

Ennustukseni mahdolliselle seitsemännelle, ja samalla luultavasti sarjan viimeiselle, kaudelle on, että Emma ei kuole, vaan menettää Pelastajauutensa ja viimeisellä kaudella pääosan saa Henry ja miksei Reginakin. Snow ja David puolestaan saavat onnellisen loppunsa Lumotusta metsästä, heidän kuin huhutaan jäävän pois sarjasta. 

Pelilaudan asettelu-jaksoksi "Mother's Little Helper” ei ollut yhtään hullumpi. Varsinkaan kuin ottaa huomioon, että se keskittyi minua kovin vähän kiinnostavaan hahmoon, Gideoniin. Nähtiinhän siinä taas Musta Keiju ja vanha tuttu, Mustaparta. Sitä paitsi, sisälsihän se tavallista poikkeavia pareja, kuten Emma ja Gideon, Regina ja Isaac ja Koukku ja Mustaparta, mikä teki jaksosta edes jokseenkin mielenkiintoisen.

Valitettavasti niin myös pahaakin. Vanha Kirjailija Isaac ja Henryn kamppailut kykyjensä kanssa olisi voinut jättää pois. Siitäkin huolimatta, että ne antoivat Reginalle jotain tekemistä ja kiusoittelivat jatkosta. Lisäksi siitä puuttui jokin oleellinen lähes kokonaan: En missään vaiheessa jännittänyt hahmojen puolesta. Siitäkään huolimatta, että panokset ovat suhteellisen korkealla.

Kokonaisuudessaan jakso oli hyvä, joskaan ei mitenkään erinomainen. Kolme ja puoli tähteä.

Rautanyrkki tarkoitustaan etsimässä-Niin sarja kuin hahmokin

Netflixin ja Marvelin yhteiset supersankarisarjat ovat saaneet syystäkin paljon ylistystä. Valitettavasti  yliluonnollisia voimia omaavasta taistelijasta kertova Iron Fist teki poikkeuksen sääntöön.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia

Danny Randin vanhemmat menehtyvät lentokone-onnettomuudessa kaukana kotoaan. Dannyn onenksi hänet pelastetaan munkkien toimesta. He vievät hänet mystiseen K'un-Luniin, jossa hänestä tulee yliluonnollisilla voimilla vahvistettu kamppailulajien taitaja, yliluonnollisia voimia omaava kamppailulajien taitaja, Iron Fist, suomeksi Rautanyrkki. 

Nyt, viiden toista vuoden jälkeen, Danny (Game of Thrones tähti Finn Jones) on päättänyt hylätä velvollisuutensa K'un-Lunin suojelijana ja palata kotiinsa New Yorkiin ottamaan paikkansa nimeänsä kantavan Rand-yhtiön johtajana. Danny ei kuitenkaan pääse velvollisuuksiaan pakoon, sillä kaupunkiin on tullut myös hänen perivihollisensa Hand.

Iron Fist on Defenders-sarjoista ylivoimaisesti heikoin. Pitää kuitenkin muistaa, että niiden taso oli erittäin kova. Niinpä niitä huonompana oleminen ei tarkoita sitä, että olisi ylipäätään huono. Itseasiassa sarjaa ei kannata jättää väliin, varsinkin jos supersankarimäiskintä ja kamppailulajit kiinnostavat. Tai jos olet pitänyt muiden Defergerien sarjoista edes vähän. Sanoivat kriitikot, mitä tahansa.

Sarjan lähtökohta on kieltämättä kiehtova ja siitä saisikin aikaan, vaikka ja mitä. Sen meille on osoittanut jo DC:n harvinaisen laadukas Arrow. Iron Fistissä olikin paljon potentiaalia ja mitä tärkeintä aina välillä se potentiaali jopa käytettiin hyväkseen. Varsinkin kauden lopussa, jossa sarja olikin parhaimmillaan. Suuremalta osin potentiaali kuitenkin jäi käyttämättä.

Sentään Colleen Kick Ass

Valitettavasti toteutus ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin sen olisi pitänyt olla. Eikä varsinkaan niin hyvä kuin Marvelin ja Netflixin yhteistyöllä tekemistä sarjoista olen tottunut odottamaan. Taistelukohtauksia oli liian vähän ja nekin olivat harvinaisen huonosti tehtyjä, yritysmaailmaan keskityttiin liikaa, suurin osa hahmojen repliikeistä oli lähinnä noloja ja tahtikin oli liian hidas. 

Kolmetoista jakso oli sarjalle liikaa. Tarina olisi saatu kerrottua paljon lyhyemmässä ajassa. Juoni kävikin paikka paikoin tyhjäkäynnillä. Ajan tappamiseksi sarjaan oli ängetty täysin turhia sivujuonia, jotka, antaisin anteeksi, jos sivujuonista olisi edes tehty kiinnostavia. niin ei kuitenkaan ollut asian laita. Olen minä ennenkin täytejaksoja nähnyt, mutta täytekausi on minulle jotain uutta.

Yliluonnolliset elementitkin oli hylätty melkein kokonaan. Osittain syynä oli pieni budjetti, osittain se, että sarjan haluttiin sopivan yhteen muiden Defenderien kanssa, kanssa, jotka edustavat supersankareista sitä katutasoa. Se oli virhe. Ne olisivat tehneet sarjasta niin paljon paremman. Sitä paitsi en ole asiantuntija, mutta eivätkö ne kuulu hahmoon muutenkin.

Kaiken tämän antaisi vielä anteeksi, jos Danny edes olisi hahmona jotenkin kiinnostava, sympaattinen tai edes samaistuttava. Niin ei kuitenkaan ole, vaan hän vaikutti lähinnä kiukuttelevalta kakaralta. Kuin nyt kohusta huolimatta päädyttiin valkoihoiseen näyttelijään, kyseisen näyttelijän pitäisi edes olla hyvä. Jos ei näyttelijänä, niin ainakin kamppailulajien taitajana. Valitettavasti Finn Jones ei ollut kumpaakaan.

Onneksi muut hahmot, erityisesti Dannyn yllättävän roistosta jonkinlaiseksi sankariksi noussut Dannyn vanha kaveri Ward (Tom Pelphrey), lujaluonteinen kamppailulajien opettaja Colleen (Jessica Henwick) sekä muistakin Defenders-sarjoista tuttu järjenääni Claire (Rosadio Dawson), korvasivat päähahmon huonouden enemmän kuin hyvin. Heidän voisikin sanoa olevan sarjan pelastavia tekijöitä.

Pidin myös Dannyn ja Collleenin romanssista, jopa yllättävän paljon. Ehkä osittain siksi, että Colleen ei missään vaiheessa saanut perinteisesti rakkauden kohteille annettua Nainen Pulassa-roolia. Myös Wardin ja hänen siskonsa Joyn (Jessica Stroup) kumppanuus oli näkemisen arvoinen, vaikka olisinkin halunnut nähdä Joyn paljon aktiivisemmassa roolissa. 

Hand ei vakuuttanut roistona Daredevilissä, eikä se todellakaan tehnyt niin Iron Fistissäkään. Roistoista toinen eli Wardin ja Joyn kuolleeksi luultu isä Harold (Taru Sormusten Herrasta-elokuvissa Faramiria esittänyt David Wenham) onnistui vähän paremmin, mutta ei hän läheskään Jessica Jonesia piinanneen Killgraven veroinen roisto ollut. Kaukana siitä.

Tiivistetysti Iron Fististissä on ongelmia enemmän kuin laki sallii, mutta ei sitä niiden vuoksi kannata väliinkään jättää, varsinkin kuin jos muut Netflixin ja Marvelin yhteiset tuotokset ovat mieleesi. Sarjalla on myös hetkensä. Kaksi tähteä.

Jumalten sota amerikkalaisten sielusta

Neil Gaimanin Unohdetut Jumalat saa kohta oman tv-sarjansa, joten päätin itsekin lukea kyseisen fantasiakirjan. Kirja ei ollut vain hyvä, vaan paras vähään aikaan lukemistani.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia kirja, ja samalla sen pohjalta tehdystä tv-sarjan, juonesta. Lue siis omalla vastuullasi!

Shadow Moon päästetään vankilasta pari päivää suunniteltua aikaisemmin seurauksena hänen vaimonsa traagisesta kuolemasta. Vapauduttuaan Shadow tapaa mystisen "Wednesdayn", joka tarjoaa hänelle heti kättelyssä töitä henkivartijanaan. Shadow suostuu. Hän ei tiedä joutuvansa maailmaan, joka täynnä jumalia, niin uusia kuin vanhojakin. Muista yliluonnollisista olennoista puhumattakaan.

Vanhat jumalat kituuttavat jotenkuten, saavathan jumalat voimiaan palvonnasta ja heidän palvojansa ovat jo kauan sitten kuolleet. Uudet sen sijaan menestyvät hyvin. "Wednesdaylla" onkin vakaa aikomus yhdistää vanhat jumalat vielä viimeiseen taisteluun amerikkalaisten sielusta. Tämä vaan on helpommin sanottu kuin tehty, sillä he pelkäävät häviävänsä sodan ja tuhoutuvansa siten lopullisesti.

Luen paljon fantasiaa, joten on suoranainen ihme, etten ole lukenut Unohdettujakin Jumalia jo kauan aikaa sitten. Tai Neil Gaimanin muita teoksia. Onneksi asia tuli nyt korjattua, sillä kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Voisin jopa sanoa, että paras, jonka olen lukenut tänä vuonna. Pitää kuitenkin muistaa, että vuosi on vielä nuori. Ollaanhan vasta huhtikuussa.

Ihan lempifantasiakirjakseni se ei yllä, mutta se ei ole mikään häpeä kuin vastassa on sellaiset kirjasarjat kuin Tulen ja Jään laulu, Harry Potterit ja Taru Sormusten Herrasta. Hyvin lähelle se kuitenkin pääsee. En ennen kirjan lukemista olisi osannut arvata, että kuinka lähelle. Tulen ehdottomasti katsomaan myös siitä tehdyn tv-sarjan ja toivon, että se on puoliksikaan yhtä hyvä.

Neil Gaiman

Itse perusjuoni oli kohtuullisen yksinkertainen, jumalien väliseen sotaan valmistautuminen, tai siltä ainakin näytti. Uskokaan kuin sanon, että käänteitä riitti enemmän kuin tarpeeksi. Se vei mukanaan, mikä on suuremmaksi osaksi Neil Gaimanin kirjoitustyylin ansiota. Se oli nokkelaa, helppo lukuista, erittäin omaperäistä ja ennen kaikkea viihdyttävää.

Suorastaan rakastin Unohdettujen Jumalien maailmaa, joka oli melkein samanlainen kuin omamme, mutta oudompi, raaempi, hauskempi, taianomaisempi, onhan siinä jumalia ja muita taruolentoja, sekä ennen kaikkea kiehtovampi. Kirja lainaa monilta eri jumaltarustoilta. Eri mytologioita oli sekoitettu onnistuneesti. Niistä oli tietenkin muistettu ottaa mukaan kaikki oleellinen, mutta kaikilla oli niin sanotusti oma tvistinsä.

Uudet jumalat olivat tietenkin rahan, teknologian, median ja kaiken muun vastaavan niin sanotun nykyajan humputuksien ylimielisiä ja turhamaisia jumalia joita oli melkein mahdotonta pitää, mutta heitäkin voi sympatisoida. Toisin kuin voisi luulla uudetkaan jumalat eivät olleet pahoja. itseasiassa kirjassa nähdään vanhojen jumalien vähintäänkin yhtä paljon hämäräperäisiä puuhia kuin hekin.

Ylistyksestäni päätellen kirjan voisi luulla olevan täydellinen, mutta sitä se ei ole. Viat olivat kuitenkin melko pieniä. Olisin toivonut kirjasta hivenen nopeatempoisempaa. Se nimittäin laahasi paikoillaan aina aika ajoin, varsinkin Lakesideen liittyvissä osuuksissa. Lisäksi ihan loppu oli pienoinen pettymys, sillä asiat ratkesivat nimittäin vähän turhankin kätevästi.

Shadow American Gods-sarjasta, esittäjä Ricky Whittle

Shadow oli päähenkilönä erinomainen. Sen sijaan en pitänyt ”Wednesdaystä” läheskään niin paljon kuin ehkä olisi pitänyt. kirja ansaitsee kiitosta harvinaisen värikkäistä sivuhahmoista. Pidin erityisen paljon Herra Ibisistä ja Herra Jaquelista eli Thothista ja Anubiksesta. Myös Shadowiin törmännyt liftaaja Sam ja juomiin menevä tonttu Mad Sweeney kuuluivat suosikkeihini.

Shadowin kuollut Laura-vaimo parani kirjan edetessä. Aluksi melkeinpä inhosin häntä, mutta mitä lähemmäs loppua kohti mentiin, sitä enemmän kannustin. Muita hahmoja en erikseen mainitsi, vaikka he antoivat kirjalle oman värinsä. Sekä kirjaimellisesti, että kuvainnollisesti. Ainakin he, joilla oli juonen kannalta yhtikäs mitään väliä. Tietenkin osa jäi pelkiksi stereotyypeiksi.

Tiivistetysti Unohdetut Jumalat on liioittelematta mestariteos. Lienee itsestään selvää, että tulen lukemaan Neil Gaimanin kirjoja enemmänkin. Nyt kun olen päässyt niiden makuun. Täydet viisi tähteä.

Satuhahmot suuntaavat kotia kohti

Tervetuloa Olipa Kerran jaksoarvostelun pariin! Arvostelussa on hyvällä tavalla kepeä "A Wondrous Place”, joka keskittyy Jasminen, Aladdinin ja Koukun pyrkimyksiin päästä kotiinsa.

Aikaisemmin tapahtunutta: Jasmine toivoi hengeksi tulleelta Aladdinilta pääsevänsä takaisin kotiinsa, kadonneeseen Agrabahiin. Gideon taikoi Nemon Nautilus-aluksen kauas Storybrookesta. Emme tiedä vielä, minne. Kyydissä oli myös Koukku. Emmalle selvisi, että Koukku on tappanut hänen isoisänsä. Nyt hän luuleekin, että mies on jättänyt hänet.

Jakson teemaa lienee itsestään selvä, kodin etsiminen. Koukku etsii tietä takaisin Storybrookeen, Aladdin ja Jasmine Agrabahiin. Teema on nähtysarjassa jo moneen otteeseen, tarkoitetaan kodilla sitten kirjaimellista kotia, kuten tässä tapauksessa tai paikkaa, jota voisi sanoa kodiksi. Niinpä siitä pitää saada aikaan jotain uutta tai edes viihdyttävää. Niin jakso hieman yllättävästi tekikin.

En tiedä teistä, mutta ainakin minä katson sarjaa lähinnä Emman ja Reginan takia. Heitä kuitenkin nähdään varsin vähän, jakson keskittyessä lähinnä sivuhahmoihin, Koukkua lukuun ottamatta vielä varsin vähän nähtyihin. Voisi kuvitella, että se tekisi jaksosta tylsän. Näin ei suinkaan ole. Itseasiassa Jakso oli harvinaisen onnistunut. Kerron asiasta tarkemmin jaksoarvostelussa, johon menen nyt pidemmittä puheitta.

Agrabah. Monta vuotta sitten. Jafar uhkaa, eikä Aladdinkaan kykenee auttamaan. Jotain pitäisikin tehdä. sulttaanin ratkaisu on naittaa Jasmine jollekin lähistön prinssille. Prinssillä olisi jafarin voittamiseen tarvittava armeija. Prinsessa ei ole siitä lainkaan innoissaan, ymmärrettävistä syistä. Hän haluaisi, niin kuin suurin osa muistakin, naida rakkaudesta. Lopulta hän kuitenkin suostuu ratkaisuun, valtakuntansa takia.

Kosimistilaisuus kuitenkin keskeytyy ennen kuin Jasmine saa tehtyä valintaansa sulhasen suhteen. Keskeyttäjä on Jafar, joka esittää jäätävän uhkauksen: Jasminen pitää naida hänet tai hän tuhoaa koko Agrabahin.. Ennen päätöksensä tekemistä nainen tapaa uuden tuttavuuden, Prinssi Ericiä etsivän Arielin. Jasmine lupaa auttaa, onhan Ericillä sentään laivasto. 

Tai sitten ei. En usko, että laivastolla tekee yhtikäs mitään erämaassa. Siellä kuin ei ole vettä lähimaillakaan. En myöskään ymmärrä, miksi Jasmine luulee Ericin edes auttavan itselleen ventovierasta naista. Sitä paitsi, kai niinkin voimakas velho Jafar nyt saa yhden laivaston tuhottua. Toisaalta niin kuin jakson edetessä tulemme huomaamaan, Jafar ei selviä edes yhdestä prinsessasta. Voin siis olla väärässäkin.

Joka tapauksessa Jasminen ja Arielin kumppanuus oli ehdottomasti paras asia koko jaksossa. Varsinkin Se ei ole mikään ihme, onhan erilaisten satuhahmojen kohtaamiset aina ollut sarjan parasta antia. Siitäkin huolimatta, että se tapahtui epäuskottavan nopeasti. Mutta toisaalta, niin tässä sarjassa tapahtuu vähän suhde kuin suhdekin, oli se sitten romanttinen tai vain ystävyyssuhde. 

Huvittavaa taikamattoajelua myöhemmin naiset löytävätkin Ericin, joka ottaakin heidät avosylin vastaan. Naiset eivät kuitenkaan pääse ihan niin helpolla, sillä ”Eric” paljastuu kuitenkin Jafariksi valepuvussa. Jasminen pitää tehdä päätös tässä ja nyt. Jasmine päättääkin suostua ”kosintaan”, parempien vaihtoehtojen puuttuessa. 

Hän jopa antaa Jafarille Agrabahin kuninkaallisille kuuluvan sormuksen. Se on virhe. Jafar ei nimittäin missään vaiheessa halunnut naida Jasminea. Hän tarvitsee vain sormuksen, sillä vain se pystyy kumoamaan valtakuntaa suojaavan loitsun. Miksei kukaan kertonut tästä Jasminelle? Onhan hän sentään prinsessa. Ja tällä jollakin viitaan Jasminen isään. 

Jafar ei kuitenkaan tuhoa Agrabahia, vaan siirtää sen jonnekin muualle. Siinä ei ole mitään järkeä. Miten se muka rankaisisi maailman ihmisiä. Ratkaisulle on vaan yksi selitys, eikä sillä ole mitään tekemistä Jafarin hahmon kanssa, vaan juonen. Agrabah ei saa tuhoutua, koska sarjan tekijät eivät halua sen tuhoutuvan. maailmalla on siis niin sanottu ”plot armor”.

Samalla hän ilkkuu Jasmine ratkaisustaan. Hänen mukaansa tätä ei olisi tapahtunut, jos Jasmine olisi pysynyt vahvana. Olen eri mieltä. Jasmine oli valmis naimaan erittäin roiston pelastaakseen kuningaskuntansa. Se on vahvuutta, jos jokin. Hän ei voinut tietää Jafarin todellisista aikeista mitään, eihän hän tiennyt edes suojaloitsun olemassa olosta, jostain kumman syystä.

Oli todella oikein kiinnostavaa saada vihdoin selville, mitä Agrabahille oikein tapahtui. Pidin erityisen paljon myös siitä, että Jasmine sai pääosan. Hän ei todellakaan tarvitse sankaria pelastajakseen, vaan hän on itse sankari. Pidin myös siitä, etteivät takaumat olleet mitenkään ennalta-arvattavia, varsinkin lopun svisti tuli ihan puun takaa. Kai siksi, että se erosi niin paljon Aladdin-elokuvan juonesta.

Jos tähdittäisin jakson vain takauman perusteella se saisi täydet pisteet. Niiden ilmiselvistä loogisista virheistä huolimatta. Takaumat jos mitkä, toivat mieleen kuinka hyvä sarja voi parhaimmillaan olla. Se myös lisää tuskaani siitä, että sarja ei ole enää ollut pitkään aikaan parhaimpansa. Edes tällä kaudella, joka on paras sitten toisen kauden.

Lumottu Metsä. Nyt. Kyllä, tämä ei ole toinen takauma, vaan itse jakson päätarina. Aladdin ja Jasmine etsivät Agrabahia, turhaan. Kuningaskuntaa ei näytä olevan missään. Sen sijaan kuningashuoneen sormus löytyy mystisesti Jasminen taskusta. Tämä on tärkeää. En kerro vielä, miksi. 

Kaksikko tapaa matkallaan kraakkenia metsästävän Koukun. Hän haluaa kraakkenin verta, sillä sen avulla Nautuilus pystyy matkustamaan maailmasta toiseen. Kraakken kuitenkin katoaa ennen kuin Koukku ehtii saada tippaakaan sen verta. Onneksi toivo ei ole vielä menetetty. Jasmine ja Aladdin päättävät etsiä Jafaria eli ainutta ihmistä, joka tietää, missä Agrabah oikein on. 

Koukku lupaa auttaa, onhan Jafar tunnettu kyvystään matkata eri maailmojen väliä. Ei siis pelkästään siksi, koska olisi sankari, vaikka sitäkin Koukku on, toisin kuin jotkin lukemani arvostelut antavat ymmärtää. Jafar löytämiseen on yksi hyvin yksinkertainen keino. Nautiluksesa oleva kompassi näyttää kostonhimoisten henkilöiden luokse ja niihin jos mihin, Jafar kuuluu.

Kompassi näyttääkin oikean suunnan, mutta ennen kuin he ehtivät edes aloittamaan matkansa, Nautilus mene epäkuntoon. Jasmin joutuu käyttämään toisen toiveensa saadakseen heidät turvaan maan pinnalle. Niinpä kolmikon on aika erota Nemosta ja muusta Nautiluksen miehistöstä. Jopa Koukun veljestä Liamista. Heitä tuskin enää nähdään. Minun suureksi, tai tarkemmin sanottuna, pieneksi, harmiksi.

Alusta jää kaipaamaan jo pelkästään siksi, että se näytti varsin upealta alukselta. Siis ulkopuolelta, sisältä ei niinkin. On valitettavaa, että Nemolla ja hänen miehistöllään ei ollut paljon tehtävää koko jakson aikana. Pidän hahmosta, joten tämä on hyvin valitettavaa. Sentään Koukku sai jättää hyvästit veljelleen Liamille. Kai sekin on jo jotain.

Jafarin etsintä jatkuu. He löytävätkin ansoilla suojatun mökin. Se ei kuitenkaan kuulu Jafarille, vaan Arielille. Heille paljastuu, että Jafar on vangittuna pullon sisällä. Henki-Jafarilla ei olisi muuta mahdollisuutta kuin auttaa heitä, niinpä Jasmine hieroo pulloa. Hän ei voinut tietää, että Jafar voi irrottaa kahleensa heti kuin joku vain päästäisi hänet pullosta. Hupsista!

Vapauduttuaan Jafar taivuttaa kaikki muut paitsi Jasminen uneen. Hän myös paljastaa, että Agrapbah on lähempänä kuin voisi arvatakaan, Jasminen sormuksessa. En ymmärrä miksi Jafar päätti paljastaa asian juuri sillä hetkellä. Hän ei voita sillä mitään, mutta hävittävää. En kyllä ymmärrä sitäkään, miksi hän ei vain tappanut kaikkia. Jafar oli joskus kiehtova roisto, mutta nyt hän on taantunut Bond-roiston tasolle.

Luonnollisesti Jafar yrittää tappaa Jasminen. Prinsessa toimii kuitenkin häntä nopeammin. Hän heittää miehen päälle tämän omaa puusauvaksi tekevää rohtoa. Jafar sai siis kirjaimellisesti maistaa omaa rohtoaan. Tai no, melkein. Rohto löytyi Arielin mökistä, kiitos naisten viimetapaamisen. Rohto toimii ja Javarista tulee harvinaisen karmivan näköinen puusauva.

Kun mies on taas poissa pelistä, onki aika miettiä, miten Agrabahin oikein saataisiin oikean kokoiseksi. Vastaus on sama kuin niin monesti ennenkin, tosirakkauden suudella. Tällä kertaa Alagginin ja Jasminen. En ole varma, pidänkö ratkaisusta. Lopuksi Arielin antaa Agrabahiin jumiin jääneelle Koukulle simpukan, jolla hän viestii Emmalle siitä, että hän tekee kaikkensa päästäkseen kotiin.

Pidin siitä, että Jasmine sai niin suuren roolin päätarinassa, vaikka minulla ei mitään Koukkua ja Aladdinia vastaan olekaan. Karen Davis teki erinomaista roolityötä Jasminena. Rooli tosiaan sopii naiselle. Oli myös kiva nähdä, mitä Arielile oikein kuuluu, vaikka vain vilaukselta. Pidin myös siitä, että Koukku ei vielä tässä jaksossa päässyt kotiin, vaikka niin etukäteen veikkasinkin. 

Sen sijaan Jafar ei ollut mitenkään vaikuttava, voitettiinhan hänet melko antikliimaksisesti. Piirretyn versio hahmosta oli paljon parempi. Antikliimaksista oli myös tapa, jolla Agrabah saatiin takaisin. Eikä pelkästään siksi, että sitä on käytetty sarjassa turhankin paljon. Sentään Aladdin ja Jasmine saivat vihdoin toisensa. He ovatkin oikein söpö pari.

B-tarina sijoittuu luonnollisesti Storybrookeen. David saa tietää Emmalta, että Koukku tappoi hänen isänsä. Hyvä niin. Olisin toivonut, että prinssi olisi kuullut sen merirosvolta itseltään, mutta käy se näinkin. David suuttuu, luonnollisesti. Hänellä ja Koukulla on paljon selvitettävää kuin merirosvo vihdoin palaa kotiin, mikä tulee varmasti tapahtumaan. Kysymykseksi jää vaan, milloin.

Myöhemmin Regina ja Snow huijaavat Koukun tahattomasta lähdöstä masentuneen Emman tyttöjen iltaan. Persoonilleen epätyypillisesti kukaan naisista ei ajattele edes hetkisen, että Koukku ei ehkä halunnut lähteä. Samalla Regina yrittää saada Emman puhumaan tunteistaan. Minusta tehtävä olisi pitänyt langeta Snowlle, onhan Emma sentään hänen tyttärensä. Hän oli kipeästi vapaaillan tarpeessa, mutta silti.

Emma ei kuitenkaan avaudu Reginalle, vaan baarin helposti pidettävälle baarimikolle/omistajalle. Jakson lopulla Koukku saa yhteyden Emmaan. Samalla tilanteeseen puuttuu Gideon, joka paljastaa baarin olevan osa miehen juonta saada Emman kyyneleitä itselleen ja että hän oli Emman puhuttama baarimikko. Mies paljastaa motiivinsakin. Toisin kuin Jafarin tapauksessa, siinä oli jopa järkeä.

Hän haluaa Emman tappavan Musta Keijun, muuten hän käyttäisi kyyneliä ja Koukku ei pääsisi koskaan kotiin. Ilmeisesti pelastajan kyyneleillä voi estää minkä tahansa loitsun. Jostain kumman syystä. Huvittavaa tästä tekee se, että Mustan Keijun ollessa kuka on, Gideonin ei olisi tarvinnut kuin pyytää kauniisti. Onhan Emma sentään sankari ja Musta Keiju mitä suuremmassa määrin roisto.

Mitä tapahtui Gideonin alkuperäiselle suunnitelmalle? Hänenhän piti tappaa Emma tullakseen Pelastajaksi. Saiko Rumple hänet toisiin aatoksiin ai mistä oikein on kyse? Suunnitelma vaikuttaa turhan monimutkaiselta. Eikö Gideon olisi voinut kidnapata Emman vanhemmat tai Henryn tai jotain. Tai vain hyökätä uudestaan. Hänellähän on jo tehtävään tarvittava miekkakin.

Asiaa auttaisi, jos Gideonin päätös Emman säästämiseen olisi tapahtunut ruudussa, kenties jonkin yksittäisen tapahtuman seurauksena. Voi tosin olla, että asia selviää seuraavissa jaksoissa vielä. Esimerkiksi seuraavassa. Keskittyyhän se Gideoniin ja hänen menneisyyteensä. En kuitenkaan pitäisi toiveita kovinkaan korkeina, Olipa Kerralla ei ole tapana selittää tuollaisia asioita. 

Storyline on kaukana jakson saatikka sarjan mielenkiintoisesta. Sentään se tarjosi meille humalaisen Snown, joka on ehdottomasti hauskin Snow. Ja yllättävän hyvä veitsenheitossakin. Ginnifer Goodwinin kannattaisi harkita komediaa. Mököttävä Emma sen sijaan ei ollut paras Emma, vaikka en häntä siitä tuomitsekaan millään tavalla. Olen kuitenkin iloinen, ettei häntä nähty kuin hyvin pieni osa jaksosta.

Jakson loppu lupaa, että tulemme näkemään mustan, vieläpä todennäköisesti enemmän kuin myöhemmin. Se onkin odottamisen arvoista, sillä esittäähän hahmoa itse Jaime Murray. Lisäksi kiehtovat roistot kuuluvat sarjan vahvuuksiin. Suhtaudun kuitenkin asiaan pienellä varauksella, odotinhan Aladdin-storylinea ja miten kävi. Se sai suhteellisen vähän ruutuaikaa, vain kaksi jaksoa, eikä sitten paljon muuta.

Kokonaisuudessaan jakso oli erinomainen. Pidin monista asioista, kuten siitä, että David tietää vihdoinkin totuuden isänsä murhasta, tyttöjen illasta sekä Jasminesta ja Arielista. Toki on joitakin asioita, josta pidän vähemmän, kuten Nemon vähäinen käyttö, kököt erikoistehosteet, Jafarin uskomaton tyhmyys ja Gideonin yllättävä suunnitelman muutos.

"A Wondrous Place” oli nappisuoritus, kerta kaikkiaan. Minun onkin vaikea muistaa, koska viimeksi nautin Olipa Kerran katsomisesta näin paljon. Neljä ja puoli